keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Paskin aatto ikinä: työpaniikkia ja hernerokkaa

No niin, niinhän meni uusiksi mun uudenvuoden aaton suunnitelmat. Yksinhän minä olen aattoni lähes aina viettänyt, ja sitä en ole aikoihin pitänyt edes surullisena, kuten monet yksinäiset. Mutta olin ajatellut, että laitan hyvää ruokaa, ostan pikkupullon kuohuvaa ja pari kaljaa ja nautiskelen.

Uudenvuodenaaton herkkuateria!!!
Mutta mitä kävi. Töissä oli tiedossa tänään työ, jonka voi aloittaa vasta kun toinen alihankkija on kuitannut tehneensä oman osansa hommista. Odotettiin, että tämä olisi tapahtunut aamupäivästä, mutta kuittaus tulikin, asiakkaan kovistelun jälkeen, vasta klo 15. Minä tiesin, että tulee PIIITKÄ päivä, koska hommaa ei voisi jättää kesken ennen kuin se on valmis, tai asiakkaalle tulee isoja vaikeuksia. Happy Day Scenarionakin homma olisi ollut 2-3 tunnin homma, mutta eipä ollut tänään happy day. Paljastui puutteita toisen alihankkijan toimenpiteistä ja niitä piti selvitellä. Lisäksi tietoliikenneyhteydet tökkivät ihan mahdottomasti mikä hidasti ja vaikeutti töitä. Klo 17.30 oli pakko lähteä kotiin koska koira on lenkitettävä. Kauppaanhan en enää toki ehtinyt, saati Alkoon.

Koiran pikapissatus korttelin ympäri kotona ja taas koneen ääreen. Mieli stressi- ja paniikkikierroksilla,
peläten että jos tämä ei nyt onnistukaan. Pomo soitteli ja asiakas laittoi mailia. Kahdeksan aikoihin sain homman lopulta valmiiksi, monien täysin yllättävien ongelmien ratkomisen jälkeen. Koska kauppaan en ehtinyt, juhlaruoaksi oli pakko riittää se mitä oli kaapissa, eli tölkki Jalostajan hernerokkaa, mandariini ja Mad Croc energiajuoma. Jei. Vieläkin on mieli vähän ylikierroksilla stressin takia, toivottavasti saa yöllä edes nukuttua. Mutta eipä kerrankin ole krapulaa uudenvuodenpäivänä :D

Kohti parempaa vuotta kumminkin

Aika tukkoinen jotenkin on ollut meikäläisellä tämä vuosi 2014. Sellaista tympääntynyttä keski-iän kriiseilyä, jossa on epämääräisen tyytymätön kaikkeen muttei tiedä oikein mitä haluaisi tehdä, eikä jaksakaan oikein tehdä mitään. Laihduttamisen totaalinen epäonnistuminen on syönyt naista melkoisesti myös. Mutta se hyvä puoli on "pohjalla" olemisessa, että ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin! Joten parempaa uutta vuotta täällä optimistisesti odotetaan! 


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulu tuli ja meni, huomenna töihin

Joulunpyhät tuli taas vietettyä perinteiseen tapaan, eli oltua vanhempien luona toisaalta kuuntelemassa jäkätystä läskeistäni ja toisaalta painostusta syödä enemmän. Minä päätin jättää jäkätykset omaan arvoonsa ja söin kun mieli teki.

Eipä se loma niin kovin virkistävä ollut, koska tosiaan olin siitä 4 päivää vanhempien luona, jossa ei voi
Psilocybe Cubensis Ecuador itiöitä
henkisesti täysin rennosti olla. Nyt huomenna työpäivä, ja sekin jonkin verran ahdistaa. Lomalla olen taas heräillyt joskus klo 2 iltapäivällä, ja huomenna pitäisi olla klo 9 aamulla duunissa. Äyh. Ja päivystysluonteisia tehtäviä tiedossa joten siitä ei voi joustaa.

Jotenkin on muutenkin sellainen vuoden loppumisen fiilis, että ei jaksa niin välittää miten tämä loppuvuosi menee, kun voi sitten aloittaa puhtaalta pöydältä ihan uuden vuoden aika pian jo. Ja todellakin, oikeasti pitäisi aloittaa. Menetän kaiken itsekunnioitukseni, jos en nytkään onnistu laihtumaan, kun niin kauan olen yrittänyt. Ja pitäisi olla jo virheistäkin paljon oppinut.

Haaveilin tässä joku postaus sitten sienitripistä. Silloin olin sitä mieltä, että koska se on Suomessa laitonta, en varmasti täällä alkaisi kokeilemaan. Nyt kuitenkin kävi niin että sain tutun kautta itiöprintin, eli pystyisin kasvattamaan sopivia sieniä trippailuun. Saattaapa tästä pienviljelmä lähteä käyntiin ja meikäläinen etsiä valoa uuteen vuoteen taikasientenkin avulla, kunhan sato valmistuu... Ensin täytyisi kyllä jaksaa selvittää miten se itse kasvatus tapahtuu, harrastus sekin :D


lauantai 20. joulukuuta 2014

Eroon itseinhosta?

Viimeiseen kirjoitukseeni tuli viisas kommentti kokeneelta laihduttelijalta, jossa hän sanoi omalla kohdallaan
olleen niin, ettei laihtuminen ollut pysyvää niin kauan kuin hän vihasi itseään ja "ruhoaan". Että laihtuminen alkoi onnistua vasta, kun sai solmittua rauhan itsensä kanssa.

Omakuva.
Itselläni on ollut jopa asenne, että itseinho olisi hyvä asia. Järki sanoo, että pitäisihän sen motivoida muuttumaan laihemmaksi, jos se manaattimainen ruho joka peilistä näkyy, ällöttää. Vaan ei ole tähän asti ainakaan ollut oman kropan inho hyvä motivaattori. Sen sijaan että se olisi johtanut laihtumiseen, se on johtanut vain siihen että olen kämpässäni kääntänyt eteisen peilin niin päin että peilipuoli on seinää päin, ettei minun tarvitse nähdä sen ällötyksen kuvaa jota minuksi kutsutaan. Välttelemään liian tuskallista todellisuutta sen sijaan että järkevillä tavoilla yrittäisi muuttaa sitä. Sisäinen puhe kehoa kohtaan on lähinnä vihamielistä tyyliin "kuole tilaa viemästä, ruma vanha lehmä" tai spekulointeja siitä mitä muut ihmiset mahtavat nopeaa tahtia yhä lihovasta kropastani miettiä. Töissäkin yksi mukavasti tölväisi kun meninkin pikkujouluihin suostuttelun jälkeen vaikken alkuun ollut ajatellut, että: "Arvasin, että sä tuut, kun kyllähän susta näkee että ruoka maistuu". Sen voi arvata minkä määrän itseinhoisia ajatuksia se kommentti herätti minussa.

Alan ymmärtää itsekin että itseinto ei taida olla hyvä tie. Niille, joita inhoaa, harvoin haluaa hyvää. Niitä haluaa joko välttää tai niille voi toivoa jopa sattuvan jotain vahinkoa. Olen tehnyt kropastani viholliseni, ja taistellut itseäni vastaan. Jotenkin olisi pakko oppia arvostavampi asenne omaa kehoa kohtaan, tai muuten vaan hajotan kaikki voimani taistelussa joka on yhtä hyödyllistä kuin Don Quijoten taistelu tuulimyllyjä vastaan. Itseään vastaan ei voi voittaa, koska puolustava voima on yhtä vahva kuin hyökkäävä, koska se on sama.

Helppoa tuo ei tule olemaan, koska olen jo kouluikäisenä oppinut inhoamaan ulkonäköäni kiusaamisen myötä. Inhosin ulkonäköäni jo hoikkanakin, ja olen syyttänyt ulkonäöstäni monia puutteita elämässäni, esim. miehen ja lasten puutetta. Mutta kyllä se silti pitäisi vaan alkaa hyväksyä se mikä on todellisuus, ilman että sitä vihaa. Ensimmäinen askel voisi olla vaikka alkaa keskittyä muuhun kuin ulkonäköön, siihen että kehoni kuitenkin toimii ja hoitaa tehtävänsä sen verran hyvin että se ei rajoita elämääni. Netistä ja kirjallisuudesta löytynee myös paljonkin pohdittavaa itseinhon, huonon itsetunnon ja näistä eroon pääsemisen tiimoilta. Siinä vähän meikäläiselle mietittävää joulunpyhille, että voisiko uuden vuoden aloittaa jotenkin uudella, vähemmän vihamielisellä asenteella itseä kohtaan.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Maailma tahtoo minun olevan läskipallo

Kevytruokaa tsekkityyliin
Siltä tuntuu. Ainakin näin joulunalusaikana. Juuri kun olin päässyt siihen tarmoon, että jatkan taas laihdutusta 1000 kcal päiväsaannillla huolimatta yhden päivän lankeemuksestani, niin taas laittaa maailma vastaan.

Eilen olin ajatellut, että en osallistu työpaikan pikkujouluihin kaloreita säästääkseni. No, eipä se niin
vaan onnistunut. Tiimipalaverissa minua vinguttiin sinne niin kauan etten kehdannut olla suostumatta. Koiran ulkoilutus -tekosyykään ei käynyt, koska sain lähteä ulkoilutttamaan koiran kotiin välillä ja tulla sitten ravinteliin ruokailun alkaessa klo 19.30, kun muut lähtivät klo 16 suoraan konttorilta baariin. Siinäpä sitten meni eilinen, vetäessä tsekkiruokaa 3 ruokalajin edestä sekä epämääräisen määrän tsekkioluita. Blaah.

Tänään työnantajan vastaisku dieettiäni kohtaan jatkui niin, että tuli ilmoitus, että työnantajan joululahjat on noudettavissa. No, mitäpä joululahja onkaan: HERKKUJA. Laatikosta löytyi 2 kpl 350 g suklaakonvehtipakkausta, rasia pipareita, kahvia, marmeladia sun muuta kaloripitoista. Enhän luonnollisesti pystynyt olemaan näytteistämättä konvehtien laatua, ja varmistuakseni erän tasalaatuisuudesta jouduin syömään koko 350 g rasian tässä iltapäivän aikana. Mielenkiintoinen olo siitä tulikin: kuumottaa ja väsyttää. Huomenna sitten seuraava rasia! Pahat kaloripommit pitää hävittää kiusaamasta mahdollisimman nopeasti!

Ai niin, huomenna on myös joululounas töissä. Taas vedetään napa ryskäten kinkkua, laatikoita, glögiä, torttuja. Ja perjantaina joudun emännöimään asiakkaille tarjottavaa lounastilaisuutta ravintolassa. Sitten ensi viikolla vanhemmille joulunpyhiksi, missä äitini loukkaantuu, jos en syö hänen laittamiaan hyviä ruokia, joten pakkohan sitä on syödä.

Lihominen on luonnonlaki. Sille ei näköjään voi mitään, kun maailmankaikkeus on laihdutuskuuria
vastaan. Ainoa toivoni alkaa olla se, että fyysikot sanovat, että kun massaa on tarpeeksi, materia luhistuu mustaksi aukoksi. Eiköhän se luhistuminen ole jo lähellä, pian minusta tulee pieni ja söpö musta aukko valaankokoisen ruman ämmän sijaan :D


torstai 11. joulukuuta 2014

Työelämän huononemisen lyhyttä historiaa livenä

Tällaista tuli tänään mieleen, kun juttelin lounaalla erään työkaverin kanssa. Molemmista tuntui että näiden viimeisten YT:iden jälkeen on vituttanut melkoisesti, mutta ei sen enempää sitä silloin pohdittu. Todettiin vaan että sellaista tämä on, kun työkavereita joutuu lähtemään.

Kotona jäin kuitenkin vielä miettimään tuota, että onhan työnantajan asenne käynyt vuosien myötä, ja jopa saman talon edellisten ja viimeisimpien YT:iden välissä paljon kylmemmäksi ja välinpitämättömämmäksi. Esimerkiksi ennen edes yritettiin perustella irtisanomisten tarvetta huonolla tai huononevaksi ennustetulla yrityksen taloustilanteella, jotenkin edes teennäisesti pahoitella että on pakko toimia näin, jotta selvitään. Tällä kertaa sellaista ei vaivauduttu tekemään. Päinvastoin, paitsi että ilmoitettiin että ihan hyvin menee, juhlittiin myös osavuositulosta prameilla juhlilla YT:iden ollessa päällä, ja sen lisäksi ilmoitettiin heti, että aiomme myös rekrytoida koko ajan lisää väkeä vaikka irtisanotaankin. Laitontako? Periaatteessa, mutta nämä koijarit keksivät vaikka hatusta rekryilmoitukseen yhden osaamisvaatimuksen, mitä osaamista tiedetään ettei entisellä tekijällä ollut, jolloin voidaan kieltäytyä irtisanotun takaisinottovelvoitteesta ja perustella uuden rekrytointi. Yhtäkään irtisanottua ei taatusti oteta takaisin, mutta samaa hommaa tekemään saadaan palkattua lain hengen vastaisesti toinen.

Ja millainen toinen? Kun joskus aikanaan on irtisanottu esim. sellaisia jotka pääsevät eläkeputkeen muutenkin, tai viimeksi tulleita, tai sellaisia joiden osaamiselle ei ole oikein löytynyt käyttöä, niin tällä kertaa irtisanottiin huippupäteviä. Sitä tuli useammankin kanssa ihmeteltyä, kun irtisanottujen nimet tuli julki, että tuokinko? Huipputehokas, työlleen omistautunut tyyppi! Eikä tämä ollut yksittäistapaus, tuntui hyvin suuri osa irtisanotuista olevan samankaltaista porukkaa. Yhdistävä tekijä: kova palkka. Poistetaan kokeneita osaajia, ja otetaan samaan aikaan tilalle takaisinottosääntöä kiertäen nuoria jotka tulee halvalla. No, kyllähän se sopii samaan henkeen kuin missä töitä ollaan muutenkin siirtämässä halpamaihin. Mutta eipä ole kovin arvostettu olo kokeneena asiantuntijana kun näkee mitä oikeasti arvostetaan: halpaa hintaa.

Hulluin pointti on...

Vaihtoehto?
Että samaan aikaan kun tehdään tuonkaltaisia pyttyilyitä, joilla työntekijät pistetään kuriin ja herran nuhteeseen, ymmärtämään että kenenkään paikka ei todellakaan ole varma ja laitamme ulos just kenet meitä huvittaa, eikä meidän tarvitse edes hirveästi välittää säännöistä, niin korostetaan että meidän ei pitäisi olla pelkkiä työntekijöitä vaan ikään kuin omistajan kaltaisia sitoutuneita henkilöitä. Painostetaan myös ostamaan työnantajan osakkeita, jotta omistajuus olisi konkreettistakin. Harmi että osakkeetkin nykyään ovat vain jossain sähköisessä muodossa, muuten voisin yhden ostaakin ihan siitä ilosta, että sillä voisi olla kiva pyyhkiä perseensä. Muuten en todellakaan halua olla mielestäni epäeettisiä touhuja tekevän firman osakas. 

Harmillisintahan on se, että samanlaisia ne taitaa olla nykyään kaikki. Ei ole sitä ratkaisua, että ok, tämän firman etiikka ei oikein sovi yhteen omien oikeuskäsitysteni kanssa, joten vaihdan ihmisystävällisempään. Tässä entisen luottamusmiehen kommentti eräältä julkiselta keskustelupalstalta. Täytyy sanoa, että HYVIN TUTULTA kuulostaa. Valitettavasti.

Takaisinottovelvoite on pelkkä vitsi. Täsmälleen samaan hommaan, josta sinut potkittiin pihalle, voidaan ottaa uusi työntekijä kun vaihdetaan hiukan työnkuvausta tai nimikettä (vaikka tehtävä ei tosiasiallisesti muutu). Kun haet paikkaa, niin ja vetoat takaisinottovelvollisuuteen (on muuten 9kk) aina voidaan todeta ilman valitusoikeutta, että sinulla ei ole tarvittavaa kompetenssia, näkemiin ja hyvää jatkoa.
Näin se menee, etenkin suurissa yrityksissä. Vanhoja (kallispalkkaisia, kun palkat nousseet muutaman satasen tai tonnin yli aloituspalkan) työntekijöitä pistetään ovien täydeltä pihalle ja samaan aikaan otetaan uusia sisään, kas kun ne vanhat ei osaa mitään eikä niitä kannata talon sisällä kouluttaa uusiin tehtäviin. tulee halvemmaksi maksaa niille 6kk irtisanomisajan palkka ja lähtöpaketti ilman työvelvoitetta kuin täsmäkouluttaa niitä toiseen hommaa parin kuukauden ajan.
Ja onhan niissä yli nelikymppisissä sekin riski, että sairastuvat pirulaiset todennäköisemmin kuin uudet nuoremmat kolleegansa. Ja muutenkin, kun ne on talonsa jo maksaneet ja lapset kitisee jaloissa, niin ei niillä ole motivaatiota painaa hommia ilman ylityökorvauksia kuin nuorilla ja nälkäisillä vastavalmistuneilla.
Konsernin toiset tulosyksiköt eivät tietenkään ole missään vastuussa toisista yksiköistä potkituista työntekijöistä. Osaamisella ei ole mitään väliä.
t. entinen eläkeputkessa lusmuileva luottamusmies, asiantuntijaksikin tituleerasivat töissä ollessa. Jotta tässä teille tämän lajin asiantuntemusta.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Tiukka dieetti ja "vähän vaan maistan" - epic fail!

No niin. Tuli taas perjantaina langettua vanhanaikaiseen. En muistanut jotenkin sitä, että kun on tiukilla miinuskaloreilla, niin ne ruokahimot on aivan järjettömät jos antaa YHTÄÄN periksi. Minäpä sitten työviikon ja hyvin menneen laihdutusviikon (yli 1000 kcal miinuspäiviä kaikki) kunniaksi ajattelin, että kai minä voin suklaalevyn ostaa, otan siitä rivin itsenäisyyspäivän kevyen ruoan jälkkäriksi, ja laitan loput kaappiin. Kotona söin sitten kevyesti ja arkisesti, kasvissosekeitto ja pari Reissumies-leipää levitteellä, päälle luumu. Ja sitten kirjasin syömiset Kiloklubiin ja huomasin: wau, olen syönyt niin vähän että voisin muutaman palan suklaata ottaa näin illan päätteeksi tänäänkin.

Sitten minä otin ne suklaat, ja tapahtui se mitä joskus on käynyt alkoholin kanssa, että kun korkki napsahtaa niin sitten juodaan kunnes sammu tulee tai viina loppuu... Minä söin ensin sen koko 170 gramman suklaalevyn eläimellisen himon vallassa. Sen jälkeen lähdin kivasti klo 23 asti auki olevaan lähi-Alepaan hakemaan lihapiirakoita, leipäjuustoa ja mehua ja ahmin kaiken mitä olin ostanut. Kiloklubin mukaan onnistuin syömään 3619 kcal edestä, 1085 kcal yli kulutuksen. Hieno viikon kalorisaldokäyrä alla.


Että sillä lailla... Lauantaina oli sitten niin tympeä olo ahmimisen jäljiltä että oli helppo palata ruotuun, kun kuvotti muutenkin. Palautan nyt tämän myötä mieleeni, että kun olen miinuskaloreilla, ei pidä YHTÄÄN ottaa mitään herkkua, tai voi käydä kuten kävi. Sitten dieettien taukoviikoilla kun ei ole miinuskaloreista nälkä ja heikko olo, voi kokeilla. Tänään ollut sitten taas ihan hyvä ruokapäivä noin -1000 kcal:

Aamu: Bulgarianjogurtti ja mysliä
Lounas: Broilerikuskusia, luumu, 2 dl appelsiinimehua
Päivällinen: Vesimelonia, mozzarellaa basilikalla ja pari hiivaleipäviipaletta avokadolevitteellä


perjantai 5. joulukuuta 2014

Laihdutus on vittumaista kuin mikä, mutta nautin siitä masokistisesti

Nyt tuntuu että olen saanut pessimistisen märehtijäluonteeni ainakin tilapäisesti rakentavaan käyttöön. Minulla on nimittäin ollut tämän viikon, kun olen laihduttanut melko alhaisilla kaloreilla, erittäin ikävä olo. On heikottanut, särkenyt päätä, palelee jatkuvasti yötä  päivää, olen valvonut tunteja yöllä näläntunteen takia, tuntuu kuin kroppa olisi jotain painavaa lyijyä.

Jostain syystä tällä kertaa vaan nautin siitä, kun yleensä aiemmin tuollaiset tunteet on saaneet ajattelemaan
Tiukkaa linjaa, energiavaje 1167 kcal / päivä,
millä tahdilla 2 kg pitäisi lähteä kahdessa viikossa!
että eihän tässä ole mitään järkeä, ja tämä huonoa oloa tekevä hullutus on syytä lopettaa. Ai että minä nautin tässä tänä iltanakin, kun tulin koiralenkiltä klo 19 aikaan, ja menin suoraan sänkyyn makaamaan kun oli niin heikko olo. Siellä makasin, ja ajattelin, että kärsi, laiska läski, kärsi! Lällättelin itseäni sisäisesti, että no vooi, onko pikku herkkuporsas-pullukalla nälkä, no ei käy sääli! Klo 21 saat syödä sitten 2 luumua ja viipaleen ruisleipää, njam njam! Mielikuvittelin myös itseni kuolemansairaaksi vanhukseksi makaamassa kuolinvuoteellaan, heikkona ja hauraana, ja jätin teatraalisesti hyvästit elämälle mielikuvitelmassani. Dramaattinen kieriskely pessimismissä on aina ollut ihan leipälajini!

Olen aina ollut valtavan huono kestämään mitään epämukavuuden tunnetta, olipa se henkistä tai fyysistä, ja olen yrittänyt nopeasti päästä sellaisesta eroon aina jos sitä on ilmennyt. Se on todennäköisesti ollut yksi syy, miksi laihtuminen ei ole onnistunut. Pienikin näläntunne, niin hanskat tiskiin. Tai pienikin tunne että on tämä ankeaa kun ei saa mitään hyviä herkkuja syödä, niin pakkohan sitä on jollain itseään lohduttaa. Nyt aion mennä päin moisia tuntemuksia, olla tottelematta niitä ja vain kärsiä. Ei siihen kuole että on nälkä ja päätä särkee, eikä sen tarvitse antaa määrätä luopumaan toiminnasta jonka on päättänyt, eli siitä painonpudotustavoitteen saavuttamisesta. Ja kun se ensimmäinen tavoite on vain 2 kg, niin enköhän tällä tahdilla saavuta sen jo ensi viikon aikana, minkä jälkeen pidän ainakin viikon tauon.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Laihdutusyritys, vielä kerran omin avuin

Tuli tuossa viikonloppuna mietittyä tätä painon yhä nousemista ja päätettyä että loppuhan tälle on saatava. Olo on vähän epävarma menneiden kokemusten takia, mutta kerran vielä aion yrittää omin avuin. Jos tämäkin yritys epäonnistuu, niin sitten haen ulkopuolista apua projektiini. Katselin tuossa viikonloppuna että esim. Terveystalossa on tarjolla painonhallinnan tukipalveluja, joissa tarpeen mukaan käytetään esim. ravitsemusterapeutin ja/tai psykologin palveluja.

Olin jo itse asiassa vähällä varata ajan tv:stä tutulle Anette Palssalle, mutta sitten tuli mieleen että tiedänhän minä itsekin ne ravitsemusasiat, ainoa hyöty mitä tuosta olisi että olisiko motivaatio pysyä itsekurissa kovempi jos joku muukin kuin itse seuraa laihdutuksen etenemistä... Joten päätin että vielä kerran kokeilen itse, ja jos ei suju, niin sitten uskon että ei vaan omin avuin multa nyt onnistu.

Aloitusta sitten vaan viikon alusta heti

Olen havainnut ongelmakseni sen, että en jaksa kovin pitkään kurinalaista elämää, vaikka se alkuun sujuukin hyvin. Sitten alkaa kyllästyttää "elämän ilottomuus" ja repsahdan. Nyt aion yrittää torjua tätä ongelmaa sillä, että laihdutan pienen määrän, alkuun 2 kg myöhemmin ehkä vain 1 kg, ja sen jälkeen pidän taukoa jolloin yritän vaan pitää saavutetun painon mutta en laihtua. Tämä tauko voi sen mukaan miltä tuntuu olla vain viikko tai sitten enemmän. 

Laihdutusmenetelmänä laihdutuspyrähdyksissä vain matalat kalorit (max 1300 kcal). Niihin voin pyrkiä miten huvittaa, esim. syömällä paljon keittoja, ateriankorvikkeita tms. Töissä aion syödä normaalin lounaan kuitenkin. Ja tosiaan sitten kun on saavutettu 2 kg tavoite, syön taas aikani normaalimmin jotta jaksaa uuden pyrähdyksen ilman tympääntymistä ainaiseen kituutukseen. 

Aloituspaino

Ilmeisesti onneksi se viime viikon 80 kg paino oli ison nesteturvotuksen aikaansaannosta, koska tänään en aamulla onneksi painanut kuin 'vain' 77,8 kg. Tästä siis 2 kg on tarkoitus saada melko nopeasti nyt pois, ensimmäinen tavoite 75,8 kg. Kun sen saavutan, yritän muistaa olla iloinen saavutuksestani, vaikka se onkin vain 2 kg. Vanhaa rataa eläen olisin voinut sinäkin aikana vain lihoa lisää, joten hienoahan se on jos on parikin kiloa pudonnut! Ja viimeksi yksi ongelma laihdutuksessani oli että tuntui etten ole saavuttanut mitään arvostettavaa ennen kuin olen lopullisessa tavoitteessani, ja olin tyytymätön saavutuksiini ja painooni jopa silloin kun painoin vain 63 kg. Samaa virhettä en aio tehdä toiste, vaan iloitsen jokaisesta pudonneesta kilosta :)

perjantai 28. marraskuuta 2014

Ajatusten tarkkailua harrastettu pari viikkoa

Eckhart Tollen kirjan luettuani päätin kokeilla siinä ehdotettua ensimmäistä harjoitusta, eli sitä että tarkkailisi ajatteluaan puolueettomana kuuntelijana. Ajattelua ei pidä yrittää muuttaa eikä arvostella, vaan vain olla läsnä tarkkailijana. Tämän pitäisi kirjan mukaan vaikuttaa kaikenlaista hienoa kuten ihan uuden tietoisuuden tason (se tarkkailija, joka on eri kuin ajattelija) avautuminen, yhteyden kokeminen luontoon ja toisiin ihmisiin jne. Ajattelun tarkkailemisen pitäisi myös luoda itsestään taukoja joissa sitä ei ajattele, ns. ei-mielen taukoja joina pitäisi kokea syvää rauhaa.

Minä en ole kokenut mitään sellaista järin ihmeellistä tai henkistä kuin kirjassa puhutaan. En ole esim. kokenut erityisiä yhteyden tunteita mihinkään tai että sama henki kuin on minussa olisi kaikessa muussakin kuten kirja sanoo. Minulla ei myöskään selvästi toimi se että ajatusten tarkkailu automaattisesti loisi tauon ajatusvirtaan, minä pystyn ihan hyvin yhtä aikaa tarkkailemaan ja hölöttämään päässäni ihan täysillä :D Ei minulla myöskään ole kokemusta että tarkkailija olisi niin 'ihmeellinen' juttu, joku tietoisuuden uusi taso, minusta se on vain yksi mielen prosessi jonka tehtäväksi on annettu tarkkailla muita mielen prosesseja. Samaa mieltä kuin mikä ajatusvirrankin tuottaa. Eli ei tässä nyt ihan vielä valaistuttu ole selvästikään :D

Silti tarkkailu kyllä kannatti minusta

Olen tehnyt nimittäin ihan mielenkiintoisia havaintoja mielestäni yleensä ja sen vaikutuksista esim. nauttimiseen asioista tai mielialaan, tai kivun tuntemukseen.
  • Yhtenä aamuna autoradiosta tuli kappale josta tällä hetkellä todella pidän, David Guettan Dangerous. Olin kappaleen alkaessa ihan että "jeeeee!!!" ja aloin jammailla sen tahtiin aamuruuhkassa ratin takana. Jonkin ajan päästä kuitenkin huomasin että mielessäni on voimakas halu vaihtaa kanavaa. Miksi? Minähän odotin tätä kappaletta ja pidän siitä. Syyksi paljastui se, että mieleni oli lähtenyt harhailemaan kuuntelusta (ajattelin tulevan työpäivän tehtäviä), ja kun mieli harhaili, kappale kuulostikin enää lievästi ärsyttävältä taustahälyltä, joka pitäisi vaihtaa pois. Viikon mittaan huomasin monta kertaa tapahtumia, joissa nautittavat asiat kuten vaikka musiikki tai luonnon kauneus tai sylissä köllivän koirani suloisuus alkoivat vaikuttaa tylsiltä siksi että en keskittynyt niihin. Voin nyt siis ihan omasta kokemuksesta uskoa sen että nykyhetkessä eläminen lisää elämään nautintoa ja liiallinen mielen harhailu tekee elämästä tympeähköä ja lievästi levotonta.
  • Tajusin että myös kipu on vain yksi havainto havaintojen kentässä. Minulla oli yhtenä päivänä aivan järkyttävä niska- ja hartiakipu ja outo repivä pistemäinen pääkipu ilmeisesti niskavaivoihin liittyen. Yleensä kun minulla on kipua, keskityn siihen täysin ja vain voivottelen itseäni. Nyt huomasin että pystyin tarkkailemaan kipuakin kuin ulkopuolelta, samoin kuin ajatuksia. Kipu ei ollutkaan enää kaikennielevä helvetti, vaan vain yksi tuntemus "tietoisuuden valkokankaalla", yksi tiedostettu aistimus monien muiden lisäksi. Samaan aikaan tietoisuudessa oli ajatuksia, kuuloaistimuksia, näköaistimuksia, niillekin oli "tilaa" vaikka kipu olikin myös siellä jossain. Vaikkei fyysinen kipu tästä havainnosta toki vähentynyt, niin se oli silti paljon helpompi kestää kuin ennen, siitä poistui sellainen henkisen ahdistuksen ja huolen komponentti ja se oli enää vain puhdas aistimus muiden joukossa. 
  • Huomasin, että olen luonnostani jonkun verrankin ajattelematta mitään. En ole vaan tiedostanut asiaa, koska en yleensä ole tarkkaillut mieltäni. Ajattelemattomiin hetkiin tosiaan liittyy aivan erityinen rauha ja energisen läsnä olemisen tunne, ja uskon että olen aina vaistomaisesti kaivannut hyvin paljon yksinäisyyttä ja vain kotona olemista ilman tekemistä siksi, että vain näissä oloissa menen luonnostani tilaan jossa en ajattele mitään vaan vain olen. Ihmettelen, miten en ennen ole huomannut tuota rauhan tuntemusta, mutta toisaalta ei se niin ihme ole, mieli kiinnittää huomionsa enemmän selkeisiin kohteisiin kuten ajatuksiin, tekoihin, tunteisiin, eikä johonkin taustalla olevaan hiljaiseen tyytyväiseen rauhallisuuteen, joka tavallaan 'ei ole mitään'. Mutta jos mieli huomaa vain ajatukset jne jotka minulla on paljolti negatiivisia, ja jättää huomiotta hyvät kokemukset hiljaisuudessa, jää muistijäljeksi pelkkää negatiivista. 
  • Ajatteluni silloin kun pyörii automaattivaihteella, on todella niin sairasta kuin Tollen kirja sanoo. Ja erittäin negatiivista. Minun ajatteluani leimaa itseinhon, häpeän ja nolouden kokemukset. Erityisen paljon ajatukseni pyörivät automaatilla kun lenkkeilen koiran kanssa. Mieleni tuo pintaan jopa lapsuudesta asti kaikkia kokemuksia joissa olen mokannut, ollut nolo, sanonut tyhmästi jne, ja aina kun tällainen muisto pulpahtaa mieleen, koen yhtä voimakasta ahdistusta kuin olen kokenut sillä hetkellä kuin asia todella tapahtui. Varsinkin sosiaalisissa tilanteissa sisäinen puheeni myös pilkkaa minua koko ajan taustalla ja muistuttaa että olen helvetin ruma, nolo ja häpeällinen ihminen kaikin puolin. Esim. töissä kun juttelin jonkun kanssa ja hymyilin hänen jutuilleen, sisäinen puhe iski: "ÄLÄ HYMYILE! Olet vielä rumempi kuin yleensä jos hymyilet, kun sulla on isot rumat keltaiset hampaat ja läskinaamakin menee entistä enemmän ryttyyn, näytät ihan vammaiselta". Ja jutellessani koiralenkillä toisen koiranulkoiluttajan kanssa, mieleni taustalla pyöritti koko ajan prosessia: "Voi ei, tuo on noin hoikka ja hyvännäköinen vaikka on varmaan ikäiseni. Sitä varmasti ällöttää minkä näköinen minä olen, ei helvetti että hävettää tässä tämän näköisenä ollakaan, olen ihan taatusti maailman rumin ihminen ja oksettavin, haluaisin mennä erakoksi johonkin missä ei tarvisi kohdata muita ihmisiä ollenkaan ja hävetä enää." Vastapainoksi kaikelle negatiiviselle välillä ajatuksissani pyörii fantasiat, joissa olen ihan mielettömän kaunis, kuuluisa, ihailtu jne. Fantasioinnin ajan on hyvä olo, mutta eihän ne fantasiat toki negatiivista kumoa siksi että koko ajan tietää että kyseessä on vain fantasia, ja ankea todellisuus itsestä säilyy entisellään. 
  • Tajusin kokevani sen "sisäisen kehon" mistä Tolle puhuu, vaikka kirjaa lukiessani pidin sitä vähän hömpänpömppänä, joku energiakeho muka. Mutta varsinkin niinä hetkinä kun olen rauhassa kotona ja ajatukset ei pyöri, aistin todella oman kroppani jonkinlaisena 'sähköisenä' väreilynä, joka tuntuu voimakkaimmin käsissä ja jaloissa. Tuo tunne on äärimmäisen vaikea kuvailla sanoin, kun se on niin hienovarainen, mutta se on erittäin miellyttävä ja tekee sellaisen elinvoimaisen, hyvän olon. Siihen keskittyessä kokee ilman mitään ulkoisia ärsykkeitäkin voimakkaasti olevansa olemassa ja elossa, mikä on hyvin miellyttävää. 

Mitä seuraavaksi?

Jatkan varmaan tarkkailuhommia, mutta ajattelin keskittyä tuohon sisäisen kehon tuntemukseen nyt vähän enemmän. Tolle sanoo sen olevan ankkuri joka pitää nykyhetkessä, jos sen tiedostamiseen keskittyy. Ehkä se minulle olisi avain ajatusten pyörimisen hallitsemiseen, koska pelkkä tarkkailu ei minulla tunnu luovan katkoja ajatusvirtaan silloin kun ajatukset ovat pyöriäkseen. Ja havaittuani kuinka ahdistavaa luonteeltaan automaattinen ajatteluni on, ymmärrän itsekin että sen saaminen vähemmäksi lisäisi kyllä onnellisuuttani merkittävästi. Nyt siis keskittymään sisäisen kehon tuntemuksiin aina kun mahdollista ja samalla tiedostamaan edelleen mitä mielessä liikkuu :)


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Tää rento painonhallinta ei ihan skulaa: 80 kg tullut täyteen :-o

Ei jumalauta... Olen tässä jo pitkään ollut rennon painonhallinnan linjalla, eli yrittänyt pysyä melko kohtuullisissa elintavoissa, ei laihdutusta mutta ei myöskään juopottelua, ahmimista ja yletöntä herkuttelua. Minulla on ollut lieviä rajoituksia kuten makeaa max 3 kertaa viikossa, alkoholia max 7 annosta viikossa. Olen näissä pysynytkin varsin hyvin eikä ole tullut enää aikoihin sellaisia pakkomielteenomaisia ahmimiskohtauksia joissa söisin ihan tolkuttomia määriä.

Ei ne tuolitkaan rajattomasti painoa kestä...
Tiesin, että en ole laihtunut, ja aloin olla jo sopeutunut siihen, että tällainen varmaan sitten loppuikäni olen, ja olkoon niin. Mutta lihoa en olisi lisää halunnut. Tänään sitten kävi 2 asiaa, mitkä saivat kaivamaan vaatehuoneeseen piiloon viedyn vaakapaholaisen esiin. Ensimmäinen oli, kun istuin tuoliin ja sille kävi kuvan mukaisesti. Ei jumalauta, tuolitkaan ei enää kestä mun järkyttävää massaa... Toinen oli se, kun valitsin huomiseksi työvaatteita ja yhdet pesussa olleet mustat housut ei enää menneet sovinnolla kiinni, vaikka vielä jokunen viikko sitten meni.

No, vaaka esiin ja kauhulla odottamaan tuomiota. Tasan 80 kiloa :( Olen siis lihonut yli 5 kg rennon painonhallintani aikana ihan huomaamatta. Kyllä nyt vituttaa. Alkaa tässä painoindeksikin olla jo varsinaisen lihavuuden eikä lievän ylipainon alueella.

Tällä hetkellä en jaksa edes miettiä mitä pitäisi tehdä. Palatako siihen vanhaan eli yritykseen laihduttaa, vaikka se viimeksi johti ahmimishäiriöiseen syömiskäytökseen enkä edes laihtunut alun jälkeen. Vai antaako mennä vaan, hyväksyä että minä näköjään vaan melko kohtuullisilla elämäntavoilla lihon 100-kiloiseksi ja niin se sitten on. Sellaisia sukuni naiset muutkin iässäni ovat, ja isompiakin. Toisaalta ihan tosissani inhoan peilikuvaani tällaisena, ja tunnen oloni kömpelöksi lyllertäjäksi. Äyh!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Yhyy, en saanutkaan potkuja

No niin, tänään se sitten tuli ilmoitus, että irtisanomiset on osastomme osalta viety loppuun. Ja kuten olin arvellutkin, ensimmäinen tunne oli pettymyksen tunne. Tiedän kyllä, että olisin ollut pettynyt myös, jos olisin tosiaan saanut ne potkut. Siinä tapauksessa olisin ollut huolestunut taloudellisesta tilanteestani, kun en edes kuulu mihinkään liittoon tai työttömyyskassaan, ja siitä saanko ikinä enää alani työtä kun tilanne on niin huono ja alalla on paljon ikärasismia.

Nyt pettymyksen syy ei ole talous, vaan se että jatkan edelleen saman nihkeän ja ankean suon
tarpomista ilman muutosta. Olin osin toivonut irtisanomista siksi, että sitten olisi ihan pakko tehdä muutos työkuvioiden suhteen. Nyt ei ole, ja jään taas tänne tekemään näitä samoja hommia, joista en itsessään pidä yhtään ja joita pidän usein jopa vastenmielisinä luonteelleni. Usein tunnen huoraavani aivojani rahasta, koska tosiaan teen asiaa josta en pidä ollenkaan ja jota en koe itsessään hyödylliseksi, jotta saisin rahaa. Toisinaan mietin, että se on pahempi huorata aivoja kuin sukuelimiä, koska aivot on keskeisemmät minuuden kannalta.

Vaan eiköhän tähän taas totu kunhan turhat haaveet alanvaihdosta, ulkomaille muutosta ja muusta sellaisesta, jotka työttömyyden toivo oli herättänyt, taas katoavat ja sitä nöyrtyy osaansa. Tällä hetkellä vaan tuntuu masentavalta saman jatkuminen, mutta ehkä huomenna tai ensi viikolla on jo paremmin.

Ahdistavaa 'uplifting' kökköä lehdessäkin 

Hesarissakin sitten päätettiin kirjoittaa erityisesti naisille tarpeesta muodikkaan downshiftingin sijaan 'upliftata' (linkki). Itselläni ajatukset juuri päinvastaiset kuin noilla. Ei voisi vähempää kiinnostaa paljon tienaaminen, sijoittamiset tai muu. Sen sijaan vaihtaisin oikein mielelläni elämänlaatua parantavaan touhuiluun, vaikka tulot putoaisivat puoleen, eli downshiftaisin. No, olenpa jutun mukaan ainakin trendikäs keskiluokkainen nainen toiveineni sitten ainakin:

Pois oravanpyörästä. Irti armottomasta työstä, joka vaatii aivan liikaa ja tunkeutuu vapaa-aikaankin. Tilalle ehkä oma pikkubisnes. Jotain nettikauppaa tai kiva lähikahvila.
Siinä varsin tyypillinen unelma – ja erityisesti keskiluokkaisen naisen unelma – taantuma-Suomessa vuonna 2014.

torstai 13. marraskuuta 2014

Luettua: Eckhart Tollen Läsnäolon voima

Äitini tätä kirjaa suositteli ja sain häneltä lainaksi sen, joten tuli luettua. Tämäntyyppiset kirjat aiheuttaa minussa aina vähän kaksijakoisia tuntemuksia: toisaalta olen kiinnostunut henkisyydestä ja ehkä jopa hengellisyydestä, mutta inhoan sitä jos alkaa tuntua että minulle tuputetaan jotain valmiita uskomuksia, joita minun pitäisi uskoa koska niin sanoo pyhänä pidetty kirja tai guruna pidetty henkilö tai joku muu ulkopuolinen taho. En minä vaan pysty uskomaan väitteitä esim. tuonpuoleisesta tai jumaluudesta vain siksi että joku niin väittää, ilman mitään todisteita tai omakohtaista sisäistä kokemusta.

Tämä oli kuitenkin pääosin positiivinen yllätys tämä kirja. Siinä ON joitain niitä minulle näppylöitä aiheuttavia
väitteitä kuten "keho on olemassa koska uskomme kuolemaan", "sisäisen kehon tiedostaminen hidastaa kehon vanhenemisprosessia" sekä ajatuksia kuoleman jälkeen tapahtuvasta esim. jälleensyntymästä. Mutta tällaisia väitteitä on suhteellisen vähän eikä niitä sentään painosteta uskomaan, ei esimerkiksi esitetä että niiden omaksuminen olisi läsnäolon tai rauhan tms saavuttamisen ehto.

Itse pääopetus taas on minusta varsin järkeenkäypää. Pääopetus on se, että me itse aiheutamme suurelta osin kärsimyksemme ja eristäytyneisyyden tunteemme oman mielemme toiminnalla. Sillä, että emme juuri koskaan pysähdy hetkeen vain olemaan, vaan pyyhällämme ohi hetkistä ajatellen samalla mennyttä tai tulevaa. Itselläni on aivan erityisen vilkas mieli joten tämä kyllä kolahtaa minuun täysillä. Minä tosiaan kun vaikka koiran kanssa kävelen tuolla ulkona, en koskaan ole sisäisesti hiljaa vaan koko ajan fantasioin tai muistelen tai suunnittelen jotain. Tämä menee jopa niin pitkälle, etten huomaa edes vastaan tulevaa naapuria ja moikkaa, koska olen niin "ajatuksissani". En ole ikinä ajatellut että siitä olisi sen enempää haittaa kuin että vaikutan ehkä vähän hömelöltä kulkiessani kulmat rypyssä mietteissäni. Tollen mukaan juuri tällainen mielen automaattinen aktiviteetti voi taas olla koko levottomuuden (jota minä olen kokenut ja koen useinkin) perussyy. Ja että mielen hiljentämisen kautta voisi saada jopa hengellisiä kokemuksia ykseydestä kaikessa olevan hengen kanssa, yhteydestä Olemiseen (Jumalaan, mutta Tolle sanoo kirjassa että ei halua käyttää sitä sanaa koska ihmisillä on niin paljon lukkoon löytyjä mielikuvia siitä millainen Jumala on, ja nämä mielikuvat estävät löytämästä todellisuutta niiden takana.).

Kirjassa on myös paljon muutakin mielenkiintoista asiaa. Erityisesti kärsimyskehon käsite kiinnosti minua, koska olen itse koko elämäni ihmetellyt että miksi joskus minulla "napsahtaa" ja hetken olen tavallisen itseni sijaan ilkeä ja pahantahtoinen ihmishirviö, joka haluaa sekä kärsiä että tuottaa kärsimystä. Tolle selittää ilmiötä kärsimyskehon käsitteellä, ja pohjimmiltaan kärsimyskeho on loukkuun jäänyttä elämänenergiaa joka on kääntynyt tuhoisaksi joutuessaan eroon kokonaisenergiasta. Ihmissuhteista oli myös ihan hyviä pointteja. Ja koska minä olen kärsinyt sekä alkoholi-, että nyt myöhemmin ahmimisriippuvuudesta, tämä erityisesti oli kiinnostavaa:

Kaikki riippuvuudet syntyvät siitä, että kieltäydyt alitajuisesti kohtaamasta ahdistustasi ja käymästä sitä läpi. Jokainen riippuvuus alkaa ahdistuksesta ja päättyy ahdistukseen. Mistä tahansa oletkin riippuvainen - olipa kyse alkoholista, ruoasta, laillisista tai laittomista huumeista tai jostain ihmisestä - käytät jotakin tai jotakuta kätkemään ahdistuksesi.
Jokainen riippuvuus saavuttaa pisteen, jossa se ei enää toimi. Koet silloin tuskan voimakkaampana kuin koskaan ennen. Tämän vuoksi useimmat ihmiset pyrkivät pakenemaan läsnä olevasta hetkestä etsien jonkinlaista tulevaisuudessa odottavaa pelastusta. Ensimmäinen asia, jonka he kohtaisivat, jos he kohdistaisivat huomionsa nykyhetkeen, olisi oma tuskansa, ja juuri sitä he pelkäävät. Jospa he vain tietäisivät miten helppoa on saada yhteys nykyhetkeen, läsnäolon voimaan joka hävittää menneisyyden ja sen kivun. Jospa he vain tietäisivät, miten lähellä omaa todellista olemustaan he ovat, miten lähellä Jumalaa.

Uskon kyllä tuon että riippuvuudet johtuvat ahdistuksesta. Olen vaan aina ajatellut että ahdistuksesta pääsisi hankkimalla elämäänsä jotain konkreettista lisää: miellyttävämmän työn, puolison jos on yksinäinen, harrastuksia - täyttäisi elämää jollain rakentavalla ja terveellä. Nykyhetken "taikavoima" tuntuu jotenkin kovin uskomattoman yksinkertaiselta, vaikealta uskoa että se toimii. Mutta eipä se ota jos ei annakaan jos kokeilen joten...

Viikon harjoitus: omien ajatusten tarkkaileminen

Tolle ehdottaa harjoitusta, jossa ajatteluun samaistumisesta pyritään eroon  tarkkailemalla sitä mitä mieli touhuaa ollessaan "automaattivaihteella". Kuuntelemalla vain omia ajatuksia ilman yritystä pysäyttää niitä tai mitenkään arvostella niitä. Tällä ei ole tarkoitus vain tulla tietoisemmaksi ajattelun sisällöstä vaan löytää uusi tietoisuuden taso: "se joka tarkkailee". Lisäksi ajatusten kuuntelun pitäisi saada aikaan katkoksia ajattelun virtaan. Testaanpa viikon ja katson miltä tuntuu :)

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivän ajatuksia

Olen täällä joskus kirjoitellut vaikeasta äitisuhteestani, siitä miten olen aina kokenut olevani jotenkin liian huono, hävettävä ja muuten vain vääränlainen äitini silmissä. Tänään sitten isänpäivä. Isälle hankin lahjaksi kirjan, ja toki iloisen kortin jossa oli punainen sydän ja luki "Hyvää isänpäivää".

Mutta mielessä on pakollisen  iloisen isänpäivän juhlimisen jälkeen pyörinyt ajatus, että oikeasti minä en tunne isääni ihmisenä ollenkaan. Ja se on jotenkin surullinen ajatus. Käsittääkseni se on ikäpolveni ihmisille aika tavallista.

Miksi näin sitten on? Kun olin pieni, isä oli vaativassa työssä jossa oli paljon myös ulkomaan matka- ja
komennuspäiviä. Äitini oli kotiäiti, ja joskus kun isä tuli kotiin minä en kuulemma enää edes tuntenut häntä ja vierastin. Isäni on myös sellainen perinteinen suomalainen mies, joka ei niin kauheasti puhu eikä pussaa, osoittaa mieluummin rakastamisensa huolehtimalla tunnollisesti arjen ja elatuksen asioista. Lisäksi koska äitini on isäni vastakohta, hyvinkin tunteita ryöppyävä, äänekäs ja vilkas ekstrovertti, niin jotenkin aina esiin tuli vain äiti ja isä jäi taustalle. Silti muistan että pienenä rakastin isää kovasti, ja aina kun hän lähti työmatkalle, jossain iässä pelkäsin että jos hän ei tule enää takaisin, ja se oli ahdistavin asia lapsen maailmassa. Erityisesti lentomatkat kammottivat minua koska olin televisiosta nähnyt kuvia ja puhetta lento-onnettomuuksista. Pelkäsin että varmasti jotain käy ja mietin jo miten kestän KUN isä kuolee eikä tulekaan takaisin enää.

Samalla tavalla se on sitten mennyt myöhemminkin, että en ole koskaan mitenkään riidellyt tai ollut huonoissa väleissä isäni kanssa, ja olen aina ollut varma että hän välittää minusta, mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään tietoa siitä millainen hän on ihmisenä. Mitä hän on toivonut tai pelännyt, mitä katunut tai rakastanut? Hän on aina vain ollut stoalaisen tyyni, äärikunnollinen ja hyvin kunnioitettava henkilö, mutta ei kai kukaan läpikotaisin oikeasti ole sellainen? Kai sellainenkin kuori kätkee sisäänsä inhimillisten tunteiden koko raadollisen kirjon lopulta.

No, nyt kun isä on jo seitsemänkymmenen, ei asiaa enää käy muuttaminen. Meillä on omat jäykät, vähän vaivaantuneet vuorovaikuttamisen kuviomme, joissa usein äiti on välittäjä kuten lapsuudessakin. Ilman äitiä välittämässä kumpikaan ei oikein tiedä mitä sanoa, ei ole mitään yhteistä pohjaa mistä ja miten puhua. Tähän vaikuttaa paljolti se, että huomaan itse olevani tässä asiassa kuin isäni: etäinen ja jäykkä mitä tulee sosiaaliseen vuorovaikutukseen kenenkään kanssa. En vaan oikein tiedä mitä sanoa ja miksi, sittenkään vaikka kaipaisin keskustelua. Vasta nyt alan tajuta kuinka samanlainen monessa asiassa olen kuin isäni, paitsi että minä en ole kotonani pitänyt asiallista ja kunnollista julkisivua vaan boheemia tissuttelutyyliä, vaikka sitten työroolini onkin asiallisen tosikon rooli.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Minä tarttisin sienitripin!

Tällainen olo tuli tänään. Jotenkin niin jumissa elämässä, vaikkei periaatteessa mikään ole huonosti. Olen kerran elämässäni ottanut tripin sienillä, Ibizalla missä niitä on täysin laillista myydä ja käyttää. Suomessahan ovat laittomia ja huumausaineeksi luokiteltuja.

Mutta niin. Tilanne silloin viime kerralla. Olin juuri valmistumassa yliopistossa, oli miesystävä, kaikki periaattessa hyvin mutta silti ahdisti ja oli epämääräisen tyhjä olo. Sitten loma Ibizalla, jossa törmäsin brittiin joka kehotti kokeilemaan psilocybe cubensis -sieniä eli huurumadonlakkeja. Hallusinogeeneja. Otin oikein kunnon satsin koska sillä kuulemma saisi lähes hengellisen kokemuksen. Ja sen totisesti sain. Syvimmässä vaiheessa koin itseni kaikessa läsnä olevana energiana, ja pystyin omana ruumiinani pitämäni lisäksi samaistumaan mihin tahansa muuhun ruumiiseen. On hiton hieno tunne istua puuta vasten ja tuntea olevansa se puu, ja tuntevansa yleensä itsenään pitämänsä ihmiskehon  lämmön omaa kaarnaansa vasten ;) Tai tuntea ettei aikaa ja avaruutta ole olemassa vaan ne ovat vain mielen tulkintoja joillekin muille ilmiöille jotka eivät ole pohjimmiltaan ajassa tai tilassa.

Lopputulos sienitrippailulleni oli hieno: pääsin täysin irti turhautumisen tunteestani ja aloin taas nauttia
elämästä. Ihan kuin olisin nähnyt kaiken ensimmäistä kertaa, tavallinen voikukkanenkin oli uskomattoman kaunis. Muistan olleeni yli vuoden ihan järjettömän onnellinen sen yhden tripin seurauksena. Kävelin kesäisiä niittyjä ja tunsin olevani taivasten valtakunnassa. Jos joku ihminen oli vittumainen, tunsin sitäkin kohtaan syvää myötätuntoa, koska hän ei selvästi ollut onnellinen.

Nyt on taas sitten iskenyt vähän se leipääntymisen tunne, tunne ettei mikään ole kovin kiinnostavaa. Eikä tiedä mitä pitäisi tehdä vai pitäisikö mitään. Tekisi mieli kunnon tajunnanräjäyttävää trippiä sienillä. Mutta laittomuuksiin en ryhdy, joten täytyisi vissiin bookata matka jonnekin missä sen voi tehdä laillisesti. Ja minua huvittaa jotenkin se, että kaltaiseni keski-ikäinen kuivikas tantta jota varmaan kukaan ei liittäisi mihinkään psykedeelien käyttöön, haaveilee sienitripistä, toisesta elämässään ;)

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Seuraava rento kevennysmuutos: makeansyöntiä vähän kuriin

29.9. tein sen päätöksen että vaaka lähtee mäelle ja jatkossa hyvin rento ja terveys-, ei painolähtöinen ote elämäntapamuutoksiin. Syyskuun lopulla päätökseni oli ensin laittaa rotiin taas käsistä suurkulutukseksi asti ryöstäytymään päässyt alkoholinkäyttö. Asetin itselleni tavoitteeksi että saan juoda max 7 annosta alkoholia viikossa. Ilokseni voin todeta, että olen siinä pysynytkin :)  Pari kertaa olen juonut ne kaikki 7 perjantai-iltana, joskus taas ruokajuomina pitkin viikkoa. Tätä rataa on tarkoitus jatkaa jatkossakin, koska se ei tunnu vielä kamalalta kieltäymykseltä, mutta ei ole älytöntä kohtuuttomuuttakaan.

Nyt on sitten aika puuttua seuraavaan ongelmakohtaan, eli kaamosmasennuksen myötä käsistä lähteneeseen makean mässyttämiseen. En ole alkoholirajoituksen myötä taatusti yhtään laihtunut, ehkä jopa lihonut (en tiedä kun vaaka on edelleen pannassa), eikä se ole ihme koska on maistunut niin töissä joka päivä makeat jälkkärit, suklaapatukat kuin kaamosväsymyksen torjumiseen käytetyt energiajuomatkin. Tavallinen päivä on voinut makeansyönnin osalta mennä niin, että aamupäivästä työpaikan automaatista makeaa maitokaakaota (140 kcal per kuppi), lounaan päälle jälkkäri, iltapäivästä energiajuoma ja suklaapatukka, illalla usein vielä Pepsiä päivällisen kanssa. Kyllähän siinä liikakaloreita ja turhan paljon sokeria tulee tämmöiselle istumatyötä tekevälle keski-ikäiselle naiselle.

Nyt tarkoitus olisi kohtuullistaa tuota makean syömistä vähän. Tässäkään en halua absolutistiksi enkä tiukkikseksi, joten laitan tavoitteeksi että saan syödä 3 kertaa viikossa makeaa herkkua. Pepsistä ja energiajuomista en nyt edes yritä eroon, tunnen tarvitsevani niitä pysyäkseni edes hereillä, mutta aion vaihtaa sokerittomiin versioihin. Pepsistä olen usein Maxia juonut tähänkin asti, mutta energiajuomat on menneet sokeriversioina aina - ja viimeisen kuukauden niitä on mennyt vähintään 1 päivässä.
Plussapallon elämäneliksiiri nro 1!

torstai 23. lokakuuta 2014

Huumoria: hullut kotimaiset tuotenimet sun muut tekstit

Mulle tuli twitterin kautta tämä ensimmäinen kuva ja ajattelin että teen hupipostauksen, johon kerään muitakin löytyneitä. Nämä on siis erilaisia tuotteiden nimiä tai muita epäonnisen sivumerkityksen omaavia tekstejä joita netistä löytyy.



Ei jumalauta. Hotellit on kansainvälisiä paikkoja, joten englanniksi jotain näin hullua tarkoittava hotellin kanta-asiakasohjelman nimi on melkoisen nolo. "Cum" siis tarkoittaa siemennestettä, voisi suomentaa vaikkapa "mälli". Osuvasti mälliklubin klubikortissa on vielä kuvassa lentäviä (voikukan) siemeniä. Melko karkeaa symboliikkaa, sanoisin :D Onkohan klubilaisten VIP-tiloissa lähinnä porno-DVD:itä ja talouspaperirullia, sitä voisi ainakin nimen perusteella odottaa...


Tapahtui Cum Clubilla...


Kun tämän ääntää kuten englanninkieliset ääntäisivät, merkitys muuttuu vähän oudoksi. "Juicy pussy" eli mehukas pillu. Pahempaa vielä jos sen ostaa äs-marketista eli S-marketista eli persemarketista! Just bought myself some juicy pussy from local ass market!

Naisen sukupuolielintä pahvitetrassa. Ainakin brittislangissa.


Jacky eli yucky (paha, oksettava, ällö). Ihmekös lintu näyttää helvetin vihaiselta.

Salmiakkia jonka nimi tarkoittaa nussimista (kack).


No mun suuhun et ainakaan tule, yököttävä pervo!


Mikki Hiirtä epäilyttää espanjalaisten miesten potenssi. Ja spanski täysin kysymysmerkkinä, että mitä, voiko se joskus pystyssäkin olla, en ole tiennytkään...



VR:n mielipide junalipun ostajasta.

Todellakin, pullaverhot. Mitä lienee. Tämä oli pitkään näin, nyt on valitettavasti jo muutettu muotoon RULLAverhot.


maanantai 20. lokakuuta 2014

Unettomuutta ja luovan toiminnan pelkoa

Unettomuus

Taas alkoi ahdistaa kun katsoin Prisma-dokumentin ja siinä oli taas asiaa unettomuuden kammottavista vaikutuksista ihmiskehoon. Koehenkilöt laitettiin nukkumaan "vain" 6,5 tuntia yössä viikon ajan, ja siinä ajassa heidän testein mitattu henkinen suorituskykynsä laski ja yllättävää kyllä, verikokeista kävi selville että sellaiset geenit olivat aktivoituneet, jotka edistivät mm. diabeteksen, ylipainon ja sydän- ja verisuonitautien syntyä ja monet positiivisempaan tulokseen johtavat taas passivoituneet. Lisäämällä tunnin tuohon unimäärään eli 7,5 h yössä unta, haitalliset vaikutukset kumoutuivat. 

Mutta kun meikäläiselle se 6,5 tuntia on sekin ihan utopiaa! Viikolla mennään 3-5 tunnilla yössä. Ihmekös vähän vaivaa loppuviikosta zombiemainen olo ja läski senkun kerääntyy keskikehoon vaikkei kauheasti mässäisikään. Jos pääsisin tekemään duunia ilta- tai yövuorossa, olisivat nämä ongelmat ohi, mutta ei se tässä aamuihmisten maailmassa oikein onnistu...

Luovan toiminnan pelko

Minä taas innostuin välillä ajatuksesta kokeilla pystyisikö sitä kirjoittamaan jonkinlaisen tarinan, kirjan. Mutta sitten iski taas se sama rimakauhu, joka minulla iskee töissäkin kaikkien vähänkään rutiinia vaativampien hommien edessä, ja kaiken uuden edessä muutenkin elämässä. Lykkään ja lykkään aloittamista ajatellen, että "huomenna ehkä". Tai ehkä viikonloppuna on aikaa. Tai jos jään työttömäksi yt-neuvotteluiden seurauksena. Tai kesälomalla, jos en jää. 

Eikä se oikeasti mistään ajan puutteesta ole kiinni, olenhan nytkin käytellyt aikaani mm. epäkiinnostavien tv-ohjelmien katseluun ja jo läpipelattujen tietokonepelien pelaamiseen. Se on kiinni siitä että minua pelottaa kaikki luova toiminta. Tulee sellainen olo että en osaa enkä pysty, että edessä on pystysuora vuori jota en millään koe pystyväni kiipeämään. Ahdistaa ajatuskin yrittämisestä, ja kun ahdistaa, keksin niitä tekosyitä miksei vielä, vaan ehkä joskus myöhemmin. Olen yrittänyt tyynnytellä pelkoani mm. vakuuttamalla itselleni, että jos jotain kirjoitan, sitä ei kukaan edes koskaan tule lukemaan joten ei haittaa jos kaikki kirjoittamani on noloa ja täyttä roskaa. Pöytälaatikkoon vain kirjoittaisin, ihan vain kokeillakseni tehdä jotain luovaa. Vakuuttelen myös itselleni, että jos siitä tulee ekalla kerralla ihan paskaa, voin kirjoittaa kaiken uusiksi, vaikka kuinka monta kertaa. Sisäinen ankara kriitikko aloittaa toimintansa ennen kuin riviäkään on kirjoitettu ja vaatii jo uusia parempia versioita! Se myös nälvii siitä miksi yleensä kirjoittaisin: luulenko voivani opettaa jotain ihmisiä? Antaa jotain tunne- tai taide-elämyksiä? Luulenko olevani jotenkin parempi kuin muut, oikein taiteilija? Naurettava luuseri olen, kun luulen että pystyisin jotain kirjoittamaan. Joskus on ihan helvetin raskasta elää oman päänsä kanssa, kun se pää haraa vastaan ihan kaikkea, olipa kyse laihduttamisesta tai työn tekemisestä tai kirjan kirjoittamisesta pöytälaatikkoon! 


torstai 16. lokakuuta 2014

Vapaaehtoisen sinkkuuden problematisoimisesta

Tänään oli Hesarissa juttu ihmisistä, jotka eivät halua lainkaan perinteistä parisuhdetta (linkki). Lasken nykyisin itsenikin tähän ryhmään, vaikka en ole täysin poissulkenut sitä mahdollisuutta että jossain joskus kävelisi vastaan täydellinen sielunkumppani, jonka kanssa alkaisin olla parisuhteessa. Minulla ei kuitenkaan ole halua etsiä kumppania, eikä oikeastaan halua tehdä juuri minkäänlaisia kompromisseja päästäkseni parisuhteeseen, koska minulla ei ole mitään erityistä halua olla parisuhteessa eikä yksinolo ole mitenkään epämiellyttävää.

Se mikä sinkkuusjutussa kiinnitti huomiota on, että niin itse jutussa kuin kommenttiosiossa vapaaehtoista sinkkuutta pidettiin selvästi jonkinlaisena ongelmana, johon on löydyttävä syyt henkilöhistoriasta. Vain Väestöliiton Osmo Kontula myönsi, että osalla varmasti aidosti syy voi olla se, että vaan nauttii yksinolosta. Sen sijaan erityisasiantuntija Maaret Kallio jo toi esiin näkemyksiä, joissa vapaaehtoiseen sinkkuuteen johtaisi jonkinlainen ongelma tai henkinen vamma:
Jos lapsi on kasvatettu niin, ettei hän ole saanut turvautua kenenkään, vaan on pitänyt olla reipas, ei aikuisenakaan osaa olla riippuvainen toisesta. Vaikka riippuvuus on taito, se nähdään yksilöllisyyttä ihailevassa kulttuurissa heikkoutena", Kallio sanoo.
Myös se, miten ihminen kokee itsensä, vaikuttaa ajatuksiin parisuhteesta. Jos ei usko kelpaavansa kenellekään, ei edes yritä löytää kumppania.
Jos sydän on särkynyt ja on jäänyt traumaattisia kokemuksia parisuhteesta, ihminen on saattanut menettää uskonsa siihen, että on olemassa kelvollisia kumppaneita
Jutun kommenttiosiossa esitetään lisää oletuksia, miksi niin epänormaaliin ja sairaaseen tilanteeseen kuin yksinolon vapaaehtoiseen haluamiseen voidaan päätyä (toki siellä on myös kommentteja toiseen suuntaan erityisesti vapaaehtoisesti sinkuilta):


Ihan mielenkiinnosta haluaisin nähdä tutkimuksen, jossa verrattaisiin sitä ovatko nämä sinkkuilijat olleet ainoita lapsia tai ns. iltatähtiä, jotka käytännössä kasvatetaan ainoan lapsen tavoin. ... Tunnen myös monia, jotka ovat olleet vanhempiensa silmäteriä ja sinkkuilevat yhä päälle 40v. ikäisenä kun jokaisesta kumppanista on aina löytynyt jotakin vikaa, jonka ylitse ei ole päästy kun kompromissiin ei ole kykyä/halua. (Plussaallon huomio: miksi sitten PITÄISI olla kykyä tai halua tässä asiassa kompromisseihin, miksi pitäisi pyrkiä sopeutumaan parisuhteeseen???)
Varmasti ko. ryhmässä on valtavan paljon erilaisia syitä yksinelämiseen, mutta tuo kyvyttömyys kompromisseihin tarkoittaa mielestäni sitä, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja haluaa elämäänsä vaikuttavien asioiden tapahtuvan itselleen mieleisellä tavalla. Jokaisella on siihen tietysti oikeus. Individualismia korostava aikamme on omiaan lisäämään tämän tyyppistä elämäntapaa. 
En ymmärrä sitä sinkkuuden perustelua, että on kiva että tavarat ovat omilla paikoillaan eikä kukaan sotke omaa lehteä. Minusta se on osa aikuiseksi kasvamista, että oppii jakamaan ja ottamaan toisen ihmisen tunteet ja tavat huomioon. 
 Itse en usko että vapaaehtoisen sinkkuuden täytyisi olla tuollainen ongelmallinen asia, jonka taustalla on jotain vian tai sairauden omaista. Totta kai on myös olemassa kyvyttömyyttä sitoutua ja niin kovaa hylätyksi tulemisen pelkoa ettei uskalla ollenkaan yrittääkkään suhdetta ja noita muita syitä, mutta minä tiedän omakohtaisesta kokemuksesta että ei aina tarvitse olla tuollaisia asioita taustalla.

Oma vapaaehtoinen sinkkuuteni


Minä en ainakaan koe noita yllä lainattuja syitä kauhean tutuiksi. En ole ainoa lapsi, enkä pilalle hemmoteltu. Minun syyni olla tyytyväisempi yksin kuin kaksin eivät ole niin pinnallisia kuin että on kivaa että koti pysyy järjestyksessä eikä tarvitse ottaa toisen tapoja huomioon. En pelkää riippuvuutta toisesta, joskaan en erityisemmin aikuisena ihmisenä kaipaakaan sellaiseen suhteeseen kenenkään kanssa. Toki olen välillisesti riippuvainen lukemattomista ihmisistä, tarvitsen esim. muiden tuottamaa ruokaa, vaatteita, palveluja, esineitä ja tämä on tietysti täysin ok, en kaipaa omavaraiseksi korpierakoksi. Vaikka minulla on ulkonäköni suhteen huono itsetunto, en myöskään ajattele ettenkö kelpaisi kellekään. Ajattelen päinvastoin, että ne miehet eivät kelpaa minulle, koska en ole törmännyt niin sopivan oloiseen, että olisin valmis luopumaan sinkkuuteni eduista, sellaiseen jonka kanssa olisi parempi olla kaksin kuin yksin. Edes aiempien parisuhteiden traumat eivät ole sinkkuuteni syitä: en ole koskaan ollut herkkä tuossa mielessä. En ole koskaan edes parisuhteeseen lähtiessäni ajatellut että sen pitäisi kestää loppuikä, vaan elänyt hetki kerrallaan ja kun suhde on loppunut, pienten ikäväitkujen jälkeen elämä on jatkunut ilman sen syvempiä traumatisoitumisia. 

Minun pääasiallinen syyni sinkkuuteeni on äärimmäinen introverttiyteni. Luin joskus jonkun taitelijan lauseen: "Parhaat bileet on mun pään sisällä" ja näin juuri koen asioiden olevan. Minä kaipaan lopulta aika vähän elämyksiä itseni ulkopuolelta, ja varsinkaan toisilta ihmisiltä. Elämäni suurin ilo on mielikuvittelu ja pelkkä oleminen. Mitä tulee aistielämyksiin, niistäkin nautin enemmän yksin kuin kaksin: seurassa aina jotenkin tuntuu että joutuu rajoittamaan itseään, ettei vaikuttaisi kummalliselta. Esim. saatan haluta koskea tai halata puuta koska minusta tuntuu että aistin siinä mielenkiintoista energiaa, tai liikehtiä tai ilveillä rumasti (tai miettimättä miltä se näyttää) musiikin tahdissa. Tai tuijottaa pitkään vaikka asfaltilla kimaltelevia monenvärisiä jääkiteiden jalokiviä aivan ihastuneena, niin pitkään että kuka tahansa "normaali" kysyisi jo mikä mulla on ja mitä katson - mutta en voisi mitenkään jakaa kokemusta sellaisen kanssa joka ei sitä itse koe samoin. Haaveeni on aina ollut kieltämättä parisuhde toisen samanlaisen outolinnun, sielunkumppanin kanssa. Mutta kaltaiseni ovat harvassa ja miehissä varmasti vielä harvemmassa kuin naisissa, ja minun on paljon parempi olla yksin kuin kaksin sellaisen kanssa, joka ei ymmärrä minun intuitiivista ja värikästä sisäistä maailmaani, joka on elämäni tärkein nautinto ja johon verrattuna pinnallisempi persoonallisuus on kuin pieni jäävuoren huippu: sen tason yhteys ei minulle riitä. (Joskus aina mietin, että kirjoittaisin kirjan jossa päähenkilö olisi päällepäin äärimmäisen kuiva ja epäkiinnostava, ja eläisi ja ehkä kuolisikin täysin yksin, mutta vasta kuoleman jälkeen paljastuisi tämän päiväkirjasta, kuinka valtavan rikas ja kaunis sisäinen elämä hänellä oli ollut.)


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Parit uudet kengät ja wokkiruokaa

Tuli hankittua parit uudet kylmemmän kauden kengät. Netistä tietysti tilasin (Spartoosta) kun tämän kaamosväsymyksen kanssa tuntuisi ihan mahdottomalta ajatukselta lähteä johonkin ostoskeskuksiin kiertelemään. Ajatuskin sellaisesta uuvuttaa :\

Ensimmäisenä on Geox Illusion Scra -merkkiset kiilakorolliset tennarityyppiset kengät. Näitä ajattelin käyttää farkkujen kanssa lähinnä. Ei sitä tämänikäinen nainen ainakaan töissä viitsi ihan sellaisia peruslenkkareita tai tennareita käyttää, mutta nuo on minusta sen verran siistin ja tyylikkään näköiset että menevät hyvin. Ja tosi mukavilta tuntuvat kävellä vaikka on vähän korkoakin.



Toiseksi hankin sitten elämäni ensimmäiset (oikeasti!) saapikkaat. Merkki on Best Mountain ja malli 'Carmoni'. En ole jotenkin osannut koskaan käyttää nilkkuria pitkävartisempia kenkiä, mutta kun joka paikassa on nyt näkynyt saapikkaita niin leggingsien, mekkojen kuin tiukkojen farkkujenkin kanssa, niin ajattelin että nyt kyllä hankin itsekin. Valitsin tuollaiset aika klassisen näköiset mustat koska on riski että jos ne olisivat liian epätätimäiset, en kumminkaan tulisi käyttäneeksi ;-) Nyt tarvisi vaan hankkia vaikka syksyyn sopiva mekko ja kapealahkeiset housut, joiden kanssa voisi noita käyttää.


Wokkailua pitkästä aikaa

En ole niin kauheasti aasialaistyyppisten ruokien ystävä, mutta wokit kieltämättä on nopeita ja helppoja silloin kun ei jaksa niin kauheasti nähdä vaivaa ruoan kanssa. Joskus aikanaan wokkasin kaiken vain öljyssä, ja silloin pidin wokkia erityisen tylsänä ruokana, mutta nykyisin minulla on melko vakiopohja jolla saan makua aineksiin. 

Öljynä käytän yleensä seesamiöljyä, siitä tulee kiva itämaistyyppinen maku. Kuumennan sen ensin ja paistan siinä hetken valkosipulia, tuoretta raastettua inkivääriä ja usein kuivattua chiliä murustettuna. Sitten sekaan ruoan proteiiniosa, joka tällä kertaa oli maustamatonta tofua. Kun se on kypsää, sekaan vihanneksista ne jotka vaatii vähän enemmän paistoa - tällä kertaa sellaisia kuten porkkanaa tai sieniä, ei ollut. Seuraavaksi pari minuuttia keitetyt nuudelit mukaan, ja reilusti soijakastiketta ja makeaa thai-chilikastiketta. Lopuksi vain hetken kuumennuksen vaativat vihannekset, tässä kiinankaali, kevätsipulit ja mungpavun idut, sekä sitruunamehua että tulee hapanta mukaan thaichilin imelän vastapainoksi. Tuollainen yksinkertainenkin wokki on varsin hyvää kun on mausteita sopivasti.




keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kaamosmasennus menee pahemmaksi vuosi vuodelta

Mäkin voisin uuvanhtaa noin kesken kävelyn...
Ääh, olen tässä viikon verran ihmetellyt että mikä minulla on, kun mikään määrä nukkumista ei riitä piristämään, mitään ei jaksaisi tehdä ja mieli tekisi vaan ahmia ruokaa tolkuttomia määriä. Eikä todellakaan mitään terveysruokaa, sellaisen syöminen ei vie nyt syömishimoa vaan karkkia, sipsejä, limsaa... Tänään töissä etänä ja pakko on ollut mennä vähän väliä sängylle makailemaan väsymyksen takia. Illat olen vaan röhnöttänyt sohvalla tai sängyssä jaksamatta edes laittaa päälle telkkaria tai tietokonetta. Aku Ankan taskukirjoja olen sentään hetkittäin jaksanut lukea, mitään älyllisempää en.

No, tänään kävin sitten syömässä läheisessä hampurilaispaikassa (oli sekin vaikeaa jaksaa sinne mennä) ja siellä selailin iltapäivälehteä, jossa olikin taas juttu kaamosväsymyksestä ja -masennuksesta. Tajusin että sitähän tämä taas on. Että viime vuonnakin se tuli jo lokakuussa kun nuorempana vasta marraskuussa. Ja kaameammaksi tuntuu menevän vuosi vuodelta. Ei vaan kerta kaikkiaan sovi tämän maan ilmasto ja syksyn ja talven pimeys minulle, ei mitenkään päin. Kamalaa ajatella että lähes puolet vuodesta menee aina tavallaan hukkaan kun ei jaksa mitään eikä huvita mitään. Yrittää vaan jotenkin kestää kevättä odottaen.

Vanhemmiten on tullut väsymyksen ja makeanhimon lisäksi sitten vielä mielialaoireet. Olen
Näitä kuluu, että pysyy edes hereillä...
pahantuulinen ja äkäinen, ja päästelen töissäkin suustani mitä sattuu kun en jaksa välittää. Näin YT:iden aikaan varmasti terveellistä. Eilenkin jankkasin pomoani vastaan, kun ei huvittanut osallistua yhteen palaveriin missä minun läsnäoloni ei ollut mielestäni tarpeellista. Ja palaverin jälkeen tuli tokaistua "No niin, siinä taas nähtiin että ihan oikeassa olin, ei MITÄÄN tekoa ollut sillä että minä olin paikalla". Pomo näytti yllättyneeltä purkauksestani ja yritti sanoa että onhan se mukava kumminkin nähdä asiakkaan edustajia välillä, mihin minä edelleen kiukkuisena: "Niin varmasti joo. *äänekäs mielenosoituksellinen huokaus*" Viime aikoina on ärsyttänyt ihan kaikki ihmiset, mukaan lukien ja erityisesti minä itse. Jos ei tästä maasta pois pääse valoisampaan ja lämpimämpään, niin voisikohan sitä kömpiä talviunipesään levolle seuraavaksi 6 kuukaudeksi!

torstai 2. lokakuuta 2014

YT-neuvotteluja taas pukkaa

No, olihan niistä edellisistä jo yli vuosi... Mutta nyt siis taas iso väenvähennystarve työnantajallani: käytännössä joka kymmenes saa lähteä, näin on ilmoitettu. Työtä siirretään ylläripylläri "off-shoreen" eli pienipalkkaisten intialaisten, filippiiniläisten tms tehtäväksi. Ennen Kauko-Itään vietiin vaatteiden ompelua ja kokoonpanotyötä, nyt siis asiantuntijatyötkin lähtee sinne.

Tuntemukset on ristiriitaiset. Toisaalta olen jo vuosikaudet valittanut että haluaisin oikeasti tehdä
jotain ihan muuta. Että jopa toivoisin että saisin potkut, niin sitten olisi pakko tehdä se repäisy jota en uskalla tehdä niin kauan kuin tätä työtä riittää.

Mutta mutta. Minä, kuten moni muukin alallani, olen luottanut siihen että töitä kyllä riittää enkä ole koskaan kuulunut minkään sortin ammattiliittoon enkä edes työttömyyskassaan. Eli peruspäivärahalle sitä tipahdetaan jos jäähyväisjalkine osuu kohdalle. Minulla ei ole hajuakaan miten sellaisella rahalla voi tulla toimeen. Lisäksi ainakaan Suomesta uutta alan työtä taitaa olla nyt lähes mahdoton saada, kun lähes kaikki alan isot firmat on ilmoitelleet YT:istä ja moni pienempikin. Tähän lisäksi nämä händikäppini että olen yli nelikymppinen ja nainen, niin aika mahdoton voi olla kilpailla työpaikoista nuorten, intoa täynnä olevien miesten kanssa. Ulkomaille lähtöön voisi pakon edessä uskaltautua, mutta löytäisiköhän sieltäkään töitä...

Todennäköisesti vaan passivoituisin tosipaikan tullen kotiin juopottelemaan. Laiskasti voisin hakea jotain paikkoja mitkä ei vaadi mitään koulutusta, mutta tuskinpa niihinkään pääsisi kun hakijoita riittää. Jos sitten lopulta pääsisin johonkin osa-aikaiseksi Siwan kassaksi tai vastaavaksi, niin sitten varmaan valittaisin että oli se entinen työkin tympeää, mutta niin on tämäkin, ja tästä saa paljon vähemmän palkkaa! Todennäköisempi skenaario se on kuin ne haaveeni Uuden Uljaamman Elämän aloittamisesta kunhan vaan potkut pakottaisivat repimään itseni irti vanhasta.

Eipä näitä toki kannata kauheasti miettiä, kun ei oikeasti edes tiedä saako potkut vai ei. 6 viikon päästä tietää, silloin on yt-neuvotteluprosessi käyty läpi. Kävipä kummin vaan, joka tapauksessa tulen olemaan asiantilaan pettynyt :D

maanantai 29. syyskuuta 2014

Vaaka kaappiin, ja muutokset syömisiin terveys- ei painomielessä

Tänään oli taas punnituspäivä, ja huomasin jo eilen illalla olevani ahdistunut sen takia. Ajatukset kiersi vähän väliä siinä että mitä jos olen taas lihonut, ja miten masentavaa on että tulen aina vaan lihomaan kunnes olen niin läski että minun täytyy hankkia sellainen fatmobile, jolla rullata eteenpäin. No, en ollut lihonut vaan laihtunut viime viikosta -0,4 kg, mutta totesin, että tässä tilanteessa vaaka on minun rennon painonhallintani vakava este ja hidaste, koska näköjään aiheuttaa noin paljon stressiä ja ahdistusta se punnituspäivä. Joten pakkasin koko vaa'an vaatehuoneen perälle enkä aio sitä ainakaan muutamaan kuukauteen esiin ottaa!

Vähän terveellisempään suuntaan silti: alkoholia vähemmän

Tiedostan kuitenkin joitakin ongelmia omissa syömisissäni ja elämäntavoissani tällä hetkellä, ja niitä aion rauhalliseen tahtiin alkaa muuttaa parempaan suuntaan. Ei mitään totaalikieltäymyksiä eikä tiukkuutta, mutta kohtuutta. Aion tehdä vain yhden muutoksen kerrallaan, ja siihen sopeutua rauhassa muutaman viikon ennen kuin teen seuraavaa. Näin siksi, ettei tulisi sellaista henkistä vastareaktiota missä tuntuu että kaikki kiva on kiellettyä ja sitä haluaisi repsahtaa. 

Ensimmäinen kohde on se, mikä on aina ollut enemmän tai vähemmän ongelmani: alkoholi. Toukokuusta 2013 alkaen, kun aloitin laihdutuksen, onnistuin pitkään käyttämään sitä kohtuudella, ja olinpa 3 kk tänä keväänä kokonaan ilmankin. Mutta nyt on taas luisunut siihen että viikonloppuisin menee parina päivänä jonkin verran ja joskus viikollakin muutama yhtenä iltana. Viime viikon juomiset oli keskiviikkona 3 isoa olutta, perjantaina 6 viskiä (10 vuotiasta Laphroaigia, njammmm) ja lauantaina 6-pack 0,5 litran oluita. Suurkulutusmäärissä siis taas, mikä ei ole tarkoitukseni, varsinkin kun ei ollut edes mitään juhlia vaan ihan vaan yksin kotona tissuttelin ikään kuin ajan kuluksi.

Tämänkertainen muutos on siis että haluan rajoittaa alkoholinkäytön maksimissaan 7 annokseen / viikko. Annos per päivähän on se naisille terveysmielessä suositeltu maksimi. Tosin aion varata itselleni oikeuden haluttaessa juoda kaikki viikon annokset yhtenä iltana, vaikkei se terveystapa olekaan ;) Tällä viikolla taidan kyllä ostaa viiniä ruokajuomaksi ja juoda vaihtelun vuoksi annoksen päivässä vaan, kun tuli viime viikolla harrastettua sitä humalajuomista.  

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Kärsin huijarisyndroomasta

Nyt osui ja upposi taas lehtiartikkeli, joka oli Hesarissa otsikolla "Oikeasti olen huono". Kyse on ilmiöstä, jossa ihminen kokee kroonisesti olevansa pohjimmiltaan jollakin tapaa huono (vaikka ruma, tyhmä tai paha tai kaikkia näitä), vaikka ympäristö antaisi päinvastaista palautettakin. Itse asiassa huijarisyndroomaisen olo on pahin, jos ympäristö tuntuu arvostavan itseä, koska silloin on jatkuva tunne että on jotenkin selvinnyt tuurilla tai oma huonous ei ole vielä paljastunut, mutta kohta kosahtaa ja häpeällinen totuus tulee esiin.

Lehtijutun esimerkkitapaukset ovat alkaneet kärsiä ongelmasta työelämässä, mutta minäpä aloitin jo alle kouluiässä. Minua pidettiin jonkinlaisena ihmelapsena koska olin ihan pikkunöösinä jo kiinnostunut kaikenlaisista mekanismeista, ja mietin lapsen tavoin "syntyjä syviä", mm. juuri puhumaan opittuani olin kysellyt vanhemmiltani millä tavalla tähdet ja kuu on kiinnitetty taivaalle, onkohan ne jengoilla :D Sitten opin vielä lukemaan ilman opettamista hyvin nuorena vain seuraamalla kun äiti luki minulle satuja. Kiinnostuksen kohteitani 4 vuoden kypsässä iässä olivatkin teokset kuten Kansojen historia, Raamattu, Avaruus ja maailmankaikkeus sekä joku rajatiedon kirja joka vanhempieni hyllyistä löytyi.

No, minua siis pidettiin hyvin älykkäänä ja ihmelapsena. Mutta itse tunsin itseni sisäisesti hyvin tavalliseksi, jopa tyhmäksi. Aika pian mukaan tuli pelko, että vanhemmilleni paljastuu etten oikeasti ole sellainen kuin he luulevat vaan ihan tyhmä. Koska he kiittelivät ja ihailivat minua aina kun osoitin lahjakkuutta ja älykkyyttä, olin varma että jos tyhmyyteni paljastuisi, vanhempani eivät enää välittäisi minusta. Lapselle mikään tuskin on kauheampaa kuin pelko siitä että menettää vanhempien rakkauden. Minä aloin vältellä minkään vaativan tekemistä, koska siinä oli riski paljastua tietämättömäksi ja tyhmäksi. Jopa erilaiset muisti- ja lautapelit menivät ryhmään joita en halunnut enää pelata, koska oli riski että teen virheen ja paljastun siksi miksi itseni tunsin, hyvin tyhmäksi joka vaan on onnistunut jotenkin huijaamaan olevansa älykäs ja siten rakastettava.

Koulussa huijarisyndrooma aiheutti sen, että minun piti koko ajan pitää yllä tietynlaista kapinallista julkisivua, asennetta että "kiviäkin kiinnostaa tää typerä koulu". Näin siltä varalta, että kun en olisi täydellisen hyvä kaikessa, menisi se toivottavasti sen pikkiin että en ole oikein kiinnostunut enkä jaksa lukea läksyjä, eikä siis paljastuisi se että oikeasti olenkin tyhmä enkä siksi opi vaikka yritän.

Ja kyllä minä vieläkin tuosta kärsin, vaikka Hesarin artikkeli väittää että ajan ja kokemuksen pitäisi auttaa.
Siellä sanotaan: "Ensin leikitään asiantuntijaa, kunnes kasvetaan täyteen mittaan asiantuntijana". No, minä olen ollut asiantuntijana viitisentoista vuotta, ja vieläkin joka päivä tunnen töissä, että olen osaamaton kusettaja-huijari joka olen tähän asti onnella jotenkin pärjännyt, mutta jatkuvasti taustalla on pelko, että kohta se paljastuu työnantajalleni kuinka tyhmä oikeasti olen ja sitten saan potkut. Pakkohan tuon tunteen kanssa on ollut oppia elämään niin ettei se täysin lamauta, mutta kyllä se omanlaisensa jäytävä jäkättäjä mielessä on, joka syö paljon elämäniloa.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Minä ja liikunta, tuskainen historia

Olin jo lapsena kömpelö ja kolhin itseäni joka paikkaan. Lisäksi olin laiska. Äitini valitti, että siinä missä pikkuveljeni halusi aina jo pienenä itse kävellä, minä aika äkkiä osoitin rattaita ja aloin rääkyä maassa rähmälläni jos JOUDUIN kävelemään. Minä halusin rattaisiin, minä EN kävele! Ja koska olin sisukas pikku paskiainen joka olisin huutanut rähmälläni vaikka maailman tappiin, viisaampi eli vanhemmat antoivat periksi aina lopulta.

Koulussa liikuntatunnit olivat pelkkää ahdistusta ja piinaa. Olin muutenkin kiusattu, ja kiusaaminen kiihtyi liikuntatunneista, joilla olin hitain, kömpelöin, heikoin pienikokoinen rääpäle koko luokassa. Muilla oli hauskaa, kun meikäläinen yritti työntää kuulaa tai tehdä telinevoimisteluliikkeitä tai pelata pesäpalloa. Eihän siitä mitään tullut, ja näytin kuulemma "vammaiselta" kun yritin. Riemastuttavia kokemuksia olivat etenkin joukkuepelit, kun joukkueiden valinnassa olin aina viimeinen valituksi tullut, ja sittenkin valitsija saattoi valittaa että miksi me joudutaan TAAS ottamaan tuo joukuueeseen, me varmasti hävitään nyt!

Kun koulu loppui, oli ihanaa ettei tarvinnut enää liikkua. Liikuin toki sen verran kuin tarvitsi arjessa, mutta ei sen enempää. Kun vuosia kului, inho kuitenkin haihtui sen verran, että päätin että jotain pitäisi kokeilla ehkä kun kerran joka paikassa toitotetaan kuinka liikunta on hyväksi terveydelle ja jopa välttämätöntä.

Ensimmäiseksi kokeilin mennä vatsatanssitunneille, se kun ei tuntunut fyysisesti kohtuuttoman rasittavalta eikä perinteiseltä liikunnalta. Mutta olin edelleen kömpelö, jäykkä pönkkö jolla ei lisäksi ole rytmitajua, joten tanssimisesta ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Lisäksi inhosin sitä ulisevaa arabialaista musiikkia jonka tahtiin siellä tanssittiin. Yhden kauden kävin kun olin maksanutkin, sisulla, vaikka huomasinkin että pari nuorempaa tyttöä jotka tanssivat tosi hyvin naureskelivat yrityksilleni usein.

No, seuraava kokeilu oli kuntosali. Menin sellaiselle ja siellä ohjaaja teki minulle ohjelman jonka mukaan treenasin erilaisissa laitteissa. Alkuun se tuntuikin ihan ok:lta, siis niin kauan kun oli uutuudenviehätystä eri laitteiden ja liikkeiden opettelusta. Sen jälkeen homma tuntui pelkästään pitkästyttävältä. Lisäksi huomasin että kroppani RUMENI treenaamisesta. Kapea vyötärö alkoi leventyä kun vatsan sivulle tuli lihaksia. Jalat ja kädet tulivat äijämäisiksi ja verisuonet tulivat paremmin esiin. Olin kai tavallaan lajissa lahjakas, nimittäin harvinainen naisihminen, jolle tulee hyvin helposti lihasmassaa. Mutta minä en tykännyt sen ulkonäöstä ja treenaaminen oli tylsää. Enkä arjessani edes tehnyt mitään kasvaneella fyysisellä voimalla. Vuoden päästä lopetin harrastuksen.

Viimeisin kokeilu on kun muutama vuosi sitten tein Porin juoksukoulun. Silloin jo tavoitteena vähän oli laihtuminen, ja se että näkisin pystynkö minä muka joskus oikeasti juoksemaan 10 km kävelemättä välillä, vaikken nuorenakaan koskaan pystynyt. Noudatin ohjelmaa orjallisesti vaikka se tuntui ihan helvetilliseltä rääkiltä. Hikeä, tuskaa, hengästymistä, ahdistumista, kärsimystä. Hampaat kiristyivät pelosta jo ajatuksestakin että taas tänään olisi lenkkipäivä. Mutta sisulla tein sen ohjelman. Ja ohjelman aikataulun mukaisessa ajassa sain kuin sainkin juostua 10 km yhteen menoon. Sitten vaa'alle, varmasti olin laihtunut kun kerran juoksin 3-4 kertaa viikossa nyt? No, en grammaakaan. Ilmeisesti automaattisesti lisäsin syömistä kulutuksen mukaan. Jonkun aikaa tuon jälkeen vielä juoksin 3 kertaa viikossa 10-15 km lenkkejä, mutta se alkoi tuntua hyvin pitkästyttävältä ravata niitä samoja reittejä aina vaan. Varsinkin kun en huomannut lenkkeilystä mitään hyötyjä. Ei hyvänolon tunteita, ei laihtumista, ei lisääntynyttä energisyyttä, ei mitään. Pelkkää hikeä ja kyllästymistä. Miksi sellaista jatkaisi? Joten en jatkanut.

Tuon jälkeen päätin että en enää tuhlaa elämääni liikunnan harrastamiseen. Ja se päätös on pitänyt :) En vaan pidä liikunnasta, ja elämä on liian lyhyt siihen että käyttäisi elämäänsä ei-välttämättömiin asioihin joista ei pidä. Kuluttaisihan se liikunta kaloreita joo, mutta en sillä ennenkään koskaan laihtunut. Ja toisaalta inhoan sitä niin paljon että hinta on liikaa edes laihtumisesta. Parempi vaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kun elää niin kuin mukavaksi kokee.

torstai 11. syyskuuta 2014

Joogaopettaja Kylli Kukkin ihanat ajatukset

Luinpa tänään Hesarista jotain ihanan virkistävää ja vapauttavaa heti aamun alkajaisiksi, nimittäin säteilevän kauniin suunnilleen ikäiseni (43 v) joogaopettaja Kylli Kukkin haastattelun. Juttu on otsikoitu provosoivasti "Älä huoraa, sanoo joogaopettaja", vaikka ei siinä konkreettisesta kehonsa huoraamisesta puhutakaan vaan enemmänkin henkistä laatua olevasta, sellaisesta jossa ihminen pysyttelee tilanteissa ja ajatusmalleissa, joiden tietää itsekin aiheuttavan itselleen pahaa oloa.

Kirjoittajan olemus ihastuttaa

Kamalaa kyllä, elämäntapamuutosta aloittaessani olisin sanonut Kyllin kuvasta, että hän on läski. Minä tavoittelin 53 kiloa, ja tuo nainen näyttää siltä että varmasti painaa paljon enemmän. Nyt kuitenkin olen oppinut arvostamaan muunlaistakin kauneutta kuin muotikuvissa näkyvää, ja Kylli näyttää minusta säteilevältä aikuiselta naiselta, jonka rehevyys on hyvin tervettä ja "muhevaa", seksikästäkin. 
Joogaopettaja Kylli Kukk (Kuvan lähde Helsingin Sanomat)

.

Mutta ajatukset ihastuttavat vielä enemmän

Juttu alkaa vanhan laihduttajan mielestä provosoivasti, kertomalla että Kylli Kukk syö leivonnaisen joka päivä ja nautiskelee muutenkin elämästä. Mitä, joogaohjaaja joka syö huonoja hiilihydraatteja, voisi moni ihmetellä. Mutta Kyllin elämänfilosofia on juurikin nautinto ja rentous, ja siihen minäkin todella tahdon pyrkiä! 

Laitan tähän lainauksena Kyllin  ajatuksia haastattelusta, koska itselleni ne tuntuvat hyvin raikkailta ja vapauttavilta:

(Laihduttamisesta) Tempoilu ei auttanut. Vuosi kului, ja kilot näyttivät tulleen jäädäkseen. Uudesta olomuodosta oli siis pakko oppia pitämään, Kukk päätti.  - tätä minä juuri olen nyt opettelemassa itsekin!
Nykyisin Kukk suree, kun kuulee naisten kauhistelevan vaikkapa levinneitä reisiään. Itsensä haukkuminen on arkista smalltalkia, jota kukaan ei ihmettele. Jos moittisimme samalla tavalla muita, meillä ei olisi enää ystäviä! Kukk ottaa rumapuheiset naiset puhutteluun. "Sanon, että rakas, katso, miten kauniit silmät sinulla on. Ja sydän, joka ei ole puolta minuuttiakaan levännyt. Ja kohtu, josta on tullut kolme lasta. Silti sä puhut vain reisistä!"
(Estonian onnettomuus jossa Kukkilta kuoli läheisiä) Kukk suri, mutta mielessä versoi ajatus. Hän otti käyttöön kaikki kauneimmat juhlamekkonsa. Mitä niitä säilömään, jos seuraava päivä onkin viimeinen."Päätin, että niin kauan kun en ole mullan alla, jokainen päivä on lahja. Jotkut muistavat sen aina hautajaisissa, mutta sitten se unohtuu. Minä en unohda oivallusta koskaan." Estonian vuoksi Kukk ei omista kahvinkeitintä. Hän haluaa juoda kahvinsa kahvilassa leivoksen kera, sillä jokainen päivä on juhlapäivä.
Uhri ja marttyyri ei kannata olla. Ei voi sanoa aina vain 'joo joo', jos pomo laittaa ylitöitä. Pitää osata olla sekä enkeli että leijona.
(Liikunnasta) Liiallinen rehkiminen ei sovi stressaavan työelämän vastapainoksi, Kukk sanoo. Liikunnan pitäisi olla terapiaa eikä rangaistus, jonka tehtävä on sulattaa palaveripulla. "Moni elää ruuhkavuosia, vetää joka päivä täysillä koulussa ja töissä ja sitten harrastaa otsa rypyssä. Tiukka treeni voi aiheuttaa kehossa stressireaktion."
"Pitäisi ajatella olevansa ensisijaisesti sielu, jolla on tämä ihana kroppa. Samastumme hirveästi kehoomme, mutta tosiasia on, että se tulee rapistumaan ja rypistymään. Siksi monen vanhenevan ihmisen elämä on vähän helvettiä. "
Kukk on nelikymppinen lapseton sinkku. Hän pitää ikääntymisestä, sillä se, mitä hän kutsuu henkiseksi huoraamiseksi, vähenee vuosi vuodelta. "Vanheneminen vie viisauteen ja levollisuuteen. Miellyttämisen halu ja stressi katoaa. Ryppyni olen hankkinut nauramalla ja surffaamalla Balilla."

Tuota rentoutta minäkin juuri tahdon, ikääntymisen hyväksymistä, sitä että sallin itselleni nauttia elämästä enkä murehdi jotain läskejä tai sitä etten liiku tarpeeksi jne. Taidanpa illalla nautiskella viinilasillisen ihan elämän juhlistamiseksi! Ja ladata iPadiini Kukkin kirjan "Kyllin hyvä" - tuollaista henkistä ravintoa tarvitsen lisää!