maanantai 30. syyskuuta 2013

Päivän asu & hiusten harmaanpeittomascara



Pitkästä aikaa taas päivän asu-kuvaa. Minun lempivärini ovat punainen, musta ja valkoinen, yhdessä ja
erikseen, ja tänään oli taas puna-musta päivä. Mustat farkut ja Atelier Goldner Schnittiltä tilattu erikoisesti leikattu liehuva neuletakki josta tykkään paljon. Atelier Goldner Schnitt on oikea mummovaatteiden mekka, mutta aina välillä sieltä löytyy jotain mistä tykkään ja sitten tulee tilattua, vaikka kuvastojen useimmat vaatteet kauhistuttavatkin tätimäisyydellään. Kyllä minä klassisesti ja aikuisesti haluan pukeutua, mutta ei ihan isoäitityyliä sentään...

Toinen hyvä löytö tuli tehtyä Ruohonjuuresta. Minulla on jo muutaman vuoden ollut ohimoilla harmittavia harmaita hiuksia, muualla niitä ei vielä onneksi ole. En halua värjäyskierteeseenkään ryhtyä ainakaan vielä kun ei harmaita ole koko päässä edes. Ja kun niistä hiusvärien haitoista puhutaan nykyisin aika paljon niin ei mielellään ottaisi riskiä. Ruohonjuuresta löytyi kuitenkin kiva tuote: k pour Karité hiusmascara, joka on kasvipohjainen suoraväri, jolla saa yksittäiset harmaat vetäistyä peittoon. Minulla on sävy tummanruskea, ja se oikeasti peittää harmaat kohdat. Eikä ole tahrannut esim. tyynyä nukkuessa vaikka onkin pesussa täysin poislähtevä väri. Voisin kuvitella että tuote toimii myös niille jotka värjäävät hiuksiaan muuten, tyvikasvun peittämiseen. Tuskinpa tuota aina viitsii laittaa arkena, mutta aina välillä sitä tykkää piilottaa harmaita. Vielä kun keksisivät rypyt peittävän naamapakkelin niin hyvä ;-)


perjantai 27. syyskuuta 2013

Kuulumisia & että olen äijämäinen naisihminen!

Kuulumiset

Nutraaminen kyllä pudotti painoa, mutta sen jälkeen on ilmennyt kummallisia ruoanhimoja. En ole koskaan
Tavoitetakki (Zalando Collection) kokoa 38.
aiemmin edes välittänyt makeasta, vaan himoni ovat kohdistuneet rasvaiseen ja suolaiseen, mutta nyt olen himoinnut makeaakin. Oikeastaan mielessä pyörii koko ajan herkut, mikä on minulle ihan outoa, en ole ennen juuri ruoka-aikojen ulkopuolella minkään syötävän himoja tuntenut... Toivottavasti menee ohi tämä tämmöinen, muuten vaikeutuu laihdutus merkittävästi jos jatkuvasti tarvii jatkossa taistella milloin mitäkin karkin tai karjalanpiirakan tai minkä milloinkin himoja vastaan...

Tuli myös tilattua netistä Zalandolta kivan näköinen takki, mutta valitettavasti siitä tuli ns. "tavoitetakki", eli takki joka mahtuu päälle vasta kun olen laihtunut huomattavasti lisää. Nykyisellään ei mene tissien kohdalta läheskään kiinni. Tuo on kokoa 38, ja aikoinaan 36 mahtui hyvin myös joten jospa se vielä joskus... Tissit on kyllä niistä ajoista paisuneet B-kupista D:hen, saa nähdä pienenevätkö kun laihtuu.

Nettideittailuajatuksia: hitto että olen äijä!

Kootessani ajatuksia siitä, millainen ihminen olen, millaiseksi voisin kuvata itseni, alkoi huvittaa se että minä tosiaan en taida olla kovin naisellinen ihminen. 

Olen erittäin miesvaltaisella alalla. Harrastan tietokonepelejä (action-, strategia- ja roolipelit) ja futiksen seuraamista (UEFA-pelit, arvokisat ja myös Espanjan La Ligaa, suosikkijoukkue Madridin köyhemmän kaupunginosan Rayo Vallecano). Kirjoista luen dekkareita, jännityskirjoja ja joskus sotaromaaneja. Tykkään hyvistä oluista ja mallasviskeistä, erityisesti Islayn saaren viskit maistuvat. Ei haittaa, jos viskin kanssa saisi vielä hyvän sikarin. Lisäksi minulla on hyvin matala ääni, jota puhelimessa usein luullaan miehen ääneksi ja kysytään varmistukseksi etunimelläni, että oikeastiko tämä (naisen nimi) on puhelimessa... Liikaa mallasviskiä on varmaan viskibassoäänen aiheuttanut ;-)

Ei taida tässä tapauksessa edes meikit ja hameet ja korkokengät huijata ketään, että kiva naisellinen nainenhan tässä ;-)

Leidin suosikkipelejä tältä vuodelta: Far Cry 3


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ihmettelee tuota nettideittihommaa...

Minulla on pitkään ollut ajatus, että voisin haluta etsiä itselleni miesseuraa. Koska en käy juuri  missään muualla kuin töissä (jossa on vain perheellisiä tai sitten minua reippaasti nuorempia miehiä), ruokakaupassa ja koiralenkillä, on tapaamismahdollisuudet harvassa ja nettideittailu varmaan olisi luonnollisin tapa tutustua ihmisiin.

Mutta siinäkin taas tökkii joku. En ymmärrä miten voisin tietää etukäteen, millaista tyyppiä etsin. Ei minulle ole mitään väliä, onko tumma vai vaalea, hoikka vai pyöreä, duunari vai akateeminen, köyhä vai varakas, lyhyt vai pitkä, mitä harrastaa... Periaatteessa siis minun pitäisi olla helppo löytää kumppani, koska ei ole juurikaan vaatimuksia. Paitsi että, minulla on yksi erittäin paha vaatimus: miehestä pitäisi tulla sellainen tunne, että jotenkin kolahtaa, että synkkaa. Sitä taas ei voi tietää ennen kuin tyypin näkee, että käykö noin.

Huonoa ennustaa se, että olen elämässäni tavannut ehkä 3 ihmistä, joiden kanssa on sillä tavalla synkannut. Kenenkään näistä kanssa en ole minkäänlaiseen suhteeseen päässyt, kahta heistä en ole edes oppinut tuntemaan mitenkään (ihailin vain kaukaa, he eivät minua huomanneetkaan), yhden kanssa meistä tuli erittäin hyvät työkaverit mutta koska mies oli varattu ja perheellinen, ei siitä tullut mitään sen enempää. Jos tähän asti elämässä on tavannut 3 kiinnostavaa, voi joutua "muutaman" miehen tapaamaan satunnaisia nettityyppejä, ennen kuin löytyy kiinnostava. Urakka tuntuu niin mahdottomalta, ettei siihen halua edes ryhtyä.

Sitäkin olen pari kertaa kokeillut, että olen sitten seurustellut sellaisen kanssa, joka ei erityisemmin kolahda, mutta kun muitakaan vaihtoehtoja ole niin parempi kai sitten olla jonkun kanssa kuin yksin. Ei sekään tunnu hyvältä vaihtoehdolta, tuntuu että sellaiset suhteet vaan kuihtuu kokoon vaikka kuinka yrittää psyykata itseään että kyllä se tästä kun on positiivinen asenne eikä odota kohtuuttomia, mitään suuria rakkauksia ja sielunkumppanuuksia. Kateeksi käy niitä, jotka osaavat järjellä asettaa tietyt kriteerit ja sitten kun niitä vastaava kumppani löytyy, siitä vaan päättää aloittaa suhteen ja onnistua. Ei näköjään vaan toimi minulla.

Ääh, taitaa olla meikäläisen parempi vaan jatkaa suosiolla vanhanapiikana!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kevennystä elämään: Paskapokkari

Viikonloppuna tuli kevyen syömisen ja kaikenlaisten ahdistavien työttömien "aktivointi"- ja kauemmas töihin
pakottamisuutisten lukemisen ohella luettua onneksi jotain kevyempääkin. Löysin itse asiassa kirjan lähikirjaston kirjankierrätyshyllystä. Kirjan nimi on "Paskapokkari", ja se oli yllättävän hauskaa lukemista.

Kirja sisältää paljon tietoa kaikkeen ulost... eikun siis ihan rehellisesti PASKAAN liittyvästä. Käytän tätä sanaa, koska kirjakin haluaa välttää sievisteleviä ilmaisuja kuten uloste. Kirjassa on paljon ihan asiatietoa paskan kemiallisesta koostumuksesta, värin ja hajun syntyaineista, sanan paska etymologiaa, suomalaisia paska-sanontoja, paskan synnystä elimistössä ja paskaan liittyvistä sairauksista, paskan talousvaikutuksista, paskan käytöstä sodankäynnissä ja historiassa jopa lääkinnässä, paskantamisesta eri kulttuureissa, paskasta taiteessa sekä Suuri Suomalainen Paskatutkimus.

Tässä parhaita paloja alkuviikon huvitukseksi.
- Paska on Kakán agentti. (tsekkiläinen Pavel Paska brassifutaaja Kakán agentti)
30 grammaa sitä ihtiään, arvo 34 000 euroa.
- Paska s.r.l on napolilainen kahvipaahtimo, jonka tunnetuin tuote on Paska Intenso.
- Suomessa on kivoja paikannimiä: Juostenpaskattu, Kakkakallio, Paskakinttu, Paskalaatta, Akanpaskaoja, Paskaloma, Paskamaa, Paskattu, Perä-Pasko, Seitsemänpaskanräme, Saaranpaskantamasaari
- Seuraavan kerran kun saan hyvää ruokaa kylässä, aion kyllä käyttää luhankalaista perinnesanontaa: "No kyllähän tästä paskan tekköö!"
- Aurinkokuningas Ludvig XIV pyysi 100 000 livreä pääsymaksua siitä, että alamainen pääsi katsomaan kun hän kävi paskalla
- Belgialainen nykytaiteilija Wim Delvoye on kehittänyt taide-installaation, koneen nimeltä Cloaca, joka tuottaa sen alkupäähän laitetusta ruoasta paskaa. Museossa yleisö aplodeeraa  kun pökäle ulostuu monimutkaisen koneen loppuosasta.
- Vielä hullumpi on ollut italialainen Piero Manzoni. Hänen taideteoksensa "Merda d'artista" (Taiteilijan paska) koostuu 90 säilykepurkista, joihin taiteilija on paskantanut ja laittanut kylkeen neljällä kielellä tekstin: "Taiteilijan paskaa, 30 grammaa, tuoreena säilötty ja purkitettu toukokuussa 1961". Mikä parasta, vielä 2000-luvun alussa näistä purkeista on maksettu 34 000 dollaria kappale, ostajana lontoolainen modernin taiteen galleria.
- Erämiesten keskuudessa on perinne pituuspaskantamisesta. Kirja esittelee kuvan kera "Hietakyyn", joka on vaellusretkellä erään retkeilijän tuottama 121 cm pitkä katkeamaton paska.
- Yli neljännes aikuisista suomalaisista (26,4%) on paskantanut housuihinsa.
- Suomalaisten käyttämiä synonyymejä paskalle ovat mm: bocaccio, el grande, jaska, kakendo, könde, mr. Hankey, paskowich, scheisse, shaiba, skeida, ainesbasso, kyykkytryffeli, vain erikoisempia mainitakseni
- Ulostamistapahtumaan voidaan viitata mm. seuraavilla ilmauksilla: aamukokoustaminen, auditointi, buuttaus, core dump, kansantuotteen tuottaminen, output, tuloste, verovalituksen jättäminen, anusrykäisy, perätilasynnytys, takalaittomat, vessapeikon ruokkiminen, lähtö savenajoon, tungos B-rapussa, majurin passittaminen metroon, syvyyspommi...

Ja julkkisten ja tavallisten kansalaisten omakohtaisia tarinoita

Esimerkki tavallisen kansalaisen kokemuksesta:

"Nuori nainen oli vaihto-oppilaana Tanskassa. Hän tapasi mukavan pojan ja päätyi tämän luokse yöksi. Aamulla poika lähti töihin, mutta antoi tytön jäädä asuntoonsa nukkumaan ja heräilemään rauhassa, kunhan tämä vain laittaisi oven lukkoon lähtiessään.

Herättyäään järkyttävässä krapulassa tyttö päätti ennen lähtöään kirjoittaa pojalle viestin: "Oli kiva ilta, toivottavasti tavataan uudestaan!". Silloin yllätti vessahätä. Neito väänsi pönttöön mahtavat krapulapaskat, mutta yrittäessään vetää vessaa mitään ei tapahtunut. Pökäleet vain lilluivat vedessä. 

Tyttö ei halunnut mokata mahdollisuuksiaan ihastukseensa ja päätti pelastaa tilanteen muovikassilla. Pökäleet pussiin ja ulos asunnosta. Neiti tarkisti vielä, että viestissä oli hänen puhelinnumeronsa, otti laukkunsa ja poistui asunnosta. Juuri kun ovi napsahti lukkoon, hän tajusi unohtaneensa jotain. Muovikassi jäi keittiön pöydälle, aivan siihen kirjeen viereen" - Nainen, 23, Järvenpää :D


torstai 19. syyskuuta 2013

Nyt meni kuppi nurin: pakkotyötä kansalle

Nyt täytyy avautua elämänmuutosprojektin ulkopuolisesta asiasta ja kirjoittaa tänne julkinen mielipidekirjoitus koskien tänään Helsingin Sanomissa uutisoitua työttömille tulossa olevaa työvelvoitetta. Kyse on siitä, että jatkossa saadakseen täyden työttömyyskorvauksen työttömän pitäisi mennä pelkkää työttömyyskorvausta vastaan töihin kunnalle tai yrityksiin, tehtäviin, jotka Viranomainen suuressa viisaudessaan osoittaa hänelle. Työtehtävien laatu olisi kuulemma avustavaa työtä, kuten kotihoidossa tai laitoskeittiön siivoamisessa avustamista, minkä pitäisi jotenkin estää se ettei pakkotyö syö normaalia palkkatyötä.

Kuten varmaan arvaatte otsikosta, niin vastustan tällaista pakkotyötä jyrkästi. Näin sekä käytännöllisistä että ideologisista syistä. Tässä niitä syitä sitten tulee.

  • Ne avustavat työt, joihin työttömät jatkossa velvoitetaan, on aiemmin tehnyt palkattu työntekijä. Ihan varmasti tulee siis katoamaan työpaikkoja työmarkkinoilta, koska tiettyihin ei-koulutusta vaativiin töihin on jatkossa saatavilla valtava ilmaisen työn reservi. Mikä hulluinta, suurin pula työmarkkinoilla on juuri työstä, jota voi tehdä kouluttamatonkin ihminen, koulutusta vaatimaton teollisuus- yms. työhän on tästä maasta paljolti kadonnut ja katoamassa. Mutta nyt ollaan viemässä viimeisetkin sellaiset työt ja muuttamalla palkattomaksi orjatyöksi.
  • Kaikki ihmiset eivät sovi kaikkiin töihin. Haluaisinko minä, että vanha sukulaiseni joka tarvitsee kodinhoidon apua, saisi apulaisekseen vastoin tahtoaan työhön velvoitetun satunnaisen entisen raksaäijän tai telakkaduunarin? No en todellakaan, enkä usko että moni muukaan haluaa. Entä jos olisin vaikka kotihoidon esimies, haluaisinko tällaisen velvoitetyöllistetyn, joka ehkä on vastahakoinen koko työtä kohtaan, tiimiini? No en! Siitä ei seuraa mitään hyvää, että ihmisen luontaisia taipumuksia ja mieltymyksiä ei enää oteta yhtään huomioon ja ihmisiä voidaan pakottaa lähes minne vaan töihin. 
  • Yksi juttu mitä en ymmärrä on, että miten nämä pakkotyöt edistäisivät näiden ihmisten työllistymistä jatkossa? Jos työttömyys on suhdanteista riippuva ja oletettavasti tilapäinen, ihminen saisi työtä joka tapauksessa suhdanteiden kääntyessä taas, eikä pakkotyö ihan eri alalla auta mitenkään. Itse asiassa se voi jopa haitata. Jos itse jäsiin työttömäksi, haluaisin pitää yllä oman alani ammattitaitoa opiskelemalla uusia tekniikoita ja asioita, enkä joutua pakkotyöhön risusavotalle tai koulukeittiötä siivoamaan. Pahempi juttu on kuitenkin se, että tämä pakkotyö ei mitenkään auta niitä ihmisiä joista on tullut pysyvästi vaikeasti työllistyviä koska esimerkiksi koulutus puuttuu tai koulutus on alalle joka on katoamassa Suomesta, tai kokonaan. Nämä ihmiset tarvitsisivat uuden ammatin ja/tai koulutuksen. Miten heidän laittamisensa palkattomiin pakkotöihin auttaisi heitä? Mielestäni vielä vähemmän kuin ns. työllisyyskurssit joilta ei niiltäkään saa mitään oikeaa ammattitaitoa uuteen ammattiin, mutta voipa sentään oppia tekemään myyvämmän CV:n tai käyttämään jotain toimisto-ohjelmaa. 
  • Tämän työvelvoitteen väitetään olevan vapaaehtoista. Sitä se ei käytännössä useimmille työttömille kuitenkaan ole, koska harva pystyy elämään entisestään alennetuilla korvauksilla, jollaisia saisi jos kieltäytyy työvelvoitteesta.
Suurin syy miksi olen pakkotyötä vastaan on kuitenkin ideologinen. Se näyttää minusta kertovan suorastaan pelottavasta arvojen kovenemisesta tässä maassa. On tahoja, joille toki kelpaisi aina käytettävissä oleva ilmaisen työvoiman reservi oikein hyvinkin. Mutta kuulostaa aika kauhealta ajatukselta, että esim. yrityksiä tuetaan pakottamalla ihmisiä heille palkattomiin töihin. Yritysjohtaja sen kun rikastuu ja bonukset kasvaa, ja työtön raataa pakkotyössä palkatta. Oikeinko? Minusta ei.

Lisäksi tällaisen ihmisten pakottamisen taustalla tuntuu kummittelevan näkemyksiä, joiden mukaan työtön on työtön laiskuuttaan ja omasta tahdostaan, eikä edes halua mitään apua, joten hänet täytyy sitten pakottaa tekemään edes jotain. Jos näin ei ajaleltaisi nimittäin, niin eikö olisi pakkotyön sijaan loogisempaa etsiä keinoja joilla työttömille annettaisiin mahdollisuus vapaaehtoisesti ja tukia menettämättä mennä oikeasti työnsaantimahdollisuuksia lisäävän toiminnan piiriin, esimerkiksi oppisopimuskoulutuksiin tai muihin ammattipätevyyden antaviin koulutuksiin? Tai vaikka kehittää omaehtoisesti oman alansa ammattitaitoa, mikäli hän arvioi työttömyyden olevan ohimenevää?

Kaikkein hulluin on väite että tämä käytäntö ehkäisee päihdeongelmaa ja syrjäytymistä. No tuskinpa! Sen sijaan se rankaisee monia ihmisiä, joilla ei näihin riskiä olisi muutenkaan. Eikö tämäkin systeemi voisi olla edes vapaaehtoinen, niin että ihminen joka kokee että on jo liikaa istunut kotona yksinäisyydessä ja turhautuneena ja haluaisi edes jotain työtä, saisi hakea ja mennä näihin töihin, mutta että ketään ei tarvitsisi pakottaa? Minä en usko että pakottaminen poistaa alkoholiongelmia ja mielenterveysongelmia, vaan päinvastoin lisää niitä. Itse taitaisin pyrkiä hakeutumaan sairaseläkkeelle mielenterveyssyihin vedoten, jos minut yritettäisiin pakottaa pakkotyöhön. Ihan vaan periaatteesta.

Että tiedoksi vaan päättäjille täältä yhdeltä korkeakoulutetulta, työssäkäyvältä nettomaksajalta, että me emme kaikki todellakaan ole sellaisia kuin kommenttienne perusteella luulette : "Antti Parpon mukaan vastikkeellisuuden lisäämisen yksi tavoite on pitää sosiaaliturvajärjestelmä hyväksyttynä niidenkin mielestä, joiden veroeuroilla etuudet kustannetaan." Minusta tämä muutos huonontaa sosiaaliturvajärjestelmän hyväksyttävyyttä huomattavasti, ei paranna sitä. 

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Osanutrauksen täytyy olla kieroutunut inkvisition muoto!

Tänä aamuna kun heräsin, olo oli niin kauhea, että ensimmäinen ajatus oli: "että pitikin ryypätä niin paljon eilen, hirvittävä darra ja töihinkin pitäisi päästä". Sitten muistin, että mutta hetkinen, enhän minä ole juonut muuta kuin sitä Nutrilett-suklaapirtelöä ja Pepsi Maxia.


Sunnuntaina kun pidin täysnutrauspäivän, tuntui että helppoahan tämä. Iltaa kohti alkoi tosin näläntunne liisääntyä, varmaan koska olen tottunut syömään päivän tukevimman aterian illalla. Kuitenkin vielä nukkumaan mennessä oli fiilis, että tämähän on kätevää, ei tarvitse edes vaivautua laittamaan ruokaa eikä tiskaamaan, että pitäisiköhän laihduttaa tavoitepainoon nopeasti näin eikä tavallisella ruoalla? Yöllä kuitenkin iski ensimmäinen vaikeus. En saanut 3-4 tuntiin nukuttua, koska vatsassa oli ontto, nälkäinen olo. Ei ole kauhean mukavaa kieriä sängyssä hereillä aamuyöstä siksi että on nälkä.

Maanantaiaamuna herätessä kuitenkin olo oli varsin hyvä ja näläntunne hävinnyt. Normaaliin tapaani jatkoinkin pelkällä kahvilla lounaaseen asti. Töistä kotiin päästyäni otin nutripirtelöä, mutta se ei pitänyt nälkää kuin tunnin verran. Toisen pirtelön otin kuitenkin vasta 3 tunnin päästä ja näillä eväillä nukkumaan. Ja sama juttu kuin sunnuntaina, nälkä valvotti, ja mielessä pyörivät mielikuvat mitä herkullisimmista ruoista.

Eilen eli tiistaiaamuna kuitenkin taas oli nälkä hävinnnyt, mutta jonkinlainen heikottava ja lievästi sekava olo oli päällä ja paleli. Sellainen verensokeri ja verenpaine aivan liian alhaalla -olo. Otin Nutrilett-pirtelön aamulla ja se vei olon pois, mutta vain noin tunniksi. Töissä taistelin tuplaespressojen voimin nälkää vastaan siihen saakka että pääsin lounaalle klo 12.30. Ilta oli sitten taas tukala nälän takia. Katsoin vielä itsekidutuksen maksimoimiseksi "Euroopan ruokatorit"-ohjelman, joka kertoi Barcelonan toreista, ja siellä oli mitä herkullisimpia raaka-aineita ja ruokia myynnissä. Sylki herahti kirjaimellisesti suuhun monessakin kohtaa kun tuottajat ja myyjät esittelivät herkkujaan. Perunamunakkaita, xuixoja, ibericokinkkua, ihan mielettömän tuoreen näköisiä katkarapuja... Nam nam nam nam, kuola valuu. Ja ei kun kippis, juomaan sitä hiton ällöä imelää suklaapirtelöä :(

Tänään sitten oli kovin koettelemus, kun aamullakaan olo ei ollut hyvä vaan tosiaan kuin kunnon
ryyppäämisen jälkeen. Onneksi 2 pore-Buranaa sentään vei päänsäryn, mutta jotenkin tokkurainen olo on nytkin. Lienee nälän ja jo useamman päivän huonojen parin-kolmen tunnin yöunien yhteisvaikutusta.. Ja ajatukset pyörii koko ajan vain ruoassa, vaikken todellakaan haluaisi ajatella syömistä ja ruokaa nyt.

Jotain hyvääkin: paino -1.1 kg sunnuntaiaamuisesta!

Eli tehokasta tuntuu olevan, vaikka tuntuukin lähinnä kieroutuneelta inkvisition muodolta. Aion olla tällä viikolla viikonpäivät Nutrilettilla vielä, mutta viikonloppuna syön normaalisti. Sitten katson ensi viikolla vieläkö täytyisi ottaa uusi osanutrausjakso. 


sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Paino nousi viime viikolla - kokeilussa Nutrilett

Niin siinä kävi kuin pelkäsinkin, että viime viikon työpaikkatylsyyteen syöpöttely johti puolen kilon painonnousuun... Harmittaa, koska näin normaalipainon sisällä ei ole mitenkään erityisen helppo saada viikossa kerättyä puolta kiloakaan pois. Ja varsinkin kun suhteellisen hiljattain oli se iltajuopottelu joka pompautti sekin painoa ylöspäin. Päätin että nyt pitää laittaa tämä repsahtelu kuriin ja päästä takaisin kurssiin laihdutuksen kanssa.

Niinpä hetken mielijohteesta kaupassa päätin ostaa Nutrilett-pirtelöä. Olen lukenut niistä varsinkin Kiloklubin
palstalta että niillä lähtee varmasti painoa nopeasti. Ostin sitten 15 kappaleen paketin Nutrilett VLCD-valmistetta, makuna "Chocolate flavoured shake". Tänään olen syönyt pelkästään noita pirtelöitä enkä aio muuta syödäkään. 5 pirtelöstä saa vain noin 550 kcal. Pirtelön maku ei ole hyvä, muttei mikään järkyttävän kamalakaan. Semmoista lievästi suklaan makuista imelää litkua se on. Toistaiseksi ei ole vielä ainakaan huono olo mitenkään, näläntunnetta jonkun verran kyllä on muttei mitenkään sietämätöntä.


Tulevalla viikolla olisi tarkoitus syödä 1 ateria tavallista ruokaa lounaalla ja sitten myöhemmin pari pussia Nutrilettia, ja sen lisäksi vain mustaa kahvia. Tavoite olisi jatkaa kunnes saavutan taas sen painon johon olin päässyt 16.8. mennessä: 64.3 kg. Tällä hetkellä paino on 65.6 kg eli 1.3 kg pitäisi tiputtaa ainakin nopesti; sen jälkeen varmaan palaan perinteiseen 1500 kcal syömiseen, koska eiköhän silloin kyllästytä esanssinen suklaalitku jo ihan riittämiin ;-)

Joku ihme väsykausi tullut laihdutuksen suhteen, sellainen että tahtoo lipsua ote. Kun ei enää tunnu mitenkään uudelta tai jännältä dieetti, niin ei jotenkin ole enää samaa motivaatiota ollut kuin alussa. Luisun alku oli se, kun päätin etten viitsi enää kirjata syömisiä Kiloklubiin, että enköhän jo muutenkin osaa suunnilleen 1500 kcal päivässä syödä. Siitä sitten alkoi se että voi kai sitä ottaa pienen karkkipussin nyt iltapäivästä, ja pari pullaa palaverissa, ja sitä ja tätä... Mutta jospa tällä nutraamisella pääsisi takaisin ruotuun taas ja tunteeseen että laihdutus onnistuu taas.


perjantai 13. syyskuuta 2013

Televisiomainosten naiskuva on rasittava!

Viime aikoina on tullut katsottua TV:tä enemmän kuin yleensä, myös mainoksia näyttäviä kanavia. Huomiota on kiinnittänyt se, miten rasittavan stereotyyppisesesti naiset esitetään monissa mainoksissa.

Enkä nyt tarkoita ensisijaisesti sitä, että mainosten naiset on hoikkia ja pitkiä malleja tai vähäpukeisia, seksiobjekteja. On niitäkin mainoksia toki, joissa nainen on kaunis koriste tai seksisymboli, ja jos mainoksessa on myös mies, hän on aktiivinen toimija. Sellaisia perinteisiä miehiin vetoavia mainoksia kuten kaunis nainen upean auton vieressä pidän jotenkin jopa sympaattisina verrattuna tähän nyt huomioni kiinnittäneeseen mainostyyppiin, eli sellaiseen jossa naiset esitetään tyhminä tai äärimmäisen pinnallisina.

Naisia kiljumassa verkkokaupan loistavien tavaravalikoimien edessä, suorastaan sekoamassa shoppailuun. Kuvioon kuuluu tietysti tuskasta irvistelevä puoliso jota pelottaa paljonko nainen taas tuhlaa vaatteisiin ja kenkiin. Naisia jotka käyvät synttärikakun äärellä keskusteluja Nivean ryppyvoiteen ihmeitätekevästä vaikutuksesta, kun ei syntymäpäiväsankari näytä ollenkaan nelikymmenvuotiaalta kuten ilmeisesti on. Naisia voihkimassa ja huokailemassa ihastuksesta kuvissa kun on nyt tullut joku uusi ihorasva jonka pitäisi poistaa pigmenttimuutoksia. Naisia joiden maailma on kaatumassa koska ihokarvat tulee niin nopeasti ajelun jälkeen näkyviin, mutta joiden elämä pelastuu koska on tarjolla tuote joka auttaa!

Ero siinä miten miehille ja naisille mainostetaan vaikka kasvovoidetta tuntuu olevan aika suuri. Miehille
suunnatussa mainoksessa miesmalli lätkäisee voiteen naamaansa ja lähtee tekemään jotain kiinnostavaa. Mainos korostaa, että ihonhoitoon ei mene paljoa aikaa, ja sitten pääsee energisen näköisenä hoitamaan kiinnostavampia toimia kuin naamansa kanssa pelaaminen. Ei miehet mainoksissa huokaile huulet puoliavoimina voidepurkkien vieressä eivätkä keskustele ystäviensä kanssa uusimman ryppyjä hälventävän teknologian ihmeistä synttärikutsuilla. Saati miesjoukkiona kilju ja intoile jonkun tuotteen takia kuten jonkun näkemäni Doven suihkuainemainoksen naiset, jotka riemuitsivat alusasusillaan porukalla sitä kuinka pehmeä ja ravittu iho nyt onkaan.

En ymmärrä miksi ihmeessä naiset esitetään mainoksissa niin pinnallisina ja jotenkin vähä-älyisinä. En itse ainakaan tunne live-elämässä ollenkaan sentyyppisiä naisia, jotka toimisivat mitenkään sinnepäinkään kuin kuvaamani mainostyypin naiset. Mutta ehkä niitä sellaisiakin naisia jossain on, koska moisia mainoksia kannattaa tehdä?

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Tylsää töissä: syötättää ja väsyttää

Kirjoittelen poikkeuksellisesti töissä. Tätä ei oikeastaan saisi tehdä, mutta kun ei ole töitäkään niin lienisikö seinän tuijottaminen sitten yhtään tuottavampaa... Tämä tilanne on kesäloman jälkeen ollut sama, eikä ole tiedossakaan toistaiseksi uusia projekteja. Niinpä sitä istutaan ja yritetään kuluttaa aikaa, koska meillä on työajanvalvonta, johon tulee miinusta jos ei leimaa täyttä 8 tunnin työpäivää. Alkaa huolestuttaa että jos meno jatkuu, YT-neuvottelutkin on varmaan tiedossa jossain vaiheessa. Stressiä keväällä ja alkukesästä valittaessani en olisi ikinä uskonut, että tämäkin tilanne tulee että valitan stressin puutetta!

Tavallinen unettava päivä

Kömmin töihin yhdeksäksi. Katson toiveikkaasti sähköpostit, että olisiko jotain töitä tiedossa, tai edes joku palaveri. No ei. Sitten voi hakea kahvia automaatista ja lukea Hesarin verkkolehden. Huolellisesti joka jutun, että aikaa kuluisi. Seuraavaksi Taloussanomat, Iltasanomat ja Iltalehti. Tein itselleni jopa nimimerkin Taloussanomien keskustelufoorumille, että voisin ajankulukseni kommentoida uutisia. Yleensä lehtien luvun jälkeen kello on vasta jotain 10.30, vielä pari tuntia lounasaikaankin. Lisää kahvia, ei siksi että tekisi mieli vaan jotta aika kuluisi. Samasta syystä tekisi mieli napostella jotain. Seuraavaksi katselen keskustelufoorumeita, varsinkin sellaisia joilla voisi olla piristäviä provojuttuja, kuten Vauvan Aihe Vapaa. Joku päivä minä vielä kirjoitan itse provon päivääni piristääkseni! Toistaiseksi en ole viitsinyt, koska en halua työnantajani ip-osoitetta yhdistettävän sellaiseen, varsinkin kun netin käyttö ei-työasioihin tosiaan on kiellettyäkin.

Koko ajan täytyy myös muistaa, että olen avokonttorissa, ja muut eivät saisi huomata etten tee töitä, kun se on noloa olla luuseri jolla ei ole mitään projekteja. Joten korvat höröllä kuuntelen ympäriinsä, kuuluuko mistään askelia ja jos kuuluu, otan esiin jonkun vanhan projektin tai sellaiseen liittyvän sähköpostin ja olen tekevinäni töitä. Sitten kun vaara on ohi, uppoudun taas ajankulutustoimintaan. Lounasaikaan voinkin rauhassa käydä pitkällä lounaalla. Tässä on se miinuspuoli, että ravintolaruoissa on aika paljon kaloreita, ja dieettini yksi juttu oli välttää ravintolalounaita ja käydä työpaikkaruokalassa. Mutta nyt on lipsunut, koska aikaa täytyy saada kulumaan. Samoin toisinaan on tullut iltapäivästä ostettua joku karkkipussi, ei siksi että edes pitäisin karkista juurikaan, mutta koska kauppaan kävelemiseen kuluu aikaa, samoin siihen naposteluun. No, tänään valitsin terveellisemmin ja ostin vain jonkun kevyen hyvinvointijuoman. Sen jälkeen klo 17 asti päivä kuluukin työpöydän ääressä vietettävän unisen siestan merkeissä, kahvia järkyttäviä määriä juoden.

No illalla sitten varmaan energiaa riittää?

Kun ei kerran ole tarvinnut itseään rasittaa päivällä ollenkaan työllä? Jostain syystä ei, vaan päinvastoin, se sama tympeä tylsistymisfiilis jatkuu kotonakin. Eilen illallakin lähinnä odotin nukkumaanmenoaikaa kärsimättömänä. Että loppuisi tämä tylsä päivä. Surffailin TV-kanavalta toiselle ja vähän väliä katsoin kelloa, että joko se kohta olisi 23 että voisi käydä koiran kanssa lenkillä ja mennä nukkumaan. Tietokonetta en jaksanut käynnistää, koska tympäisee koko laite, kun päivän on joutunut aikaa jo kuluttamaan sellaisen ääressä pitkästyttävään pakkonettisurffaukseen. Jos virallisesti työttömän elämä on koko ajan tällaista, enpä halua joutua työttömyyttä kokemaan!

Outo fiilis tämä, kun kotonakaan mikään ei huvita, mutta sitten ärsyttää kun ei ole mitään tekemistä ja on tylsää. Tämä jotenkin ei yhtään sovi mulle tämä toimettomuus päivisin näköjään, kun olen muutenkin jo lapsesta asti ollut semmoinen aika pitkästymisherkkä yksilö joka piinasin äitiäni jo pienenä vaatimalla aina jotain tekemistä. Täytyisi jotenkin oppia suhtautumaan tähän vähän valoisammin, tai kohta syön itseni takaisin kaljamahaiseksi ihan vaan aikaa kuluttaakseni...

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Kun laihtuminen lisää tyytymättömyyttä

Sain aiheen tähän kirjoitukseen Kiloklubin foorumilla olleesta keskustelusta, jonka otsikko oli "Laihtuminen ja lisääntynyt tyytymättömyys". En ollut aiemmin edes miettinyt asiaa, mutta luettuani sen aloituksen tajusin, että juuri niin minullekin on käynyt, eli kun olen laihtunut, tyytymättömyys omaan ulkonäköön on koko ajan lisääntynyt, vaikka järjen mukaan pitäisi mennä toisinpäin.

 Omalla kohdallani oli niin, että silloin kun olin selkeästi ylipainoinen kaljamahainen nainen, pääosan ajasta
Optimaalinen vartalonmuoto
suhtauduin ulkonäkööni huumorilla. Joskus ihailin peilistä sivuprofiiliani, johon kuului iso kaljavatsa ja pari kaksoisleukaa niin että oikein työnsin mahaa ulospäin ja vedin leukaa sisään: profiilikuva muistutti minusta ihan Jope Ruonansuun viihdeohjelmissa välillä olevia profiilipiirroksia Jopesta itsestään. Siinä oli jotain koomista ja sarjakuvamaista. Tyyppi oli ehkä ruma mutta rennon ja sympaattisen näköinen. Sitten kun päätin alkaa laihduttamaan, niin luonnollisesti ajattelin, että jo pienikin pudotus on hyvä juttu, koska en niin kauheasti edes ulkonäöstä välitä. Että jos normaalipainon sisälle pääsisin, olisin jo mielettömän tyytyväinen.


Mutta mitä on käynyt kun olen todella laihtunut? Tyytymättömyys on sen kuin lisääntynyt. Enää en osaa rennosti naureskella hassuina pitämille ulkonäköni ominaispiirteille, vaan ne ovat ahdistavia ja inhottavia. Joka kerta kun katson peiliin huomaan lisää kammottavia vikoja. Minulla on kauhea etukeno kaula ja niskakyömy. Luonnottoman lyhyt mutta leveä nenä. Lahnaperse, eli sellainen leveä mutta littana. Rinnatkin on ihan kauhean muotoiset. Itse asiassa koko naama on ihan vammaisen muotoinen munapää. Nykyisin peilissä asuu koomisen kaljamahaisen pötkylän sijasta vastenmielinen suohirviö, jonkalaisen kanssa en voisi kuvitella esim. kenenkään miehen haluavan mitään seksuaalista. Siksi on jäänyt deittihommatkin väliin, kun olen ajatellut että jos tästä vielä alkaisi näyttää siedettävältä kun laihtuu lisää, että eihän tämännäköisenä kehtaa.

 Mutta tosiaan, siellähän sitä oli pitkä ketju keskustelua, muitakin jotka ovat laihtuneet, mutta tulleet koko ajan vain tyytymättömämmiksi ulkonäköönsä. Joku kertoi inhoavansa kroppaansa enemmän kuin 30 pudotettua kiloa sitten. Monella on alkanut ärsyttää jotkut yksityiskohdat joihin ei ennen edes kiinnittänyt huomiota kuten rypyt tai löllöt kohdat vartalossa. Niinhän ne itseänikin on alkaneet ärsyttää yksityiskohdat, joita en edes huomannut kun se kaljamaha vei huomion. Hyvin erikoinen ilmiö tuo, että kun objektiivisesti ajatellen tulee paremman näköiseksi laihtuessaan, niin kokee itsensä entistä rumemmaksi. Onhan ne nimittäin ne muutkin viat olleet olemassa myös ylipainoisena, ja niiden lisäksi vielä ylipaino.

Sen ainakin tuo keskustelu herätti huomaamaan, että ongelma jotenkin on omassa mielessä, ei siinä itse ulkonäössä. Että todennäköisesti pistettä, missä olisi tyytyväinen ei olisi edes olemassa, vaan jos vaikka treenaisi itselleen tosi timmin fitnesskropan suurella vaivalla niin sittenkin löytyisi edelleen paljon vikoja mistä ahdistua, ja ehkä esim. naaman viat ahdistaisivat vielä enemmän jos vartaloon olisi kohtuutyytyväinen. Siitä voisikin pahimmillaan edetä kierteeseen jossa kehoa ja naamaa korjaillaan yhä rajuimmin keinoin, mutta aina on silti johonkin tyytymätön olo. Kuin eräässä dokumentissa jonka näin: se kertoi noin kolmevitosesta brittinaisesta, joka jatkuvasti teetti itselleen kauneusleikkauksia, mutta ei koskaan ollut tyytyväinen lopullisesti siihen miltä näytti.

Ei kai se tähän muu auta kuin vaan aktiivisesti opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, ja panna stoppi aina kun sitä huomaa sille sisäiselle puheelle, joka aloittaa peilin edessä ollessa valitusvirren siitä mitä kaikkia vikoja kuvassa näkyvästä ihmisestä löytyy.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Lopultakin keksin itselleni haaveen: tahdon muuttaa ulkomaille

Olen täällä blogissakin pitkään tuskaillut sitä, että en yhtään tiedä vielä nelikymppisenäkään, mitä haluan. Surullisenkuuluisa yritys tehdä tavoitteiden aarrekartta päätyi sekin siihen, että kartalla oli kuva ainoastaan hoikasta vartalosta, mutta mitään muuta en keksinyt mitä sitten haluaisin.

Eräänä päivänä huomasin, että ei ole totta, että minulla ei olisi haaveita, vaan asia on niin, ettei minulla ole
realistisia haaveita. Päätin kirjoittaa ylös haaveita sillä asenteella, että entä jos ei tarvitsisi miettiä käytännön realiteetteja ollenkaan, niin mitä sitten haluaisin. Pääosa toki oli niitä täysin epärealistisia. Autoksi olisi kiva Lamborghini Aventador. Loton päävoitto olisi kiva. Haluaisin näyttää täysin erilaiselta kuin näytän. Haluaisin miehen joka olisi minua vähintään 10 vuotta nuorempi, mielettömän komea, rikas, huippuälykäs ja tietysti palvoisi minua kuin jumalatarta ;-)

Mutta oli siellä yksi haavekin, joka ei ehkä olekaan täysin mahdoton saavuttaa, vaikka olen senkin aina torjunut mielestäni perusteella, että mahdotonta, turha haaveilla. Haluaisin nimittäin muuttaa ulkomaille. Jonnekin Eurooppaan, eteläisestä Saksasta Välimeren rannoille ulottuvalle alueelle, ei mitään tarkkaa maavaatimusta. Jonnekin missä olisi vaan edes jonkin verran lämpimämpi kuin täällä, edes jotenkin erilaista.

Kylmän ja pimeän talven lisäksi jotenkin ahdistaa Suomessa niin kovin holhoava ja säädelty ilmapiiri, tuntuu että kaikki mikä ei ole erikseen sallittua on kiellettyä. Nämä keskustelut makeisveroista ja autojen gps-kyttäyksestä ja alkoholin myyntiaikojen rajoituksista sai taas ahdistuksen heräämään, en tykkää tästä aikuisten holhoamisesta, saati siitä että suomalaiset vielä noudattavat niitä sääntöjä, ja mielellään valvovat että naapurikin noudattaa... Onhan niitä sääntöjä muuallakin mutta ihmiset ei kaikkialla niin välitä niistä.


Olisikohan haave mahdollista toteuttaa? 

Olen aina ajatellut että ei, ensimmäisenä syynä tietysti ikä. Mikä ulkomaalainen yritys muka haluaisi palvelukseensa nelikymppisen mamu-ämmän, kun kotimaassakin alkaa jo esiintyä ikärasismia ikäisiäni kohtaan. Sinänsä alani töitä voi kyllä helposti tehdä missä päin tahansa maailmaa, eikä kielitaito ole niin tärkeää kuin monessa muussa työssä. Lisäksi on sellaista yleisempää saamattomuuden tunnetta, että miten minä yksinäni muka pärjäisin jossain ulkomailla. Sortuisin vaan yksinäisyyteeni juomaan taas. Mutta yhtä yksinhän minä Suomessakin olen, ei se asia oikeastaan miksikään muuttuisi. Kaikki illat minä istun yksin kotona nytkin. 

Ehkä juuri vaihtelu virkistäisikin kovasti, tarve opiskella ehkä uutta kieltä, uusia tapoja, uuden työpaikan käytännöt... Poistaisi se ainakin pariksi vuodeksi varmaan tympeän elämässä paikalleen ryytymisen tunteen joka minua on jo vuosia vaivannut. 

En vielä oikeasti tiedä, ottaako kukaan minua missään ulkomailla oman alani töihin. Mutta ajattelin alkaa katsella paikkoja ja hakea ainakin! Mikään tuskin on hullumpaa kuin olla edes yrittämättä tavoitella haavettaan ja sitten valittaa kun se ei toteutunut. Se on kuin haaveilisi lottovoitosta muttei koskaan edes lottoaisi. Tuntuupa helpottavalta ajatella, että on jokin suunta elämässä mitä kohti haluan aktiivisesti pyrkiä!

Tulevia kotimaisemia? (Kuva Málagasta, Espanjasta) ;-)

tiistai 3. syyskuuta 2013

Pari uutta laukkua ja päivän asu

Tuli hankittua pari uutta laukkua. Minulla on ennestään ollut aiemmin kuvissa esiintyneen värikkään Benettonin kesälaukun lisäksi vain Prismasta ostettu kankainen käsilaukku ja muinainen violetti reppu, mikä on ikäiselleni naisihmiselle vähän noloa.

Kriteerit hankinnalle oli että hyvistä materiaaleista, mieluiten nahkaa, ja klassista mallia. Ai niin ja mustana tietysti, minä käytän mustaa todella paljon vaatteissakin, enkä juuri koskaan esim. ruskeaa tai murrettuja värejä. Mitään tiettyä merkkiä en kaipaa, olen niin juntti etten ole ikinä ymmärtänyt sitä miksi pitäisi maksaa jostain ihan tavallisen näköisestä laukusta useita satoja euroja siksi että siinä on joku merkki. Toki jos haluaisi jonkun kovin erikoisen näköisen voi olla ettei saisi edullisemmin, mutta minulla on sen verran klassinen maku että löytyy muualtakin kuin huippumuotimerkkien mallistosta mieleisiä. Päädyin tilaamaan jonkun mainosbannerin perusteella TuscanyLeather verkkokaupasta, jossa vielä oli tilaushetkellä kesäalennukset, joten 2 nahkalaukkua tuli maksamaan yhteensä vain noin 230 euroa. Vaikuttavat nyt saavuttuaan varsin hyvälaatuisilta :)

Tässä ensimmäinen, musta klassinen nahkainen käsilaukku jossa minusta kivoina yksityiskohtina lukko ja koristenauha. Tuo aukeaa vetoketjulla päältä eli ei tarvitse aina pelata avaimen ja lukon kanssa.


Sitten vielä toinen musta, tämä on olkalaukku jossa on mukana myös erillinen pitkä olkahihna, mutta nuo kädensijatkin on sen verran pitkät että ainakin minä pystyn käyttämään tuota olkalaukkuna niidenkin kanssa.




Sitten vielä päivän asu, töissä tänään asiakaspalaveri joten aika hillittyä linjaa. Vähän vaan pinkkiä mustan piristyksenä. Asun vaattet ovat: Zaran musta perushame, Vero Modan kirkkaanpinkki toppi, Vestopazzo tunika, Uno Due Tre pinkit mokkakengät, ja tuo ylemmän kuvan käsilaukku laukkuna.

Musta surma lähdössä töihin


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Palaveripullat ja muut pakkosyömiset

Duunin taas alettua kesäloman jälkeen olen huomannut pikku ongelman laihduttamisessani. Se on se, etten näköjään osaa kieltäytyä sosiaalisissa tilanteissa syömisestä, joka ei edes sinänsä minua kiinnosta. En ole enää hetkeen kirjannut syömisiäni Kiloklubiin, koska näytti olevan jo aika automaattista että syön aika sopivasti niin että paino laskee tasaista tahtia. Nyt kuitenkin tuntuu ettei laske ja että olen turvoksissakin kuin joku ilmapallo.

Päätin kirjata siis viikolla syömieni "pakollisten" syömisten kalorisisältöjä Kiloklubiin ja jokseenkin järkytyin.
Eräänä päivänä oli aamupäivästä aamiaistilaisuus, jossa oli tarjolla täytettyjä voisarvia. Söin ensin kinkku-majoneesitäytteisen, ja täytyihän sitä testata miltä katkaraputäytteinenkin maistuu! Eihän se nyt kai juuri päällystettyä leipää kaloripitoisempaa ole, eihän? No, Kiloklubiin kirjaamisen myötä totuus paljastui. Iso croissant edes ilman täytteitä: 466 kcal / kpl. Siihen päälle majoneesit ja kinkut/katkaravut, niin 1000 kcalin pikku aamupala oli valmis. Älyttömintä on, että en edes tykkää ennen puoltapäivää syömisestä, mutta tuntui jotenkin nololta että ei ottaisi hyvistä tarjoomisista mitään.

Sitten vielä muina päivinä palavereja, joissa tarjolla erilaisia pullia ja keksejä niin johan on hyvin kaloreita saatu. Lisäksi kävin syömässä lounaalla parina päivänä entisen työkaverin kanssa, joka kommentoi sitä etten ottanut jälkiruokaa. "Laihdutatko, eihän sinun tarvitse, olet tuommoinen pikkuinen muutenkin!". Minä sitten otin jälkiruokaa, koska tuntui että koska tämä lounaskaveri on minua paljon isompi, olisi loukkaus tunnustaa että joo laihdutan, että se olisi vinkkaus että hänenkin todella pitäisi laihduttaa kun hän kerran on vielä isompi. Joten vedin suklaamoussea yhtenä päivänä ja raparperipiirakkaa vaniljakastikkeella toisena.

Nyt täytyy meikäläisen taas kasvattaa itselleen vähän selkärankaa, niin ettei ihan kaikkia tarjottuja herkkuja tarvitse syödä, vaan voisi välillä tyytyä vaikka pelkkään kahviin, jos palaverissa sitten onkin tarjolla sen kanssa vaikka ja mitä. Ja mitä sitten jos joku kommentoi syömättömyyttä, voisihan sitä sanoa jonkun tekosyyn tyyliin "kiitos ei, nyt ei tee mieli, ehkä myöhemmin otan" tai "en oikein välitä rahkapullista", eikä tarvitsisi paljastaa että laihdutan. Sen paljastaminen kun jotenkin tuntuu niin kovin nöyryyttävältä varsinkaan kun en ole mikään valtavan kokoinen ja usein voi olla että porukassa jossa asia pitäisi tunnustaa, on paikalla ylipainoisempia ihmisiä jotka eivät laihduta.