sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Auto hajosi - kun pieni oljenkorsi katkaisee kamelin selän

Kuten lukijat tietää, töissä on ollut pitkään stressiä, mutta olen jotenkuten pärjäillyt sen kanssa. Välillä alkoholin avulla itseäni rauhoitellen tosin. Ja nyt olisi talviloma odotettavissa kunhan vielä viikon jaksaa, joten ei hätiä mitiä. Mutta sitten kävi näin.

Tänään minun piti käydä parin kuukauden välein toistuvalla koirien trimmausreissullani Turun suunnalla. Siellä on kasvattamiani koiria joita olen trimmannut pennusta asti, ja pari muutakin asiakasta. Trimmaukset tuli tehtyä, mutta lähes heti kun lähdin viimeiseltä asiakkaalta, auto päätti sytyttää moottorivikavalon ja heittää herjan "Anti pollution system failure" näyttöruutuun. No, ok, sitten se varmaan saastuttaa vähän enemmän, mutta eipä hätää, ajan kotiin ja vien sitten Helsingissä rauhassa huoltoon.

Ei se vika vaan siihen jäänytkään. Aika pian alkoi käydä niin, että autosta alkoi ylämäissä veto loppua täysin. Olin sporttisen autoni kanssa tien tuke, joka körötti ylämäet neljääkymppiä koska auto ei kulkenut lujempaa vaikka olisi kaasu pohjassa. Tajusin, että nyt on oikeasti jokin pahempikin vika. Pysäytin auton tien sivuun, ja jäähdytin huusi kuin syötävä, vaikka mittarien mukaan moottori ei ollut liian lämmin. Sittenkin ajattelin että ok, no, annetaan sen jäähdyttää ja jatketaan matkaa. Mutta jossain ennen Saloa kävi selväksi, että ei, tällä autolla ei jatketa kyllä nyt enää mitään, kun moottoritien pitkä ylämäki vaan oli liikaa.

No, soitto hinauspalveluun, ja auto vietiin paikallisen korjaamon pihaan odottamaan huoltoa, minut Salon rautatieasemalle. Tässä vaiheessa olin jo ärtynyt kuin ampiainen. Ostaessani junalippua automaatista ärsytti kaikki. "Miksi tämä saa#@nan softa vittuilee mulle. Mä en tajua mitään! En jaksa, en osaa, en pysty!" No, sain lipun ostettua kuitenkin. Seuraava ilouutinen: junaliikenteessä oli vakavia häiriöitä tietojärjestelmäongelman takia, joten joutuisin odottamaan junaa lähes tunnin. Päälläni oli ohuet verkkarihousut, t-paita ja kevyt viittamainen takki, koska minunhan oli tarkoitus vaan autolla kulkea trimmipaikkojen ja kodin väliä. Salossa ei ollut juna-asemaa johon pääsisi sisälle lämpimään odottamaan. Oi tapahtuisipa tämä Helsingin asemalla, niin olisin mennyt Pullmaniin rauhassa juomaan kylmän oluen ajan kuluksi... Nyt pidin itseni lämpimänä silkalla vitutusenergialla, sillä että hermostuneena tinttasin pitkin ja poikin asema-aluetta ja itsekseni valitin miten kaikki on paskaa.

Lopulta pääsin vittuuntuneena ja palelevana junaan. Ei kiinnostanut pätkääkään etsiä oikeaa vaunua ja istumapaikaa, vaan mäjäytin perseeni ekaan paikkaan minkä löysin. Koko matkan sisäisesti valitin että tämä on paska maailma, kaikki on paskaa, että minä taidan ottaa saikkua koko helvetin viikon kun en jaksa. Suunnittelin meneväni Helsingin pään asemaa lähellä olevaan Vltavaan ja juovani kunnon kännit, ja soittavani töihin huomenna että mulla on vatsatauti, en pysty tulemaan.

No, meninhän minä yhdelle oluelle sinne, mutta sitten taas tympeä moraalin taju totesi että en minä kyllä viinan takia ala töistä pois olemaan, joten pakko vaan niellä vitutukset ja lähteä kotiin. Huomenna sitten uusi seikkailu, että millä helvatilla pääsen julkisilla työpaikalleni kotoa. Se ei ole niin kauhean yksinkertaista kun työpaikka ei ole keskustassa vaan matka on suuntaan Koillis-Helsinki -> Helsingin ja Espoon rajaseudut lännessä. Reittiopas tarjoaa riemastuttavaa reittiä kahdella eri bussilla ja kohtalaisilla kävelymatkoilla itselleni täysin vierailla seuduilla välissä. Sekin vituttaa jo valmiiksi. Olen varma, että eksyn johonkin ties minne lähiöön etsiessäni seuraavan bussin pysäkkiä ja myöhästyn klo 9 palaverista sen takia.

Näissä tällaisissa tilanteissa kyllä huomaa miten stressi vaikuttaa. Olen yleensä stressittömissä tilanteissa aika rauhallinen, ja tällaisen autorikon sattuessa vaan toteaisin itselleni, että ei mitään hätää, nyt vaan hoidetaan tämä juttu yksi etappi kerrallaan. Ja että niin kauan kuin kännykkä toimii ja on pankkikortti tallella, niin että voi tarvittaessa vaikka tilata taksin, niin ei ole mitään hätää. Mutta nyt kun on ennestään stressaantunut, niin pienikin vastoinkäyminen saa mielentilaan, jossa kiroaa koko olemassaolon alimpaan helvettiin, ja haluaisi vaan juoda itsensä katuojaan ja unohtaa. Mutta onpa sentään se talviloma viikon päästä... Jaksaa jaksaa ;)

tiistai 17. tammikuuta 2017

Juopot - meikäläisen lempi-juttukaverit

Tänään työasioilla paikallisjunassa. Eräältä asemalta sisään tulee alkoholisti -sen kyllä huomaa vaikka istun selkäpäin oveen, nimittäin aggressiivisen kuuloinen mesoaminen kuuluu koko vaunuun: "Mä oon saatana alkoholisti ja linnakundi, Sörkan vankilassa istunut ja harrikkajengiin kuulunu, saatana.". Huomaan että ihmiset alkavat tehdä vetäytyviä eleitä, kaikki selvästi toivoen ettei känninen mesoaja vaan istuisi heidän viereensä.

Itseäni juoppojen elkeet jotenkin aina huvittaa joten itsekseni hymyilen. Paitsi että juoppo huomaa sen ja ilahtuu: "Ai perkele, sinäpä et olekaan ylpeä". Mihin minä, että mitäpä sitä ylpeilemään, ihmisiä me täällä kaikki ollaan. Istuu siihen vastapäätä. Heti ei näytä että haluaisi jatkaa keskustelua joten katselen vaan ikkunasta ulos ja ajattelen tulevaa palaveria. Mutta pian känniläinen haluaa alkaa jutella. Siitä seuraakin melko hauska keskustelu, niin kuin usein humalaisten kanssa tulee.

Humalainen: - Mulle viina maistuu, oon alkoholisti. Minä: No siltä vaikuttaa, vaikka eipä sillä, että kyllähän se aika monille maistuu. En itsekään varsinaisesti lasiin sylje.
H: (Kaivaa pullon rintataskustaan) Maistuuko kauniille rouvalle huikka? En ihan kenelle tahansa anna, mutta sinä kun et oo ylpee niin sulle voin antaa. Minä: No ei kiitos, työasioilla tässä ollaan, ei sinne asiakkaalle voi viinalta haisevana mennä.
H: Siis vettä? VETTÄ? Vesilinjalla??? Minä: Joo. Sinulle ehkä yllättävää, mutta sitäkin voi juoda. Paremman puutteessa. Kuten se vanha merirosvo, joka oli joutunut kerran juomaan vettä kun rommi oli laivasta loppunut, ja sen jälkeen hän aina sanoi, että on kerran maistanut vettä, eikä maista muuten toista kertaa.
H: (Nauraa) Sinähän muuten oot aikamoinen... Kerro vielä toinen vitsi! Minä: No en mä nyt tiedä keksinkö... No, joko toi on sisäsiisti?
H: Mikä? Minä: No toi mäyräkoira tietenkin (miehen vieressä penkillä on mäyräkoira keskikaljaa).
H: On, on, mutta isäntä ei aina niinkään. Alkoholisti saatana. Tulin uskoonki vankilassa mut sitten luovuin uskosta, mut kyllä mä silti kavereille saarnaan ettei joudu sille väärälle puolelle... Kerro vielä vitsi! Kerro pliis. Minä: Nyt ei kyllä enää tule, on runo- ja vitsisuoli tukossa. Ihan on ummetus iskenyt.
H: Minä rakastan sun rintoja! Minä: Niinhän sä voit luulla kun mulla on talvitakki päällä. Kuule kyllä tässä iässä on asia niin, ettei niissä roikkuvissa utareissa kauheasti silmäniloa ole. (Tässä vaiheessa huomaan, että parin penkkirivin päässä varhaisteinit seuraavat kiinnostuneena keskustelua ja hymyilevät. Ei hitto, taas minä olen klovnin roolissa :D )
H: Sä oot niin ihanan seksikäs! Minä: Äitis on. Mutta niinhän ne sanoo, ettei ole rumia naisia, on vain liian vähän viinaa. Sulla on selvästi annostelu osunut kohdilleen.
H: Ammattimiehiä tässä ollaan, oikein vanhan koulukunnan semmoisia. Minä: Nyt kuule on niin että mun täytyy jäädä tässä seuraavalla asemalla pois.
H: Hylkäätkö sä mut? Älä mee, tuu meille, otetaan vähän kuppia saatana. Minä: Ei nyt mun kyllä täytyy mennä, mut hyvää päivänjatkoa vaan sulle! (Nousen penkistä ja menen ovelle)
H: Huutelee kommentteja miten ihana ja seksikäs olen. Minä: Heitän ovelta lentosuukon ennen lähtöäni nauraen itsekin omaa käytöstäni. Nuorempana olisin hävennyt korvat punaisena käytöstäni vielä pitkään ja miettinyt mitä kaikkea nyt sanoinkaan kaikkien kuullen, mutta nyt vaan hymyilytti, että tulipa ilahdutettua alkoholistia ja viihdytettyä muita matkustajia (meinasin myös että olisin kumartanut teatraalisen kumarruksen minua hymyillen katsoville teinipojille, mutta se sentään jäi aikomukseksi) :D

 Olin varmaan mielenkiintoinen näky jakkupuvussa ja villakangastakissa, hiukset nutturalla ja kannettava tietokone salkussa, heittämässä ehkä kuusikymppisen juopon kanssa läppää ties mistä utareista ja runosuolen ummetuksista :D



Tällainen ei ole edes kovin harvinaista

Jo kun olin parikymppinen, juttelin usein paikallisen alkoholistien yömajan ulkopuolella roikkuvien alkoholistien kanssa, kun siitä koiraa ulkoiluttaessani ohi kuljin, ja he kutsuivat minua "Prinsessaksi". Heistä se oli niin ihmeellistä että joku nuori nainen juttelee heidän kanssaan. 

On se kummaa, että minä joka olen niin epäsosiaalinen, että ahdistun jos selväpäinen ja asiallinen naapuri vaikka juttelee postilaatikolla säästä, niin en ahdistu ollenkaan kun joku vankilatuomiollaan kerskaileva örisevä känniläinen juttelee mulle. Kertonee jotain meikäläisen huumorintajun tasosta - sopii parhaiten yhteen vanhojen alkoholistien kanssa :D

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Patrik Borg ja ohjelma syömishimojen hallintaan

Huomasin ohimennen kirjahyllyssäni vielä yhden painonpudotuskirjan -niistä muista olin jo hankkiutunut eroon- ja päätin viedä sen taloyhtiön kierrätyshyllylle. Kun minähän en enää jaksa painoa pudottaa. Kuitenkin ajattelin vielä selata kirjaa vähän läpi ensin.

Ja sieltähän löytyi ihan täsmäasiaa nykyiseen ongelmaani, eli lähinnä ahmimishäiriöistä muistuttavaan syömiskäytökseen, jossa välillä iskee todellinen sudennälkä missä ahmin käsittämättömiä määriä ruokaa. Ongelma on ilmeisesti hyvin tavallinen monta kertaa laihduttaneilla ja takaisin lihoneilla jojolaihduttajilla, johon ryhmään kuulun kyllä, sitä on turha kieltää.

Hassua, että minä aina pidin näitä Borgin juttuja vähän nynnynä nyhjäämisenä, millä mitään tulosta ei varmasti tule. Mutta nyt kun en enää tavoittelekaan mitään laihdutustulosta, vaan haluaisin vaan alkaa syödä sillä lailla "normaalisti", ilman että pari kertaa viikossa iskee joku älytön pakkomielteenomainen ahmimiskohtaus, niin alkaa kiinnostaa. Olen ilmeisesti nyt vasta kypsä Borgin lähestymistavalle. Niinpä tämä kohta veti heti huomioni:

Syömishimot kuriin! Tämä luku on tarkoitettu jokaiselle, joka kokee syömisensä olevan ainakin ajoittain kohtuutonta. Jos tunnet olevasi makeanhimoinen, ahmija, tunnesyöjä tai olet varma, että vatsasi on pohjaton tai näläntunteesi pahasti sekaisin, sinun on parasta lähteä liikkelle tästä ohjelmasta. 

Lisäksi lohdullisesti vakuutetaan, että käsitys siitä että ahmimisongelma on hyvin vaikea ratkaista on yleensä väärä, ja että luvun ohjelmaa käyttäen hyvin monet ovat saaneet ongelman hallintaan. Alla kirjan kaaviokuva ohjelman kulusta.


Mukavaa, että ohjelmassa ei ole kieltoja ja rajoituksia vaan päinvastoin pitää varmistaa että syö riittävästi ja että sallii tarpeeksi herkkuja ja niitä ruokia joita on itseltään kieltäynyt laihduttaessaan. Vähän epäilyttää että auttaako, mutta toisaalta, vaikuttaa sen verran helpolta noudattaa, että taidanpa kokeilla! Eipä ole varmaan haittaakaan ainakaan, tällainen tuskin sekoittaa kroppaa mitenkään kuten rajut kuurit voi tehdä.

Vaihe 1: Syö riittävästi ja 2: Syö tasaisesti ja päivällä tarpeeksi


Näitä pitäisi, kuten taulukosta näkyy, alkaa noudattamaan heti alusta. 

Riittävästä syömisestä ohje sanoo, että kaloreita ei tarvitse laskea, mutta jos on niitä tottunut laskemaan, pitää varmistaa että syö vähintään 1500 kcal joka päivä, mieluiten 1600-1800 kcal (miehille vähintään 200 kcal enemmän). Vaiheen 1 tavoite on syödä niin paljon, että näläntunteita ei tule, eikä verensokeri laske liian alas. Ohjelmassa sanotaan, että tässä vaiheessa ei yleensä laihdu, mutta harvoin lihookaan, ja että vaihe on välttämätön syömishimoista pääsemiseen.

Syömisrytmin tasaaminen on toinen muutos joka pitää ottaa työn alle samaan aikaan. Tässä on itselläni ollut paljon ongelmia. Usein olen niin stressaantunut töistä, että unohdan syömisen esim. töissä kokonaan tai tuntuu etten hermostuneelta tilaltani pysty syömään, ja niin juon vain kahvia ja energiajuomaa. Sitten luonnollisesti tästä seuraa jossain vaiheessa kauhea sudennälkä, johon ei riitäkään mitkään normaalit määrät ruokaa. 

Iloinen yllätys on, että ohjelma sallii aamupalan väliin jättämisen -itseäni oksettaa syöminen ennen puolta päivää- mutta sanoo, että jos jättää aamupalan väliin, niin on varmistettava että sekä lounaan että päivän välipalan on oltava reiluja kunnon aterioita. Niille jotka syövät aamupaloja sanotaan, ettei aamiaisen tulisi olla kovin kevyt ja sen pitäisi sisältää sekä proteiinia että rasvaakin. 

Itselläni tämän suhteen muutos on se, että pitää alkaa muistaa syödä välipala lounaan ja päivällisen välillä. Usein en ole syönyt mitään,vaan töissä salaattilounas, sitten mustaa kahvia kunnes illalla klo 21 aikoihin päivällinen. Nyt täytyisi miettiä joku sekä proteiinia että rasvaa sisältävä tukeva välipala esim. heti töistä tulon jälkeen syötäväksi. 

Mutta vaikuttavat ihan siedettäviltä muutoksilta, ei miltään ylivoimaiselta. Katsotaan miten lähtee menemään :)


tiistai 3. tammikuuta 2017

Uusi vuosi, ei lupauksia

Jos nyt jotain olen oppinut niin sen, että ainakaan laihduttamiseen liittyviä lupauksia ei meikäläisen parane antaa. En jaksa pitää niitä kuitenkaan :D Eikä ehkä paljon muitakaan, koska lopulta olen sellainen ihminen, että teen kullakin hetkellä mitä sillä hetkellä huvittaa tehdä, miettimättä mitään aiempia päätöksiä. Eli on tässä itsetuntemus ainakin lisääntynyt kolmen vuoden laihduttelun aikana, eikä enää ole epärealistisia luuloja siitä mihin motivaationi riittää.

Ainoa lupaus jonka viitsin tehdä voisi olla jotain tämän kaltaista:

Vuonna 2017 aion nauttia elämästä. Jos tekee mieli syödä suklaata, syön. Jos huvittaa valvoa aamuyöhön vaikka aamulla on työpäivä, valvon. Jos huvittaa nukkua iltapäiväkahteen lauantaina, nukun. Jos tekee mieli kaljaa tai viinaa työviikon päätteeksi, niin juon, enkä aio soimata itseäni siitä yhtään. Jos on kausia jolloin en viitsi edes ajatella ruoan ostamista ja laittamista vaan elän pelkällä pikaruokaloiden antimilla, niin olkoon sitten niin. 

Aion opetella vain lempeyttä itseäni kohtaan, niin etten aina olisi soimaamassa ja moittimassa itseäni siitä, mitä kumminkin teen ja aion jatkossakin tehdä. Nimittäin, jos vaikka suklaan syömisestä tai kaljan juomisesta itsensä moittiminen johtaisi näiden tapojen parantamiseen, siitä voisi olla hyötyäkin, mutta mulla se ei johda, vaan se on vain jonkinlaista ehdollistunutta sisäistä marinaa, jota olen ajatellut että "kuuluu" tehdä kun on ollut "huonoilla teillä". Ikään kuin jäkättävä äiti sisäistettynä. 

Nyt tässä iässä on jo korkea aika lopettaa huonon omantunnon tunteminen siitä, miten on itse valinnut omasta tahdostaan elää, silti vaikka tietää riskit ja seuraamukset. 

Painoasian suhteen siis hyväksyn sen, että minua ei kiinnosta ulkonäkö tai terveys riittävästi, että olisin valmis kokemaan laihduttamiseen kuuluvaa epämukavuutta laihtuakseni. En edes lievää epämukavuutta. En siis yritä laihduttaa, joskaan en erityisemmin lihoakaan. Voin sen sijaan yrittää opetella pukeutumaan niin, ettei vaatteet uppoaisi ihan jokaiseen läskimakkaran väliin. Tunika- ja kaapukauppoihin vaan ja isojen tyttöjen liikkeisiin!