keskiviikko 30. joulukuuta 2015

High Techiä kasvinhoitoon: Parrot Flower Power

Mä olen toivoton ruukkukasvien hoitaja. Minua voisi sanoa niiden sarjamurhaajaksi suorastaan. En ole enää vuosiin sellaisia ostanutkaan, mutta viime kesänä en malttanut heittää menemään pihaan keväällä ostettua kumkvattipuuta, vaan kylmien tullen toin sen sisään ruukussaan. Sisällä se on alkanut huolestuttavasti pudottaa lehtiään ja rupsahtaa, eikä minulla ole ollut hajuakaan mikä sen on ja mitä voisin tehdä toisin.

Anturi pakkauksesta otettuna
No, joululahjaksi veljeltä tuli sitten kasvitumpelon täsmäapu: Parrot Flower Power kasvianturi. Kyseessä on laite, joka tökätään kasvin ruukkuun, ja joka osaa mitata valoa, mullan ravinnetasapainoa, kosteutta sekä lämpötilaa. Lisäksi otetaan matkapuhelimeen sovellus FlowerPower, josta valitaan laajasta kasvitietokannasta mikä kasvi on kyseessä, Minun tapauksessa se on Citrus Japonica, kumkvatti. Appsiin voi ottaa jopa profiilikuvan omasta rakkaasta kasvistaan. Minä laitoin kuvan kesältä, jolloin kasvi vielä oli vehreä ja siinä oli jopa hedelmiä. Nykyisen "krääkin" näkeminen tekisi vain surulliseksi.

Sovellus oli helppo ottaa App Storesta ja hyvin helppo käyttää. Se itse opasti valitsemaan kasvin kasvitietokannasta ja antamaan tarvittavat tiedot. Sitten vaan odottelemaan että ruukun anturi kerää dataa ja 24 tunnin päästä se on valmis antamaan suositukset kasvin hoidosta.

Kasvin selaus kasvitietokannasta. Siellä myös hoito-ohjeita.
Monitorointia. Muut ok paitsi että auringonvaloa aivan liian vähän.

Notifikaatio siitä mitä kasvi nyt tarvitsee, tulee myös push-viestinä niin ettei tarvi avata sovellusta sen saadakseen.

Mihinkään kasvin etävalvontaan tämä ei sovi, koska kasvin tilan synkronointi sovellukseen tehdään Bluetoothilla, eli kun puhelin on lähellä kasvia. Ei sen siinä koko ajan tarvitse olla, vaan anturi kerää tietoja talteen esim. työpäivän tai viikonlopun ajan ja lataa sovelluksen käyttöön sitten kun tulee Bluetoothin kantaman päähän. Minulle tämä ei ole ongelma, koska se kasvi on makuuhuoneessani, jossa on myös puhelin yöt.

Nyt sitten täytyisi ilmeisesti hankkia kasvilamppu kumkvatin takia, koska mitään muita puutteita sillä ei FlowerPowerin mukaan ole kuin paha valonpuute. Tällaisena tekniikasta innostuneena ihmisenä kyllä pidän oikein kivana keksintönä tätä, että on keksitty tällainen tapa antaa kasveillekin "ääni", että mitä ne kaipaavat! Pakkauksen tekstien mukaan käy myös ulkokäyttöön, eli voisi laittaa vaikka vihannespenkkiin seuraamaan että kasvatettavalle vihannekselle on optimaaliset olot sadon tuotantoa ajatellen. Ja pakkohan se oli testata löytyykö sieltä myös tunnetuin Yrtti jonka kasvattajia on paljon, ja joo, kannabikset Sativa sekä Indica löytyy kasvitietokannasta myöskin :D

maanantai 28. joulukuuta 2015

Ihana yksinäinen joulu!

Minä siis vietin joulun itsekseni, ja täytyy sanoa että se oli mukavaa, huolimatta siitä kaikesta rummutuksesta kuinka kurjaa pitäisi olla viettää joulua ihan yksin.

Mutta havahduin siihen kuinka voimakasta tuo aivopesu perhe/sukujoulusta on, kun eksäni soitti minulle joulupäivänä, juovuksissa ja erittäin ahdistuneena. Sanoi miettineensä jopa itsemurhaa, koska millään ei ole mitään merkitystä kun on niin yksin. Minä siinä olin vähän huvittunut, koska hän oli juuri hiljattain haaveillut siitä että saisi olla talvilomalla viikon vain lepäämässä yksin kotona. Huomautinkin tästä, että etkös sinä voi ottaa tätä vain lepopäivinä, ja taisi se minun näkökulmaanikin ymmärtää, vaikka tuntuikin olevan hyvin yleisen käsityksen aivopesemä, että nimenomaan joulun pitää olla ihan helvettiä jos sen on yksin, vaikka muuten viettäisi erittäin mielellään aikaa yksin paljon joulunpyhiä pidempäänkin.

Jäin sitten miettimään enemmänkin sitä kaikkea mitä meille syötetään eri puolilta. Pitää olla ystäviä,
Kotitekoista lämmittävää hehkuviiniä
pitää olla puoliso, pitää olla harrastuksia, työn pitäisi tuntua merkitykselliseltä, pitäisi olla tietyn painoinen ja näköinen, pitäisi olla omistusasunto, pitäisi pitäisi pitäisi. Sorry vaan, mutta minä en osta tuota aivopesua! Minä aion edelleen nautiskella mukavasta elämästä vaikkei minulla ole mitään tuoltakaan listalta. Luulen että moni muukin voisi vaan nauttia, jos ei päässä pyörisi ulkoa tulleet ajatukset kaikesta millainen kuuluisi olla ja mitä ei ole.

Niin eri tavalla sen voi ottaa, yksinäisen joulun. Yksi pyörii ahdistuneena asunnossaan miettien miten kaikki muut (muka) viettää ihanaa idyllistä perhejoulua takkatulen loisteessa, ja toinen taas pistää kynttilöitä palamaan, ottaa hyvän kirjan ja viinilasin, ja asettuu mukavaan asentoon viltin alle divaanisohvan nurkkaan nautiskelemaan vapaapäivän rauhasta...

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Taas löytö taloyhtiön kierrätyspisteestä

En tiedä onko nykyään yleistäkin että taloyhtiöissä on kierrätyspisteitä, jonne asukkaat voivat jättää itselleen tarpeettomaksi käyneitä tavaroita, ja ottaa niitä mitä sinne on jätetty, mutta kiva keksintö tämä on. Tänään taas roskia viedessä huomasin että hetkinen, tuollahan on mustavalkoinen, kiinalaisin kirjainmerkein koristeltu kattoplafondi, joka sopisi täydellisesti mun sisustukseen. Äkkiä siis plafondi mukaan, hieman askartelua "sokeripalan" ja eriväristen johtojen kanssa ja nyt on eteisen mummomainen, pyöreä puinen plafondi korvattu isommalla ja asuntoni väreihin sopivammalla.


Hassua sinänsä että minä tykkään tuosta kierrätyspisteestä niin kovin, kun olen muuten vähän esim. kirpputoriroinaa vieroksuva. Tuolla vaan on yleensä ollut aika laadukasta tavaraa. Olen löytänyt sieltä esim. Ted Baker merkkisen hyväkuntoisen ostoskassin, joka uutena maksaa netin mukaan noin 150 euroa, pari koristetta pihaan, ja erikoisen metallista taotun puu ja linnut
koristeen seinälle (kuvassa).

On sinne kyllä tullut itsekin vietyä kaikenlaista. Erityisesti viime kesänä kun tein sen KonMari-siivousraivauksen, sinne lähti kaikenlaista astioista ja koriste-esineistä kirjoihin. Viimeisin kierrätykseen menevä oli 32 tuuman Sony Bravia televisio, kun tuli ostettua itselleni isompi. Vaikka se vanha olikin ihan modernin näköinen ja HD-valmis niin kuitenkin sen verran vanha että meinasin että en jaksa missään netissä myymään alkaa, vaan menee joko SER-jätteeseen, tai jospa joku vaikka veisi kierrätyspisteestä. Seuraavana päivänä oli jo kelvannut jollekin. Onhan se vaikka lapsille konsolipelien näytöksi varsin ok vaikka useimmille pää-TV:ksi nykyisin liian pieni.

Hyvä idea kyllä tuollainen lähikierrätyspiste varsinkin meille laiskaperseille, jotka ei jakseta lähteä erikseen mihinkään kierrätettävää viemään: siihen omaan jätekatokseen sentään jaksaa laiskakin viedä kierrätykseen ;)

perjantai 18. joulukuuta 2015

Tänä vuonna en aio viettää joulua ollenkaan

Tänä jouluna sen teen mistä olen aina haaveillut, eli jätän koko joulunvieton väliin. Töissä olen tietysti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tekemään joulun ja uudenvuoden välipäivät töitä, kun useimmat muut haluavat lomailla: pitää saldovapaita tai talvilomapäiviä. Asunnossani ei ole yhtään joulukoristetta eikä -valoa, eikä tule. En ole laittanut yhtään joulukorttia, enkä aio laittaakaan. Mitäpä sitä juhlimaan sellaisen uskonnon perustajan syntymäpäiväjuhlaa, jota ei edes tunnusta?

Mutta mikä parasta, haaveilen jo siitä, kuinka tänä vuonna en mene vanhemmille jouluaatoksi, vaan aion olla yksin kotona. Juhla-ateriaksi voisin hankkia jotain mahdollisimman ei-jouluista valmisruokaa ja keskiolutta. Vuosikaudet olen valitellut sitä, että vapaapäivät menee ihan hukkaan siellä vanhemmilla äidin kanssa riidellessä ja jäykistellessä ettei vaan tee taas mitään virhettä josta saa moitteita, mutta nyt lopulta uskalsin sanoa että ei, en tule jouluksi. Jouluihmisenä äitini ei voi ollenkaan ymmärtää: ihan yksin, jouluna, kuinka surullista! Minusta se ei ole ollenkaan surullista vaan oikein mukava ajatus. Enköhän aattona saa vähintään puhelun "lohdutukseksi" kurjaan yksinäiseen jouluuni.

No, tapaninpäivänä varmaan päiväseltään käväisen siellä vanhemmilla ja vien jopa jotkut lahjat veljelleni ja vanhemmille. Mutta muuten joulu on tällä kertaa aidosti mun omaa rentoumisaikaa, jona saan erakoitua örisemään omaan kämppääni, juuri niin kuin haluankin. Örrrrr!


maanantai 14. joulukuuta 2015

Olen opetellut kohta pari kuukautta kasvissyöntiä

26.10. kirjoitin dokumentista, jossa paljastettiin eläinten kohtelua tehotuotannon kasvattamoissa sekä teurastuksessa. Silloin jo ajattelin, että en kyllä halua tukea tuollaista tuotantoa ostamalla lihaa, ja siitä alkaen en olekaan syönyt ollenkaan lihaa. En ole viitsinyt tästä aikaisemmin kirjoittaa koska itsekin ajattelin, että voi olla että en jaksa kuin viikon ja sitten joku rullakebabin himo vie taas lihansyönnin pariin, ja olisi noloa ensin julistaa että nyt minä olen vegetaristi, ja sitten tunnustaa että plääh, tälle kävi kuten mun laihdutuksille, että ei tahdonvoima riittänytkään.

Mutta nyt kun on tullut oltua jo pari kuukautta kasvislinjalla, niin uskallan paljastaa kokeiluni. Tarkoituksenani pysyvästi olisi varmaan olla ns. fleksitaristi, eli ei-ehdoton pääosin kasvissyöjä, mutta tähän asti olen pitänyt lihan lisäksi kalankin kokonaan pois ruokavaliosta koska muuten olisi liian helppo päätyä syömään aina vain sitä, ja jättää kasvisruokien opettelu väliin. Jatkossa todennäköisesti kalaa ja äyriäisiä syön vapaasti, lihaa vain poikkeustilanteissa tyyliin että olen tilaisuudessa jossa olisi hankala saada kasvis- tai kalaruokaa. Luuserimaista touhua toki kun ei ole ehdotonta, mutta parempi sekin aina mitä vähemmän sitä tehotuotettua lihaa syö, vaikkei täysin jättäisikään pois.

Kokemuksia tähän asti

Yllättävän hyviä on kokemukset sinänsä olleet. Ei ole ollut nälkä esimerkiksi ollenkaan, mitä epäilin että kasvisruoalla tulisi. Toisaalta olen tosiaan ollut lakto-ovo linjalla, ja kyllähän niistä juustoista ja munistakin sitä tukevuutta ruokaan saa hyvin helposti. 

Ne ongelmat... Joskus on vaikea keksiä kasvispääruokia, sellaisia missä olisi proteiiniakin. Papujakaan ei jaksa joka päivä syödä, joten on aika helposti tullut tartuttua juustoihin, kananmuniin sekä soijavalmisteisiin. Nämä viimemainitut ovat osoittautuneet yllättävän hyvänmakuisiksi ja valikoimiltaan monipuolisiksi. Erityisesti pakastealtaan Hälsans Kök -sarjasta löytyy ties mitä: nakkeja, chorizoja, falafeleja, soijapullia, nuggetteja, jauhelihamaista soijarouhetta, soijaleikkeitä. Ei ne varsinaisesti yritä imitoida lihan makua, mutta minusta ne maistuu silti aika hyviltä, ja koostumus on miellyttävän tukeva, ei sellainen höttöinen ja jauhomainen kuin monilla kasvispihveillä tai -nakeilla mitä olen aiemmin maistanut. 

Maun puolesta se mitä on eniten ikävä on suolaiset leikkeleet. Usein esim. salaatti suorastaan tuntuu huutavan jotain tulista, suolaista leikkelettä tai vaikka ilmakuivattua kinkkua, enkä ole vielä keksinyt millä kasvistuotteella saisi samanlaista särmää makuun. Kapriksilla nyt sentään saa suolaisuutta. Ja ainahan voi tehdä vähän erilaisia salaatteja, jotka ei kaipaa sitä leikkeleen makua. Toisaalta kivaa ja toisaalta turhauttavaa tässä iässä opetella ruoanlaittoa, kuin mikäkin amatööri testailla että mistä saisi hyviä ja sopivan täyttäviä yhdistelmiä. Mutta jatkaa aion samalla linjalla, vaikka usein sitten joudunkin vielä turvautumaan inspiraatioksi vege-keittokirjojen ja nettiohjeiden apuun, siinä missä myös lihaa syödessä osasin itse improvisoida ruokani ilman ohjeita. 

Viikonlopun vegepöperöitä


Tässä kuvassa riisiä, Hälsans Kök soijanuggetteja sekä inkiväärillä ja soijakastikkeella ja chilillä maustettua juureswokkia, jossa porkkanaa, selleriä, lanttua, palsternakkaa ja purjoa. Paistettuna seesamiöljyssä kuten yleensäkin wokeissa tykkään.


Tästä tuli myös varsin hyvää. Siinä on salaattipedillä kuskusia, joka on maustettu oliiviöljy-sitruunamehukastikkeella, avokadolla, oliiveilla, aurinkokuivatuilla tomaateilla, pinjansiemenillä ja fetajuustolla.



perjantai 11. joulukuuta 2015

Vittuilijaäidit - ilmeisesti ikäluokkansa yleinen ilmiö

Töissä perjantain hommat hoidettuani tuli katsottua ennen kotiin lähtöä keskustelupalstaa. Siellä oli aloitus: "Onko sinunkin äitisi vittuilija?" Aloituksessa kuvataan vittuilijaäidin kommentteja:

Oma äitini jaksaa aina vaan ilahduttaa kommenteillaan, joilla korostaa puutteitani.
"Sinun ikäisenäsi olin todella hoikka"
"Ai, onkos nykyisin muotia noin huonosti istuvat vaatteet"
"Kyllä minulla koti oli siivottu, vaikka oli teitä lapsia"
"Ole kiltti miehellesi, hän sentään huoli sinut"
"Sait sen työn? Ei tainnut olla kummoisesti hakijoita."
Listaa voisi tehdä loputtomiin, joka tapaamiskerralla tulee uusia rohkaisuja.

Ei yllätä, että kyseinen äiti osoittautuu 1940-luvulla syntyneeksi kuten omakin äitini. Ketjussa on valtava määrä samanlaisia kokemuksia tuon ikäluokan äideistä, ja luonnollisesti tuollainen omien lasten vielä aikuisenakin jatkuva julma lyttääminen tuomitaan, pohditaan sen haitallisia seurauksia itsetunnon kehitykselle, ja onpa jotkut katkaisseet välit vittuilijaäiteihinsä kokonaan.

Oma äitini on aina ollut tuollainen. On vieläkin. Kun menen vanhemmille kylään, alkaa heti arvostelevat katseet ja nälviminen ja pilkkaaminen ja yritykset saada minua muuttamaan itseäni äidin mielen mukaisemmaksi. "Kyllä sun nyt vaan täytyisi laihduttaa, naapurienkin ikäisesi tyttäret on niin timmejä ja hoikkia ja minua hävettää kun olet tuommoinen". "Kamala tuommoinen pitkä musta tukka sun ikäisellä, leikkaa jo se lyhyt ja värjää blondiksi, niin näytät nuoremmalta." "Miten sinä nyt taas seisotkin, näytät jotenkin ihan nyhjäleeltä, selkä suoraksi!" Ja vinkkejä, miten voisin ehkä vielä löytää miehen muuttamalla ulkonäköäni ja luonnettani ja elämäntapojani jne.

Silti minä en osaa kauheasti äitiäni halveksia. Onhan se joskus ärsyttävää kuunnella sitä ainaista kriittisyyttä, mutta tavallaan olen jo pitkään nähnyt sen läpi. Tiedän nimittäin, että äitini on pohjimmiltaan aina rakastanut minua ja rakastaa vieläkin. Olen täysin varma, että jos vaikka sairastuisin vakavasti, äitikin olisi huolesta sairas, kun pelkäisi menettävänsä rakkaan tyttären.

Äiti vaan on kovien ja karujen aikojen lapsi itse. 10-lapsisesta köyhästä perheestä, kasvanut sotavuosina ja niiden jälkeisinä köyhinä vuosina. Pienestä asti hänelle on sanottu että olet pelkkä köyhän mukula ja että naisesta ei ole kuin synnyttäjäksi ja soossin sekoittajaksi. Hän on itsekin koko elämänsä pelännyt olevansa riittämätön ja kelpaamaton, ja pyrkinyt mielistelemään kaikkia päästäkseen riittämättömyyksistään. Hän ihan oikeasti kokee antavansa hyviä neuvoja kun yrittää "haistella", miksi tuo lapseni ei tahdo kelvata miehille tai muille ihmisille, ja kertoa omasta näkökulmastaan mitä voisi tehdä ollakseen kelpaavampi. Sitä hän ei ikinä pysty ymmärtämään, että minua ei kiinnosta kelpaanko ihmisille vai en, koska hänelle koko elämä on se mitä muut ihmiset ajattelee. Minä taas ajattelen, että tämä on vapaa maa, ja saan olla sellainen kuin nyt satun olemaan.

Näin ollen, koska näen tuon kuvion läpi, en enää aikoihin ole jaksanut olla äidille loukkaantunut tai syyttävä, vaan näen hänetkin omien olosuhteidensa uhrina. Enkä yritä nyt enää seitsenkymppiselle ihmiselle alkaa omaa näkökulmaani avaamaan. Minä vaan hymyilen hiljaa (mikä äitiäni ärsyttää), kun hän alkaa taas yhden paasauksen syömisistäni ja läskeistäni tai omituisesta häpeällisestä vanhanpiian elämästäni jota vietän... Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, se on paras metodi vittuilijaäidin kanssa selviämiseen.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Tänä vuonna aion antaa kaamosväsymykselle totaalisesti periksi

Jokavuotinen vaiva, kaamosväsymys, on meikäläisellä voimakkaimmillaan taas. Mutta toisin kuin aiempina vuosina, en aio yrittää taistella väistämätöntä vastaan ja näin tuottaa itselleni lisää väsymystä ja ahdistusta kuluttamalla voimiani moiseen. Siis ei kirkasvalolampuille, vitamiineille, itsensä monenlaiseen menemiseen ja tekemiseen pakottamiselle - ei kaikille niille keinoille joita olen aiempina vuosina yrittänyt itseäni piristääkseni, mutta jotka eivät koskaan ole edes toimineet. Olenpa vaan ollut ärtynyt kuin pieni ampiainen siitä, että olen väsynyt ja vittuuntunut, vaikka ei KUULUISI tai SAISI.

Nyt sanon itselleni että kyllä, saan olla väsynyt. Saan nukkua 10 tuntia yössä ja päälle parin tunnin päiväunet työpäivän jälkeen. Minun ei tarvitse jaksaa muuta kuin käydä töissä ja tehdä ihan välttämättömimmät kotityöt. Ei tarvitse jaksaa yrittää syödä terveellisesti, jos kerran talviuneen valmistautuvan karhun vaistot käskee mättää hiilihydraattia ja rasvaa kylmien aikojen varalle. Minun ei tarvitse jaksaa yrittää edes lukea kirjaa tai pelata tietokoneella jos siltä tuntuu, vaan voin vaan olla möllöttää sohvalla viltin alla, kynttilää katsellen, koira sylissä elävänä lämpöpullona.

Yllättäen näin kaamosaika tuntuukin ihan mukavalta. Sellaiselta meditatiiviselta rauhalliselta "hämäränhissuilulta". Idean tähän sain mistä muualtaakaan kuin koiraltani. Olen huomannut, että koiratkin usein pimeään aikaan enemmän vaan köllivät ja oleilevat, nukkuvat paljon eikä niin kaipaa tekemistä, leikkiä ja nameja, ja jossain vaiheessa huomasin, että hetkinen - koirille se ei kuitenkaan aiheuta mitään masennusta tai ahdistusta. Syyksi päättelin sen, että ne hyväksyvät sen luonnollisen syklin jossa talvella ollaan vähemmän aktiivisia, eivätkä sisäisesti oleta että niiden kuuluisi olla pirteämpiä, tai että pitkin päivää kölliskelyssä olisi jotain vikaa. Näin olen minäkin nyt sitten elänyt, sisäisten vaistojeni mukaan, ja nauttinut raukeasta oleilusta. Jos tämä koko talvi menee näin hyvin, niin minusta voi joskus tulla vielä talven ystävä!


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Taas kadonnut pelimaailmaan - tällä kertaa 1800-luvun Lontooseen

Mulla on tänä vuonna tätä ennen ollut kaksi isoa tietokonepelirupeamaa. Ensin pelasin Dragon Age Inquisitionin, ja sitten loppukesästä Witcher 3:n, johon pakkomielteisenä joka ainoan collectiblen keräävänä ja joka ainoan sivutehtävän tekevänä kompletionistina sain upotettua 107 tuntia peliaikaa. Eikä edes kyllästyttänyt! Molemmat oli parhaimpien ikinä pelaamieni pelien joukossa, Witcher 3 ehkä jopa paras - tosin 1980-luvun nostalgiapeleihin kuten King's Quest 1:een on vaikea mitään verrata :)

Nyt se hulluus on sitten alkanut taas vähäksi aikaa. Viime viikolla tuli PC:lle Assassin's Creed Syndicate. Tämä ei ole pelina ihan DAI:n tai Witcher 3:n veroinen, koska ei ole niin monipuolinen ja laaja, mutta todella viihdyttävä actionia, ja 1800-luvun Lontoo, jossa seikkailut tapahtuvat, on rekonstruoitu niin hyvin, että jopa 1800-luvun Britannian asiantuntija piti sitä erittäin uskottavana (linkki). Meikäläinen voi taas tuntikausia vaan kulkea etsiskelemässä jotain aarrearkkuja tai ns. Helix glitchejä, ja samalla ihastella maisemia huokaillen, että on se menneisyyden maailma vaan hiton kaunis verrattuna näihin nykyisiin betonikuutiokyliin.

Plussaa on myös, että tässä pelissä saa pelata myös naisena, mikä on action-peleissä harvinaisempaa. Sankarit ovat kaksossisarukset Jacob ja Evie Frye, joista pelaaja saa tiettyjä päätehtäviä lukuun ottamatta itse valita kumpana tykkää pelata. Meikäläinen taas pelaa omalla tyylillään eli salamurhaaja on melkoinen julkimurhaaja ja joukkoteurastaja - ai että nautin kun saa pistää lihoiksi kymmeniä vartijoita ja muita paskapäitä käyttäen erilaisia taisteluväline- ja liikekomboja. Mun pelaaminen siis on tyyliä: etsii tuntikausia kaikkia alueen collectibleja, tappaa kaikki vartijat ja poliisit, lopuksi tyhjennettyään koko alueen kaikesta tekee alueen päätehtävät. Ja sitten seuraavaan kaupunginosaan.

Erittäin suositeltava peli kyllä kaikille, jotka kaipaavat vähän stressin purkamista mätkimisen ja äärimmäisen brutaalin aggression muodossa, samalla ihaillen kauniisti tehtyä rekonstruktiota 1800-luvun Lontoosta! Alla traileri pelistä, ja se tosiaan näyttää noin hienolta pelattunakin!