maanantai 29. syyskuuta 2014

Vaaka kaappiin, ja muutokset syömisiin terveys- ei painomielessä

Tänään oli taas punnituspäivä, ja huomasin jo eilen illalla olevani ahdistunut sen takia. Ajatukset kiersi vähän väliä siinä että mitä jos olen taas lihonut, ja miten masentavaa on että tulen aina vaan lihomaan kunnes olen niin läski että minun täytyy hankkia sellainen fatmobile, jolla rullata eteenpäin. No, en ollut lihonut vaan laihtunut viime viikosta -0,4 kg, mutta totesin, että tässä tilanteessa vaaka on minun rennon painonhallintani vakava este ja hidaste, koska näköjään aiheuttaa noin paljon stressiä ja ahdistusta se punnituspäivä. Joten pakkasin koko vaa'an vaatehuoneen perälle enkä aio sitä ainakaan muutamaan kuukauteen esiin ottaa!

Vähän terveellisempään suuntaan silti: alkoholia vähemmän

Tiedostan kuitenkin joitakin ongelmia omissa syömisissäni ja elämäntavoissani tällä hetkellä, ja niitä aion rauhalliseen tahtiin alkaa muuttaa parempaan suuntaan. Ei mitään totaalikieltäymyksiä eikä tiukkuutta, mutta kohtuutta. Aion tehdä vain yhden muutoksen kerrallaan, ja siihen sopeutua rauhassa muutaman viikon ennen kuin teen seuraavaa. Näin siksi, ettei tulisi sellaista henkistä vastareaktiota missä tuntuu että kaikki kiva on kiellettyä ja sitä haluaisi repsahtaa. 

Ensimmäinen kohde on se, mikä on aina ollut enemmän tai vähemmän ongelmani: alkoholi. Toukokuusta 2013 alkaen, kun aloitin laihdutuksen, onnistuin pitkään käyttämään sitä kohtuudella, ja olinpa 3 kk tänä keväänä kokonaan ilmankin. Mutta nyt on taas luisunut siihen että viikonloppuisin menee parina päivänä jonkin verran ja joskus viikollakin muutama yhtenä iltana. Viime viikon juomiset oli keskiviikkona 3 isoa olutta, perjantaina 6 viskiä (10 vuotiasta Laphroaigia, njammmm) ja lauantaina 6-pack 0,5 litran oluita. Suurkulutusmäärissä siis taas, mikä ei ole tarkoitukseni, varsinkin kun ei ollut edes mitään juhlia vaan ihan vaan yksin kotona tissuttelin ikään kuin ajan kuluksi.

Tämänkertainen muutos on siis että haluan rajoittaa alkoholinkäytön maksimissaan 7 annokseen / viikko. Annos per päivähän on se naisille terveysmielessä suositeltu maksimi. Tosin aion varata itselleni oikeuden haluttaessa juoda kaikki viikon annokset yhtenä iltana, vaikkei se terveystapa olekaan ;) Tällä viikolla taidan kyllä ostaa viiniä ruokajuomaksi ja juoda vaihtelun vuoksi annoksen päivässä vaan, kun tuli viime viikolla harrastettua sitä humalajuomista.  

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Kärsin huijarisyndroomasta

Nyt osui ja upposi taas lehtiartikkeli, joka oli Hesarissa otsikolla "Oikeasti olen huono". Kyse on ilmiöstä, jossa ihminen kokee kroonisesti olevansa pohjimmiltaan jollakin tapaa huono (vaikka ruma, tyhmä tai paha tai kaikkia näitä), vaikka ympäristö antaisi päinvastaista palautettakin. Itse asiassa huijarisyndroomaisen olo on pahin, jos ympäristö tuntuu arvostavan itseä, koska silloin on jatkuva tunne että on jotenkin selvinnyt tuurilla tai oma huonous ei ole vielä paljastunut, mutta kohta kosahtaa ja häpeällinen totuus tulee esiin.

Lehtijutun esimerkkitapaukset ovat alkaneet kärsiä ongelmasta työelämässä, mutta minäpä aloitin jo alle kouluiässä. Minua pidettiin jonkinlaisena ihmelapsena koska olin ihan pikkunöösinä jo kiinnostunut kaikenlaisista mekanismeista, ja mietin lapsen tavoin "syntyjä syviä", mm. juuri puhumaan opittuani olin kysellyt vanhemmiltani millä tavalla tähdet ja kuu on kiinnitetty taivaalle, onkohan ne jengoilla :D Sitten opin vielä lukemaan ilman opettamista hyvin nuorena vain seuraamalla kun äiti luki minulle satuja. Kiinnostuksen kohteitani 4 vuoden kypsässä iässä olivatkin teokset kuten Kansojen historia, Raamattu, Avaruus ja maailmankaikkeus sekä joku rajatiedon kirja joka vanhempieni hyllyistä löytyi.

No, minua siis pidettiin hyvin älykkäänä ja ihmelapsena. Mutta itse tunsin itseni sisäisesti hyvin tavalliseksi, jopa tyhmäksi. Aika pian mukaan tuli pelko, että vanhemmilleni paljastuu etten oikeasti ole sellainen kuin he luulevat vaan ihan tyhmä. Koska he kiittelivät ja ihailivat minua aina kun osoitin lahjakkuutta ja älykkyyttä, olin varma että jos tyhmyyteni paljastuisi, vanhempani eivät enää välittäisi minusta. Lapselle mikään tuskin on kauheampaa kuin pelko siitä että menettää vanhempien rakkauden. Minä aloin vältellä minkään vaativan tekemistä, koska siinä oli riski paljastua tietämättömäksi ja tyhmäksi. Jopa erilaiset muisti- ja lautapelit menivät ryhmään joita en halunnut enää pelata, koska oli riski että teen virheen ja paljastun siksi miksi itseni tunsin, hyvin tyhmäksi joka vaan on onnistunut jotenkin huijaamaan olevansa älykäs ja siten rakastettava.

Koulussa huijarisyndrooma aiheutti sen, että minun piti koko ajan pitää yllä tietynlaista kapinallista julkisivua, asennetta että "kiviäkin kiinnostaa tää typerä koulu". Näin siltä varalta, että kun en olisi täydellisen hyvä kaikessa, menisi se toivottavasti sen pikkiin että en ole oikein kiinnostunut enkä jaksa lukea läksyjä, eikä siis paljastuisi se että oikeasti olenkin tyhmä enkä siksi opi vaikka yritän.

Ja kyllä minä vieläkin tuosta kärsin, vaikka Hesarin artikkeli väittää että ajan ja kokemuksen pitäisi auttaa.
Siellä sanotaan: "Ensin leikitään asiantuntijaa, kunnes kasvetaan täyteen mittaan asiantuntijana". No, minä olen ollut asiantuntijana viitisentoista vuotta, ja vieläkin joka päivä tunnen töissä, että olen osaamaton kusettaja-huijari joka olen tähän asti onnella jotenkin pärjännyt, mutta jatkuvasti taustalla on pelko, että kohta se paljastuu työnantajalleni kuinka tyhmä oikeasti olen ja sitten saan potkut. Pakkohan tuon tunteen kanssa on ollut oppia elämään niin ettei se täysin lamauta, mutta kyllä se omanlaisensa jäytävä jäkättäjä mielessä on, joka syö paljon elämäniloa.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Minä ja liikunta, tuskainen historia

Olin jo lapsena kömpelö ja kolhin itseäni joka paikkaan. Lisäksi olin laiska. Äitini valitti, että siinä missä pikkuveljeni halusi aina jo pienenä itse kävellä, minä aika äkkiä osoitin rattaita ja aloin rääkyä maassa rähmälläni jos JOUDUIN kävelemään. Minä halusin rattaisiin, minä EN kävele! Ja koska olin sisukas pikku paskiainen joka olisin huutanut rähmälläni vaikka maailman tappiin, viisaampi eli vanhemmat antoivat periksi aina lopulta.

Koulussa liikuntatunnit olivat pelkkää ahdistusta ja piinaa. Olin muutenkin kiusattu, ja kiusaaminen kiihtyi liikuntatunneista, joilla olin hitain, kömpelöin, heikoin pienikokoinen rääpäle koko luokassa. Muilla oli hauskaa, kun meikäläinen yritti työntää kuulaa tai tehdä telinevoimisteluliikkeitä tai pelata pesäpalloa. Eihän siitä mitään tullut, ja näytin kuulemma "vammaiselta" kun yritin. Riemastuttavia kokemuksia olivat etenkin joukkuepelit, kun joukkueiden valinnassa olin aina viimeinen valituksi tullut, ja sittenkin valitsija saattoi valittaa että miksi me joudutaan TAAS ottamaan tuo joukuueeseen, me varmasti hävitään nyt!

Kun koulu loppui, oli ihanaa ettei tarvinnut enää liikkua. Liikuin toki sen verran kuin tarvitsi arjessa, mutta ei sen enempää. Kun vuosia kului, inho kuitenkin haihtui sen verran, että päätin että jotain pitäisi kokeilla ehkä kun kerran joka paikassa toitotetaan kuinka liikunta on hyväksi terveydelle ja jopa välttämätöntä.

Ensimmäiseksi kokeilin mennä vatsatanssitunneille, se kun ei tuntunut fyysisesti kohtuuttoman rasittavalta eikä perinteiseltä liikunnalta. Mutta olin edelleen kömpelö, jäykkä pönkkö jolla ei lisäksi ole rytmitajua, joten tanssimisesta ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Lisäksi inhosin sitä ulisevaa arabialaista musiikkia jonka tahtiin siellä tanssittiin. Yhden kauden kävin kun olin maksanutkin, sisulla, vaikka huomasinkin että pari nuorempaa tyttöä jotka tanssivat tosi hyvin naureskelivat yrityksilleni usein.

No, seuraava kokeilu oli kuntosali. Menin sellaiselle ja siellä ohjaaja teki minulle ohjelman jonka mukaan treenasin erilaisissa laitteissa. Alkuun se tuntuikin ihan ok:lta, siis niin kauan kun oli uutuudenviehätystä eri laitteiden ja liikkeiden opettelusta. Sen jälkeen homma tuntui pelkästään pitkästyttävältä. Lisäksi huomasin että kroppani RUMENI treenaamisesta. Kapea vyötärö alkoi leventyä kun vatsan sivulle tuli lihaksia. Jalat ja kädet tulivat äijämäisiksi ja verisuonet tulivat paremmin esiin. Olin kai tavallaan lajissa lahjakas, nimittäin harvinainen naisihminen, jolle tulee hyvin helposti lihasmassaa. Mutta minä en tykännyt sen ulkonäöstä ja treenaaminen oli tylsää. Enkä arjessani edes tehnyt mitään kasvaneella fyysisellä voimalla. Vuoden päästä lopetin harrastuksen.

Viimeisin kokeilu on kun muutama vuosi sitten tein Porin juoksukoulun. Silloin jo tavoitteena vähän oli laihtuminen, ja se että näkisin pystynkö minä muka joskus oikeasti juoksemaan 10 km kävelemättä välillä, vaikken nuorenakaan koskaan pystynyt. Noudatin ohjelmaa orjallisesti vaikka se tuntui ihan helvetilliseltä rääkiltä. Hikeä, tuskaa, hengästymistä, ahdistumista, kärsimystä. Hampaat kiristyivät pelosta jo ajatuksestakin että taas tänään olisi lenkkipäivä. Mutta sisulla tein sen ohjelman. Ja ohjelman aikataulun mukaisessa ajassa sain kuin sainkin juostua 10 km yhteen menoon. Sitten vaa'alle, varmasti olin laihtunut kun kerran juoksin 3-4 kertaa viikossa nyt? No, en grammaakaan. Ilmeisesti automaattisesti lisäsin syömistä kulutuksen mukaan. Jonkun aikaa tuon jälkeen vielä juoksin 3 kertaa viikossa 10-15 km lenkkejä, mutta se alkoi tuntua hyvin pitkästyttävältä ravata niitä samoja reittejä aina vaan. Varsinkin kun en huomannut lenkkeilystä mitään hyötyjä. Ei hyvänolon tunteita, ei laihtumista, ei lisääntynyttä energisyyttä, ei mitään. Pelkkää hikeä ja kyllästymistä. Miksi sellaista jatkaisi? Joten en jatkanut.

Tuon jälkeen päätin että en enää tuhlaa elämääni liikunnan harrastamiseen. Ja se päätös on pitänyt :) En vaan pidä liikunnasta, ja elämä on liian lyhyt siihen että käyttäisi elämäänsä ei-välttämättömiin asioihin joista ei pidä. Kuluttaisihan se liikunta kaloreita joo, mutta en sillä ennenkään koskaan laihtunut. Ja toisaalta inhoan sitä niin paljon että hinta on liikaa edes laihtumisesta. Parempi vaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kun elää niin kuin mukavaksi kokee.

torstai 11. syyskuuta 2014

Joogaopettaja Kylli Kukkin ihanat ajatukset

Luinpa tänään Hesarista jotain ihanan virkistävää ja vapauttavaa heti aamun alkajaisiksi, nimittäin säteilevän kauniin suunnilleen ikäiseni (43 v) joogaopettaja Kylli Kukkin haastattelun. Juttu on otsikoitu provosoivasti "Älä huoraa, sanoo joogaopettaja", vaikka ei siinä konkreettisesta kehonsa huoraamisesta puhutakaan vaan enemmänkin henkistä laatua olevasta, sellaisesta jossa ihminen pysyttelee tilanteissa ja ajatusmalleissa, joiden tietää itsekin aiheuttavan itselleen pahaa oloa.

Kirjoittajan olemus ihastuttaa

Kamalaa kyllä, elämäntapamuutosta aloittaessani olisin sanonut Kyllin kuvasta, että hän on läski. Minä tavoittelin 53 kiloa, ja tuo nainen näyttää siltä että varmasti painaa paljon enemmän. Nyt kuitenkin olen oppinut arvostamaan muunlaistakin kauneutta kuin muotikuvissa näkyvää, ja Kylli näyttää minusta säteilevältä aikuiselta naiselta, jonka rehevyys on hyvin tervettä ja "muhevaa", seksikästäkin. 
Joogaopettaja Kylli Kukk (Kuvan lähde Helsingin Sanomat)

.

Mutta ajatukset ihastuttavat vielä enemmän

Juttu alkaa vanhan laihduttajan mielestä provosoivasti, kertomalla että Kylli Kukk syö leivonnaisen joka päivä ja nautiskelee muutenkin elämästä. Mitä, joogaohjaaja joka syö huonoja hiilihydraatteja, voisi moni ihmetellä. Mutta Kyllin elämänfilosofia on juurikin nautinto ja rentous, ja siihen minäkin todella tahdon pyrkiä! 

Laitan tähän lainauksena Kyllin  ajatuksia haastattelusta, koska itselleni ne tuntuvat hyvin raikkailta ja vapauttavilta:

(Laihduttamisesta) Tempoilu ei auttanut. Vuosi kului, ja kilot näyttivät tulleen jäädäkseen. Uudesta olomuodosta oli siis pakko oppia pitämään, Kukk päätti.  - tätä minä juuri olen nyt opettelemassa itsekin!
Nykyisin Kukk suree, kun kuulee naisten kauhistelevan vaikkapa levinneitä reisiään. Itsensä haukkuminen on arkista smalltalkia, jota kukaan ei ihmettele. Jos moittisimme samalla tavalla muita, meillä ei olisi enää ystäviä! Kukk ottaa rumapuheiset naiset puhutteluun. "Sanon, että rakas, katso, miten kauniit silmät sinulla on. Ja sydän, joka ei ole puolta minuuttiakaan levännyt. Ja kohtu, josta on tullut kolme lasta. Silti sä puhut vain reisistä!"
(Estonian onnettomuus jossa Kukkilta kuoli läheisiä) Kukk suri, mutta mielessä versoi ajatus. Hän otti käyttöön kaikki kauneimmat juhlamekkonsa. Mitä niitä säilömään, jos seuraava päivä onkin viimeinen."Päätin, että niin kauan kun en ole mullan alla, jokainen päivä on lahja. Jotkut muistavat sen aina hautajaisissa, mutta sitten se unohtuu. Minä en unohda oivallusta koskaan." Estonian vuoksi Kukk ei omista kahvinkeitintä. Hän haluaa juoda kahvinsa kahvilassa leivoksen kera, sillä jokainen päivä on juhlapäivä.
Uhri ja marttyyri ei kannata olla. Ei voi sanoa aina vain 'joo joo', jos pomo laittaa ylitöitä. Pitää osata olla sekä enkeli että leijona.
(Liikunnasta) Liiallinen rehkiminen ei sovi stressaavan työelämän vastapainoksi, Kukk sanoo. Liikunnan pitäisi olla terapiaa eikä rangaistus, jonka tehtävä on sulattaa palaveripulla. "Moni elää ruuhkavuosia, vetää joka päivä täysillä koulussa ja töissä ja sitten harrastaa otsa rypyssä. Tiukka treeni voi aiheuttaa kehossa stressireaktion."
"Pitäisi ajatella olevansa ensisijaisesti sielu, jolla on tämä ihana kroppa. Samastumme hirveästi kehoomme, mutta tosiasia on, että se tulee rapistumaan ja rypistymään. Siksi monen vanhenevan ihmisen elämä on vähän helvettiä. "
Kukk on nelikymppinen lapseton sinkku. Hän pitää ikääntymisestä, sillä se, mitä hän kutsuu henkiseksi huoraamiseksi, vähenee vuosi vuodelta. "Vanheneminen vie viisauteen ja levollisuuteen. Miellyttämisen halu ja stressi katoaa. Ryppyni olen hankkinut nauramalla ja surffaamalla Balilla."

Tuota rentoutta minäkin juuri tahdon, ikääntymisen hyväksymistä, sitä että sallin itselleni nauttia elämästä enkä murehdi jotain läskejä tai sitä etten liiku tarpeeksi jne. Taidanpa illalla nautiskella viinilasillisen ihan elämän juhlistamiseksi! Ja ladata iPadiini Kukkin kirjan "Kyllin hyvä" - tuollaista henkistä ravintoa tarvitsen lisää!

maanantai 8. syyskuuta 2014

Miten minulle on alkanut yhtäkkiä maistua makea :-o

Kummallista, että minulle on viime aikoina alkanut kauheasti maistua makea. Tänään taas punnitus ja oli +0,5 kg tullut viime maanantaihin nähden lisää. Ja ruokapäiväkirjaa katsomalla en ihmettele kyllä miksi. En listaa tähän koko syömisiä, jotka muuten olivat suht ok (en juonut kaljaakaan kuin 4 tölkkiä perjantaina), mutta makeat kyllä listaan:

Maanantai: Suklaamoussea lounaan jälkkäriksi iso kulhollinen
Tiistai: Omenakiisseliä kermavaahdolla lounaan jälkkäriksi, 4 Digestive-keksiä päivällisen jälkkäriksi,päivällisen ruokajuoma sokeripepsiä
Keskiviikko: Mustikkarahkaa lounaan jälkkäriksi, 3 keksiä päivällisen jälkeen
Torstai: Moussekakkua iso pala + mansikkahilloa lounaan jälkkäriksi
Perjantai: 2 suklaasuukkoa lounaan jälkkäriksi, illalla Cloetta-vohvelisuklaalevy olutta juodessa
Lauantai: Päivällisen jälkkäriksi mangosorbettia iso kulhollinen, illalla iso pähkinä-Tupla suklaapatukka
Sunnuntai: 200 g irtokarkkia päivällisen päälle, 2 tölkkiä Pepsiä päivän aikana

Tällainen on itselleni aivan omituista syömiskäytöstä, koska olen aina ennen ollut sellainen että himot on
rasvaiseen ja suolaiseen, eikä makeaan. Ennen olin töissäkin jälkiruokien suhteen nirso, söin niitä ehkä kerran viikossa tai parissa, kun oli jotain mielestäni oikeasti hyvää, mutta nyt olen mussuttanut joka päivä ihan vaan makean himossa vaikka itse jälkkäri ei niin maistuisikaan (esim. inhoan rahkoja mutta söin silti mustikkarahkaa koska se on makeaa). Ja kokonaisen ison irtokarkkipussillisen syöminen kerralla ei -ainakaan selvin päin- ennen onnistunut. Nyt näköjään onnistuu eikä tee edes tiukkaa.

Tiedä sitten onko kova työstressi se mikä saa himoamaan rauhoittavaa makeaa, vai onko laihdutuskuurit sekoittaneet tuonkin asian niin että himottaa mikä tahansa missä on kaloreita. Stressiä tulee nykyisen projektin muodossa riittämään lokakuun loppuun ainakin, eikä niin kauaa huvittaisi ahtaa itseeni tuollaisia määriä makeaa, silti vaikka rennommin on tarkoitus ottaakin! Tällä viikolla täytynee ottaa tavoitteeksi vähän kohtuullistaa tuota makean syömistä, ei ehkä ihan joka päivä jälkkäreitä töissä ja tuollaiset irtokarkkipussilliset ja suklaalevyt kerralla ahmittuna kyllä voisi jättää väliin...


torstai 4. syyskuuta 2014

Tiimipäivähelvetti vältetty

Meikäläisen painajainen
Huomenna taas olisi sellaista. Joku vitun tiimipäivä tervehenkisten liikunnallisten aktiviteettien ja mukakivojen ryhmäleikkien parissa. Kesto puoleen yöhön. Tällä kertaa kun esimies kyseli tulenko, en jaksanut enää edes selitellä etten saa koiraa hoitoon, vaan paukautin suoraan, ja itsellenikin yllätykseksi hyvin jäätävällä äänensävyllä: "Ei, minä en osallistu työajan ulkopuolisiin aktiviteetteihin joista ei makseta palkkaa. Minä valitsen mieluummin itse seurani ja tekemiseni vapaa-ajalla." Pientä narinaa sain vastaukseksi että kertooko tämä kypsymisestä työkavereihin, mihin sanoin, edelleen kylmällä äänensävyllä, että "Minun tapauksessani enemmänkin yleisestä epäsosiaalisuudesta" :D Näköjään mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minua huvittaa mielistellä ja pehmennellä asioita, sanon mitä ajattelen tuosta vaan, enkä jaksa välittää seurauksista.

Mutta tosiaan, tällaiselle epäsosiaaliselle introvertille kaikki tuollaiset tilaisuudet on ihan järkyttävää helvettiä. Ei niitä sellaiseksi kai ole tarkoitettu, vaan hauskaksi yhteishengen rakentamiseksi, mutta luulen että lisäkseni oikeasti on paljon muitakin, jotka kärsii siellä pitämässä tekohauskaa ja oikeasti olisi mieluummin jossain ihan muualla. Eivät vaan kehtaa olla pois, koska ajattelevat että jäämällä pois tulee itsestä huono kuva työpaikalla kun välttelee työkavereita ja tilaisuuksia joissa rakennetaan ryhmähenkeä. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko oikeasti on niitä joille koko tilaisuudet on vastenmielistä pakkopullaa. Harmi ettei sitä oikein saa tietää, kun muut paitsi tällaiset kiukkuiset omituiset vanhatpiiat ei sitä uskalla tunnustaa!

Aika hyvin olen kyllä noita vältellyt, koska muistaakseni 14 vuoden aikana jotka olen ollut samassa firmassa töissä, olen tainnut käydä 3:ssa. Noita on yleensä noin kerran kuussa erilaisia kissanristiäisiä. Ne kerrat kun olen osallistunut, olen päätynyt vetämään melkoiset kännit, jotta jotenkin edes kestäisin sitä menoa. Kerran oli jossain hiton teemapuistossa maastossa rata mitä piti ryhmänä mennä, ja uhosin jo lähtiessä, että minä en vittu tämmöistä lapsellisuutta tee, jos ei firma tarjoa menovettä! No, menovettä sentään järjestyi ja meikäläinen sitä nauttikin ihan kiitettävästi, mikä ei tosin edistänyt esim. köysiratojen ja kiipeilyesteiden selvittämistä, mutta vituttipa ainakin vähemmän :D Mä en oikeastaan tarkemmin ajatellen ihmettele miksi mulla on duunissa vähän pelottavan ihmisen maine ;-)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Söin päivittäin makeaa, dokasin perjantaina, ja paino -0,5 kg

Ei hitto, tutkimattomat ovat painonkehityksen tiet. Olen edelleen noudattanut rentoa linjaa että syön ja juon mitä mieli tekee että pääsen eroon pakkomielteisestä ajattelustani ruoan suhteen. Odotin, että taidan ekaa kertaa elämässäni nähdä nyt painolukemat yli 76 kg, mutta ei, paino olikin laskenut puoli kiloa ja oli aamulla 74,3 kg. Tässä viikon mättämiset, jotka stressin ja PMS-makeanhimon kourissa ovat sisältäneet melkoisesti makeaa ja stressin perjantainollauksen kaljalla. (juotuja mustia kahveja en merkkaa, kun ovat kalorittomia)

Maanantai:
Aamupala: Iso voicroissant, iso lasi Brämhults-mehua, cappuccino (täysmaitoon)
Lounas: Salaatteja salaattipöydästä, broileria, jälkkäri Pappilan hätävara
Päivällinen: Pastaa napoletana-kastikkeella, naposteluporkkanoita, keitetty muna, 2 riviä suklaata levystä

Tiistai:
Aamupala: Banaani, cappuccino
Lounas: Pasta-fetasalaatti öljykastikkeella, leipäviipale, jälkkäriksi hedelmäkiisseliä ja reilusti kermavaahtoa
Päivällinen: Jogurttia (rasvaa 10%), pensasmustikoita pari desiä, 1 porkkana, leipäviipale 2:lla juustoviipalella päällystettynä, Lakrisal-pötkö, tölkkiä Pepsiä (0,33 l)

Keskiviikko:
Aamupala: Banaani, cappuccino
Lounas: Katkarapusalaatti, leipäviipale, kourallinen maissilastuja
Päivällinen: Jogurtti, leiipää+voita+leikkelettä, appelsiini, porkkana, 2 Digestive-keksiä, Pepsi maxia

Torstai:
Aamupala: Cappuccino, 2 Belvita-aamiaiskeksiä
Lounas: Rucolamunakasta, salaatteja, leipäviipale, jälkkäriksi rommi-rusinavaahtoa
Päivällinen: Naposteluporkkanoita, tölkki ananasta, leipä öljyllä voideltuna ilmakuivatun kinkun kanssa, Pepsiä

Perjantai:
Aamupala: Cappuccinoa
Lounas: Salaatteja, lohta, kananmuna, leipäviipale, kotikaljaa, kourallinen maissilastuja
Päivällinen: 2 lihapiirakkaa, suklaapatukka, 8 isoa olutta

Lauantai: 
Krapularuokaa, valmista vartissa
Aamupala: Banaani, Battery-energiajuoma, 2 leipäviipaletta juustolla
Lounas: Tuorepastaa, pestoa, mozzarellaa, tomaattia, Pepsi Max -tölkki
Päivällinen: 2 leipäviipaletta juustolla ja suolakurkulla, banaani, suklaapatukka, Pepsiä

Sunnuntai:
Aamupala: Cappuccino
Lounas: Tuorepastaa, pestoa, mozzarellaa, tomaattia, persikka
Päivällinen: Lihapiirakka, banaani, teetä

Yhteenveto

No, tulipahan syötyä. Iltaisin ei jaksanut oikein laittaa ruokaa työstressin takia ja tuli elettyä kaikenlaisella pikkusyömisellä. Makeita meni myös lähes päivittäin. Krapulapäiväksi lauantai oli suht kohtuullinen, en tilannut jätti-super-perhepizzaa ja syönyt sitä 1,5 l sokericolan kera kuten joskus on tullut tehtyä vaan söin kotiruokaa. Ei nyt mitään terveellistä syömistä, mutta paino laski, ja en juuri jaksanut stressata syömistäni kaloripitoisista ruoista mikä on hyvä.