tiistai 18. marraskuuta 2014

Yhyy, en saanutkaan potkuja

No niin, tänään se sitten tuli ilmoitus, että irtisanomiset on osastomme osalta viety loppuun. Ja kuten olin arvellutkin, ensimmäinen tunne oli pettymyksen tunne. Tiedän kyllä, että olisin ollut pettynyt myös, jos olisin tosiaan saanut ne potkut. Siinä tapauksessa olisin ollut huolestunut taloudellisesta tilanteestani, kun en edes kuulu mihinkään liittoon tai työttömyyskassaan, ja siitä saanko ikinä enää alani työtä kun tilanne on niin huono ja alalla on paljon ikärasismia.

Nyt pettymyksen syy ei ole talous, vaan se että jatkan edelleen saman nihkeän ja ankean suon
tarpomista ilman muutosta. Olin osin toivonut irtisanomista siksi, että sitten olisi ihan pakko tehdä muutos työkuvioiden suhteen. Nyt ei ole, ja jään taas tänne tekemään näitä samoja hommia, joista en itsessään pidä yhtään ja joita pidän usein jopa vastenmielisinä luonteelleni. Usein tunnen huoraavani aivojani rahasta, koska tosiaan teen asiaa josta en pidä ollenkaan ja jota en koe itsessään hyödylliseksi, jotta saisin rahaa. Toisinaan mietin, että se on pahempi huorata aivoja kuin sukuelimiä, koska aivot on keskeisemmät minuuden kannalta.

Vaan eiköhän tähän taas totu kunhan turhat haaveet alanvaihdosta, ulkomaille muutosta ja muusta sellaisesta, jotka työttömyyden toivo oli herättänyt, taas katoavat ja sitä nöyrtyy osaansa. Tällä hetkellä vaan tuntuu masentavalta saman jatkuminen, mutta ehkä huomenna tai ensi viikolla on jo paremmin.

Ahdistavaa 'uplifting' kökköä lehdessäkin 

Hesarissakin sitten päätettiin kirjoittaa erityisesti naisille tarpeesta muodikkaan downshiftingin sijaan 'upliftata' (linkki). Itselläni ajatukset juuri päinvastaiset kuin noilla. Ei voisi vähempää kiinnostaa paljon tienaaminen, sijoittamiset tai muu. Sen sijaan vaihtaisin oikein mielelläni elämänlaatua parantavaan touhuiluun, vaikka tulot putoaisivat puoleen, eli downshiftaisin. No, olenpa jutun mukaan ainakin trendikäs keskiluokkainen nainen toiveineni sitten ainakin:

Pois oravanpyörästä. Irti armottomasta työstä, joka vaatii aivan liikaa ja tunkeutuu vapaa-aikaankin. Tilalle ehkä oma pikkubisnes. Jotain nettikauppaa tai kiva lähikahvila.
Siinä varsin tyypillinen unelma – ja erityisesti keskiluokkaisen naisen unelma – taantuma-Suomessa vuonna 2014.

8 kommenttia:

  1. En tiedä lohduttaako sua yhtään, että meitä melko lailla samoin kokevia ja tuntevia on monia. Työ ei innosta, mikään muukaan ei innosta, ei niinku vaan kerta kaikkiaan nappaa, ei sitten niin mikään. Lohdutonta ajatella, että tätä samaa puurtamista on edessä vuosikymmenet, eikä mitään mitä odottaa. Minä vaihdoin vastikään alaa, tempaisin toisen FM-tutkinnon, ja opiskelu oli tosi kivaa! Nyt aloittelen väitöskirjan tekemistä, eli työn pitäisi olla mielekästä. Eipä ole. Työ on työtä, puuduttavaa ja pitkästyttävää turhan tahkoamista, josta ei saa edes kunnollista palkkaa, yliopistolla kun työskentelen. Opiskelu katkaisi ankeuden hetkeksi, joten nytpä sitten on entistä vaikeampaa hyväksyä, että elämä ei muutu yhtään paremmaksi, opiskelinpa uuden alan tai en. Työ vaan murskaa elämän ilon.

    Ja sitten tulee joku sanomaan, että hei sun pitää nyt vaan innostua jostain :) Hanki harrastus! Hanki ystäviä! Hanki kokemuksia! :) Joo, mutta kun se ongelma on juurikin se, että mikään ei vaan innosta. Helppo se on huudella, jos omassa elämässä on niitä innon pilkahduksia edes joskus, mulla ei ole eikä vissiin sullakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota minäkin olen pelännyt, ettei edes alan vaihdos toisi pysyvää apua työn tympäisevyyteen... Useimmat työt kuitenkin on luonteeltaan kuivaa rutiinia ja pitkästyttävää puurtamista epäkiinnostavien asioiden parissa. Sitten kun uuden oppiseen liittyvät onnistumisen tunteet on koettu, jäljellä on vain tympeys ja rasittava ahdistus siitä että elämä menee hukkaan tämmöistä paskaa tehdessä.

      Mullakin on tosiaan noin ettei juuri mikään työn ulkopuolinenkaan erityisemmin kiinnosta. Jos menisin johonkin harrastuksiin, en menisi koska kiinnostaa se harrastus, vaan koska "pitäisi", torjuakseni pitkästyneisyyttä. Samoin myös ihmissuhteet todennäköisesti olisivat vain jonkinlaista lääkettä jolla työntää elämän perustavat tyydyttämättömyyden tunteet taustalle, ajaisivat samaa tarvetta kuin kaljan suurkulutukseni aiemmin. En minä halua työntää "paskaa" taustalle ja näytellä sosiaalista ja iloista, vaan jos elämä on paskaa niin kohdata sitten sen paskan silmästä silmään. Eri asia olisi jos joku asia luonnostaan, itsessään, kiiinnostaisi, mutta kun ei.

      Viimeksi kirjoitin lukemastani Eckhart Tollen kirjasta ja sitä lukiessani ajattelin, että voisiko oikeasti olla niin kuin hän sanoo kirjassaan, eli että ihmisen peruskärsimys on yhteyden puute kaikkeen (luontoon, toisiin ihmisiin, Jumalaan), ja että yhteyden puutteen aiheuttaa ihmisen mielen oma toiminta. Että siksikö mikään ulkoinen ei jaksa kiinnostaa, että jotenkin vaistoan että minun ongelmani on syvempi kuin harrastuksen tai mielekkään työn tai parisuhteen puute, että ehkä se on tosiaan henkinen tai jopa hengellinen. Tällaiset ajatukset ovat olleet minulle varsin vieraita, en ole uskonut elämässä muihin tasoihin kuin materiaaliseen, ja olen aina ajatellut että jos elämästä jotain puuttuu, se mikä puuttuu pitäisi löytää materiaaliselta todellisuuden tasolta, eikä haihatella jonkun kuviteltujen henkisyyksien perään. Olen aina pitänyt vähän hörhöinä ihmisiä jotka etsivät jotain mystistä vaikka meditoimalla tai uskonnoista, sen sijaan että toimisivat saadakseen mieleisensä elämän. Viime aikoina olen vaan alkanut miettiä, että entä jos ne ihmiset ovatkin oikeassa jotka sanovat ettei siltä aineen tasolta ikinä löydä pysyvää onnea tai rauhaa.

      Poista
    2. Samoja ajatuksia tosiaan mullakin henkisyydenkin suhteen. En oo koskaan ollut uskonnollinen, mutta oon alkanut suorastaan toivoa, että hurahtaisinpa vaikka uskoon, niin tulisi edes valheellinen illuusio merkityksellisyydestä. Kova pettymys oli mulle, että alan vaihtaminen ei sitten tämän pidempään kannatellut mua. Parempi mun kuitenkin on nyt kuin ennen, parempi, mutta ei hyvä. Joka päivä mielessä pyörii juuri tuo elämän hukkaan meneminen. Mutta sitten taas toisaalta puuttuu se into, joten vaikea elämää on muuttaakaan, kun ei halua mitään. Monikohan iloisen oloisista ihmisistä tuntee näitä samoja tunteita, ja jos ne tuntee samalla tavalla, niin miten ne oikein onnistuu feikkaamaan olevansa tyytyväisiä?

      Minä yritän harrastaa, mutta kotona, kun en vaan jaksa olla ihmisten kanssa. Yritän kirjoittaa, yritän soittaa, yritän tanssia. Lahjakkuus vaan puuttuu. Semmoistahan se on, teen juttuja koska niitä pitää tehdä, vaikka välillä voisin vaan tuijottaa seinää ja viihtyisin ihan yhtä hyvin, tai huonosti, kuin juttuja tehdessäni.

      Mäkin varmaan tarttisin sen sienitripin josta postasit, kuulosti just sellaiselta, mikä voisi auttaa :)

      Poista
    3. Sienet on kyllä hyvä juttu. Todella ikävää että Suomessa laittomia, koska monien tutkimusten mukaan kyseessä on kaikkein haitattomin ja riippuvuutta aiheuttamattomin päihde mitä onkaan. Ja tutkimuksia tulee lisää mihin kaikkeen sienistä (psilosybiiniä sisältävistä) voi saada apua.

      Tänään Hesarissa ihmisten kokemuksia riippuvuuden hoitoon http://www.hs.fi/tiede/a1416284769961 ja täällä mielenkiintoisia jututja mihin kaikkeen psilosybiinisieniä tutkitaan käytettäväksi, mm. alkoholismiin, pakko-oireisiin, syöpään http://www.heffter.org/research-unm-alc.htm Mielenkiintoinen tuolta on myös havainto että aivoissa sienten aiheuttama tila näkyy samanlaisena kuin meditaation tai hengellisen kokemuksen aiheuttama: "In the other major Zürich study, comparing subjects in a meditation state with subjects under the influence of psilocybin, 3-D EEGs showed striking similarities between the two states of consciousness. This result may further explain how psilocybin “awakens” the brain patterns that occur during meditative and spiritual states of consciousness".

      Minusta kyllä tuntuu että aion sen toisen sienitripin jossain vaiheessa hankkia...

      Poista
    4. Kasvaahan niitä Suomessakin villinä. Niiden löytäminen onkin vissiin se konstikkaampi juttu. Toki siinä on sitten sekin puoli, että jos poimii käteensä pienen sievän sienen, syyllistyy saman tien huumausainerikokseen. Jotenkin koomista! Pitääkö tässä ensi syksynä ny sitte lähtee sienimetsään :D

      Poista
    5. Minä puolestani maksaisin mitä vain, että saisin ahdistua palkkaa nauttien, vieläpä hyvää palkkaa. Eli onnittelen sinua työpaikkasi säilymisestä. Varmaan kandeisi liittyä
      nyt siihen työttömyyskassaan. Ei kannata ruveta urheilemaan riskillä, että mahdollisesti putoaa todella pienille tuloille. Kannnattaa luoda puskuria sitä vastaan. Olen vilpittömästi sitä mieltä.


      Luin tuon Hesarin jutun aivan toisin silmin. Minusta siinä on kyse vararahaston luomisesta niitä tilanteita varten, kun "elämä ei enää kannakaan" tai hyvinvointiyhteiskunta ei enää tarjoa turvaa. Monet naiset - lähinnä pienten lasten äidit - tosiaan jäävät pois ja syrjäytyvät työelämästä näinä aikoina, eläkettä ei kerry lastenhoitovuosilta ja mitäs sitten, kun tulee avioero, joka voi romuttaa elämän kertalaakista.

      Olisinpa itse ollut edes jonkin verran kiinnostunut siitä, mistä nämä naiset jutussa puhuvat.

      Olen itse pudonnnut työtä suuresti tekevien köyhien mikroyrittäjien luokkaan. Tälle luovalle ja mediaseksikkäälle alalle yliopistoon oli sinä vuonna 1 000 hakijaa, kun pääsin 46 hyväksytyn joukkoon. Hyvin meni silloin, mutta myötätuuli ei ole jatkunut. Alallani palkkiotaso on alempi kuin vuonna 2000: jos silloin sai 3 000 markkaa tuotoksesta, nyt saa 400 euroa. Alastani on tullut todellinen matalapalkka-ala, toimeksiantajat käyttävät meitä alihankkijoita hyväksi liki globaaliin tyyliin, kun palkkiot on painettu noin kolmannekseen tai puoleen siitä, mitä niiden pitäisi olla.

      Minäkin ikään kuin downshiftasin ja hain muutosta ja itsemääräämisoikeutta 17 vuotta sitten, kun irtisanouduin. Tulos on todellinen upliftaus, kun mikään tuntimäärä ei ainakaan nyt riitä lähellekään mediaanipalkkaa. Alallani korkeasti koulutetut ja kokeneet ihmiset tekevät "pientä kivaa", kuten pitävät kahvilaa, ajavat taksia tai harjoittavat maahantuontia - siis oman varsinaisen alipalkatun työn lisäksi. Itse olen hakenut joulu- ja tammikuuksi lehtiä jakamaan. Vain pariksi yöksi viikossa, koska minullahan on tämä varsinainen vaativa työni.

      Työhön suhtautumisesta: tunnistan itseni palkannauttijavuosiltani samantyyppiseksi ahdistuneeksi kuin sinä.

      Nykyihminen lastaa työhön kaikkia sellaisia toiveita, mitä työ ei voi täyttää. Siis olen sitä mieltä, että suuret vaatimukset toteuttaa itseään niin täydellisesti ja nauttia muka jokikinen hetki työssä ovat täyttä harhaa. Ei työssä tarvitse nauttia joka hetki - ei toisaalta pitäisi ihan tolkuttomasti kärsiäkään Sen balanssin löytämiseksi jokainen voinee tehdä jotain, vaikka monesti työyhteisöt ovat, noh, haastavia.

      Olen yrittänyt kannustaa monia tympääntyneitä hyvää palkkaa nauttivia kavereitani nauttimaan tilipussistaan. Mutta se tuntuu olevan heille vaikeata, koska hyväpalkkaiset eivät yksinkertaisesti osaa miettiä sitä, mitä merkitsee, kun raha on jatkuvasti mielessä siksi, kun se on niin vähissä. Ja kannettu vesi ei kaivossa pysy eli jokaisen on itse oivallettava asioita.

      Enkä usko, että alanvaihto välttämättä ratkaisee työstä kumpuavia syviä ahdistuksen tunteita. Tai en siis usko lainkaan. EIhän itseään pääse pakoon. Ja kaikissa töissä on myös ne paskamaiset puolet - ja loppupelissä ainakin asiantuntijatyöt ovat aika samanlaisia. Ja monenlaisten ihmiset kanssa joutuu olemaan tekemisissä.


      Terveisiä vain tältä Maslow'n tarvehierarkian alimmalta portaalta: tämän ei ole tarkoitus olla messu.

      Poista
    6. Ymmärrän edellistä kirjoittajaa hienosti, sillä kuulun itsekin tuohon mikroyrittäjäporukkaan, joka sinnittelee pää juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella (tai joskus takaraivo kastuu, mutta joko nenä tai suu saa vielä happea...)

      Ihan asian sivusta pieni ääni päässäni muunsi toiseksi viimeisen kappaleen muotoon "ei kumppaninvaihto (tai hankkiminen) välttämättä ratkaise rakkauden ja läheisyyden puutteesta kumpuavia syviä ahdistuksen tunteita. Eihän itseään pääse pakoon. Ja kaikissa parisuhteissa on myös ne paskamaisen puolet - ja loppupelissä kaikki miehet ovat aika samanlaisia." HIH! HIH!

      Jokin aasinsilta näiden työ/parisuhdeasioiden väliltä löytyy, nimittäin tässä blogissa viime aikoina käyty keskustelu tyhjiön täyttämisestä, onnen löytymisestä, henkisyydestä jne. Eli aivan sama pätee mielestäni niin työhön, materiaan kuin ihmissuhteisiinkin: ne eivät tuo onnea, sillä ovat itsen ulkopuolella. Plussapallo taisi pitää ajatusta jotenkin itsekeskeisenä tai itseensä käpertymiseen kehottavana aikaisemmin, mutta siitä ei kai kuitenkaan ole kyse. Kunhan ensin saisi välit kuntoon itsensä kanssa ja saavuttaisi tietyn määrän mielenrauhaa, olisi paljon helpompi ottaa yhteyksiä ulkomaailmaan ikään kuin terveeltä pohjalta, ja olisi enemmän annettavaa muille...

      Poista
    7. Onhan tässä tosiaan vähän syyllisyydentunnettakin siitä että kehtaa kitistä ja valittaa kun oikeasti on etuoikeutetussa asemassa, eli ihan hyväpalkkaisessa työssä vakituisessa työsuhteessa... Valittaja kun luonteeltani olen, niin voi sitä valituksen määrää jonka sisäisesti ja ulkoisesti pitäisin, jos vielä oikeasti olisin köyhäkin, esim. työtön. Sitten en enää kirjoittelisi tylsän työn ahdistuksesta, vaan siitä miten käkin umpiyksinäni tympääntymässä kaikki päivät ja yöt kämpässäni eikä mihinkään ole rahaa mennä tai mitään tehdä ;-)

      Alan kyllä tosiaan uskoa tuohon että kyllä se rauha ja onni on itsestä löydettävä, ja siihen suuntaan minulla elämä on itsestään ohjannut, kun on käynyt niin etten enää saa oikein iloa mistään mitä voisi rahalla ostaa. Joskus aikanaan matkat, uusien juttujen ostamiset, muutto tms toivat aina joksikin aikaa tyytyväisen olon, vaan eivät kiinnosta enää sellaisetkaan oikein. Viimeisimmät matkatkin on ollut lähinnä yksinäistä ja pitkästynyttä touhua, kaljoittelua hotellin uima-altaalla kun ei oikein muutakaan jaksa yksin tehdä.

      Poista