sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Mikä ihme tämä miesten uhriutumistrendi on...

Viime aikoina minua on ihmetyttänyt erilaiset lehtijutut, joissa kovasti nähdään ristiriitoja miesten ja naisten suhteissa, ja aivan erityisesti ilkeät naiset alistavat avuttomia miesparkoja.

Psykologi Tony Dunderfelt valitti Hesarissa, miten parisuhteista on kadonnut kipinä, ilmeisesti koska perinteinen sukupuolten erilaisuus ja roolit ovat hälvenneet. Toisaalta vaikuttaa että hänen mielestään silti erilaisuus elää ja voi hyvin, koska Dunderfelt itsekin viljelee näkemyksiä siitä miten naiset sitä ja miehet jotain muuta:
”Parisuhteet ovat muuttuneet kaverisuhteiksi, joissa ei ole sähköä, ja siksi varsinkin nainen haluaa enemmän. Valitettavasti miehet ovat tässä asiassa hoomoilasia, eivätkä tajua edes mistä puhutaan"

Naiset sitä, miehet tätä, sukupuolen mukaan. Itse en oikein tällaiseen kuvioon usko. Eiköhän niitä ole molemmin päin, niitä suhteita joissa nainen haluaa enemmän ja niitä joissa mies. Eikä taida tuo tuollaisten asioiden tajuaminen tai tajuamattomuuskaan sukupuolen mukaan mennä, esim. itse olen aina seurustellut sellaisten miesten kanssa jotka on vatvoneet noita suhde- ja tunneasioita, ja minä taas olen niiden kanssa hoomoilainen, koska minusta sellainen vatvonta ei johda mihinkään. Toiseksi en jaksa uskoa koko teoriaan siitä että (sukupuolten välinen) erilaisuus olisi välttämätöntä hyvälle suhteelle ja kipinälle, koska itse tiedän monia nörttipariskuntia, joissa osapuolet on jopa ulkoisesti hyvin samanlaisia, ja enemmän parhaita kaveruksia kuin perinteinen mies-naissuhde kriiseilyineen, ja silti ilmeisesti seksiäkin löytyy kun jälkikasvuakin on tullut.

Sitten tuli Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen ja selitti, kuinka miehet ovat joutuneet ulkopuolisiksi omissa parisuhteissaan:

"Olen huolissani miehiä väheksyvästä asenneilmastosta liitoissa ja sinkkuelämässä. Väestöliiton palveluissa nähdään miehen kärsimys siitä, miltä tuntuu tulla parisuhteessa kohdelluksi välttämättömänä pahana tai tyttökavereita huonompana ystävänä. "
Ja tänään vielä Iltasanomissa oli sitten juttu "Suomalaismiesten karut tarinat vaimojen tyranniasta". Ja Laasanen nyt on jo kauan julistanut ihmiskuvaa, jossa miesparat ovat alistettuja parisuhdemarkkinoilla - kuinka alhaisenkin tason nainen (minua muutenkin ällöttää ihmisten tasoista puhuminen) saa aina, mutta muut kuin ylimmän tason miehet saa puutteessa kärvistellä. Nainen vaatii statusta ja rahaa ja/tai ulkonäköä, semmoisia ahneita riistäjiä ollaan. Näin vähemmän kauniin naisen näkökulmasta voin kyllä sanoa että ei ne miehetkään mitään pyhimyksiä ole, vaikka monet väittävät että heille kelpaisi melkein kuka vaan kun jonkun naisen saisi. Mutta jos olet läski ja ruma, niin kelpaaminen voi olla haastavaa. Enpä ole itsekään kellekään kelvannut, ja aikanaan tosiaan sentään yritin etsiäkin miestä. Mutta valta on kuulemma parinvalinnassa naisilla, jee.

En tiedä muista, mutta minusta tämä valkoisen miehen itsesäälinen uhriutuminen kuulostaa oudolta. Jos ahdistaa, suosittelen samaa ratkaisua kuin minkä olen itse valinnut, eli pysyä koko hemmetin suhdekuvioiden ulkopuolella, ja elää itsekseen ilman moisia ongelmia, lueskellen huvittuneena tuollaisia parisuhteiden vaikeuksista kertovia lehtijuttuja ajatellen että onpa niillä muilla elämä vaikeaa ;)

perjantai 22. tammikuuta 2016

Huono pääkarvapäivä, kalju olis kiva...

Tänä aamuna taas tuli herättyä sen näköisenä kuin sähköiskun saaneet tyypit sarjakuvissa. Oli vähän kiirekin, joten syvä huokaus pääsi kun tiesi, että tämä tulee tarvimaan kärsivällistä ja pitkällistä sessiota hiusöljyn, lämpösuoja-aineen ja suoristusraudan kanssa - tai erittäin tiukkaa hätäponnaria (päädyin lopulta viimeiseen, koska oli pakko ehtiä yhdeksäksi palaveriin).

Siinä epämääräistä laineiden ja sähköisten suortuvien hiuspalloa peilistä katsoessani tuli mieleen, kun kerran eräs työkaveri sanoi että hänkin haluaisi tuollaiset paksut tummat hiukset. Ei varmasti oikeasti haluaisi jos tietäisi mitä taistelua se niiden kanssa on. Ihan suorat hiukset olisi jees, ne olisi mukavan sileät ja siistit. Tai sitten kunnolla luonnonkiharat - kiharathan on aina kivan näköisiä. Mutta kun pitää olla ihmistä "siunattu" epämääräisen taipuisalla/laineikkaalla pörröpesäkkeellä, joka ei kihartamatta ole kunnolla kihara, mutta suoristamatta ei ole myöskään suora vaan epäsiisti räjähtänyt pörrö.

Niin paljon taas houkuttaisi mennä leikkauttamaan se ihan lyhyt pixie cut tai sellainen miesten undercut-tukka (ns. ananastukka). Toisaalta tätä blogia aloitellessani valitin juuri sellaisesta tukasta, miten tuskainen se on kun jo pari viikkoa leikkaamisesta se näyttää karvalakilta, ja on pakko pestä joka aamu ja käyttää isoa arsenaalia aineita että saa pystyyn pyrkivän tukan asettumaan. Harmi kun ei ole pokkaa kaljuksikaan ajella. Täytyy vaan jatkaa siis ilmeisesti päivittäisiä suoristusrautaharjoituksia ja niistä valittamista :\


Onnea vaan, se on huono hiuspäivä tänään taas! Eikä se ole tuosta edestä edes lopulta pahin, koska hiukset on kerrostettu niin että ne on edestä lyhyemmät. Selän puolella roikkuu se järkyttävin pörrökasa. Huokaus.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Spicyvege-kasvisruokablogi julkaistu

Löytyy osoitteesta http://spicyvege.blogspot.fi/ . Eipä siellä vielä paljoa sisältöä ole, mutta lähipäivinä tulee lisää. Kaikkea saa kommentoida kriittisestikin: ulkoasua, nimeä, teknistä toimivuutta, koko ideaa...

Jos joku ihmettelee miksi tein ruokablogia varten erillisen Blogger-tunnuksen enkä kirjoita Plussapallona, niin syy on ihan vaan se että Plussapallo on minusta jotenkin yksinomaan laihdutusblogiin sopiva nimimerkki, koska se korostaa kirjoittajan isoa kokoa ja pallomaista muotoa. Ruokablogissa en halua sillä tavalla vetää huomiota painooni, muotooni enkä muihinkaan henkilökohtaisiin ominaisuuksiini vaan pysyä persoonana taustalla ja antaa ruoan olla pääosassa. Henkilökohtaiset pohdiskelut, ahmimiskaudet ja laihdutuskaudet, maailmanmenon ihmettelyt ja angstaukset jäävät tähän blogiin ;)

Yksi ulkonäköä parantava uudistus tuohon on tulossa kunhan koossa on 5-6 postausta. Yläosan valikkorivin alle aion toteuttaa palkin, jonka sisällä näkyy vaakasuorana "kuvarivinä" suosituimpia postauksia, ja niitä voi siitä suoraan valita. Rivi tulee olemaan skrollattava. Vielä en valitettavasti voinut tätä toteuttaa, koska kahdesta postauksesta ei ole tuottamaan näytön mittaista kuvapalkkia ;)

Ilman kuvapalkkia ja vähillä postauksilla blogin ulkoasu on vielä vähän karun näköinen, mutta idea olisi että se näyttäisi hyvältä sitten kun etusivu on täynnä värikkäitä ruokakuvia. Saa nähdä miten ämmän käy!

maanantai 18. tammikuuta 2016

Minulta kysyttiin tänään, miksi en matkustele

Töissä eräs tuli kyselemään talvilomasuunnitelmia, ja sanoin että ihan kotosalla olen koiran kanssa. Ihmetteli sitä, että et sitten mihinkään lämpimään lähde, ja sanoin siihen että en minä oikein välitä matkustelusta yleensäkään. Tyyppi katsoi minua kuin mielipuolta, muttei kysynyt enempää. Enkä olisi jaksanut selittääkään, koska luultavasti hän ei olisi ymmärtänyt. Moni ajattelee, että matkustelemattomuuden syyt olisivat aina jotain rajoituksia, esim. rahan puute tai rohkeuden puute. Mutta minulla se on niin päin, että en kaipaa matkustelua, koska tavallinen arki antaa minulle kaiken mitä kaipaan: en kaipaa minnekään muualle tai mitään muuta.

Nautin hassuista pienistä asioista, kuten siitä että kun nyt on ollut kovia pakkasia, niin tuntuu ihanalta että sisällä on lämmintä ja valoisaa. Lämmin suihku hyväntuoksuisen pesuaineen kanssa on taivaallinen nautinto. Ulkona lumihiutaleet kimaltelevat kuin kristallit. Pörhöiset pikkulinnut istuvat suloisina oksilla ja lauleskelevat vaimeasti. Oma koira tuoksuu hyvältä ja osoittaa välittämisensä aina yhtä ihanilla tavoilla kuten nuolemalla kättä tai nukahtamalla kuono poskeni päällä - aina vieressä, lähellä. Kaupoista saa monenlaista ruokaa vaikka ulkona on keli jossa mikään ei kasva. Netin maailmassa voi seikkailla rajattomiin, silloin kun haluaa tehdä jotain muuta kuin ihmetellä hetkessä olevien arkisten pienten asioiden kauneutta.

Mitä minä jollain matkoilla tekisin? Joskus nuorempana luulin, että jos on tylsää, niin auttaa kun menee johonkin ulkomaille, vaihtaa maisemia. Siellä sitten usein tissuttelin kaljaa peittääkseni tylsyyden ja yksinäisyyden, jotka pahus seurasivatkin mukanani kaukomaille. Tai sitten kiertelin nähtävyyksiä, taustalla levoton mieli joka kommentoi kaikkea tympääntyneesti: "no ei tämä nyt luonnossa niin ihmeellinen ole", "eihän täällä edes näe mitään kun on niin paljon ihmisiä edessä", "pääsisipä jo hotellille niin voisi vähän rentoutua juomalla jotain". Lopulta olen päässyt eroon siitä levottomasta ja tylsistymään taipuvaisesta mielentilasta, ja luultavasti nauttisin matkoistakin enemmän kuin nuorempana. Mutta enää vaan en kaipaa niitä mihinkään.

Tähän liittyy sekin kun kerran sanoin eräälle työkaverille joka valitti rahasta, että minä olen siitä
onnellisessa asemassa, että minulla on rahaa kaikkeen mitä kaipaan. Todennäköisesti hän käsitti sen niin, että olen perinyt jotain isoja rahoja, joiden turvin voin ostella mitä haluan, tai olla rennon huoleton esim. työttömyyden mahdollisuuden suhteen. Mutta ei, kyse on enemmänkin siitä etten halua mitään isompaa mitä rahalla saa, joten en tarvitse mitään isoja perintöjä tai lottovoittoja. Enkä minä viitsi huomisesta muutenkaan murehtia, senkun olla möllöttelen ja nautin pienistä suloisista asioista. Keski-ikäisyys on kyllä mukava henkinen tila :)


Päivittäinen pikku ilahduttaja: koira nimeltä Kuoriainen


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Selattuani aikani kasviskeittokirjoja mieleen tuli, että pitäisiköhän kirjoittaa oma

Ostin hiljattain laadukkaan oloisen ja netissä kehutun kasviskeittokirjan nimeltä Vege!. Sen ovat kirjoittaneet Alex Nieminen ja Riikka Sukula, ja se vaikutti jo kannen perusteella siltä, että tässä lopulta ehkä mentäisiin maku edellä eikä ääriterveellisyys. Useimmat kasviskeittokirjat joihin olen törmännyt ovat nimittäin omaan makuuni olleet aivan liian terveysruokalähtöisiä ja mauttomien, tylsien ruokien ohjeita sisältäviä. Tätä uutta lupaavaa kirjaa selattuani ja joitain ohjeita kokeiltuani lopputulos on taas hienoinen pettymys. Kyllä, siellä on herkullisiakin ruokalajeja, jopa elitistisen oloisia kuten "viiriäisenmunia ja valkoista tryffeliä". Ja myönnetään, suurinta osaa en ole vielä kokeillut. Mutta yleisvaikutelma kokeilemistani on hieman mauton ja tylsä. Mikä voi tosin johtua lähinnä yksilöllisistä mieltymyksistäni voimakkaisiin makuihin, ja voi olla että useimmille nuo ruoat maistuvat mainiosti.

Esimerkkinä eilen tekemäni kirjan ruoka. Huomasin ruusukaalireseptin, ja ajattelin että niitäpä en olekaan moneen vuoteen syönyt, joten taidan tehdä ohjeen ruokaa. Jo ohjetta selatessani ajattelin, että voiko se olla hyvää, jos siihen ei tule kuin voita, sahramia, keitettyä ruusukaalia ja pastaa. Mutta luotetaan ammattilaisiin, ehkä yksinkertainen on kaunista! Suolaa ja mustapippuria lisäsin toki itse vaikkei ohjeessa käsketty. Ja ei, ei se ollut kovin hyvää. Syömäkelpoista se oli, ei pahaa, mutta ei hyvääkään. Ohje vaikuttaisi olevan sopeutettu kasvisruokavalioon perinteisestä italialaisesta pekonia tai pancettaa sisältävästä versiosta vain jättämällä liha pois, ja lopputuloksena mausta puuttuu särmä ja miellyttävä suolaisuus. Heti tuli mieleen, että minä kyllä jättäisin sahramin pois ja lisäisin tähän valkosipulia ja paahdettuja pinjansiemeniä sekä reilusti pecorinojuustoa, ja kaalin maku varmaan raikastuisi pienestä sitruunamehutilkasta.

Muitakin pettymyksiä on tullut kirjan ohjeilla koettua: esim. kukkakaalipizza on juuri niin herkullista kuin miltä kuulostaakin, eli eipä järin. Herkkusienilasagne oli ihan ok, mutta vähän mauton - osaisin ilman ohjetta tehdä paljon maukkaamman kasvislasagnen. Mujadara-niminen linssiriisi-sipuliruoka oli kokonaisuudessaan kuivikasta, vaikka karamellisoidut punasipulit olivatkin maukkaita. On siellä tosin hyviäkin ruokia tullut vastaan, mutta väkisinkin näitä kasviskeittokirjoja selatessa tulee mieleen, että...

Tekisi mieli kirjoittaa oma vegekeittokirja

Jos projektiin ryhtyisin niin kantavat ideat olisivat:
- lakto-(ovo-)vegetaariset ohjeet
- värikästä, vahvan makuista ruokaa
- useimpien ohjeiden pitäisi olla noin puolessa tunnissa valmistettavissa, koska ei kukaan jaksa arkena juuri enempää ateriaan käyttää
- sekasyöjäystävällinen, eli ohjeissa voisi olla vinkkejä miten ohjeesta voi tehdä liha- tai kalaversion vaikka perheen sekasyöjille (esim. tuollaiseen ruusukaalipastaan ohje että perheen lihansyöjille voi kylkeen paistaa vaikka pekonia tai että caesarsalaattiin voi lisätä katkarapuja tai paistettua broileria)

Jotenkin alkoi suorastaan innostaa ajatus että alkaisi kehittelemään kirjaideaa. Toisaalta olisihan se iso urakka ja veisi aikaa, koska vaativaa kokopäivätyötä tekevänä en voi perustaa "koekeittiötä" kotiini ja nopeassa tahdissa tuottaa ohjeita valmiiksi, vaan niitä syntyisi lähinnä arjen rytmissä tehtyjen ruokien kautta. Ja minähän en yleensä mittaa mitään aineksia vaan laitan sen mukaan miltä tuntuu ja näyttää, joten ohjeita varten täytyisi alkaa toimia toisin, suunnitella ihan huolella että paljonko mitäkin laitetaan vaikka neljän hengen annokseen. Tai voisinkin olla kapinallinen ja tehdä kahden hengen annoksia, kun niin paljon on sinkkuja ja pariskuntia ilman lapsia ;)

Siitä en edes haaveilisi että joku virallinen kustantamo julkaisisi kirjaani, koska en ole ruoanlaiton ammattilainen, enkä aikoisi kuvia varten palkata ammattimaista valokuvaajaa tms. Mutta nykyäänhän on näitä itsekustannuspalveluita kuten BOD , jossa 99 euron kertamaksulla saisi julkaistua kirjansa sekä painettuna että e-kirjana. Näin ei tarvitsisi pyytää siitä paljoa hintaa, ja toisaalta jos kukaan ei ostaisi sitä, taloudellinen tappio ei olisi merkittävä. 

Sanokaa nyt että tämä on ihan tyhmä idea, ja että kasviskeittokirjoja on jo ihan tarpeeksi muutenkin, niin minun ei tarvitse vaivata päätäni asialla enempää!


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Risottoa taiteen sääntöjen mukaan

Kun useimmat muut joulumässyjen jälkeen postaa laihduttamisesta ja kuntoilusta, Plussis jatkaa palloonnuttavalla linjallaan ja postaa voita ja juustoa tursuavien hiilaripommien valmistuksesta :D Tämä nyt on kaappien jämistä tehty versio mutta silti hyvää - risotosta tulee oikeastaan aina hyvää jos seuraavat asiat täyttyy:


  • oikeanlainen riisi, eli carnaroli tai arborio (minä käytän aina italialaista carnarolia)
  • itsetehty liemi - ohje seuraa, eikä sen valmistaminen kestä ikuisuutta
  • tarpeeksi parmesania, siis sitä oikeaa paloina myytävää Parmigiano reggiano -juustoa eikä puunmakuisia valmisraasteita, ja voita, kevytmössöistä ei tule kuin vihaiseksi (öö miksiköhän painoa kertyy meikäläiselle, ihan mysteeri :D )
  • (sen sijaan viinin käyttö ei meikäläisen eksperimenttien perusteella ole useimmissa risotoissa mitenkään välttämätöntä, sen voi hyvin korvata sitruunan mehullakin)

Minun päätökseni tehdä tällä kertaa juuri risottoa johtui siitä että jääkaapista löytyi epämääräisiä jämäpaloja erilaisia juureksia, siis mainioita liemiaineksia, ja kuivakaapista helmikuussa vanhaksi meneviä kuivattuja herkkutatteja, jotka olisi hyvä käyttää pois. Tässä ohjetta tämänpäiväiseen sienirisottoon. Valmistamiseen menee liemen tekoineen vähän alle tunti.

Ensin liemi

Sienirisottoon sopii hyvin juuresliemi. Laitoin siihen tällä kertaa sitä mitä löytyi eli isoina paloina juuriselleriä, porkkanaa, sipulia, lanttua, purjoa, palsternakkaa, timjamia. Paistoin ensin vähän oliiviöljyssä noita kasviksia ja sitten vettä sen verran että kasvikset peittyy, keitin 25 minuuttia. Suolaa ei kannata laittaa, koska se estää kasviksia luovuttamasta makuaan liemeen. Lopuksi siivilöidään. Noita liemikasviksia ei muuten kannata heittää pois, niistä voi tehdä monenlaista. Minä ajattelin huomenna tehdä niistä riisin, mausteiden ja kananmunan kanssa kasvispyöryköitä.

Sillä aikaa kun liemi kiehui laitoin kuivasienet likoamaan lämpimään veteen ja pilkoin omiin astioihinsa risoton muut aineet. Risottoa joutuu sekoittelemaan jatkuvasti valmistaessa, joten on mukavaa jos kaikki on vieressä valmiina sitten kun sitä alkaa tehdä. 

Carnaroli-riisiä, pilkottua sipulia, valkoviiniä, liotetut sienet, chiliä, raastettua parmigiano reggiano -juustoa ja voita

Itse risoton valmistus

Valmistettaessa kasvisliemi pidetään kiehuvana risottokattilan lähettyvillä, niin että siitä voi lisäillä vähän kerrallaan lientä aina kun riisi imee nesteen itseensä.

Ensin paistetaan oliiviöljyssä (tai oliiviöljyn ja voin seoksessa) sipulia hetken aikaa. Lisätään sienet ja chili ja timjamia, paistetaan hetki. 

Lisätään riisi ja käännellään joitain minuutteja niin että riisi imee makua kasviksista.


Ensimmäisenä nesteenä lisätään viini. Jos ei ole viiniä tai ei halua käyttää sitä, niin riisin päälle voi puristaa myös sitruunan mehua antamaan happamuutta. Loppuvalmistus onkin helppoa: sekoitellaan koko ajan (koska riisi ottaa useimpiin kattiloihin äärimmäisen helposti kiinni) ja lisäillään toisesta kattilasta kasvislientä aina kun riisi on imenyt aiemmin lisätyn nesteen. Kypsennysaika risottoriiseillä on yleensä 15-18 minuuttia. 

Lopuksi lisätään suolaa (parmesanista tulee suolaisuutta joten kannattaa laittaa vain vähän, lisätä sitten juuston lisäämisen jälkeen jos tarvitsee), mustapippuria, raastettua parmesanjuustoa ja kunnon köntti voita. Moneen risottoon sopii raikastamaan myös tuore sitruunan mehu lopuksi - tähän lisäsin yhden sitruunan mehun vielä. Tuoreita yrttejäkin voi lisätä. Mulla ei ollut tällä kertaa muuta kuin rucolaa joten laitoin sitä vasta lautaselle koristeluontoisesti. Kun voi on sulanut, risotto on valmista.

Lopussa sekaan lisättävää
Lopputuote lautasella


perjantai 8. tammikuuta 2016

Se häpeä kun näet ihmisiä joita et ole nähnyt kuukausiin ja olet lihonut julmetusti

Eilen huomasin kauhukseni, että töissä olisi palaveria sellaisten asiakkaiden kanssa, joita on viimeksi tullut nähtyä kesän jälkeen. Heti iski kamala häpeä siitä, että voi vittu, minä olen lihonut ja turvonnut siitä ihan kamalasti, ärsyttää se että varmasti asian huomaavat. Lisäksi olen vieläkin tavallista enemmän turvoksissa tiistaisesta Suomen maailmanmestaruuden kosteasta juhlinnasta.

Aamulla sitten epätoivoista yritystä peitellä asiaa. Kokeilin monet vaatekerrat, että millä saisin ennätysmittoihin plösähtäneen pötsin peitettyä. Lopulta päädyin laittamaan päälle ison neuleen ja sen päälle vielä iso tuubihuivi olkapäältä vastakkaiselle lanteelle, harhauttamaan huomiota makkaroista. Mutta ääh - naamaa ei saa peitettyä millään! Heräsin poikkeuksellisen aikaisin siksi että voisin yrittää piristää plösöä turvonnutta naamaani kohottavalla kampauksella ja huolellisella meikillä. Mutta eipä se kovin hyvin toiminut. Tässä vaiheessa mikään ei enää toimi.

Kunnon kaksoisleuan hyötyjä :D
Hiukset väkersin kasalla pinnejä korkealle nutturalle, mutta jätin eteen sivuille vähän irtohiuksia peittämään naaman leveyttä. Mutta sitä ei kyllä peitä mikään että mulla ei enää ole kaulaa ollenkaan, vaan vain leuasta yhtenäisenä solisluihin asti roikkuva löysä läskipussi. Voi niitä aikoja, kun oli vain pari pientä makkaramaista kaksoisleukaa :D Sellaista pientä kaksoisleukaa pystyi aika hyvin meikillä, varjostusväreillä peittelemään, mutta nyt kun yritin varjostaa sitä niin näytti vaan siltä että pullean läskin päällä on tummia meikkiraitoja. Lopulta päädyin hankaamaan pois koko lähinnä likaisuudelta näyttävät varjostukset ja päätin vaan meikata silmät vahvasti siinä toivossa ettei kukaan kiinnittäisi huomiota alakasvoihin ja kaulan häviämiseen. Lopputulos: tummaksi meikatut silmät näyttivät entistä syvemmälle ihraisen naaman keskelle painuneilta surkeilta pikku viiruilta.

No, se oli pakko hyväksyä että ei tästä nyt parempaa saa ja mennä vaan palaveriin. Onneksi ihmiset on peruskohteliaita yleensä eivätkä sano mitään, mutta kyllä tuntui että pari naisihmistä minuun sellaisia katseita vähän loi, että ohhoh, onpas tuo muuttunut viime näkemästä... No, mutta siitäkin selvittiin ja nytpä tietävät että Plussapallosta on tullut entistäkin isompi tyttö. Ehkäpä joku saa jopa asiasta iloa, kun voi ajatella että minä en sentään ole tuollainen :D Väkisin meinaan kiinnitin huomiota siihen että 12 palaverin osanottajasta minä olin ainoa ylipainoinen, ja 2 muuta naisosanottajaa olivat erittäin hoikkia.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Mañana: me, jotka aloitamme kaiken aina huomenna

Uudenvuoden vietin terveellisissä merkeissä. Outo aatto, ei kaljan kaljaa, vain itsetehtyä varsin terveellistä avokado-perunasalaattia ja soijanakkeja (täytyihän sitä perunasalaattia ja nakkia vegenäkin saada!). Seuraavana päivänä sienirisottoa ja salaattia pääruoaksi, ei herkkuja. No nythän tämä lähtee menemään hyvin tämä vuosi, ajattelin.

Paitsi että se seuraava päivä. Miten siinä taas kävikään. Illalla alkoi mieleen hiipiä, että onhan nämä nyt jotenkin vaillinaiset pyhät jos ei yhtään mitään hyvää saa. Kai minä nyt tämän kerran voisin ottaa jotain hyvää, ja aloittaa sitten vasta huomenna? Niin minä menin, ja ostin sixpackin isoja kaljoja, croissantteja, karkkia, perunalastuja, pakastepizzan, cokista. Ja söin ja join. Ja oli kivaa. Paitsi että seuraavana päivänä oli morkkis: miten nyt näin, mullahan oli niin mukava olo kun olin onnistunut olemaan uudenvuoden aatonkin kevyellä linjalla. Aloin jo epäillä että mulla on ehkä joku mielenterveyden häiriö, eihän tällainen impulssikontrollin puute aikuisella voi olla ihan normaalia. Bipolaarihäiriö, sekö se on? Vai tavallinen ahmimishäiriö vaan? Joka tapauksessa näytin olevani voimaton syömisen edessä ja se vitutti sen verran, että se tarvitsi lääkkeeksi ja vahvistukseksi oletukselle voimattomuudesta paljon mässyä lähi-Alepasta. Voinhan kuitenkin aloittaa huomenna, joten ei se haittaa mitään että nyt meni toinenkin päivä pipariksi.

Ymmärränpähän nyt ainakin yhden ns. henkisen opetuksen

Muistan kun joskus luin jostain kirjasta, että ihminen ei voi muuttaa käytöstään ellei hänen tietoisuudentilansa muutu. Että tulevat hetket ovat vain tämän hetken jatkumoa, enkä voi olettaa huomenna toimivani toisin kuin tänään ellei jotain olennaista muutu ajattelussani tai mielentilassani. Ajattelin sen lukiessani, että vittu mitä mystisluontoista hömppää: voinhan minä päättää senkin, että menen huomenna ruokakauppaan enkä vielä tänään, joten miten niin en voisi päättää että minä aloitan huomenna dieetin mutta en tänään!

Mutta nyt se on tullut totisesti kantapään kautta opittua, että huomenna on syvempikin tietoisuudentila, joka on itselleni hyvin ominainen ja estää onnistumista. Ongelma on se, että aina näyttäisi olevan olemassa se huomenna tai ensi viikolla, johon voin lykätä oikeasti aloittamista, jos vähääkään kyllästyttää tai tekee mieli jotain. Päätän kyllä tänään että huomenna, mutta huomenna on joku syy miksi itse asiassa aloitankin vasta huomenna: jääkiekon nuorten MM loppuottelut, pakkohan parit matsikaljat on saada; nyt on kyllä ollut niin stressaavaa töissä että tarvitsen palkkioksi herkkuja; ulkonakin on niin kylmä että mitään ei voi tehdä kuin nököttää sisällä ja sitä paitsi on luonnollista talvella kerätä energiaa varastoon joten eiköhän toimita kuten karhu talviuneen valmistautuessaan ja vähän syödä. 

Se huomenna ei koskaan tule, jolloin olisi varmaa että jokin syy ei taas lykkää aloitusta uuteen huomiseen. Se ei tule niin kauan kuin sallin itselleni sitä huomenna-ajattelua tässä hetkessä. Avain olisi estää se ensimmäinen siirtäminen huomiseen, totaalisesti saada estettyä itseltään asioiden lykkääminen. No, voin ainakin sanoa jo varsin syvästi ymmärtäväni, että tällä minun tavallani ei saavuta yhtään mitään mitä tavoittelee. Mutta silti tekisi mieli taas sanoa, että tänään haluaisin vielä juhlia elämää, ja ihan oikeasti, huomenna yrittää keksiä mitä voisin tehdä huomenna-ajattelulleni :D

Uudenvuoden aaton pöperöitä. Avokado-perunasalaattia granaatinsiemenillä ja soijanakkeja.