maanantai 31. elokuuta 2015

Polta hermosi aikuisten värityskirjalla!

Mulla meni viikonloppu hätätöiksi. Perjantaina tissuttelin kaljaa ajatuksella että huomenna saan maata koko päivän nauttimassa veltosta krapulatilasta sängyssä ja sohvalla. Lauantaina heräsin kuitenkin puolen päivän jälkeen kammottavaan puhelimen pirinään. Töistä, asiakas. Hätätilanne, ohjelmisto-ongelma tuotannossa. Sellainen joka voi vaikuttaa merkittävästi erittäin monien kansalaisten arkeen. No, kai minä sitten voin katsoa, kun kotona tässä vaan olen... Asia ratkesi, mutta sunnuntaina tuli toinen pienempi ongelma, jonka jouduin selvittämään klo 9 aikaan. Tämän jälkeen oli hermot ihan ylikierroksilla, naamaa kuumotti ja tuskanhiki tippui otsalta. Menin ostamaan jotain syötävää lähi-Alepasta. Kunnes huomasin siellä kassalla jonottaessani lehtihyllyssä Aikuisten värityskirjan, jonka luvattiin rentouttavan. Olin lukenut että nämä on muotia, joten päätin kokeilla.


Tykkään joskus piirtää tai askarrella, mutta mulla ei ole yhtään luovuutta, en siis itse keksi mitään. Siinä mielessäkin värittäminen voisi olla sopivan yksinkertaista puuhaa. Vähän alkoi jo epäilyttää kun katsoin kirjan värityskuvia: kaikki kauhean pikkutarkkoja ja yksityiskohtaisia.

Valitsin sellaisen jossa sentään oli jotain hahmojakin eikä pelkkää koko sivun toistuvaa pikkutarkkaa abstraktikuviota. Valintaan vaikutti myös se, että mulla ei ollut kuin noin 10 puuvärikynää, ja niistä oli 3 vihreitä, joten kasvin lehtiä paljon sisältävä kuva oli jees.


Kokemus osoittautui kuitenkin ihan muuksi kuin rauhoittavaksi, rentouttavaksi ja virkistäväksi, mitä kansi lupaa. Hermohan siinä meni, kun huonoja ikivanhoja Pirkka-puuvärikyniä sai painaa ranteensa kipeiksi että niistä edes lähti väriä paperiin, ja muutenkin se koko pikkutarkka nyhrääminen pienenpienten lehtien kanssa. Minä olisin enemmän kaivannut vaikka isojen pintojen suttaamista mustaksi, verenpunaiseksi, myrkynvihreäksi ja yleensä paremmin sunnuntaina töihin yllättäen joutumista vastaavaan mielentilaan sopivaksi rumaksi sotkuksi. Alimmaisen kuvan verran riitti kärsivällisyys ja ranteet, sitten oli pakko lopettaa. Ehkä teen tuon joskus vielä loppuun. Ehkä. Tai sitten poltan pihassa koko kirjan ja tunnen suurta iloa, kun olen saanut hävitettyä moisen nyhräämis-kidutusvälineen ihmiskuntaa, tai ainakin minua piinaamasta!


torstai 27. elokuuta 2015

Hupsis, onpas laihduttamattomuus lihottanut :-o

24.7. kirjoitin tänne siitä, että lopetin laihduttamisen, koska se on väsyttävää eikä edes onnistu, vaan jojoilen aina vaan siinä että vähän laskee paino, sitten taas nousee takaisin. Ajattelin, ja ajattelen vieläkin, että olisin ihan valmis hyväksymään sen että painaisin semmoiset 75 kiloa lopun ikääni.

Kukkamekot ei sovi valaille
En ole sen jälkeen käynyt vaa'alla ennen kuin tänä aamuna, kun pötsi näytti jotenkin erityisen paljon 7. kuukauden raskausmahalta pukiessani etätyöpäivän rennoksi asuksi päälle kesäistä kukkamekkoa. 75 kiloa on muuttunut kuukaudessa muotoon 79,8 kg. Noin kilo per viikko tässä on siis onnistuttu lihomaan, kun ei ole yritetty laihduttaa.
 Ei jumalauta, en minä tätä halunnut.... Minä halusin että pysyn 75-kiloisena elellen suhteellisen rennosti stressaamatta painosta, mutta en minä halua että se paino nousee ja nousee. Eikä edes tämä tämän päivän paino ole vielä hätätilanne, mutta kun pahaa pelkään että suunta on edelleen ylöspäin jos en tee mitään. Äitini on painanut aikuisikänsä noin 100 kg ja siihen näyttäisi olevan minunkin suuntani.

Ainoa vaan etten oikein tiedä mitä tehdä. Pikakuurit ei ole tehonneet, koska ne aiheuttaa kuurin loputtua aina valtavan ahmimishimon jota en onnistu kontrolloimaan tahdonvoimalla, ja niinpä lihon kuurin aikana pudotetut kilot takaisin. Karppauksella tai paleodieetillä en laihtunut lainkaan. Ravitsemusterapeutin ohjauksessa toteutettu järkevä, rauhallinen "virallisterveellinen" laihdutus taas kaatui siihen, että kun ollaan vain vähän miinuskaloreilla, niin yksikin satunnainen mässy- tai ryyppyilta kumoaa helposti parinkin viikon painonpudotuksen. Lopputulos oli etten oikein laihtunut koska lankeilin liian usein herkutteluun tai vaikka stressin-nollauskaljoihin kovan työviikon jälkeen, vaikka sitten suurimman osan ajasta olinkin miinuskaloreilla.

Miksi sitten olen nyt lihonut? Jos nyt taaksepäin katson asiaa, niin olen kyllä jossain määrin nautiskellut uudesta vapaudestani. Esim. ennen söin työpaikan ravintolassa salaattilounaita, nyt olen vetänyt sitä lämmintä ruokaa mitä mieli tekee (esim. viimeiksi bratwursteja ja perunamuussia) sekä jälkiruoan. Työssä on ollut aivan järjetön kiire ja stressi loman jälkeen, joten perjantaisin on tullut katkaistua työasioiden kaoottista mielessä kiertämistä viinipullolla (tai kuten ekan loman jälkeisen työviikon jälkeen: kokonaisella 2 litran hanapakkauksella viiniä) tai sixpackilla. Seuraavana päivänä on tietysti maistunut lievään jumittavaan darraoloon pizza tai rullakebab. Eli ei ole mitään mystisen yliluonnollista tämä lihominen vaan ihan syömällä ja juomalla itse aiheutettua.

No, ei kai tässä muu auta kuin sen verran yrittää kuria palauttaa etten enää lihoisi sentään, vaikka en ehkä laihtumista enää tavoittelekaan. Jos en sitten laihtunutkaan niillä ravitsemusterapeutin ohjeilla merkittävästi, niin en ainakaan lihonutkaan, joten ehkäpä pitäisi niihin palailla. Ei se ole edes kovin ankeaa jos sallii ne varsinaisen laihtumisen estävät lankeemukset silloin tällöin itselleen.

Mutta näin siis tuli torpattua haave siitä, että jos vain hyväksyn nykyisen painoni, voisin elää ruoan ja juoman suhteen rennosti ja koko asialla päätäni vaivaamatta.


perjantai 21. elokuuta 2015

Plussis änkyröi taas työpaikan kehityskeskustelussa

Meillä on taas ollut organisaatiouudistuksia, joten on uusi lähiesimies. Entinenhän oli jo vuosikausien (olen ollut tässä firmassa elokuusta 2000) aikana tottunut siihen, mikä on minun asenteeni, mutta uusi ei. Siksi olikin hupaisa kokemus tämä uusin tavoite- ja kehityskeskustelu.

Ensinnäkin, ennen keskustelua piti konsernin järjestelmään pisteyttää noin 30 kohtaan oma arvionsa omasta suoriutumisesta. Laitoin kaikkiin keskimääräisen, 3 väliltä 1-5. Lisäksi olisi pitänyt päivittää CV, mitä minua ei huvittanut tehdä, koska ei ole tiedossa oikeaa tarvetta päivitetylle CV:lle. Seuraava kohta: pitäisi pyytää yhteistyökumppaneilta ja asiakkailta arvioita itsestäni ja työsuoriutumisestani. Skippasin: en kyllä vaivaa ketään pyytämällä moista roskapalautetta. Seuraavaksi piti tehdä itselleen kouluttautumissuunnitelma. Skippasin. En halua kouluttautua muodollisesti, opettelen uudet asiat googlettamalla sitten kun niitä eteen tulee.

No, sitten tänään klo 10 itse keskustelu.
Esimies: - Olet laittanut kaikkiin itsearviokohtiin 3?
Minä: Niin. Olen omasta mielestäni ihan asiallinen työntekijä, mutten mikään huippuguru. Keskimääräinen ja keskinkertainen, mikä ei minusta ole huono asia.
E: (Käy läpi kohdat ja antaa omat arvionsa valitellen ettei vielä tunne oikein minua kun on uusi tehtävässä. Kysyy käykö minulle hänen antamansa arviot.)
M: Minulle käy. Nämä tällaiset keskustelut on ajanhukkaa, ihan sama mitä niihin kohtiin laittaa.
E: Mutta nämä vaikuttavat henkilökohtaiseen palkanosaan, ja lisäksi, jos tulee YT-neuvotteluja, niillä voi olla merkitystä.
M: En tarvitse yhtään enempää palkkaa kuin mitä saan nyt. Potkut olisi myös ihan ok, sitten keksin jotain muuta tekemistä, ehkä jopa kiinnostavampaa kuin tämä nykyinen.
E: Ahaa... Asiakkaat kuitenkin ovat kertoneet pitävänsä sinun asenteestasi ja minusta työsuorituksesi on ollut varsin hyvä.
M: Niin. Minä teen asialliset hommat, mutta jätän tarpeettomat kohkotukset väliin. Ehkä siksi olenkin tehokas asiallisissa hommissa.
E: Et ole ladannut tänne järjestelmään yhtään palautetta viiteryhmiltä?
M: En. Enkä lataa. Minä en vaivaa asiakkaita tai työkavereita ruinaamalla palautetta työstäni.
E: Tämä on oikeastaan pakollista, konsernin järjestelmä vaatii että tänne ladataan näitä vähintään 2...
M: No, voidaanhan me muuttaa tämä kehityskeskustelu myös irtisanomisilmoituksen allekirjoittamistilaisuudeksi. Se on minulle ihan ok.
E: No no, onhan nämä nyt vähän turhia minustakin... Koitetaan nyt jotain keksiä tähän sitten... Mites tämä koulutussuunnitelma. Jotain tähän pitäisi tallentaa. Vähintään 2 kurssia jokaiselle.
M: Minulle moiset kurssit on ihan hyödyttömiä. Menen niillä vain kouluaikojen moodiin, jossa fantasioin kestääkseni tylsyyden. Minä kyllä opiskelen tarvitsemani asiat itsekseni työn ohessa.
E: Mutta laitetaan tänne nyt jotain, ettei tule vaikeuksia...
M: Laita mitä vaan, ei minua kiinnosta. En kuitenkaan aio osallistua niihin koulutuksiin. Projektikiireitä, nääs.
E: No sillehän ei voi sitten mitään. Kyllähän laskutettava työ aina on tärkeintä. Kröhöm... Eli olet siis ihan tyytyväinen nykyiseen palkkatasoon ja työhön, etkä kaipaa uusiin tehtäviin?
M: Kyllä. En tekisi mitään lisäpalkalla, enkä halua edetä mihinkään. Minä tykkään nysvätä koodia yksikseni eläkeikään asti.

Vittumaisella ja ylimielisellä asenteella pärjää aina :D (Ja mikä parasta, jos ei pärjääkään, ei välitä!)

torstai 20. elokuuta 2015

Yhteiskuntasopimuksesta väännetään taas

Tämä yhteiskuntasopimusasia on hiertänyt meikäläistä siitä asti, kun uusi hallitus siitä ensimmäisen kerran puhui. Yhteiskuntasopimuksen kuvittelisi viittaavan johonkin vapaaehtoiseen solidaarisuuteen, mutta heti alusta asti tämä kuvio tuntui enemmän mafiatyyliseltä kiristykseltä: joko te hallintoalamaiset suostutte, tai sitten mätkäisemme teitä tuntuvilla lisäleikkauksilla, jotka lisäävät kurjuuttanne, erityisesti ennestään vähäosaisten kurjuutta.

Lisäksi ihmetytti vähäinen järkiperusteiden esittäminen toimenpiteiden välttämättömyydelle. Pakko pakko, Suomella on paljon velkaa, tarvitaan tuottavuusloikka (mitähän sekin loikka edes tarkoittaa), hoettiin. Mutta minkäänlaisia perusteita sille, millä tapaa erityisesti tämä tavoiteltu yhteiskuntasopimus sitten auttaisi maan ongelmiin, ei oikein esitetty.

Minusta vaikuttaa siltä, että Sipilä on pelkkä elinkeinoelämän äänitorvi tässä. Elinkeinoelämälle taatusti kelpaa oikein hyvin ehdotetut toimenpiteet, jotka käytännössä tarkoittavat palkanalennusta ihmisille, kun kerran jatkossa samalla palkalla täytyy tehdä enemmän työtä (nehän ovat ehdottaneet yksikkötyökustannusten laskemista 5%:lla sillä keinoin, että työaikaa pidennetään mutta palkkoja ei vastaavasti nosteta). Osan väestä voi jopa potkia pois, kun ne entiset tekevät pidempää päivää.

Ei mene kyllä meikäläisen pieneen päähän perille oikein se logiikka, että miten markkinatilanteessa, jossa tuotteita ja palveluita ei laskusuhdanteen takia oikein muutenkaan tahdota saada kaupaksi,. työllisyyttä parantaisi se, että nyt vielä työelämässä olevat (onnekkaat?) pannaan tekemään pidempää päivää. Vaikea uskoa että tämä tuottavuusloikka yhtäkkiä saa kaikki ostamaan Suomesta muiden maiden sijaan, niin että työpaikkoja syntyisi äkillisen kysynnän lisääntymisen myötä. Pessimistinä ennustan että jos sopimus tulee, firmojen tulokset voi hieman parantua kun työvoimaa voi vähentää saman tuotoksen tuottamiseksi, mutta että kansantalous tai työllisyys ei hyödy mitään, päinvastoin. Täytyy toivoa että olen väärässä, jos se sopimus nyt tulee...

Toivoisin kyllä että ei tule, ei ainakaan näillä nykyisillä hallituksen ehdoilla. Parasta olisi jos kansa sanoisi ei sopimukselle, mutta ei myös leikkauksille, ja kantaisivat huonot vallanpitäjät konkreettisesti ulos sieltä eduskunnasta. Joissain maissa sellaistakin on tapahtunut, jos kansa on kokenut että nyt ei kyllä valtaa pitävät pidä yhtään kansan puolta vaan päinvastoin kusevat linssiin. Suomessa niin ei kyllä tapahdu, liian lauhkealuontoista ja alistuvaa kansaa ollaan.

Huonojen vaihtoehtojen väliltä tässä siis valitaan, ja luultavasti prosessin jälkeen kansalaiset syyttelevät toisiaan lopputuloksen huonoudesta, koska kaikissa vaihtoehdoissa osuu kipeästi suureen joukkoon ihmisiä. Jos ay-puoli ei anna periksi, ja yhteiskuntasopimusta ei tule, niin sitten tulee leikkaukset, ja duunareita syytetään niistä. Jos sopimus tulee, se saattaa entisestään huonontaa työllisyystilannetta ja työssä olevien hyvinvointia ja jaksamista, mistä toivottavasti edes syytökset menevät oikeaan osoitteeseen eli hallituksen suuntaan, eikä toisia kansalaisten ryhmiä vastaan.

Eräs bullshit bingon versio tämäkin

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Keittiön kaappien D-C-Fix muutoksia

Lauantaina tuli käväistyä sitten Bauhausissa ja ostettua punaista ja mustaa D-C-Fix kontaktimuovia tarkoituksenani tehdä kalpean valkoisesta keittiöstäni vähän värikkäämpi. Ostin myös uusia kahvoja kaappeihin.



Samalla tarttui mukaan puu ja linnut -aiheinen sisustustarra, jonka ajattelin sopivan hyvin uuden sohvani yläpuolelle seinälle. Ei ollut muuten kovin mukava seinään kiinnitettävä: aina kun sai yhden osan kiinni seinään, niin muut osat tuppasivat tarttumaan yhteen ja sitten sai taas selvitellä sotkua ja toivoa ettei koko tarra hajoa kun joutuu repimään irti puun oksia ja lehtiä toisistaan... Lopulta sain kuitenkin kuvion seinään.


Sitten itse keittiöhommaan, joka olikin melkoinen urakka. Ensin kahvat pois kaikista kaapeista. Alakaapit jotka päätin päällystää mustalla, päällystin irrottamatta ovia, mutta tajusin että yksin tehden en mitenkään onnistu yläkaappien kanssa jos en ota koko ovia irti ja tee hommaa vaakatasossa.

Täytyy sanoa että ei tuo päällystys nyt ihan täydellisesti onnistunut, paljolti syystä että tein sen yksin. On aika vaikea yhtä aikaa yrittää saada ilmakuplia pois kiinnitettävästä osasta ja toisaalta pitää toista päätä ilmassa, vetäen suojapaperia tarran takaa pois. Kyllä niihin pieniä kuplia jäi sinne tänne, mikä on syy miksi toistaiseksi en ole kiinnittänyt uusia kahvoja kaappeihin ollenkaan. Mietin tässä jonkin aikaa, että revinkö koko D-C-fixit kuplineen pois vai onko sittenkin vähän kuplainen mutta omaan makuuni väreiltään mieluinen keittiö parempi kuin valkoinen. Jos päädyn pitämään kontaktimuovit, laitan sitten uudet kahvatkin paikalleen. Tältä keittiö näyttää nyt (kuva keittiöstä ennen kontaktimuovitusta edellisessä postauksessa).





keskiviikko 12. elokuuta 2015

Sohva tuli - nyt harmittaa asoasunnon halvat pintamateriaalit

Minulle tuli Iskusta lomalla tilaamani sohva ja sohvapöytä nyt. Olohuoneen muuttaminen puna-musta-valkoteemaan alkaa olla valmis! Hyvä että pääsin lopulta eroon entisestä jo opiskeluaikana hankitusta painuneesta ja kuluneesta vuodesohvasta. Uudesta tykkään kovin ja sopii yhteen maton ja verhojen kanssakin.


Koska ikinä ei voi olla mihinkään tyytyväinen ( ;-) ) niin nyt kun olohuoneen yleisilme tuli vähemmän nuhraikseksi, alkoi harmittaa asunnon halvat pintaratkaisut. Tämä on asumisoikeusasunto. Sinänsä tällä kalliilla alueella (asun Helsingin Eko-Viikissä) hyvä ratkaisu, koska vastaavien omistusasuntojen hinnat alkaa 300 000 eurosta, millaista lainaa yksikään pankki ei sinkulle myöntäisi. Tykkään asua täällä ja tykkään myös rivitaloasunnosta, että on koiralle oma pieni piha. Ja omasta asuntoon kuuluvasta erillisestä kasvimaatilkustakin.

Ainoa vaan, että olisi se asumisoikeusfirma rakentaessaan voinut edes VÄHÄN skarpata pintojen kanssa. Mulla on täällä tupakeittiö, eli olohuone ja keittiö / ruokailutila on yhtä isoa huonetta. Ja harmittaa, että olohuoneen sohvalla istuessa näkyy suoraan maailman halvimmat valkoiset rumat keittiönkaapin ovet ja halvin mahdollinen uuni ja pakastin. Ja toki tylsän valkoinen välikaakelointikin. Jotain tarttis seuraavaksi tehdä tälle kalpealle olohuoneen maisemanpilaajalle. Ei tuo niin haittaisi jos tosiaan ei näkyisi suoraan ilman mitään näköesteitä olohuoneesta.


Näihin asuntoihin saa kyllä tehdä isojakin remontteja, mutta se on vähän siinä ja siinä paljonko viitsii laittaa rahaa sellaiseen, kun asunto ei ikinä tule omaksi eikä siis remontit muutu arvonnousuksi josta saa asuntoa myydessä takaisinkin päin. Mieli tekisi mustia korkeakiiltoisia keittiökaapin ovia, hopeanväristä jääkaappi/pakastinta ja ties mitä. Mutta voipi olla että ensi hätään yrittää jotain halvempaa, esim. kaakelitarroilla edes vähän poistaa kalpeutta keittiöstä. Niitähän on sellaisia yksivärisiäkin kaakelitarroja, joilla saa valkoiset kaakelit näyttämään vaikka marmorisen harmaalta tai miltä vaan.

Toinen inhottava ongelmakohta täällä on lattiat. Koulun tai muun ulkokengissä kuljettavan julkisen tilan lattiaa muistuttava etovan kellertävän-harmaakukertava muovimatto koko asunnossa, myös kylpyhuoneessa, ei ole kaikkein mieltä ylentävimpiä näkyjä. Voi olla että seuraavan loman projekti on että laitan jotkut kivilattiaa muistuttavat laminaattilattiat koko asuntoon vaikka!

Matoista tykkään, lattia yök.

maanantai 10. elokuuta 2015

Miksi oikeastaan edes pitäisi olla hyvän näköinen?

Kesäloman ajan olen ollut totaalisen välinpitämätön siitä miltä näytän. Olen tahallani käyttänyt mm. erittäin rumia ja läskejäni peittämättömiä vaatteita, kulkenut ilman meikkiä ja hiukset homssuisella poninhännällä - enkä ole silti murehtinut ulkonäköäni yhtään. Tämä on täydellinen vastakohta sille, millainen olen suurimman osan elämääni ollut. Minähän olen jopa huolellisesti laitettuna, muotoilevissa alusvaatteissa ja peittävissä vaatteissa, hävennyt itseäni ja kokenut alemmuutta ulkonäöstäni. Jopa silloin kun olin vielä hoikka, koin olevani kammottavan, hävettävän ruma ja tunsin että ihmisia varmasti inhottaa kun joutuvat näkemään minut.

Nyt eilen sitten koiralenkillä kun pohdin tätä asiaa tuli mieleen, että miksi ihmeessä edes pitäisi pyrkiä olemaan kaunis tai edes mahdollisimman hyvän näköinen omat lähtökohdat huomioon ottaen? Mitä minä sellaisella tekisin? Tai oikeastaan juuri kukaan muukaan, lukuunottamatta niitä joiden työ tai harrastus vaatii hyvää ulkonäköä (loppujen lopuksi aika harvat vaatii muuta kuin siisteyttä ja asiallisuutta).

Yleisin perusteluhan on se, ettei vastakkainen sukupuoli kiinnostu jos ei ole hyvän näköinen. Nykyään sanotaan sinkkumarkkinoiden olevan valtavan pinnallisia. Mutta silti kun katselen maailmaa omassa elinpiirissäni, niin parisuhteissa näyttää olevan ihan kaiken näköisiä ihmisiä, ei pelkästään kauniita tai hoikkia. Ei selvästikään ulkonäkö ole naiselle mikään parisuhteen este, jos ihan tavallinen mies kelpaa eikä halua joksikin miljonäärin edustusvaimoksi tai jotain muuta erikoisempaa. Jos haluaa yhden illan seuraa, sitä löytää nainen aina. Olen joskus kyllästynyt kaljoittelemaan yksin kotonani ja poikennut lähibaariin, ihan vaan kaljalle, mutta eihän sitä kaljaa ole rauhassa tahtonut saada juoda kun yksinäinen nainen, jopa nelikymppinen ja tukeva, vetää puutteisia miehiä puoleensa kuin raato kärpäsiä. Enkä ole edes ollut hehkeimmilläni, kun viinan loputtua talosta olen lähtenyt humalaisena farkuissa ja koti-t-paidassa sinne baariin. Selvästikään ei siis hyvää ulkonäköä tarvita ei seksiseuran, eikä edes parisuhteen saamiseen.

Se mitä itse nuorempana hain oli ihmisten myönteinen huomio kielteisen sijaan. Minusta olisi jotenkin ollut hienoa, jos olisin ollut niin kaunis että perääni olisi katsottu ja olisin kokenut että minut jotenkin erityishuomioitaisiin ulkonäköni takia. Ja koska en saanut sellaista huomiota, koin että varmasti olen niin ruma että ne mielessään miettivät että hyi onpa oksettava ilmestys, mutta kohteliaisuuttaan eivät vaan sitä päin naamaa sano. Mutta mitä ihmisten myönteisellä huomiolla sitten konkreettisesti tekee? Ei mitään. Ei sillä voi ostaa mitään kaupasta, eikä siitä ole mitään muutakaan hyötyä kuin heikon itsetunnon tilapäinen pönkitys. Nimenomaan tilapäinen, koska jos ihminen on epävarma itsestään niin ei se epävarmuus mihinkään lähde sillä jos joku sanoo jotain positiivista. Sitä palautetta ei yleensä edes usko tai  jos uskoo, niin keksii jonkun muun tavan mitätöidä sen merkitys hetken päästä. En usko että toisilta palautteen kerjääminen tai saaminen on ikinä tie pysyvään hyvään itsetuntoon.

Minusta tuntuu että olen lopulta päässyt siihen vaiheeseen, jossa en välitä pätkääkään mitä ihmiset minusta ajattelevat. En voi oikeasti edes tietää sitä, koska minulla ei ole paranormaalia kykyä ajatustenlukuun. Varmasti jotkut tykkää, jotkut inhoaa ja useimmat eivät ajattele minusta mitään. Mutta ei minun tarvitse sitä miettiä mitä muut minusta ajattelevat, vaan voin keskittyä elämään omaa elämääni miettimättä enää sitä, miltä se elämäni ja ulkonäköni muista näyttää. Kuinka hullua, että lähes joka tilanteessa jossa on muita ihmisiä paikalla, olen vuosikymmenet itse käsillä olevaan asiaan keskittymisen ohella keskittynyt arvailemaan toisten ajatuksia minusta ja ahdistumaan omasta ajattelustani. Sitten sanoin: "toiset ihmiset on helvetti", mutta ei ne ole, oma kuvitteluni heidän pahantahtoisuudestaan ja arvosteluistaan on. Kaikki keitetty kokoon omassa päässä.

Nämä kaikki ajatukset on aika itsestäänselvyyksiä, tai ainakin niiden pitäisi olla. Siksi mietinkin viitsinkö tätä edes kirjoittaa. Kuitenkin kävin eräällä keskustelupalstalla, jossa heti tuli vastaan otsikoita kuten "En halua enää elää läskinä", "Rumat hampaat pilaavat elämäni" jne, ja päätin, että ehkäpä sellaisellekin kirjoitukselle on tarvetta, jossa sanotaan että ei sillä ulkonäöllä oikeasti ole juuri mitään väliä, jos ei sitä omassa mielessään jatkuvasti märehdi ja omalla märehtimisellään pilaa elämäänsä.


torstai 6. elokuuta 2015

En muistanut lomalla miten paljon työ uuvuttaa

Ekaa viikkoa töissä tässä ihanan rennon loman jälkeen. Lomalla mieliala oli aurinkoinen ja ajattelin, että miksipä ei voisi sitä lomaa jatkaa tavallaan töissä käydessäkin, mutta "osapäiväisenä". Eli samalla tapaa kuin lomalla, nauttia illat ja viikonloput elämästä. Ihmettelin tosissani, miksi en ole niin ymmärtänyt ennen tehdä.

No, en ihmettele enää. Lomalla unohtui se tosiasia, että se työ on henkisesti äärimmäisen voimat pois
imevää, eikä sen jälkeen JAKSA mitään. Maanantaina jo ihmettelin, että olenko kipeäksi tulossa kun työpäivän jälkeen jo ajatus koiran kanssa lenkille menosta tuntui raskaalta. Sen jälkeen en jaksanut laittaa ruokaa vaan menin ostamaan eineksiä kaupasta. Tiistaina muistin, että ei, en minä ole tulossa kipeäksi, vaan LOMA ON LOPPU. Että tätähän se on aina ollut. Kaikkea moskaa tulee syötyä kun ei jaksa laittaa itse mitään. Kaljaa tulee juotua kun mitään muuta hyviä fiiliksiä tuottavaa ei jaksa, ja pelkkä sohvalla istuminen väsyneenä on tylsää. Koiran iloinen leikkisyys, joka lomalla oli kivaa, tuntuu nyt siltä että "tuokin taas vaatii multa huomiota, mutta kun minä EN JUMALAUTA JAKSA!" Eilen päästiin jo siihen asteeseen, että kun puhelin soi, sain suunnilleen paskahalvauksen, koska en jaksaisi puhua kenenkään kanssa.

Eli näköjään normipäivät on taas alkaneet. Tätä sitten seuraavaan kesään asti. Jei.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Keski-iän kriisissä halusin muuttaa kaiken mutta lopulta en muuttanut mitään

Selailin tässä aiempia vanhoja blogipostauksiani lähinnä tarkoituksena varmistaa mistä aiheista olen jo kirjoittanut, ettei tule vahingossa toista samanlaista kirjoitusta tehtyä. Päällimmäiseksi lukemisesta jäi kuitenkin käteen oman keski-iän kriisini kehityskulku.

Alussa olen levottomassa mielentilassa, jossa olen sitä mieltä että elämässä on jotain pahasti vialla, muutakin kuin se oma paino, ja kaikki pitäisi muuttaa. Työ ja ammatti on väärä, asuinmaa on väärä, se että minulla ei ole miestä tai lapsia on tissutteluelämän aiheuttama virhe jonka ehkä ehtii vielä korjata jos kiirettä pitää. Työn suhteen ahdistaa tosin se, että vaikka olin sitä mieltä että nykyinen työ on väärä, niin en ollut vieläkään myöskään keksinyt tilalle sitä unelma-ammattia, johon sitten oikeasti haluaisin. Nettideittejä tuli kokeiltua, ajatuksella että jos nyt äkkiä löytäisi miehen niin ehkä yhden lapsenkin vielä ehtisi tehdä. Ulkomaille hain töihin jonkin verran, mutta melko laiskasti, koska siinä vaiheessa aloin jo jollain tasolla tajuta, että en taidakaan kaivata niitä ulkoisia muutoksia elämääni, kun sisäinen muutos on jo pitkällä.

Se sisäinen muutos näinä keski-iän kriisivuosina on ollut jonkinlainen rauhoittuminen ja pienistä arjen asioista nauttimaan oppiminen. En minä enää koe työtäni ja ammattiani minulle vääräksi tai pääosin ahdistavaksi. Stressiä toki on joskus ja muitakin epäkohtia, mutta paljon myös hyvää kuten etätyömahdollisuudet ja työn itsenäisyys. En minä oikeasti halua alaa vaihtaa. Puolisoa ja lastakaan en ole enää aikoihin kaivannut - niiden kaipuu oli lähinnä jonkinlaista vieroitusreaktiota siitä kun lopetin jokapäiväisen alkoholin tissuttelun, ja elämä tuntui selvin päin ja ihan yksin tyhjältä. Nyt olen tottunut elelyyn ilman suurkulutusta, ja  nautin yksin olemisesta, enkä voisi kuvitellakaan ketään miestä saati lapsia elämääni. Olen nykyisin varsin tyytyväinen omituinen erakko-vanhapiika. 

Koomisin oli tuo ulkomaille muutto -ajatus. Minä kun olen vanhemmiten tullut sellaiseksi etten meinaa jaksaa pieniäkään muutoksia rutiineihin ilman että ne herättävät voimakasta sisäistä vastustusta. Ja sitten tällainen ihminen menisi tekemään elämänmuutoksen, jossa muuttuisi ympäriltä kaikki: kieli, ihmiset ympärillä, työpaikka, kulttuuri... Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi en ole kovin impulsiivinen ihminen ja vetkuttelin päätöksiä riittävän kauan että koko halu noihin kaikkiin muutoksiin meni ohi. 

Näinkin voi siis keski-iän kriisissä käydä, että ihminen oppii tykkäämään siitä entisestä elämästään, joka ahdistikin vain sisäisen kriisin takia eikä itsessään. Tällaista ratkaisua ei naistenlehdet koskaan tuo esiin, vaan niissä ihannoidaan niitä jotka ovat tehneet isoja muutoksia elämäänsä keski-iässä. Sellaisia ihmisiä ylistetään rohkeiksi. Minä en ehkä ole rohkea, mutta varsin elämääni tyytyväinen nykyisin olen!