perjantai 27. marraskuuta 2015

Jouduin projektihelvettiin

Mun työ on sen luontoista, että minua myydään konsultiksi erilaisille asiakkaille ja erilaisiin projekteihin. Viime vuosina on ollut ihan jees, mitä nyt alan luontainen vittumaisuus aina vähän kalvaa, mutta ei muuten pahempaa. On saanut tehdä etätyötä, tehdä ne muut päivätkin työnantajan konttorilla omassa työpisteessä, luottamusta on riittänyt niin että on saanut hyvin itsenäisesti ja valvomatta hoitaa projektinsa loppuun. Ei ole edes tarvinnut tehdä vihaamaani tiimityötä, koska olen tehnyt projektini yksin.

Nyt sitten kävi paskaisempi nakki ja työn luonne muuttuu ihan totaalisesti. Ainakin puoleksi vuodeksi, mutta projektin määrittelyvaihe jo vaikuttaa siltä että tämä ei taida aikataulussa loppuun mennä, koska asiakas ei taida ihan vielä tietää itsekään mitä haluaa. Itseni kannalta tässä projektissa kaiken pahan alku ja juuri on syvästi vihaamani projektimetodologia nimeltä

SCRUM

Tuo IT-alan yhä leviävä syöpä, jossa lässytetään tiimityöstä ja iloisesta dynaamisesta yhdessä tekemisestä, mutta joka on käytännön kokemusteni mukaan vastenmielinen sosiaalisen kontrollin ja päivittäisen kyttäämisen ja painostamisen metodologia. 

Ensinnäkin, joka helvetin päivä on daily-palavereja, joissa täytyy selvitellä tekemisiään tai tekemättä jättämisiään. Nämä typerät, tarpeettomat palaverit pidetään konttorilla eikä etänä voi osallistua, joten etätyö on täysin pois suljettua. Monet meistä nörteistä ollaan sosiaalisten tilanteiden pelkoisia, ja moni on vatsa jännityksestä kuralla joka päivä kunnes se kamala kyyläyspalaveri on ohi. Toisista taas, kuten minusta, päiväpalaverit tekevät paatuneen valehtelijan ja lieron. Tarkoitus on vaan selittelemällä selvitä taas yhdestä kyttäyspalaverista, että saisi jatkaa töitään rauhassa. Jos nimittäin kertoo mistään ongelmista, niin halusitpa tai et, joku toinen tungetaan siihen koneesi viereen "auttamaan" eli häiritsemään työn tekemistä. Apu onkin enemmän rankaisu- ja painostuskeino, koska sitä ei varmasti kukaan kokenut ammattilainen sillä tavalla pakkomuotoisena halua, vaan tekee kaikkensa ettei joutuisi sen kohteeksi. 

Lisäksi tulee lukemattomia muita määrämuotoisia palavereja. Sprintin suunnittelupalavereja, katselmointipalavereja, backlog grooming palavereja (tuotteen kehitysjonon työstö kai tämä suomeksi on), retrospektiivejä... Järjetön määrä hallinnollista overheadia, ja sitten tällaista sanotaan ketteräksi menetelmäksi. Lisäksi se itse sprinttirakenne usein jäykistää työn pahasti, koska sprintin aikana ei voi tehdä mitään, mitä ei ole tullut sille sprintille suunniteltua. Itse en ole huomannut käytännössä mitään hyötyä Scrumin käytöstä, paitsi ehkä jollekin managerille tulee tehokas olo kun joka päivä seurataan ja siirrellään fläppitaululla värikkäitä lappusia sarakkeesta toiseen. Itse tuotos kuitenkin tuppaa tulemaan valmiiksi hitaammin kuin perinteisemmillä menetelmillä, eikä laatukaan ole mitenkään parempi.

Mutta minkäs voit, nykyinen asiakas käyttää ko. vastenmielistä menetelmää, ja ei auta meikäläisen kuin kestää. Ja toivoa että projekti menee nopeasti ohi. Huvittavaa on, että mä olen joskus -pakosta- käynyt jopa scrum master koulutuksen, mutta kun kerran asenteeni menetelmään on edellä kuvattu, niin minusta projektin scrum masterina toimiminen tuntuisi yhtä eettiseltä kuin kiduttajana tai ruoskivana pakkotyön valvojana toimiminen. Viimemainittu ei ole edes oma keksintöni, vaan eräs toinen scrumin inhoaja aiemmassa projektissa sanoi, kun kyseltiin että kuka tiimissä on scrum master, mikä hänen tehtävänsä on, että "se mulkku jolla on ruoska" :D (Tyyppi muuten aika pian hiillostettiin irtisanoutumaan, koska ei jaksanut teeskennellä innostunutta vaan sanoi suoraan mitä tunsi)


tiistai 24. marraskuuta 2015

Sipilän kulttuurinrikastus taisi osua lähelle omaa nilkkaa

Kamala uutinen tämä uusin, että Kempeleellä on raiskattu 14-vuotias lapsi. Vähemmän yllättäen tekijänä on maahanmuuttajat. Suomessa nyt vaan on ollut tosi harvinaista perinteisesti, siis ennen tätä kulttuurin rikastamista tuontivaikutteilla, tällainen puskaraiskailu, ja varsinkin useamman henkilön voimin. Ja vielä jossain Kempeleellä, eikä Helsingin Kaisaniemen puistossa yökerhojen sulkemisaikaan tai vastaavissa paikoissa ja aikoina.

Ei ole kauaa siitä, kun Sipilä toivotti sinne Kempeleelle kotiinsa tervetulleeksi maahanmuuttajia. No, vastaanottokeskus siellä ehti olla auki parisen viikkoa ennen kuin tapahtui tämä raiskaus. Nyt sitten pidetään kriisikokousta sisä- ja oikeusministerin kanssa, mikä sinänsä on tietysti hyvä asia - kyllä tällaiselle menolle jotain täytyy selvästi tehdä, eikä vaan hyväksyä että tyttöjen ja naisten täytyisi alkaa rajoittaa liikkumistaan raiskausten ja väkivallan pelon takia. Kyynikkona vaan luulen, että jos tämä ei olisi tapahtunut Kempeleellä, niin ei tästä vielä mitään kriisikokouksia pidettäisi, vaan tämä olisi vain harmillinen yksittäistapaus, joka ei aiheuta kummempia toimia muuta kuin toki normaalin rikostutkinnan. Mutta maahanmuuttajat tervetulleeksi kutsuneen Sipilän kotipaikkakunnalla tapahtuneena juttu taitaa olla vähän pahempi juttu. Jännityksellä odotetaan, mikä on kriisikokouksen tulos, mitä päädytään tekemään...

Raskaan asian kevennykseksi melkein käy tämä rasisminvastaisella Facebook-sivustolla ollut ilmeisimmin ihan tosissaan kirjoitettu kirjoitus, jossa raiskauksen uhrit ovat rasistisia "pikku narttuja", jotka ihan itse ovat kerjänneet verta nenästään tai jalkovälistään. Kirjoittaja on ollut ehdokkaana vaaleissakin Liberaalien listoilla, joten ihan mikä sattuu mielenterveystapaus ei ole kyseessä.


perjantai 20. marraskuuta 2015

Frii-kanavalta tuli äsken "Laihduttaminen on helppoa"

Katsoikohan kukaan muu juuri äsken otsikossa mainittua dokumenttia, jonka idea on se, että langanlaiha ja kuntoilupakkomielteinen brittitoimittaja päättää lihottaa itseään 20 kg, jotta voi sitten näyttää kaikille läskeille kuinka helppoa on laihtua (infoa ohjelmasta Iltasanomista)? Tässä ensimmäisessä osassa näytettiin se, miten tämä nainen vaivalla lihotti itseään 20 kg 3 kuukaudessa. Ensi viikolla tulee laihdutusosuus.

Toimittaja alussa
Olipahan pitkästä aikaa oikein kunnolla ärsyttävä akka ja ohjelma. Siinä se kuivikas kuikelo, joka itse
oli yrittäjä, sanoi ettei ikinä palkkaisi ylipainoista ihmistä, ja joka käänteessä julmasti irvi ylipainoisia. Sitten kun alkoi vähän saada itseään lihotettua, syytti vielä lihavia ihmisiä siitä, että nämä lihavat muka ovat pakottaneet hänet siihen ahmimiseen jota hänen tarvitsi harrastaa lihoakseen. "I hate fat people, they made me do this", itki edelleen muuten kuikelo täti, mutta nyt pienellä pömppömahalla varustettuna. Lopussa olleessa lääkärintarkastuksessa todettiin, että siinä +20 kg painossaankin hän oli päässyt vasta normaalipainon ylärajoille, ja siihen verrattuna kohkaaminen siitä miten ällöttävän näköinen hän on ja miten raskasta on olla, tuntui älyttömältä ja meitä vähän enemmänkin ylipainoisia loukkaavalta. Sanoi mm. tv:tä varten meikkiin mennessään itku kurkussa, että hänestä tuntuu kuin meikkejä siveltäisiin sian naamaan, kun hän on läskinä mielestään niin ruma (minusta kyllä näytti naamasta paljon nuoremmalta lihoneena, vaikka vähän kaksoisleukaa olikin).

Sekin ärsytti, kun tämä kovapintainen nainen, joka katsoi oikeudekseen haukkua muita päin näköä, sitten purskahti itkuun jossain mäkkärissä kun näki pari ylipainoista teiniä. Ei taida ymmärtää, että kyllä ne aikuiset ylipainoisetkin on yhtä lailla ihmisiä, ja heitäkin kohtaan pitäisi tuntea myötätuntoa. Mutta ilmeisesti se myötätunto loppuu veitsellä leikaten täysi-ikäisyyden rajoille. No, kyllähän siinä sitten selvisi psykologin vastaanotolla syitäkin tämän naisen kovuudelle: epilepsian takia "vahvuuteen sairastuminen", elämän kontrolloiminen syömisen ja kuntoilun avulla koska sairautta ei voinut kontrolloida. Että siinä mielessä myös hän ansaitsee myötätuntoa, kuten jokainen ihminen. Mutta esim. esimiehenä varmasti ihan kammottava tyyppi.

No onhan se jonkinlaisen pikku kaljamahanpoikasen saanut kehitettyä...
Ensi viikolla tulee sitten uusi jakso laihduttamisesta. Mutta eipä taida kauheasti todistaa mitään, jos ja epäilemättä kun, tämä nainen pääsee taas normaalipainoon nopeasti. Näin väitän seuraavista syistä. Ensinnäkin, hän on selvästi luonteeltaan kurinalainen kontrollifriikki. Hänen luonteelleen raskas syöminen ja liikkumattomuus on epänormaalia, ja hänelle lienee vain helpotus päästä entisiin tapoihinsa kuurin jälkeen. Muilla lihavilla asia on toisin: meille mättäminen ja liikunnan karttaminen on normaalitila, ja muutokset siitä epämiellyttäviä. Toinen juttu on, että usein ihmisen ensimmäinen painonpudotus on aika helppo. Muistan itsekin, kun opiskelijana erityisen kostean juhlimis- ja krapularuokakauden jälkeen totesin että vähän alkoi makkaraa muodostua vatsalle istuessa, niin ongelma hoitui kuin itsestään sillä, että päätti käydä juhlimassa vain 2 kertaa viikossa 3:n sijaan eikä ihan joka päivä syödä pizzaa tai hampurilaista. Eipä auta nykyisin, vanhana jojoilijana, moiset keinot, vaan voi käydä jopa niin että niinkään rajoittavalla ruokavaliolla kuin paleodieetti, paino ei vaan putoa. Sitten on myös esim. suolistobakteeri- ja aineenvaihdunta-asiat, joista ravitsemusterapeutti minulle puhui. Lihavuus muuttaa suolistoflooraa lihavuutta suosivaan suuntaan, samoin kropan aineenvaihdunta varsinkin keskivartalolihavilla muuttuu metabolisen oireyhtymän suuntaan, jolloin laihtuminen oikeasti on vaikeampaa kuin tuollaisella vain hetken vähän pyöreänä olleella kuin ohjelman toimittaja. Mutta odotetaan "innolla" ensi viikon jaksoa, kun tuo täti pääsee näyttämään meille laiskoille läskeille, miten kaikki on itsestä kiinni...

maanantai 16. marraskuuta 2015

Kun mitkään maailman tapahtumat ei järkytä pätkääkään

Olen joskus ihmetellyt tätä piirrettä itsessäni ennenkin, että minua ei näytä ollenkaan tunnetasolla koskettavan esim. onnettomuuden tai rikokset, joissa kärsivät itselleni tuntemattomat ihmiset. Viikonlopun aikana tapahtui Pariisissa terrori-isku, ja mediat julistavat, kuinka järkyttävää tämä on ja kuinka turvallisuuden tunne on Euroopassa peruuttamattomalla tavalla särkynyt. Minä toki voin järjen tasolla todeta että hyvin ikävä asia, ja että terrorismille täytyisi yrittää tehdä jotain ettei tällaista tulisi lisää, mutta en vaan pysty tuntemaan mitään. En ole järkyttynyt enkä surullinen, enkä siksi edes osallistunut hiljaiseen hetkeen, kun se olisi tuntunut teeskentelyltä. Saman olen kokenut viimeisen 10 vuoden aikana monien katastrofien aikana. Ja toki miettinyt että miksi.

Yksi syy on se, että turvallisuuden tunne ei voi minulta kadota, koska en ole aikoihin ajatellut, että elämässä koskaan kukaan olisi mitenkään turvassa. Oli aika, jolloin pelkäsin joka ilta nukkumaan mennessäni, että voi olla että aamulla en herää, että vaikka verisuoni poksahtaa päästä. Jokusen vuoden angstattuani kyllästyin pelkäämään ja totesin että joo, totta on, voin kuolla vaikka minuutin päästä, mutta asiaa ei murehtiminen mitenkään auta, joten mitäpä jos lopettaisin koko asian ajattelun ja vaan eläisin, niin kauan kuin nyt elän. En ole sen jälkeen osannut pelätä en liikenneonnettomuuksia, en sairauksia, en luonnonkatastrofeja, enkä edes terrori-iskuja. Sellaisia tapahtuu, ja voi tapahtua minullekin, mutta hyväksyn sen että minäkin täältä lähden ajallaan, sama se onko se aika huomenna vai 40 vuoden päästä. Asiaa helpottaa ehkä se, että en ole lisääntynyt, joten ei ole lapsia joiden kohtaloa tarvitsisi murehtia.

Mutta kyllä minä taidan lisäksi olla vaan jotenkin myös sen verran tunnemaailmaltani alkeellinen, että en vaan osaa ulottaa empatiantunnetta tuntemattomiin ainakaan tilanteessa, jossa vain luen tai näen televisiossa kärsimyksistä. Luulen, että jos olisin paikan päällä ja näkisin tuskissaan olevia haavoittuneita tai kuolleita, niin tuntisin jotain, mutta telkkarin kautta ei tunnu miltään. Kai se osaltaan johtuu siitäkin, kun on tottunut näkemään niin paljon tv:n kautta kaikenlaista näyteltyä väkivaltaa ja kuolemaa, että ei siihen osaa suhtautua mitenkään silloinkaan kun tietää että tämä on ihan tosielämää. Toisaalta hyvä niin, tuskin sitä jaksaisi jos kaikkia maailman kärsiviä tarvisi alkaa tunnetasolla miettiä, kaikkia vääryyksiä joita on. Mutta kyllä tällaisina hetkinä, kun sosiaaliset mediat ja tiedotusvälineet täyttyvät järkytyksen ja surun ilmauksista, ja itse ei tunne niin yhtään mitään, vähän sisäisesti hävettää, että erikoisen kolkko ja kylmä ihminen taidan olla. No, en sentään niin kylmä, että olisin niitä pahoja tekoja tekemässä, mikä ajatus vähän lohduttaa.

14.11.2015, taas yksi synkkä päivämäärä terrorismin historiaan 



torstai 12. marraskuuta 2015

Vanhaa juoppoa huvittaa terveyshifistely

Kauheasti nykyään kuulee juttua kaikenlaisesta, mitä ihmiset tekevät varjellakseen terveyttään. Oppisuuntia siinä, mitä pitäisi tehdä, on toki monia, mutta huomattavan monella on joitain erityisjuttuja joita noudattavat. Yhden mielestä hiilihydraatit on kaiken pahan alku ja juuri, jonkun toisen mielestä tyydyttyneet rasvat. Jonkun mielestä pitää syödä tiettyjä superfoodeja, että on energinen ja terveys säilyy, monet taas vannovat tietynlaisten liikuntamuotojen nimeen.

Ihan kuin ihmisen keho olisi jokin herkkä ja särkyvä kone, jota pitää silkkihansikkain kohdella, että se pysyy ehjänä. Itse en oikein usko tähän kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että olen itse suurimman osan aikuisikääni ollut äärimmäisen epäterveellisesti elävä alkoholin suurkuluttaja, enkä ole saanut siitä mitään sairauksia tai vaivoja. Enkä ole edes harvinainen ihmetapaus, sillä tiedän paljonkin kaltaisiani.

Toinen juttu on tieto siitä, millaisissa oloissa ihminen on historiansa aikana lajina kehittynyt ja pärjännyt. Kyllä olisi ihmislajin tie evoluutiossa katkennut jo ajat sitten, jos kroppa tarvisi superfoodeja tai juuri tietynlaista optimoitua proteiini-hiilari-rasvasuhdetta tai juuri oikeanlaista liikuntaa. Käytännössä tiedetään, että erilaisilla seuduilla ihmisyhteisöllä on ollut hyvin erilaisia ruokavalioita, ja hyvin monenlaisilla perinneruokavalioilla ihmiset ovat voineet varsin hyvin ravinnon puolesta. Minä luulen, että keho on paljon sopeutuvaisempi ja kestävämpi kuin nykyään uskotaan yleensä.

Toki, sairauskin voi kenellä tahansa meistä olla nurkan takana, mutta mitä olen itse seuraillut asioita, niin se kuka sairastuu, ainakin mitä vakaviin sairauksiin tulee, näyttää pääosin olevan lähinnä tuurijuttu (tuuriin lasketaan onni tai epäonni geeniarpajaisissa), eikä siinä kauheasti vaikuta onko hifistellyt ruoan ja liikunnan kanssa vai ei. Tiettyjä selkeitä yhteyksiä elintapojen ja sairauksien välillä toki tiedetään kuten että tupakointi lisää merkittävästi keuhkosyövän riskiä, mutta itse en ainakaan jaksa terveellisestä syömisestä kauheasti stressata, kun kerran näyttää että epäterveellisesti eläen voi elää terveenä ja taas ääriterveellisesti eläväkin voi sairastua. Ja elämä ainakin kohtuu paheellisesti vaan on niin paljon mukavampaa :D

Sanoo Plussis, jonka vaalean leivän sekä makeiden jälkiruokien mussuttamista tänään töissä eräs terveystietoinen arvosteli. En viitsinyt sanoa että kyllä se vehnäleipä on kuule pieni paha ihmiselle joka on yli 10 vuotta elänyt keskikaljalla, cokiksella, lihapiirakoilla, suklaalla ja pizzoilla ;)

No thanks, mulle ei smoothieita eikä epämääräisiä eksoottisia superruokia!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Tissuttelijan paluu

Havahduin tässä siihen, että olen alkanut lipsua vanhan kunnon alkoholin päivittäisen tissuttelun
tielle. Tätähän olen vähintään vuosikymmenen elämästäni harjoittanut, mutta laihduttamisen myötä lopetin pari vuotta sitten. Kaamosmasennusta on taas ollut, pimeät illat kun töistä lähtee on tympäisseet ankarasti, ja ajatus tulevista kylmistä säistä. On tullut osteltua sitten jokunen kalja aina iltojen iloksi, eikä siinä niin mitään, mutta tänään tajusin että kuten mulla on tapana mennä niin syömisessä kuin juomisessa kohtuuttomuuksiin, niin taas on menty.

Tajusin, että on viikkoja siitä kun olen ollut koko päivää juomatta. Tissuttelun määrät on myös lisääntyneet vaivihkaa, huipentuen siihen kun ostin perjantaina 3 litran hanapakkauksen viiniä ajatuksella että juon siitä lasin ruokajuomaksi joka päivä. Tosiasiassa join puolet tonkasta perjantaina ja puolet lauantaina :D Eilen vielä sitten sixpack oluita. Tänään ensimmäinen ajatus sängystä noustessa oli, että kyllä sen työpäivän jaksaa, kun illalla voi taas juoda muutaman kaljan.

Pitäisi varmaan taas vaan yrittää kääntää korkkia kiinni päin, kun läskiä tulee pikatahtia ja närästelemäänkin on alkanut. On vaan niin hiton nihkeää se tissuttelun lopettaminen. Muistaakseni silloin kun lopetin laihdutuskuurin takia, ekat kymmenisen päivää olin äärimmäisen levoton ja kiukkuinen kuin ampiainen. Ravasin illat kämpässäni kokemassa teatraalista elämän ahdistavuuden ja merkityksettömyyden tunnetta, jonka tiesin helpottavan heti jos vain saisin kaljaa. Pitäisi vaan kestää taas, ja yrittää jatkossa muistaa, että vaikka se ottaminen on kivaa kun sitä tekee päivän tai pari, niin sitten kun sitä on tehnyt 3 viikkoa päivittäin se alkaa olla jo aika väsähtänyttä touhua ja siitä on vaikea päästä irti.


tiistai 3. marraskuuta 2015

Opettavainen eläintarina siitä, mikä työelämässä ahdistaa

Omalla alallani ihmiset usein aloittavat intoa täynnä. Moni on lapsesta asti ihan huvikseen koodaillut, konffannut ja asennellut, hakkeroinutkin. Mutta ei tarvita kovin kauaa alan palkattuna ammattilaisena, niin useimmilta alkaa into hiipua, ja jäljellä on se tyypillinen harmaakasvoinen nörtti, joka valittaa: "vittu mitä paskaa päivästä toiseen, it-ala on yhtä helvettiä". Ja muut ihmettelee, että miten nyt niin, kun siisti sisällä tehtävä päivätyö on kyseessä, miten se muka niin kamalaa voi olla. Tämä eläintarina valaisee hyvin sitä, miten itsessään ihan ok:sta työstä tehdään ihmisiä ahdistavaa helvettiä. Todennäköisesti monella muullakin alalla kuin it-alalla on prosessit ja organisaatio syöneet työnteon ilon.