tiistai 31. joulukuuta 2013

Katsaus vuoteen 2013

No niin, nyt on vuoden 2013 viimeinen päivä. Plussapallo latkii jääpaloilla, mintulla ja tuoreilla mansikoilla höystettyä fresitaa ja miettii menneitä, suunnittelee tulevia. Uudenvuodenaatto taas tavallisissa merkeissä, eli yksikseen kotona, mutta eipä tuo mitään, tähän on totuttu :)

Laihdutus: loppuvuosi harmittaa ja paljon

Laihdutusprojekti alkoi huhtikuussa paremmin kuin odotin. Olin odottanut valtavaa taistelua varsinkin alkoholin kanssa, koska sen suurkulutus oli minulla erittäin piintynyt tapa. Mutta ei se niin vaikeaa ollutkaan. Muutama repsahdus sattui, mutta vain kertajuomisia, ja ne vain vähän hidastivat painonlaskua, eivät kumonneet kaikkea mitä oli saavutettu. Sain 31.3.-11.10 aikavälinä painon putoamaan 73.5:stä kilosta 63.2:een, mikä olisi ollut enää 8 kg päässä tavoitteestani. 

Mutta niin... Sitten tuli kaamos, kaamosväsymys, töissä monta projektia päälle yhtä aikaa, ja kaiken kukkuraksi joulunalusaika edustuslounaineen ja joulusyömiset ja -juomiset. Tänä aamuna painoni oli 69 kiloa :( Olen siis onnistunut lihomaan pelkästään joulukuussa lähes 6 kg. Ja olen joutunut kaivamaan taas koipalloista esiin ne vanhat vaatteet joihin uudestaan kasvava kaljamaha ja selkäläskit mahtuu :( Tämä tarkoittaa, että koko vuoden painonpudotus jääkin vain 4.5 kiloon, kun se paremman joulukuun kanssa olisi voinut olla 10-12 kg. 

Muut elämänmuutossuunnitelmat

Osasyy tuohon laihdutuksen kanssa luovuttamiseen varmaan oli sekin, että olen huomannut, että monet ajatukset joita elättelin uuden elämän aloittamisesta ovat iässäni käytännössä epärealistisia. Innostuneena siitä että minulla olikin voimaa laittaa piste jokapäiväiselle tympeälle kaljantissuttelulle ja roskaruoan syömiselle ajattelin, että nyt luon elämäni uudestaan, lopultakin sellaiseksi jota haluan. Haaveilin puolison löytämisestä, työpaikan vaihdosta, ulkomaille muutosta, välillä jopa vauvasta, vaikka ymmärränkin ettei se toive todennäköisesti enää iässäni toteudu. Ajattelin kuitenkin että edes joku haaveistani olisi toteuttamiskelpoinen. 

Yksi kerrallaan haaveeni ovat kuitenkin saaneet kylmää kyytiä. Nettideittimaailma osoitti, ettei sitä puolisoa löydäkään niin vaan, kun ei ole mikään kaunotar eikä viehättävä sosiaalinen seuranainen, vaan vakavaluonteinen nörtti. Uskon, että jos olisin hauska ja sosiaalinen, samalla ulkonäölläkin voisi ehkä joku löytyä, mutta kun olen tylyn ja sulkeutuneen oloinen, sen lisäksi että ruma, niin eipä kyllä kukaan kiinnostu, enkä voi heitä siitä moittia. Haluaisinko itsekään miestä, joka ei viehättäisi ulkoisesti, ja jonka seurassa olisi lähinnä vaivaantunut olo? Rehellisesti: en. 

Työpaikkoja on tullut haettua niin koti- kuin ulkomailta. Ulkomaanhauista mikään ei tuottanut tulosta. Kotimaan hauista pääsin kerran haastatteluun, mutta siellä kuitenkin kävi ilmi että olisin aivan väärä henkilö tiimiin. Siellä firmassa kun ei riittänyt että tekee työnsä, vaan firman kulttuuriin kuului vahvasti muun työntekijäporukan kanssa iltaisin kaveeraaminen. Ja ne muut työntekijät oli pääosin alle kolmikymppisiä miehiä. Molemmat osapuolet ymmärsimme, että en minä sinne porukkaan sovi. Mistään muualta ei tullut edes haastatteluun kutsua. Ei sinänsä ihme, että alalla on huonot ajat ja isot firmat on järjestäneet YT:itä viime vuosina ahkeraan. 

Ulkomaille muuttohaaveetkin voinee unohtaa, jos ei tule lottovoittoa. Fakta valitettavasti on, että hakiessani töitä minua vastaan on jo 3 asiaa: 1) ulkomaalaisuus, 2) ikä, 3) sukupuoli. Yhdestä paikasta johon hain, jopa sähköpostitse vastattiin ihmetellen, että miksi nelikymppinen nainen haluaisi yhtäkkiä lähteä ulkomaille. Nii-in. Minusta siinä ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin siinä, jos kaksi- tai kolmikymppinen haluaa, mutta muut eivät ajattele niin. 

Mutta luovuttaa ei voi

Ei laihduttamisen eikä muunkaan suhteen. Laihduttamisen suhteen ei auta kuin aloittaa huomenna uusi vuosi ja uusi päivä, uskoen että tulen taas saamaan painoa alaspäin, koska olen siinä ennenkin onnistunut. Minä siis osaan jo keinot, nyt täytyy vaan taas saada asenne kohdalleen.

Muun suhteen... Täytyy miettiä... Viisainta voisi olla oppia hyväksymään nykyinen elämäntilanne sen sijaan, että hakkaan päätäni seinään sellaisten tavoitteiden kanssa, joiden saavuttaminen on erittäin epätodennäköistä. Pystynkö hyväksymään sen? En tiedä vielä. Ehkä en vain ole vielä hakannut päätäni seiniin riittävästi ;-) En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupauksia tai päätöksiä, mutta tänään ja huomenna ajattelin miettiä, millä aatoksilla lähden vuoteen 2014, mitä tavoitellen ja mitä toivoen. Fiilis on tällä hetkellä yhtä aikaa pettynyt ja varovaisen optimistinen tulevasta. 

torstai 26. joulukuuta 2013

Se oli sitten sellainen joulu

Tavoitteenani oli kerrankin olla käyttäytymättä lapsellisesti, kun menen vanhemmilleni. Yleensä me onnistumme äitini kanssa nimittäin kehittämään nalkutus- ja kihahteluriitoja vähän väliä ja lopulta molemmat on jatkuvan ärtymyksen tilassa. Nyt päätin, että minä en ainakaan vastaa, en edes vaikka provosoitaisiin.

Hyvä juttu on, että tuo onnistui. Onnistui, vaikka äitini oli erityisenkin haastavalla päällä, tai sitten provosoitui odottamattomasta rauhallisuudestani yrittämään oikein tosissaan saada aikaan draamaa. Jo aattoaamuna alkoi räpätys, että on se nyt kummallista kun vanha ämmä nukkuu puolillepäivin ja vanha äiti JOUTUU koiranulkoilutushommiinkin (kukaan ei sellaista pyytänyt, hän itse päätti klo 8 että ulos on lähdettävä). Sitten pitkin päivää jatkuvaa läskejeni ja ulkonäköni nokkimista. Kuvailua siitä, miten kumminkaiman, naapurin, äidin eläkeläisjumppakaverin jne - KAIKKIEN- muiden tyttäret on hoikkia ja kauniita ja minä olen kaamea häpeätahra. Kun otin ruokia, ottamiani määriä ja lajeja kommentoitiin, ja kun kieltäydyin konvehdista (koska en ko. laadusta pitänyt), vastaus oli: "hyvä, ei sinun pitäisi kyllä yhtään makeaa syödäkään ennen kuin on 20 kiloa ainakin pois". Kun kaadoin viinipullon loput lasiini, tuli kauhistelua: "Kyllä on kurja kohtalo sinulla, tuollainen pöhöttynyt juoppo". Olin ennen tätä juonut pienen lasin valkoviiniä alkuruokien kanssa ja punaista pääruokien kanssa.

Sitten alkoi lastenlapsiräpätys. Minä julma itsekäs ihminen olen pilannut äitini elämän, kun olen päättänyt itsekkäästi viettää sinkkuelämää enkä ole tehnyt hänelle lastenlapsia. Ihme kyllä onnistuin ulospäin käyttäytymään rauhallisesti, vaikka vuoronperään vedottiin äidin tuntemaan syvään suruun lapsettomuudesta ja välillä syyteltiin itsekkyydestä ja kevytkenkäisyydestä joka oletettavasti on estänyt vakiintumisen ja perheen perustamisen. Sitten perus-jauhamista siitä, miten minun pitäisi edes joku hyvä mies hankkia. Kerroin hänelle että olen yrittänyt nettideittailua mutta en löytänyt sieltä ketään enkä jaksa juuri nyt enää yrittää. Niin, eihän minun pidäkään ennen kuin ne 20 kg on pois, eihän kukaan voi tuollaista "pröhöttynyttä ja kömpelön näköistä" halutakaan...

Tähän kaupan päälle se, että en voi siellä suunnilleen edes olla paikallani ilman että tulee välillä jotain piikkejä ryhdistäni, ilmeestäni, asennostani ("miten sinä istutkin noin veltosti, ei mitään ryhtiä ihmisessä!") saati tehdä oikein mitään. Esim. iPadin räplääminen oli paha, tietokoneella olo oli paha, kirjan lukeminen paha, ainoa mitä saisi tehdä on istua katsomassa telkkarista joulumusiikkiohjelmia ja juoruta äidin kanssa ilkeästi sukulaisista, joissa on ties mitä vikaa kenessäkin: jollain on liikaa lapsia, jollain liian vähän, jonkun koti on epäsiisti, jollain ei ole tyylitajua, joku elää yli varojensa, joku oli antanut mauttoman joululahjan, joku on rupsahtanut kauheasti ihan muutamassa vuodessa... EVVK sukulaisten touhut ja niistä puhuminen.

Joulupäivänä olin jo hermoraunio, ja päätin että aterian jälkeen lähdenkin omaan kotiin. Siitäkin tietysti äiti vähän otti nokkiinsa, mutta en olisi jaksanut enää yhtään ilman että olisin taantunut teiniriitelyyn. Hermopaineeseen ostin kotimatkalla lääkkeeksi sixpackin kaljoja ja kumosin ne eilen ennätysvauhtia. No, jatkossa ainakin tiedän, etten enää edes yritä mitään niin hullua kuin olla 3 päivää vanhemmillani... 1 yön visiitti on ehdoton maksimi minkä jaksan. Ai niin, ja tänä aamuna sitten heräsin puhelinsoittoon: olin unohtanut vanhemmilleni meikkipussini, ja sain sitten aamun alkajaisiksi huolimattomuudestani saarnan. AIIINA sinä unohdat jotain ja semmoinen sinä olit jo lapsena, huolimaton hutilus, blaa blaa blaa....


sunnuntai 22. joulukuuta 2013

ATK-nikkarointia ja massiivinen kaljoitteluretkahdus

Eilen sain idean, että menen ostamaan tietokoneeseeni paremman näytönohjaimen, koska uusimmat pelit ei enää kovin täydellisesti pyörineet vanhalla uskollisella näytönohjaimellani, vaikka olin ylikellottanut sen aika tappiin. Kävin hakemassa sitten CruzBrokerilta Nvidia 780-näytönohjaimen. Asennuksen kanssa tuli vaan pikku ongelma: se ei mahtunut oikein PC:ni koteloon. Normaali järkevä ihminen olisi todennut, että ei voi mitään, täytyy ostaa isompi kotelo, mutta minä halusin päästä pelaamaan uudella näytönohjaimella HETI joten ryhdyin luovaksi. Leikkelin näytönohjaimesta sivuleikkureilla ulointa metallikuorta vähän pois, ja lisäksi pahoinpitelin PC:ni koteloa vääntelemällä pihdeillä kovalevyä pitelevän kehikon mutkalle niin että näytönohjain mahtuu. Nyt on kovalevy sitten ilmastointiteipillä kiinni ihan muualla kuin aiemmin. Mutta toimii, JEEEE!!!!

Uusi näytönohjain


Kone ATK-nikkarin helvetistä iskun jälkeen
Kävin 500 euron tietokoneeseen tuhlaamisen kunniaksi syömässä gastropub Kaskessa joka on lähellä kotiani. Söin alkuun vihersalaatin ja pääruoaksi pinaattirisottoa ja salviakanaa punaviinikastikkeella. Päätin ottaa myös ison oluen, mikä oli virhe kuten myöhemmin osoittautui...





Nautittuani aterian ja saatuani pitkästä aikaa kaljan, alkoi kaljanhimo kasvaa merkittävästi. Aloin ajatella ahdistavia joulunpyhiä äitini valvovan silmän alla, ja sitä kuinka en oikeastaan yhtään rentoudu näinä vapaapäivinä koska täytyy mennä vanhemmille... Sitten kun näytönohjaimen asennus ei mennytkään "heittämällä", käytin sitä tekosyynä hakea pari ASENNUSKALJAA lähikaupasta, joka valitettavasti on 100 metrin päässä kotioveltani joten helppo kipaista.

Juotuani ne pari asennuskaljaa ja päästyäni pelaamaan, nousuhumalan himo olikin kasvanut jo suureksi, ja hain lähikaupasta tällä kertaa reilusti ihan sixpackin isoja kaljoja. Plus tietenkin kännimättöä: Kartanon perunalastuja, Fazerina-levy, aamua ajatellen energiajuomaa, pakastepizza... Kaikki mitä ostin tuli syötyä ja juotua. Kivaahan se oli mutta morkkis on lähinnä painovaikutusten takia aikamoinen. Sitä myös häpeän, että loppuillasta lauloin täysillä Youtubesta kaikkia hirveitä karaokeklassikoita kuten "Aikuinen nainen" tai "Täällä pohjantähden alla", ja naapurini on joutunut kuulemaan sitä elämöintiä kolmeen asti aamuyöstä - seinän takana asuu lapsiperhe... Onneksi asun rivitalon päätyasunnossa joten vain 1 naapuri on mahdollisesti häiriytynyt kalsarikännihuveistani. Kosto tuli kyllä klo 8 alkaneen epävireisen lapsen pianonpimputuksen muodossa tänä aamuna ;-)

perjantai 20. joulukuuta 2013

Paino sen kun nousee ja suusta tulee sammakoita aina kun puhun

Painonnousua

Onhan se ollut arvattavissa että tässä viimeisen parin viikon aikana olleet edustus-joululounaat (ja muu yleinen
velttoilu, olen esim. syönyt jälkiruokia töissä joka päivä) on aiheuttaneet tuhonsa, mutta silti järkytyin kun tänä aamuna menin vaa'alle, ja se näytti 68,2 kg :(  28.11 vielä painoin 64.3 kg. Ja varmasti tulee joulunpyhinä lisää painoa vielä. Kai tuosta sitä kuuluistaa turvotusta osa on, mutta silti tuntuu hirvittävältä, että tätä menoa olen kohta siinä painossa takaisin mistä aloitin viime keväänä. Miksi painoa on niin hidas ja vaikea pudottaa, mutta takaisin sitä saa kilon tai pari viikossakin helposti...Masentaa ajatellakin, että jos painoa oikeasti on tullut 4 kg lisää joulun jälkeen, menee sen pudottamiseen minun tahdillani pari kuukautta - siis että pääsee edes siihen tilanteeseen missä aiemmin jo oli.

Lisäksi mokailen nykyisin aina kun turpani avaan

Minulla on kyllä aina ollut sitä taipumusta, että en jotenkin "ehdi" ajatella ennen kuin puhun, vaan sitten vasta myöhemmin tajuan, että sanoin taas jotain noloa. Tämä on aika iso syy siihen, miksi yleisesti ottaen välttelen ihmisiä ja elän varsin erakkomaisesti: koska jokainen ihmiskontakti tarkoittaa kauheaa häpeäntunnetta siitä mitä noloa on taas sanonut... Haluaisin olla vaikka ujo ja hiljainen, niin etten uskaltaisi sanoa mitään. Mutta minä valitettavasti uskallan, ja paukautan matalalla kuuluvalla äänelläni mitä nolompia tilanteeseen sopimattomia tai loukkaavia kommentteja ulos vähän väliä. Tämän viikon mokia:

- Olin tekemisissä asiakkaan kanssa, jonka työnantaja on joukkoliikenneyhtiö. Hän ennen palaverin alkua kyseli kuljenko paljon joukkoliikenteellä, mihin paukautin: "Minähän en niihin karjankuljetusvaunuihin jalallani astu, kannatan vahvasti yksityisautoilua". Jes, hyyyvä minä, diplomatian mestari! Taputapu. 
- Edustuslounas suurasiakkaan edustajien kanssa. Tuli puhetta matkoista ja siitä, uskaltaako eräässä kohteessa juoda vesijohtovettä ja syödä tiettyjä ruokia. Olin ollut ko. kohteessa, joten aloin innolla kuvata kamalaa turistiripulikokemustani siellä, mitä asiaa pahensi se että siellä ei saanut laittaa vessapapereita pyttyyn vaan pytyn vieressä olevaan roska-astiaan. Siinä vaiheessa kun aloin kuvata kuinka kuvottava se oli kuumassa ilmassa se ripulipapereita täynnä oleva astia pienen vessan nurkassa, huomasin että muutama lounastaja oli valahtanut kalpeaksi, ja tajusin, että olin vähän innostunut kertomaan ruokapöydässä asioita, joita ei ikinä pitäisi puhua ruokapöydässä. Tyypillistä minua.
- Paras oli, kun ruokalassa eräs tyyppi jonka tunnen aiemmista projekteista, tuli pöytään ja kyseli mielipidettäni mieshenkilöstä, jonka kanssa oli nähnyt minut juttelemassa. Tämä henkilö oli ollut konsulttina eräässä projektissa jossa minäkin. Minä en ollut pitänyt tyypistä yhtään, joten annoin paukkua: tyyppi on omahyväinen mulkku, ei ole kummoinen osaaja mutta on varsin taitava omimaan kunnian toisten tekemistä töistä, laiska lintsari joka tuli töihin kymmeneksi ja lähti kolmen aikaan ja keskittyi työnteon sijaan nuolemaan asiakkaan esimiesten perseitä, ja mikä parasta: aloin haukkua myös hänen ulkonäköään (ärsyttävä pieni kaljupäinen punanaamainen äijänkäppyrä!). Päätettyäni purkaukseni huomasin, että keskustelukumppanini on kasvoista jotenkin omituisen punainen. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: "Minä vaan sillä kyselin, että hän on minun mieheni". Oli aika vaivautunut tunnelma ruokailla tämän episodin jälkeen, vaikka pyytelinkin anteeksi purkaustani ja hän vakuutteli että ei se mitään...

Toisaalta, olen jo sentään vuosikymmenten mokailun jälkeen niin pro mokailija, että enköhän selviä näistäkin melko lyhyellä morkkistelulla, ja sitten taas uusia noloja tilanteita päin!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Alkoholin liikakäytön lopettamisen haitat

Provosoiva otsikko ehkä. Eihän näin pitäisi kenenkään sanoa. Aina kun ihmiset kirjoittavat tai puhuvat raitistumisesta, kerrotaan vain positiivisia asioita. Vähintään on energisyys lisääntynyt ja mieliala parantunut, ehkä paino pudonnut, joku sanoo jopa että elämä vasta oikein alkoi raittiina. Itse en ole kokenut valitettavasti oikein mitään sellaista, paitsi että paino on pudonnut, joskaan ei pelkän alkoholin vähentämisen ansiosta, koska lasken myös kaloreita ja rajoitan syömistäni.

Nyt tässä pari viikkoa olen ollut jopa ilman tavanomaista ruokaviinilasillistani päivällisellä oikein miettiäkseni tätä raittiutta ja elämää. Ja täytyy sanoa, että tällä hetkellä minä kaipaan entisiä juomatapojani ja niiden tuomia tuntemuksia. Minä en oikein taida pitää siitä ihmisestä, joka olen ilman alkoholia. Se ihminen itse asiassa muistuttaa paljon äitiäni kaikessa siinä, minkä kanssa en äidissäni tahdo tulla toimeen. Se on neuroottinen tiukkis nipottaja, joka sisäisesti ruoskii itseään koko ajan suorittamaan erilaisia velvollisuuksia, ja puhuu sisäisellä puheella: "PAKKOHAN se on, nyt jumalauta laiskaperse ämmä otat itseäsi niskasta kiinni ja teet perkele..." Ja vaikka tekee, on ainainen riittämättömyyden tunne. Minua melkein huvitti, kun suorastaan järkytyin siitä että jääkaappini kahvasta meni alaspäin jonkinlainen valumajälki, ja huomasin todella vittumaiseen sävyyn moittivani itseäni: "niin nehän pitäisi kyllä jokaisen tiskaamisen jälkeen pyyhkiä myös nuo kaapinovet ja kahvat, mutta onko tullut tehtyä... no EIPÄ OLE, vain kerran viikossa viikkosiivouksessa... täällä elää ämmä kuin pellossa ja on koti kuin pultsariläävä, eipä ole kumma ettei ole kukaan mieskään huolinut kun on niin saastainenkin" (kuulostaa tyypilliseltä äitini jäkätykseltä) ;-)

Pahinta on, että tämä nipottaja pyrkii myös esiin esim. työkuvioissa, joissa minusta on itsellenikin paljastunut uusi ilkeä puoli: kyyninen v-mäinen sanoilla sivaltaja, kun ennen olin rento ja vähän välinpitämätönkin tyyppi. Siinä missä olisin ennen selvittänyt uudelle työntekijälle joka ei ollut tehnyt jotain kovin järkevästi, että mikä hänen ratkaisussaan on ongelmana ja ehdottanut muuta lähestymistapaa, nyt saatan purskahtaa ensin nauruun ja sen jälkeen aloittaa kommenttini: "EI EI EI EI EI EI..... EIIII NÄIN nyt hyvänen aika, eihän tässä ole mitään järkeä"... Enkä minä halua olla sellainen lannistava mulkvisti.

Eniten kyllästyttää kuitenkin elämän tasaisuus. Ei minulla ole alkoholitta mitenkään huono tai ahdistava olo. Ihan tasaisen ok valtaosan ajasta. Mutta tasaisen ok on tylsää! Huomaan kaipaavani jopa krapuloita, koska krapulassa tuntuu vahvasti joltain. Puhumattakaan nousuhumalan vauhdista, siitä kun mieli säkenöi mielikuvia ja hauskoja juttuja ja luovia ideoita (kirjoittelen paljon esimerkiksi tajunnanvirtarunoja juodessani, ja olen usein seuraavanakin aamuna hämmästellyt, että tulipa aika hyviä - kutsun sitä runosuoLen pulppuamiseksi).

Tai siitä, että humalassa minä kerrankin olen sosiaalinen. Selvä minä olen ihmisarka erakko-otus. Tai en varsinaisesti arka, vaan sellainen jota ÄRSYTTÄÄ ihmiset ja niiden juttujen tyhmyys. En jaksa ihmisiä selvinpäin. En silti vaikka yksinäisyyskin ahdistaisi. Pöhnässä minä rakastan kaikkia ihmisiä, vaikken erityisesti kaipaakaan niiden seuraa, koska mielihyvääni riittää etanolin aivosoluja hyväilevä vaikutus. Mutta olen joskus juodessani pyytänyt jopa oven taakse tulleet Jehovan todistajat sisään ja olin todella innostunut heidän seurastaan ja juttelemisesta heidän kanssaan, koska humalassa nyt vaan -paitsi että naiset näyttää kauniimmilta kuten sanonta sanoo- kaikki ihmiset ja asiat näyttävät kiinnostavammilta. Jopa jehovien maailmankuva, minusta joka en perusta uskonnoista enempää kuin lemmikkikoirani.

Mutta joo, en minä ainakaan vielä ole entiseen palaamassa. Huomiset pikkujoulutkin päätin jättää väliin. Olen päättänyt pitää tästä projektista kiinni kunnes saavutan tavoitepainoni. Ja se ei onnistu jos juo paljon alkoholia. Ehkä sitten kun tavoite on saavutettu, ei enää tunnu tältä, toivotaan...


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Jouluostosangstia

Että minulle osaa sitten olla vastenmielistä tehdä jouluostoksia. Onneksi (?) minulla ei ole montaakaan läheistä ihmistä, joten ei tarvitse ostaa monelle lahjaa. Toisaalta ne 3 joille ostan, eli vanhempani ja veljeni, ovat vaikeita lahjanostokohteita, koska heillä on jo kaikkea, tai jos  ei ole, hyvinkin varaa ostaa itse mitä haluavat. Äitini lisäksi selvästi toivoo lahjoilta jonkinlaista tyylikkyyttä tai ajatusta, ja ainakin muiden lahjoja saattaa kovastikin kritisoida, jos ovat mauttomia, liian halvan oloisia tms. En haluaisi, että hän joutuu ajattelemaan, että oma tyttärensäkin kuuluu joukkoon mauttomien ja nolojen lahjojen antajat ;-)

Lykkäsin eilen ostoksille lähtöä iltapäiväneljään asti, kun ahdisti niin ajatus siitä, että pitäisi mennä kiertelemään kauppoihin tietämättä mitä ostaa, vaellella siellä vaan kammottavan tekopirteän joulumusiikin kilistessä kaiuttimista, tungoksessa ja hikisenä talvivaatteissa. Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä, kun alkoi nälkäkin tulla (olin päättänyt syödä ostosreissulla). Menin Selloon tällä kertaa - uusi Kaari-kauppakeskuskin kyllä pitäisi testata mutta kun siellä ei näyttänyt olevan tietokonepelikauppaa, niin jätin tällä kertaa väliin. Olin sen verran hermostunut ostosreissusta, että hoisin syömisenkin pikaisesti Rax pizzabuffetissa, vaikka en erityisemmin pidä paikan ruoista.

Mutta joo, selvisihän siitä, pari tuntia meni, yhä lisääntyneen hätääntyneisyyden vallassa: "iik, minä EN KEKSI mitään!!!!" Enkä keksinytkään mitään omaperäistä kuten joka vuosi toivon keksiväni mutten koskaan siinä onnistu, mutta pääasia on kai ajatus... Veljelleni ostin Crysis 3-tietokonepelin, äitini saa valmiin lahjapakkauksen jossa YSL Manifesto -hajuvesi ja vartalovoide, ja isälleni ostin Dan Brownin uusimman kirjan Inferno (olin isänpäivälahjaksi ostanut sen toisen tylsän vakiolahjani eli pullon hyvää juotavaa, sillä kertaa armanjakkia). Tästä sitten paketointihommiin pitäisi ryhtyä.


Tänään sitten tein ruoaksi sitruunabroileria erään keittokirjan ohjeella, ja siitä tuli todella hyvää. Laitoin ohjeen ruokaohjelivullekin, tässä linkki ohjeeseen. Nyt aion loppupäivän vetelehtiä huolella, jos tässä vähän pelaisi tietokoneella taas ja loppuillasta tulee hauska italialainen dekkarisarja "Nuori Montalbano", joka pitänee katsoa. Tunnen suurta sympatiaa sarjassa esiintyvään vähän yksinkertaiseen poliisiin Catarellaan, koska hahmo on ihan yhtä sanoihinsa sotkeentuva, törppö ja hidassytytyksinen kuin allekirjoittanut itsekin usein (mulla oli eräällä keskustelupalstalla nimimerkkinäkin Ms. Bean (nolojen tilanteiden nainen) taipumukseni takia) ;-)


torstai 12. joulukuuta 2013

Oi ihana etätyö

Olen alkanut viime aikoina tehdä pari päivää viikossa etätyötä. Sain pomoni kanssa neuvoteltua tällaisen mahdollisuuden viimeksi tavoitekeskustelussa. Palkankorotuksiin ei ollut mahdollisuutta kun huonot ajat jne jne (ne on muuten lisää palkkaa pyydettäessä olleet viimeiset 10 vuotta ne huonot ajat, myös silloin kun on tehty ennätystulosta...), mutta sain sentään lupauksen pitää aikalailla vapaasti etätyöpäiviä pari viikossa, kunhan pidän huolen että sovittuihin palavereihin ilmestyn. Minulle saatiin järkättyä VPN-yhteydet konttorin verkkoon joten pystyn tekemään kaikkea yhtä lailla kuin konttoriltakin. Ja useimmat palaveritkin voi hoitaa Lyncillä etänä.

Ja oi että minä olen tykännyt tästä etätyöstä <3 Joillain työpaikoilla on käsittääkseni epäluuloja, että työntekijät eivät tekisi töitä ollenkaan, jos saavat olla kotonaan. Mutta minulla ainakin etätyöpäivät on olleet viikon parhaita työntekopäiviä. Avokonttori on niin jumalattoman häiriöinen ympäristö, että en minä ainakaan siellä oikein keskittymään pysty. Rutiinihommaa voi tehdä, mutta ajattelun joutuu hoitamaan kotona joka tapauksessa. Ja kiva kun sen nyt voi hoitaa muunakin kuin ilmaisena ylityönä kuten ennen (tein ennen suunnittelua paljon vapaa-ajalla ilman ylityökorvauksia kompensoidakseni puutteellista kykyäni tehdä työtä avokonttorissa)!

Tänään olen pitänyt taas etäpäivän, tiistaina oli viikon eka. Heräilin ilman kelloa kymmenen aikaan. Koska minulla on tänään 5:2 paastopäivä, latkein aamupalaksi ja päivän muiksikin aterioiksi Nutrilett-pirtelöä. Kävin koiralenkillä ja sitten duunia tekemään. Työasuna tänään vanha virttynyt t-paita sekä harmaat pieruverkkarit joissa on reisien sisäpuolet kuluneet puhki. Hiuksia ei ole kammattu eikä meikattu, eipä edes peseydytty. Ja se on mukavaa kun töitä tehdessä on koira jalkoja lämmittämässä, ja kun voi höpöttää itsekseen ääneen, lauleskella, kaivaa nenää (=raapia niskaa nenän kautta), tai vaikka raapia persettään jos huvittaa ;-) täysin vapautuneesti! Avokonttorissa aina joudun keskittymään siihen, etten mietteliäänä tee mitään typeriä ääniä tai eleitä. Hommaa tuli tehtyä paljon ja klo 19 aikoihin lopettelin. Nyt on ihan eri lailla energiaa, kun on saanut nukkua aamulla pidempään ja muutenkin oltua vapaammin päivän, vaikka siis työtä on tehtykin kahden konttoripäivän edestä.

Ainoa asia mikä harmittaa on, etten ole aiemmin ymmärtänyt ruikuttaa itselleni etätyömahdollisuutta, vaikka työni on sellaista joka sopii erittäin hyvin etänä tekemiseen :) Ehkäpä nyt selviän viikonloppuna odottavasta ahdistavasta pakollisesta joululahjojen ostokierroksestakin, kun on saanut kahtena päivänä viikollakin nukkua edes kunnolla! Ja todennäköisesti parantunut unitilanne vaikuttaa myös laihduttamiseen, unettomuus kun tunnetusti nälättää.


maanantai 9. joulukuuta 2013

Talvivaatteiden horror-show

Keväällä alussa painonpudotustani laitoin postauksen, jossa esittelin vaatekaapin kammottavia löytöjä. Minä kun en ole perinteisesti kauheasti siitä välittänyt, miltä näytän ja miten pukeudun. Turhamaisten ihmisten ja nuorten hömpötyksiä semmoiset, sanoin minä! Aloin kuitenkin ostella vähän asiallisempia vaatteita, ja niitä jo kesä- ja välikausivaatteista löytyykin, mutta nyt kun oli kylmien säiden takia pakko penkoa häkkivaraston muuttolaatikoista talvikamoja esiin, niin voi ei: sama horrornäytelmä toistui kuin keväällä! Nuo talvivaatteet kun on kaikki hankittu ennen loppukeväästä aloittamaani elämänmuutos- ja painonhallintaprojektia.

Sieltä löytyi siis tanttamaisia, riemunkirjavia, muodottomia ja halpoja rättejä koossa 44-46. Ilmeisesti täytyisi hankkia uusia (ei kai!)... Mutta sitä ennen, kauhugallerian löytöjä sanoin ja kuvin!

Ainoat löytyneet talvikengät. El Naturalistat ihan jees, mutta Kuomat :D Oikeasti niitä ei pitäisi käyttää kuin päiväkotilapsilla tai pilkillä tai säkkipimeässä ulkoillessa, mutta minäpä olen pitänyt niitä töissäkin! Eräs työkaveri nimitteli niitä ilkeästi avaruuspuvun kengiksi.

Haluatko näyttää tanttamaiselta ja lihavalta? Jos vastaus on kyllä, niin suosittelen tällaista maatushkamaista takkia! Tikkaukset ja taskujen pussittaminen tekevät myös hienon tynnyrimahaefektin, vaikkei kohteella olisi edes isoa vatsaa!

Tarjoustalo-takki, joka ei viime talvena mahtunut kiinni, mutta pidin sitä silti. No, meneehän tuo koiralenkillä...
Punainen villainen viittatakki. Näyttää melkein inhimilliseltä, joten äkkiä ohi...
Haluatko näyttää oikein paksulta ja kankealta? Tällainen oikein paksusta langasta tehty islantilaisneule tuottaa toivotun efektin!
Erittäin tylsä paitapusero. Mutta hei, tylsähän on melkein jees! Tylsä tarkoittaa, ettei kamala!
Jos olen ajatellut kun olen ostanut tämän, niin kysymys herää, MILLÄ olen ajatellut? Peräpäälläkö? Inhoan ruskeaa, inhoan kukkasia, inhoan kaikenlaisia röyhelöitä. Ja silti olen hankkinut tämän kaunokaisen. Mutta hee, on se sentään itsestäänsiliävää Eterna Excellent kangasta, sanoo lappu paidan sisällä (miksi se sitten kuvassakin näyttää ryppyiseltä?)!
Vahva kilpailija rumin villapaita -kisaan! Roikkuva, oudon muotoinen ja oranssi-ruskea. Muistan aina naureskelleeni peilikuvalleni aamuisin viime talvena kun puin tämän päälleni ja oranssi osa oikein pingottui kaljamahan päälle. Iloa tuottava vaate siis!
Ostin tämän, koska siinä on alareunan kuvissa samanlaisia koiria kuin minulla (länsiylämaanterrierejä). Ko. vaate päällä näytän vanhalta papparaiselta. En edes mummolta, vaan papalta. 
Lopuksi täydellisen dorkannäköisyyden varmistamiseksi kannattaa päähän vetää tällainen pottapipo, jossa on myös kivat letit sivuilla! Jos haluaa tehdä oikein vaikutuksen, ne voi solmia leuan alle (olen kokeillut)!!!

perjantai 6. joulukuuta 2013

Anti-juhlaihmisen itsenäisyyspäivä

Ärsyttää jotenkin itseänikin, että olen niin tylsä tyyppi, etten jaksa mitenkään innostua mistään juhlapyhistä. En ole saanut niistä mitään fiiliksiä sen jälkeen, kun joskus alle kouluikäisenä lopetin uskomasta joulupukkiin ja tonttuihin, siihen että pääsiäisaamuna aurinko tanssii taivaalla, ja muuhun lapsille kerrottavaan juhliin liittyvään tarustoon. Joulu nyt jaksoi lahjojen takia vähän vanhemmaksi innostaa, mutta jossain teini-iässä sitä huomasi, että ei ne vanhempien valitsemat lahjat juuri koskaan mieleisiä edes ole, joten mitäpä niitäkään odottelemaan. Sen lisäksi täytyi kestää äidin juhlahössötys, hän kun on täysin toista ääripäätä kuin minä, sellainen joka rakastaa juhlakoristeluja, juhlaruoan laittamista, sukulaisvierailuja, kaikenlaisia rituaaleja kuten että jouluaattona pitää klo 12 katsoa televisiosta joulurauhan julistus.

Juhla-ateriani
Enää pariin vuosikymmeneen en ole jaksanut edes tavan vuoksi viettää mitään juhlapyhiä, muuta kuin että
jouluaatoksi menen vanhemmille, pääosin siitä syystä että tiedän että äitini kokisi loukkaukseksi sen jos viettäisin joulunkin vain yksin kämpilläni vaikka hän on järjestänyt hyvän joulupöydän ja juhlat. Mutta muuten yleensä kaikki juhlapyhäni, olipa kyseessä pääsiäinen, uudenvuoden aatto, itsenäisyyspäivä, juhannus tai mikä vaan, on olleet sitä, että olen yksin kotona ja syön valmisruokaa ja juon kaljaa.

Tänään on ollut vähän saman linjan itsenäisyyspäivä, mutta ilman kaljaa. Nukuin yli puolen päivän, sitten söin pakastepizzan ja Pepsi Maxia. Sen jälkeen katsoin vähän televisiota ja kävin koiralenkillä. En edes jaksanut pukea kunnollisia vaatteita vaan yöpaidan päälle verkkarihousut ja toppatakki vaan (todelliset juhlavaatteet: Nanson koirakuvioinen yöpaita koko päivän päällä ;-) ). Yöunien lisäksi tarvitsin parin tunnin päiväunet, taas univajetta työviikolta. Sitten lisää telkkarin töllötystä, katselin jotain jenkkiläistä painonpudotusohjelmaa ja futiksen MM-kisojen lohkoarvontoja. Linnanjuhlat ei kiinnosta yhtään, ei julkkikset, ei juhlapuvut tai mikään oikeastaan niissä. Nyt sitten nettailua loppuilta ja varmaan pelaamista tietokoneella. Yhtäkään joulukoristetta tai kynttilää ei asunnossani ole, eikä tulekaan, ei jotenkin viitsi pelkästään itseään varten laittaa.

Ei sillä että Suomen itsenäisyyttä mitenkään halveksisin toki. Isäni isä oli sotaveteraani ja tiedän että omakin elämäni on varmasti ollut monella tapaa parempaa siksi, että olen asunut itsenäisessä Suomessa enkä Neuvosto-Suomessa/Venäjällä. En vaan jotenkin osaa keskittää yhteen vuoden päivään juhlafiilistä itsenäisyydestä, kuten en muistakaan juhlinnan aiheista. Jonkinlaista mielikuvituksettomuutta tämä varmasti on, mutta ei voi mitään, tällaista juhlatonta tasaisen harmaan mielenmaiseman elämää se minun elämäni vaan on!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Joulukuu, tuo kuukausista pelätyin

Ainakin laihduttajalle... Jotenkin ihan pelottaa tämä joulukuun alkaminen, kun ei muutenkaan ole nyt kaamosuupumuksen kourissa mennyt hyvin painonpudotus (esim. viime viikolla en laihtunut kuin 100 grammaa, vaikka pidin 2 paastopäivää) ja nyt tulee pahamaineinen juhlien kuukausi...

Tänään töissä täyttäessäni valintojani edustusmenulistalta -kolme ruokalajia + juomat-TAAS YHTEEN  asiakaslounastilaisuuteen, tuli ihan tuskanhiki päälle. Ennen joulua minua odottavat viidet edustusjoululounaat yhteistyötahojen kanssa plus työpaikan oman tiimin yhteisateriointi -pitkän kaavan mukaan ravintolassa- johon päälle pikkujoulujatkot joille osallistumisesta en ole vielä päättänyt. Tätä menoa minun pitää osallistua niille jatkoille ja juoda taju kankaalle ihan siksi, että ahdistaa niin ajatus siitä mitä kaikkea olen syönyt ja miten turpoan kuin ilmapallo!

Tässä taas tämän päivän "kevyt"ruokavalintani, kun mitään oikeasti kevyttä ei ollut valittavana:

  • Marinoitua punajuurta, vuohenjuustoa ja rosmariinijäähilettä
  • Miedosti kypsennettyä poron ulkofilettä, tattikreemiä, portviinikastiketta ja röstiperunaa 
  • Mascarponemoussea, kirsikkacompotea ja piparkakku 

Tuohon päälle vielä viinejä ja konjakki kahvin kanssa niin on taas päivän kalorit taivaassa ja ämmä turvoksissa.

Sitten kun pääsee asiakkaiden kanssa lounastelusta, tulee joulunpyhät, jolloin menen varmaan aatoksi ja
Tämä on sellainen inspiraatiokuva!
joulupäiväksi vanhemmille, missä äitini toisaalta maanittelee syömään kaikkea mitä runsaasta pöydästä löytyy ja näyttelee loukattua marttyyriä jos en ota kaikkea mitä on tarjolla, ja toisaalta piikittelee läskeistäni.

En oikeasti tiedä miten tästä pitäisi selvitä ilman massiivista painonnousua. Pitäisi yrittää varmasti syödä todella kevyesti ne päivät jolloin ei ole pakollisia tai puolipakollisia syömisiä ja juomisia. Aloitus tietysti mañana, tänään on ollut kaikkea muuta kuin kevyt ruokapäivä, illalla vielä upposi eilen tekemääni lasagnea iso satsi...