perjantai 28. marraskuuta 2014

Ajatusten tarkkailua harrastettu pari viikkoa

Eckhart Tollen kirjan luettuani päätin kokeilla siinä ehdotettua ensimmäistä harjoitusta, eli sitä että tarkkailisi ajatteluaan puolueettomana kuuntelijana. Ajattelua ei pidä yrittää muuttaa eikä arvostella, vaan vain olla läsnä tarkkailijana. Tämän pitäisi kirjan mukaan vaikuttaa kaikenlaista hienoa kuten ihan uuden tietoisuuden tason (se tarkkailija, joka on eri kuin ajattelija) avautuminen, yhteyden kokeminen luontoon ja toisiin ihmisiin jne. Ajattelun tarkkailemisen pitäisi myös luoda itsestään taukoja joissa sitä ei ajattele, ns. ei-mielen taukoja joina pitäisi kokea syvää rauhaa.

Minä en ole kokenut mitään sellaista järin ihmeellistä tai henkistä kuin kirjassa puhutaan. En ole esim. kokenut erityisiä yhteyden tunteita mihinkään tai että sama henki kuin on minussa olisi kaikessa muussakin kuten kirja sanoo. Minulla ei myöskään selvästi toimi se että ajatusten tarkkailu automaattisesti loisi tauon ajatusvirtaan, minä pystyn ihan hyvin yhtä aikaa tarkkailemaan ja hölöttämään päässäni ihan täysillä :D Ei minulla myöskään ole kokemusta että tarkkailija olisi niin 'ihmeellinen' juttu, joku tietoisuuden uusi taso, minusta se on vain yksi mielen prosessi jonka tehtäväksi on annettu tarkkailla muita mielen prosesseja. Samaa mieltä kuin mikä ajatusvirrankin tuottaa. Eli ei tässä nyt ihan vielä valaistuttu ole selvästikään :D

Silti tarkkailu kyllä kannatti minusta

Olen tehnyt nimittäin ihan mielenkiintoisia havaintoja mielestäni yleensä ja sen vaikutuksista esim. nauttimiseen asioista tai mielialaan, tai kivun tuntemukseen.
  • Yhtenä aamuna autoradiosta tuli kappale josta tällä hetkellä todella pidän, David Guettan Dangerous. Olin kappaleen alkaessa ihan että "jeeeee!!!" ja aloin jammailla sen tahtiin aamuruuhkassa ratin takana. Jonkin ajan päästä kuitenkin huomasin että mielessäni on voimakas halu vaihtaa kanavaa. Miksi? Minähän odotin tätä kappaletta ja pidän siitä. Syyksi paljastui se, että mieleni oli lähtenyt harhailemaan kuuntelusta (ajattelin tulevan työpäivän tehtäviä), ja kun mieli harhaili, kappale kuulostikin enää lievästi ärsyttävältä taustahälyltä, joka pitäisi vaihtaa pois. Viikon mittaan huomasin monta kertaa tapahtumia, joissa nautittavat asiat kuten vaikka musiikki tai luonnon kauneus tai sylissä köllivän koirani suloisuus alkoivat vaikuttaa tylsiltä siksi että en keskittynyt niihin. Voin nyt siis ihan omasta kokemuksesta uskoa sen että nykyhetkessä eläminen lisää elämään nautintoa ja liiallinen mielen harhailu tekee elämästä tympeähköä ja lievästi levotonta.
  • Tajusin että myös kipu on vain yksi havainto havaintojen kentässä. Minulla oli yhtenä päivänä aivan järkyttävä niska- ja hartiakipu ja outo repivä pistemäinen pääkipu ilmeisesti niskavaivoihin liittyen. Yleensä kun minulla on kipua, keskityn siihen täysin ja vain voivottelen itseäni. Nyt huomasin että pystyin tarkkailemaan kipuakin kuin ulkopuolelta, samoin kuin ajatuksia. Kipu ei ollutkaan enää kaikennielevä helvetti, vaan vain yksi tuntemus "tietoisuuden valkokankaalla", yksi tiedostettu aistimus monien muiden lisäksi. Samaan aikaan tietoisuudessa oli ajatuksia, kuuloaistimuksia, näköaistimuksia, niillekin oli "tilaa" vaikka kipu olikin myös siellä jossain. Vaikkei fyysinen kipu tästä havainnosta toki vähentynyt, niin se oli silti paljon helpompi kestää kuin ennen, siitä poistui sellainen henkisen ahdistuksen ja huolen komponentti ja se oli enää vain puhdas aistimus muiden joukossa. 
  • Huomasin, että olen luonnostani jonkun verrankin ajattelematta mitään. En ole vaan tiedostanut asiaa, koska en yleensä ole tarkkaillut mieltäni. Ajattelemattomiin hetkiin tosiaan liittyy aivan erityinen rauha ja energisen läsnä olemisen tunne, ja uskon että olen aina vaistomaisesti kaivannut hyvin paljon yksinäisyyttä ja vain kotona olemista ilman tekemistä siksi, että vain näissä oloissa menen luonnostani tilaan jossa en ajattele mitään vaan vain olen. Ihmettelen, miten en ennen ole huomannut tuota rauhan tuntemusta, mutta toisaalta ei se niin ihme ole, mieli kiinnittää huomionsa enemmän selkeisiin kohteisiin kuten ajatuksiin, tekoihin, tunteisiin, eikä johonkin taustalla olevaan hiljaiseen tyytyväiseen rauhallisuuteen, joka tavallaan 'ei ole mitään'. Mutta jos mieli huomaa vain ajatukset jne jotka minulla on paljolti negatiivisia, ja jättää huomiotta hyvät kokemukset hiljaisuudessa, jää muistijäljeksi pelkkää negatiivista. 
  • Ajatteluni silloin kun pyörii automaattivaihteella, on todella niin sairasta kuin Tollen kirja sanoo. Ja erittäin negatiivista. Minun ajatteluani leimaa itseinhon, häpeän ja nolouden kokemukset. Erityisen paljon ajatukseni pyörivät automaatilla kun lenkkeilen koiran kanssa. Mieleni tuo pintaan jopa lapsuudesta asti kaikkia kokemuksia joissa olen mokannut, ollut nolo, sanonut tyhmästi jne, ja aina kun tällainen muisto pulpahtaa mieleen, koen yhtä voimakasta ahdistusta kuin olen kokenut sillä hetkellä kuin asia todella tapahtui. Varsinkin sosiaalisissa tilanteissa sisäinen puheeni myös pilkkaa minua koko ajan taustalla ja muistuttaa että olen helvetin ruma, nolo ja häpeällinen ihminen kaikin puolin. Esim. töissä kun juttelin jonkun kanssa ja hymyilin hänen jutuilleen, sisäinen puhe iski: "ÄLÄ HYMYILE! Olet vielä rumempi kuin yleensä jos hymyilet, kun sulla on isot rumat keltaiset hampaat ja läskinaamakin menee entistä enemmän ryttyyn, näytät ihan vammaiselta". Ja jutellessani koiralenkillä toisen koiranulkoiluttajan kanssa, mieleni taustalla pyöritti koko ajan prosessia: "Voi ei, tuo on noin hoikka ja hyvännäköinen vaikka on varmaan ikäiseni. Sitä varmasti ällöttää minkä näköinen minä olen, ei helvetti että hävettää tässä tämän näköisenä ollakaan, olen ihan taatusti maailman rumin ihminen ja oksettavin, haluaisin mennä erakoksi johonkin missä ei tarvisi kohdata muita ihmisiä ollenkaan ja hävetä enää." Vastapainoksi kaikelle negatiiviselle välillä ajatuksissani pyörii fantasiat, joissa olen ihan mielettömän kaunis, kuuluisa, ihailtu jne. Fantasioinnin ajan on hyvä olo, mutta eihän ne fantasiat toki negatiivista kumoa siksi että koko ajan tietää että kyseessä on vain fantasia, ja ankea todellisuus itsestä säilyy entisellään. 
  • Tajusin kokevani sen "sisäisen kehon" mistä Tolle puhuu, vaikka kirjaa lukiessani pidin sitä vähän hömpänpömppänä, joku energiakeho muka. Mutta varsinkin niinä hetkinä kun olen rauhassa kotona ja ajatukset ei pyöri, aistin todella oman kroppani jonkinlaisena 'sähköisenä' väreilynä, joka tuntuu voimakkaimmin käsissä ja jaloissa. Tuo tunne on äärimmäisen vaikea kuvailla sanoin, kun se on niin hienovarainen, mutta se on erittäin miellyttävä ja tekee sellaisen elinvoimaisen, hyvän olon. Siihen keskittyessä kokee ilman mitään ulkoisia ärsykkeitäkin voimakkaasti olevansa olemassa ja elossa, mikä on hyvin miellyttävää. 

Mitä seuraavaksi?

Jatkan varmaan tarkkailuhommia, mutta ajattelin keskittyä tuohon sisäisen kehon tuntemukseen nyt vähän enemmän. Tolle sanoo sen olevan ankkuri joka pitää nykyhetkessä, jos sen tiedostamiseen keskittyy. Ehkä se minulle olisi avain ajatusten pyörimisen hallitsemiseen, koska pelkkä tarkkailu ei minulla tunnu luovan katkoja ajatusvirtaan silloin kun ajatukset ovat pyöriäkseen. Ja havaittuani kuinka ahdistavaa luonteeltaan automaattinen ajatteluni on, ymmärrän itsekin että sen saaminen vähemmäksi lisäisi kyllä onnellisuuttani merkittävästi. Nyt siis keskittymään sisäisen kehon tuntemuksiin aina kun mahdollista ja samalla tiedostamaan edelleen mitä mielessä liikkuu :)


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Tää rento painonhallinta ei ihan skulaa: 80 kg tullut täyteen :-o

Ei jumalauta... Olen tässä jo pitkään ollut rennon painonhallinnan linjalla, eli yrittänyt pysyä melko kohtuullisissa elintavoissa, ei laihdutusta mutta ei myöskään juopottelua, ahmimista ja yletöntä herkuttelua. Minulla on ollut lieviä rajoituksia kuten makeaa max 3 kertaa viikossa, alkoholia max 7 annosta viikossa. Olen näissä pysynytkin varsin hyvin eikä ole tullut enää aikoihin sellaisia pakkomielteenomaisia ahmimiskohtauksia joissa söisin ihan tolkuttomia määriä.

Ei ne tuolitkaan rajattomasti painoa kestä...
Tiesin, että en ole laihtunut, ja aloin olla jo sopeutunut siihen, että tällainen varmaan sitten loppuikäni olen, ja olkoon niin. Mutta lihoa en olisi lisää halunnut. Tänään sitten kävi 2 asiaa, mitkä saivat kaivamaan vaatehuoneeseen piiloon viedyn vaakapaholaisen esiin. Ensimmäinen oli, kun istuin tuoliin ja sille kävi kuvan mukaisesti. Ei jumalauta, tuolitkaan ei enää kestä mun järkyttävää massaa... Toinen oli se, kun valitsin huomiseksi työvaatteita ja yhdet pesussa olleet mustat housut ei enää menneet sovinnolla kiinni, vaikka vielä jokunen viikko sitten meni.

No, vaaka esiin ja kauhulla odottamaan tuomiota. Tasan 80 kiloa :( Olen siis lihonut yli 5 kg rennon painonhallintani aikana ihan huomaamatta. Kyllä nyt vituttaa. Alkaa tässä painoindeksikin olla jo varsinaisen lihavuuden eikä lievän ylipainon alueella.

Tällä hetkellä en jaksa edes miettiä mitä pitäisi tehdä. Palatako siihen vanhaan eli yritykseen laihduttaa, vaikka se viimeksi johti ahmimishäiriöiseen syömiskäytökseen enkä edes laihtunut alun jälkeen. Vai antaako mennä vaan, hyväksyä että minä näköjään vaan melko kohtuullisilla elämäntavoilla lihon 100-kiloiseksi ja niin se sitten on. Sellaisia sukuni naiset muutkin iässäni ovat, ja isompiakin. Toisaalta ihan tosissani inhoan peilikuvaani tällaisena, ja tunnen oloni kömpelöksi lyllertäjäksi. Äyh!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Yhyy, en saanutkaan potkuja

No niin, tänään se sitten tuli ilmoitus, että irtisanomiset on osastomme osalta viety loppuun. Ja kuten olin arvellutkin, ensimmäinen tunne oli pettymyksen tunne. Tiedän kyllä, että olisin ollut pettynyt myös, jos olisin tosiaan saanut ne potkut. Siinä tapauksessa olisin ollut huolestunut taloudellisesta tilanteestani, kun en edes kuulu mihinkään liittoon tai työttömyyskassaan, ja siitä saanko ikinä enää alani työtä kun tilanne on niin huono ja alalla on paljon ikärasismia.

Nyt pettymyksen syy ei ole talous, vaan se että jatkan edelleen saman nihkeän ja ankean suon
tarpomista ilman muutosta. Olin osin toivonut irtisanomista siksi, että sitten olisi ihan pakko tehdä muutos työkuvioiden suhteen. Nyt ei ole, ja jään taas tänne tekemään näitä samoja hommia, joista en itsessään pidä yhtään ja joita pidän usein jopa vastenmielisinä luonteelleni. Usein tunnen huoraavani aivojani rahasta, koska tosiaan teen asiaa josta en pidä ollenkaan ja jota en koe itsessään hyödylliseksi, jotta saisin rahaa. Toisinaan mietin, että se on pahempi huorata aivoja kuin sukuelimiä, koska aivot on keskeisemmät minuuden kannalta.

Vaan eiköhän tähän taas totu kunhan turhat haaveet alanvaihdosta, ulkomaille muutosta ja muusta sellaisesta, jotka työttömyyden toivo oli herättänyt, taas katoavat ja sitä nöyrtyy osaansa. Tällä hetkellä vaan tuntuu masentavalta saman jatkuminen, mutta ehkä huomenna tai ensi viikolla on jo paremmin.

Ahdistavaa 'uplifting' kökköä lehdessäkin 

Hesarissakin sitten päätettiin kirjoittaa erityisesti naisille tarpeesta muodikkaan downshiftingin sijaan 'upliftata' (linkki). Itselläni ajatukset juuri päinvastaiset kuin noilla. Ei voisi vähempää kiinnostaa paljon tienaaminen, sijoittamiset tai muu. Sen sijaan vaihtaisin oikein mielelläni elämänlaatua parantavaan touhuiluun, vaikka tulot putoaisivat puoleen, eli downshiftaisin. No, olenpa jutun mukaan ainakin trendikäs keskiluokkainen nainen toiveineni sitten ainakin:

Pois oravanpyörästä. Irti armottomasta työstä, joka vaatii aivan liikaa ja tunkeutuu vapaa-aikaankin. Tilalle ehkä oma pikkubisnes. Jotain nettikauppaa tai kiva lähikahvila.
Siinä varsin tyypillinen unelma – ja erityisesti keskiluokkaisen naisen unelma – taantuma-Suomessa vuonna 2014.

torstai 13. marraskuuta 2014

Luettua: Eckhart Tollen Läsnäolon voima

Äitini tätä kirjaa suositteli ja sain häneltä lainaksi sen, joten tuli luettua. Tämäntyyppiset kirjat aiheuttaa minussa aina vähän kaksijakoisia tuntemuksia: toisaalta olen kiinnostunut henkisyydestä ja ehkä jopa hengellisyydestä, mutta inhoan sitä jos alkaa tuntua että minulle tuputetaan jotain valmiita uskomuksia, joita minun pitäisi uskoa koska niin sanoo pyhänä pidetty kirja tai guruna pidetty henkilö tai joku muu ulkopuolinen taho. En minä vaan pysty uskomaan väitteitä esim. tuonpuoleisesta tai jumaluudesta vain siksi että joku niin väittää, ilman mitään todisteita tai omakohtaista sisäistä kokemusta.

Tämä oli kuitenkin pääosin positiivinen yllätys tämä kirja. Siinä ON joitain niitä minulle näppylöitä aiheuttavia
väitteitä kuten "keho on olemassa koska uskomme kuolemaan", "sisäisen kehon tiedostaminen hidastaa kehon vanhenemisprosessia" sekä ajatuksia kuoleman jälkeen tapahtuvasta esim. jälleensyntymästä. Mutta tällaisia väitteitä on suhteellisen vähän eikä niitä sentään painosteta uskomaan, ei esimerkiksi esitetä että niiden omaksuminen olisi läsnäolon tai rauhan tms saavuttamisen ehto.

Itse pääopetus taas on minusta varsin järkeenkäypää. Pääopetus on se, että me itse aiheutamme suurelta osin kärsimyksemme ja eristäytyneisyyden tunteemme oman mielemme toiminnalla. Sillä, että emme juuri koskaan pysähdy hetkeen vain olemaan, vaan pyyhällämme ohi hetkistä ajatellen samalla mennyttä tai tulevaa. Itselläni on aivan erityisen vilkas mieli joten tämä kyllä kolahtaa minuun täysillä. Minä tosiaan kun vaikka koiran kanssa kävelen tuolla ulkona, en koskaan ole sisäisesti hiljaa vaan koko ajan fantasioin tai muistelen tai suunnittelen jotain. Tämä menee jopa niin pitkälle, etten huomaa edes vastaan tulevaa naapuria ja moikkaa, koska olen niin "ajatuksissani". En ole ikinä ajatellut että siitä olisi sen enempää haittaa kuin että vaikutan ehkä vähän hömelöltä kulkiessani kulmat rypyssä mietteissäni. Tollen mukaan juuri tällainen mielen automaattinen aktiviteetti voi taas olla koko levottomuuden (jota minä olen kokenut ja koen useinkin) perussyy. Ja että mielen hiljentämisen kautta voisi saada jopa hengellisiä kokemuksia ykseydestä kaikessa olevan hengen kanssa, yhteydestä Olemiseen (Jumalaan, mutta Tolle sanoo kirjassa että ei halua käyttää sitä sanaa koska ihmisillä on niin paljon lukkoon löytyjä mielikuvia siitä millainen Jumala on, ja nämä mielikuvat estävät löytämästä todellisuutta niiden takana.).

Kirjassa on myös paljon muutakin mielenkiintoista asiaa. Erityisesti kärsimyskehon käsite kiinnosti minua, koska olen itse koko elämäni ihmetellyt että miksi joskus minulla "napsahtaa" ja hetken olen tavallisen itseni sijaan ilkeä ja pahantahtoinen ihmishirviö, joka haluaa sekä kärsiä että tuottaa kärsimystä. Tolle selittää ilmiötä kärsimyskehon käsitteellä, ja pohjimmiltaan kärsimyskeho on loukkuun jäänyttä elämänenergiaa joka on kääntynyt tuhoisaksi joutuessaan eroon kokonaisenergiasta. Ihmissuhteista oli myös ihan hyviä pointteja. Ja koska minä olen kärsinyt sekä alkoholi-, että nyt myöhemmin ahmimisriippuvuudesta, tämä erityisesti oli kiinnostavaa:

Kaikki riippuvuudet syntyvät siitä, että kieltäydyt alitajuisesti kohtaamasta ahdistustasi ja käymästä sitä läpi. Jokainen riippuvuus alkaa ahdistuksesta ja päättyy ahdistukseen. Mistä tahansa oletkin riippuvainen - olipa kyse alkoholista, ruoasta, laillisista tai laittomista huumeista tai jostain ihmisestä - käytät jotakin tai jotakuta kätkemään ahdistuksesi.
Jokainen riippuvuus saavuttaa pisteen, jossa se ei enää toimi. Koet silloin tuskan voimakkaampana kuin koskaan ennen. Tämän vuoksi useimmat ihmiset pyrkivät pakenemaan läsnä olevasta hetkestä etsien jonkinlaista tulevaisuudessa odottavaa pelastusta. Ensimmäinen asia, jonka he kohtaisivat, jos he kohdistaisivat huomionsa nykyhetkeen, olisi oma tuskansa, ja juuri sitä he pelkäävät. Jospa he vain tietäisivät miten helppoa on saada yhteys nykyhetkeen, läsnäolon voimaan joka hävittää menneisyyden ja sen kivun. Jospa he vain tietäisivät, miten lähellä omaa todellista olemustaan he ovat, miten lähellä Jumalaa.

Uskon kyllä tuon että riippuvuudet johtuvat ahdistuksesta. Olen vaan aina ajatellut että ahdistuksesta pääsisi hankkimalla elämäänsä jotain konkreettista lisää: miellyttävämmän työn, puolison jos on yksinäinen, harrastuksia - täyttäisi elämää jollain rakentavalla ja terveellä. Nykyhetken "taikavoima" tuntuu jotenkin kovin uskomattoman yksinkertaiselta, vaikealta uskoa että se toimii. Mutta eipä se ota jos ei annakaan jos kokeilen joten...

Viikon harjoitus: omien ajatusten tarkkaileminen

Tolle ehdottaa harjoitusta, jossa ajatteluun samaistumisesta pyritään eroon  tarkkailemalla sitä mitä mieli touhuaa ollessaan "automaattivaihteella". Kuuntelemalla vain omia ajatuksia ilman yritystä pysäyttää niitä tai mitenkään arvostella niitä. Tällä ei ole tarkoitus vain tulla tietoisemmaksi ajattelun sisällöstä vaan löytää uusi tietoisuuden taso: "se joka tarkkailee". Lisäksi ajatusten kuuntelun pitäisi saada aikaan katkoksia ajattelun virtaan. Testaanpa viikon ja katson miltä tuntuu :)

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivän ajatuksia

Olen täällä joskus kirjoitellut vaikeasta äitisuhteestani, siitä miten olen aina kokenut olevani jotenkin liian huono, hävettävä ja muuten vain vääränlainen äitini silmissä. Tänään sitten isänpäivä. Isälle hankin lahjaksi kirjan, ja toki iloisen kortin jossa oli punainen sydän ja luki "Hyvää isänpäivää".

Mutta mielessä on pakollisen  iloisen isänpäivän juhlimisen jälkeen pyörinyt ajatus, että oikeasti minä en tunne isääni ihmisenä ollenkaan. Ja se on jotenkin surullinen ajatus. Käsittääkseni se on ikäpolveni ihmisille aika tavallista.

Miksi näin sitten on? Kun olin pieni, isä oli vaativassa työssä jossa oli paljon myös ulkomaan matka- ja
komennuspäiviä. Äitini oli kotiäiti, ja joskus kun isä tuli kotiin minä en kuulemma enää edes tuntenut häntä ja vierastin. Isäni on myös sellainen perinteinen suomalainen mies, joka ei niin kauheasti puhu eikä pussaa, osoittaa mieluummin rakastamisensa huolehtimalla tunnollisesti arjen ja elatuksen asioista. Lisäksi koska äitini on isäni vastakohta, hyvinkin tunteita ryöppyävä, äänekäs ja vilkas ekstrovertti, niin jotenkin aina esiin tuli vain äiti ja isä jäi taustalle. Silti muistan että pienenä rakastin isää kovasti, ja aina kun hän lähti työmatkalle, jossain iässä pelkäsin että jos hän ei tule enää takaisin, ja se oli ahdistavin asia lapsen maailmassa. Erityisesti lentomatkat kammottivat minua koska olin televisiosta nähnyt kuvia ja puhetta lento-onnettomuuksista. Pelkäsin että varmasti jotain käy ja mietin jo miten kestän KUN isä kuolee eikä tulekaan takaisin enää.

Samalla tavalla se on sitten mennyt myöhemminkin, että en ole koskaan mitenkään riidellyt tai ollut huonoissa väleissä isäni kanssa, ja olen aina ollut varma että hän välittää minusta, mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään tietoa siitä millainen hän on ihmisenä. Mitä hän on toivonut tai pelännyt, mitä katunut tai rakastanut? Hän on aina vain ollut stoalaisen tyyni, äärikunnollinen ja hyvin kunnioitettava henkilö, mutta ei kai kukaan läpikotaisin oikeasti ole sellainen? Kai sellainenkin kuori kätkee sisäänsä inhimillisten tunteiden koko raadollisen kirjon lopulta.

No, nyt kun isä on jo seitsemänkymmenen, ei asiaa enää käy muuttaminen. Meillä on omat jäykät, vähän vaivaantuneet vuorovaikuttamisen kuviomme, joissa usein äiti on välittäjä kuten lapsuudessakin. Ilman äitiä välittämässä kumpikaan ei oikein tiedä mitä sanoa, ei ole mitään yhteistä pohjaa mistä ja miten puhua. Tähän vaikuttaa paljolti se, että huomaan itse olevani tässä asiassa kuin isäni: etäinen ja jäykkä mitä tulee sosiaaliseen vuorovaikutukseen kenenkään kanssa. En vaan oikein tiedä mitä sanoa ja miksi, sittenkään vaikka kaipaisin keskustelua. Vasta nyt alan tajuta kuinka samanlainen monessa asiassa olen kuin isäni, paitsi että minä en ole kotonani pitänyt asiallista ja kunnollista julkisivua vaan boheemia tissuttelutyyliä, vaikka sitten työroolini onkin asiallisen tosikon rooli.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Minä tarttisin sienitripin!

Tällainen olo tuli tänään. Jotenkin niin jumissa elämässä, vaikkei periaatteessa mikään ole huonosti. Olen kerran elämässäni ottanut tripin sienillä, Ibizalla missä niitä on täysin laillista myydä ja käyttää. Suomessahan ovat laittomia ja huumausaineeksi luokiteltuja.

Mutta niin. Tilanne silloin viime kerralla. Olin juuri valmistumassa yliopistossa, oli miesystävä, kaikki periaattessa hyvin mutta silti ahdisti ja oli epämääräisen tyhjä olo. Sitten loma Ibizalla, jossa törmäsin brittiin joka kehotti kokeilemaan psilocybe cubensis -sieniä eli huurumadonlakkeja. Hallusinogeeneja. Otin oikein kunnon satsin koska sillä kuulemma saisi lähes hengellisen kokemuksen. Ja sen totisesti sain. Syvimmässä vaiheessa koin itseni kaikessa läsnä olevana energiana, ja pystyin omana ruumiinani pitämäni lisäksi samaistumaan mihin tahansa muuhun ruumiiseen. On hiton hieno tunne istua puuta vasten ja tuntea olevansa se puu, ja tuntevansa yleensä itsenään pitämänsä ihmiskehon  lämmön omaa kaarnaansa vasten ;) Tai tuntea ettei aikaa ja avaruutta ole olemassa vaan ne ovat vain mielen tulkintoja joillekin muille ilmiöille jotka eivät ole pohjimmiltaan ajassa tai tilassa.

Lopputulos sienitrippailulleni oli hieno: pääsin täysin irti turhautumisen tunteestani ja aloin taas nauttia
elämästä. Ihan kuin olisin nähnyt kaiken ensimmäistä kertaa, tavallinen voikukkanenkin oli uskomattoman kaunis. Muistan olleeni yli vuoden ihan järjettömän onnellinen sen yhden tripin seurauksena. Kävelin kesäisiä niittyjä ja tunsin olevani taivasten valtakunnassa. Jos joku ihminen oli vittumainen, tunsin sitäkin kohtaan syvää myötätuntoa, koska hän ei selvästi ollut onnellinen.

Nyt on taas sitten iskenyt vähän se leipääntymisen tunne, tunne ettei mikään ole kovin kiinnostavaa. Eikä tiedä mitä pitäisi tehdä vai pitäisikö mitään. Tekisi mieli kunnon tajunnanräjäyttävää trippiä sienillä. Mutta laittomuuksiin en ryhdy, joten täytyisi vissiin bookata matka jonnekin missä sen voi tehdä laillisesti. Ja minua huvittaa jotenkin se, että kaltaiseni keski-ikäinen kuivikas tantta jota varmaan kukaan ei liittäisi mihinkään psykedeelien käyttöön, haaveilee sienitripistä, toisesta elämässään ;)