keskiviikko 30. joulukuuta 2015

High Techiä kasvinhoitoon: Parrot Flower Power

Mä olen toivoton ruukkukasvien hoitaja. Minua voisi sanoa niiden sarjamurhaajaksi suorastaan. En ole enää vuosiin sellaisia ostanutkaan, mutta viime kesänä en malttanut heittää menemään pihaan keväällä ostettua kumkvattipuuta, vaan kylmien tullen toin sen sisään ruukussaan. Sisällä se on alkanut huolestuttavasti pudottaa lehtiään ja rupsahtaa, eikä minulla ole ollut hajuakaan mikä sen on ja mitä voisin tehdä toisin.

Anturi pakkauksesta otettuna
No, joululahjaksi veljeltä tuli sitten kasvitumpelon täsmäapu: Parrot Flower Power kasvianturi. Kyseessä on laite, joka tökätään kasvin ruukkuun, ja joka osaa mitata valoa, mullan ravinnetasapainoa, kosteutta sekä lämpötilaa. Lisäksi otetaan matkapuhelimeen sovellus FlowerPower, josta valitaan laajasta kasvitietokannasta mikä kasvi on kyseessä, Minun tapauksessa se on Citrus Japonica, kumkvatti. Appsiin voi ottaa jopa profiilikuvan omasta rakkaasta kasvistaan. Minä laitoin kuvan kesältä, jolloin kasvi vielä oli vehreä ja siinä oli jopa hedelmiä. Nykyisen "krääkin" näkeminen tekisi vain surulliseksi.

Sovellus oli helppo ottaa App Storesta ja hyvin helppo käyttää. Se itse opasti valitsemaan kasvin kasvitietokannasta ja antamaan tarvittavat tiedot. Sitten vaan odottelemaan että ruukun anturi kerää dataa ja 24 tunnin päästä se on valmis antamaan suositukset kasvin hoidosta.

Kasvin selaus kasvitietokannasta. Siellä myös hoito-ohjeita.
Monitorointia. Muut ok paitsi että auringonvaloa aivan liian vähän.

Notifikaatio siitä mitä kasvi nyt tarvitsee, tulee myös push-viestinä niin ettei tarvi avata sovellusta sen saadakseen.

Mihinkään kasvin etävalvontaan tämä ei sovi, koska kasvin tilan synkronointi sovellukseen tehdään Bluetoothilla, eli kun puhelin on lähellä kasvia. Ei sen siinä koko ajan tarvitse olla, vaan anturi kerää tietoja talteen esim. työpäivän tai viikonlopun ajan ja lataa sovelluksen käyttöön sitten kun tulee Bluetoothin kantaman päähän. Minulle tämä ei ole ongelma, koska se kasvi on makuuhuoneessani, jossa on myös puhelin yöt.

Nyt sitten täytyisi ilmeisesti hankkia kasvilamppu kumkvatin takia, koska mitään muita puutteita sillä ei FlowerPowerin mukaan ole kuin paha valonpuute. Tällaisena tekniikasta innostuneena ihmisenä kyllä pidän oikein kivana keksintönä tätä, että on keksitty tällainen tapa antaa kasveillekin "ääni", että mitä ne kaipaavat! Pakkauksen tekstien mukaan käy myös ulkokäyttöön, eli voisi laittaa vaikka vihannespenkkiin seuraamaan että kasvatettavalle vihannekselle on optimaaliset olot sadon tuotantoa ajatellen. Ja pakkohan se oli testata löytyykö sieltä myös tunnetuin Yrtti jonka kasvattajia on paljon, ja joo, kannabikset Sativa sekä Indica löytyy kasvitietokannasta myöskin :D

maanantai 28. joulukuuta 2015

Ihana yksinäinen joulu!

Minä siis vietin joulun itsekseni, ja täytyy sanoa että se oli mukavaa, huolimatta siitä kaikesta rummutuksesta kuinka kurjaa pitäisi olla viettää joulua ihan yksin.

Mutta havahduin siihen kuinka voimakasta tuo aivopesu perhe/sukujoulusta on, kun eksäni soitti minulle joulupäivänä, juovuksissa ja erittäin ahdistuneena. Sanoi miettineensä jopa itsemurhaa, koska millään ei ole mitään merkitystä kun on niin yksin. Minä siinä olin vähän huvittunut, koska hän oli juuri hiljattain haaveillut siitä että saisi olla talvilomalla viikon vain lepäämässä yksin kotona. Huomautinkin tästä, että etkös sinä voi ottaa tätä vain lepopäivinä, ja taisi se minun näkökulmaanikin ymmärtää, vaikka tuntuikin olevan hyvin yleisen käsityksen aivopesemä, että nimenomaan joulun pitää olla ihan helvettiä jos sen on yksin, vaikka muuten viettäisi erittäin mielellään aikaa yksin paljon joulunpyhiä pidempäänkin.

Jäin sitten miettimään enemmänkin sitä kaikkea mitä meille syötetään eri puolilta. Pitää olla ystäviä,
Kotitekoista lämmittävää hehkuviiniä
pitää olla puoliso, pitää olla harrastuksia, työn pitäisi tuntua merkitykselliseltä, pitäisi olla tietyn painoinen ja näköinen, pitäisi olla omistusasunto, pitäisi pitäisi pitäisi. Sorry vaan, mutta minä en osta tuota aivopesua! Minä aion edelleen nautiskella mukavasta elämästä vaikkei minulla ole mitään tuoltakaan listalta. Luulen että moni muukin voisi vaan nauttia, jos ei päässä pyörisi ulkoa tulleet ajatukset kaikesta millainen kuuluisi olla ja mitä ei ole.

Niin eri tavalla sen voi ottaa, yksinäisen joulun. Yksi pyörii ahdistuneena asunnossaan miettien miten kaikki muut (muka) viettää ihanaa idyllistä perhejoulua takkatulen loisteessa, ja toinen taas pistää kynttilöitä palamaan, ottaa hyvän kirjan ja viinilasin, ja asettuu mukavaan asentoon viltin alle divaanisohvan nurkkaan nautiskelemaan vapaapäivän rauhasta...

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Taas löytö taloyhtiön kierrätyspisteestä

En tiedä onko nykyään yleistäkin että taloyhtiöissä on kierrätyspisteitä, jonne asukkaat voivat jättää itselleen tarpeettomaksi käyneitä tavaroita, ja ottaa niitä mitä sinne on jätetty, mutta kiva keksintö tämä on. Tänään taas roskia viedessä huomasin että hetkinen, tuollahan on mustavalkoinen, kiinalaisin kirjainmerkein koristeltu kattoplafondi, joka sopisi täydellisesti mun sisustukseen. Äkkiä siis plafondi mukaan, hieman askartelua "sokeripalan" ja eriväristen johtojen kanssa ja nyt on eteisen mummomainen, pyöreä puinen plafondi korvattu isommalla ja asuntoni väreihin sopivammalla.


Hassua sinänsä että minä tykkään tuosta kierrätyspisteestä niin kovin, kun olen muuten vähän esim. kirpputoriroinaa vieroksuva. Tuolla vaan on yleensä ollut aika laadukasta tavaraa. Olen löytänyt sieltä esim. Ted Baker merkkisen hyväkuntoisen ostoskassin, joka uutena maksaa netin mukaan noin 150 euroa, pari koristetta pihaan, ja erikoisen metallista taotun puu ja linnut
koristeen seinälle (kuvassa).

On sinne kyllä tullut itsekin vietyä kaikenlaista. Erityisesti viime kesänä kun tein sen KonMari-siivousraivauksen, sinne lähti kaikenlaista astioista ja koriste-esineistä kirjoihin. Viimeisin kierrätykseen menevä oli 32 tuuman Sony Bravia televisio, kun tuli ostettua itselleni isompi. Vaikka se vanha olikin ihan modernin näköinen ja HD-valmis niin kuitenkin sen verran vanha että meinasin että en jaksa missään netissä myymään alkaa, vaan menee joko SER-jätteeseen, tai jospa joku vaikka veisi kierrätyspisteestä. Seuraavana päivänä oli jo kelvannut jollekin. Onhan se vaikka lapsille konsolipelien näytöksi varsin ok vaikka useimmille pää-TV:ksi nykyisin liian pieni.

Hyvä idea kyllä tuollainen lähikierrätyspiste varsinkin meille laiskaperseille, jotka ei jakseta lähteä erikseen mihinkään kierrätettävää viemään: siihen omaan jätekatokseen sentään jaksaa laiskakin viedä kierrätykseen ;)

perjantai 18. joulukuuta 2015

Tänä vuonna en aio viettää joulua ollenkaan

Tänä jouluna sen teen mistä olen aina haaveillut, eli jätän koko joulunvieton väliin. Töissä olen tietysti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tekemään joulun ja uudenvuoden välipäivät töitä, kun useimmat muut haluavat lomailla: pitää saldovapaita tai talvilomapäiviä. Asunnossani ei ole yhtään joulukoristetta eikä -valoa, eikä tule. En ole laittanut yhtään joulukorttia, enkä aio laittaakaan. Mitäpä sitä juhlimaan sellaisen uskonnon perustajan syntymäpäiväjuhlaa, jota ei edes tunnusta?

Mutta mikä parasta, haaveilen jo siitä, kuinka tänä vuonna en mene vanhemmille jouluaatoksi, vaan aion olla yksin kotona. Juhla-ateriaksi voisin hankkia jotain mahdollisimman ei-jouluista valmisruokaa ja keskiolutta. Vuosikaudet olen valitellut sitä, että vapaapäivät menee ihan hukkaan siellä vanhemmilla äidin kanssa riidellessä ja jäykistellessä ettei vaan tee taas mitään virhettä josta saa moitteita, mutta nyt lopulta uskalsin sanoa että ei, en tule jouluksi. Jouluihmisenä äitini ei voi ollenkaan ymmärtää: ihan yksin, jouluna, kuinka surullista! Minusta se ei ole ollenkaan surullista vaan oikein mukava ajatus. Enköhän aattona saa vähintään puhelun "lohdutukseksi" kurjaan yksinäiseen jouluuni.

No, tapaninpäivänä varmaan päiväseltään käväisen siellä vanhemmilla ja vien jopa jotkut lahjat veljelleni ja vanhemmille. Mutta muuten joulu on tällä kertaa aidosti mun omaa rentoumisaikaa, jona saan erakoitua örisemään omaan kämppääni, juuri niin kuin haluankin. Örrrrr!


maanantai 14. joulukuuta 2015

Olen opetellut kohta pari kuukautta kasvissyöntiä

26.10. kirjoitin dokumentista, jossa paljastettiin eläinten kohtelua tehotuotannon kasvattamoissa sekä teurastuksessa. Silloin jo ajattelin, että en kyllä halua tukea tuollaista tuotantoa ostamalla lihaa, ja siitä alkaen en olekaan syönyt ollenkaan lihaa. En ole viitsinyt tästä aikaisemmin kirjoittaa koska itsekin ajattelin, että voi olla että en jaksa kuin viikon ja sitten joku rullakebabin himo vie taas lihansyönnin pariin, ja olisi noloa ensin julistaa että nyt minä olen vegetaristi, ja sitten tunnustaa että plääh, tälle kävi kuten mun laihdutuksille, että ei tahdonvoima riittänytkään.

Mutta nyt kun on tullut oltua jo pari kuukautta kasvislinjalla, niin uskallan paljastaa kokeiluni. Tarkoituksenani pysyvästi olisi varmaan olla ns. fleksitaristi, eli ei-ehdoton pääosin kasvissyöjä, mutta tähän asti olen pitänyt lihan lisäksi kalankin kokonaan pois ruokavaliosta koska muuten olisi liian helppo päätyä syömään aina vain sitä, ja jättää kasvisruokien opettelu väliin. Jatkossa todennäköisesti kalaa ja äyriäisiä syön vapaasti, lihaa vain poikkeustilanteissa tyyliin että olen tilaisuudessa jossa olisi hankala saada kasvis- tai kalaruokaa. Luuserimaista touhua toki kun ei ole ehdotonta, mutta parempi sekin aina mitä vähemmän sitä tehotuotettua lihaa syö, vaikkei täysin jättäisikään pois.

Kokemuksia tähän asti

Yllättävän hyviä on kokemukset sinänsä olleet. Ei ole ollut nälkä esimerkiksi ollenkaan, mitä epäilin että kasvisruoalla tulisi. Toisaalta olen tosiaan ollut lakto-ovo linjalla, ja kyllähän niistä juustoista ja munistakin sitä tukevuutta ruokaan saa hyvin helposti. 

Ne ongelmat... Joskus on vaikea keksiä kasvispääruokia, sellaisia missä olisi proteiiniakin. Papujakaan ei jaksa joka päivä syödä, joten on aika helposti tullut tartuttua juustoihin, kananmuniin sekä soijavalmisteisiin. Nämä viimemainitut ovat osoittautuneet yllättävän hyvänmakuisiksi ja valikoimiltaan monipuolisiksi. Erityisesti pakastealtaan Hälsans Kök -sarjasta löytyy ties mitä: nakkeja, chorizoja, falafeleja, soijapullia, nuggetteja, jauhelihamaista soijarouhetta, soijaleikkeitä. Ei ne varsinaisesti yritä imitoida lihan makua, mutta minusta ne maistuu silti aika hyviltä, ja koostumus on miellyttävän tukeva, ei sellainen höttöinen ja jauhomainen kuin monilla kasvispihveillä tai -nakeilla mitä olen aiemmin maistanut. 

Maun puolesta se mitä on eniten ikävä on suolaiset leikkeleet. Usein esim. salaatti suorastaan tuntuu huutavan jotain tulista, suolaista leikkelettä tai vaikka ilmakuivattua kinkkua, enkä ole vielä keksinyt millä kasvistuotteella saisi samanlaista särmää makuun. Kapriksilla nyt sentään saa suolaisuutta. Ja ainahan voi tehdä vähän erilaisia salaatteja, jotka ei kaipaa sitä leikkeleen makua. Toisaalta kivaa ja toisaalta turhauttavaa tässä iässä opetella ruoanlaittoa, kuin mikäkin amatööri testailla että mistä saisi hyviä ja sopivan täyttäviä yhdistelmiä. Mutta jatkaa aion samalla linjalla, vaikka usein sitten joudunkin vielä turvautumaan inspiraatioksi vege-keittokirjojen ja nettiohjeiden apuun, siinä missä myös lihaa syödessä osasin itse improvisoida ruokani ilman ohjeita. 

Viikonlopun vegepöperöitä


Tässä kuvassa riisiä, Hälsans Kök soijanuggetteja sekä inkiväärillä ja soijakastikkeella ja chilillä maustettua juureswokkia, jossa porkkanaa, selleriä, lanttua, palsternakkaa ja purjoa. Paistettuna seesamiöljyssä kuten yleensäkin wokeissa tykkään.


Tästä tuli myös varsin hyvää. Siinä on salaattipedillä kuskusia, joka on maustettu oliiviöljy-sitruunamehukastikkeella, avokadolla, oliiveilla, aurinkokuivatuilla tomaateilla, pinjansiemenillä ja fetajuustolla.



perjantai 11. joulukuuta 2015

Vittuilijaäidit - ilmeisesti ikäluokkansa yleinen ilmiö

Töissä perjantain hommat hoidettuani tuli katsottua ennen kotiin lähtöä keskustelupalstaa. Siellä oli aloitus: "Onko sinunkin äitisi vittuilija?" Aloituksessa kuvataan vittuilijaäidin kommentteja:

Oma äitini jaksaa aina vaan ilahduttaa kommenteillaan, joilla korostaa puutteitani.
"Sinun ikäisenäsi olin todella hoikka"
"Ai, onkos nykyisin muotia noin huonosti istuvat vaatteet"
"Kyllä minulla koti oli siivottu, vaikka oli teitä lapsia"
"Ole kiltti miehellesi, hän sentään huoli sinut"
"Sait sen työn? Ei tainnut olla kummoisesti hakijoita."
Listaa voisi tehdä loputtomiin, joka tapaamiskerralla tulee uusia rohkaisuja.

Ei yllätä, että kyseinen äiti osoittautuu 1940-luvulla syntyneeksi kuten omakin äitini. Ketjussa on valtava määrä samanlaisia kokemuksia tuon ikäluokan äideistä, ja luonnollisesti tuollainen omien lasten vielä aikuisenakin jatkuva julma lyttääminen tuomitaan, pohditaan sen haitallisia seurauksia itsetunnon kehitykselle, ja onpa jotkut katkaisseet välit vittuilijaäiteihinsä kokonaan.

Oma äitini on aina ollut tuollainen. On vieläkin. Kun menen vanhemmille kylään, alkaa heti arvostelevat katseet ja nälviminen ja pilkkaaminen ja yritykset saada minua muuttamaan itseäni äidin mielen mukaisemmaksi. "Kyllä sun nyt vaan täytyisi laihduttaa, naapurienkin ikäisesi tyttäret on niin timmejä ja hoikkia ja minua hävettää kun olet tuommoinen". "Kamala tuommoinen pitkä musta tukka sun ikäisellä, leikkaa jo se lyhyt ja värjää blondiksi, niin näytät nuoremmalta." "Miten sinä nyt taas seisotkin, näytät jotenkin ihan nyhjäleeltä, selkä suoraksi!" Ja vinkkejä, miten voisin ehkä vielä löytää miehen muuttamalla ulkonäköäni ja luonnettani ja elämäntapojani jne.

Silti minä en osaa kauheasti äitiäni halveksia. Onhan se joskus ärsyttävää kuunnella sitä ainaista kriittisyyttä, mutta tavallaan olen jo pitkään nähnyt sen läpi. Tiedän nimittäin, että äitini on pohjimmiltaan aina rakastanut minua ja rakastaa vieläkin. Olen täysin varma, että jos vaikka sairastuisin vakavasti, äitikin olisi huolesta sairas, kun pelkäisi menettävänsä rakkaan tyttären.

Äiti vaan on kovien ja karujen aikojen lapsi itse. 10-lapsisesta köyhästä perheestä, kasvanut sotavuosina ja niiden jälkeisinä köyhinä vuosina. Pienestä asti hänelle on sanottu että olet pelkkä köyhän mukula ja että naisesta ei ole kuin synnyttäjäksi ja soossin sekoittajaksi. Hän on itsekin koko elämänsä pelännyt olevansa riittämätön ja kelpaamaton, ja pyrkinyt mielistelemään kaikkia päästäkseen riittämättömyyksistään. Hän ihan oikeasti kokee antavansa hyviä neuvoja kun yrittää "haistella", miksi tuo lapseni ei tahdo kelvata miehille tai muille ihmisille, ja kertoa omasta näkökulmastaan mitä voisi tehdä ollakseen kelpaavampi. Sitä hän ei ikinä pysty ymmärtämään, että minua ei kiinnosta kelpaanko ihmisille vai en, koska hänelle koko elämä on se mitä muut ihmiset ajattelee. Minä taas ajattelen, että tämä on vapaa maa, ja saan olla sellainen kuin nyt satun olemaan.

Näin ollen, koska näen tuon kuvion läpi, en enää aikoihin ole jaksanut olla äidille loukkaantunut tai syyttävä, vaan näen hänetkin omien olosuhteidensa uhrina. Enkä yritä nyt enää seitsenkymppiselle ihmiselle alkaa omaa näkökulmaani avaamaan. Minä vaan hymyilen hiljaa (mikä äitiäni ärsyttää), kun hän alkaa taas yhden paasauksen syömisistäni ja läskeistäni tai omituisesta häpeällisestä vanhanpiian elämästäni jota vietän... Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, se on paras metodi vittuilijaäidin kanssa selviämiseen.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Tänä vuonna aion antaa kaamosväsymykselle totaalisesti periksi

Jokavuotinen vaiva, kaamosväsymys, on meikäläisellä voimakkaimmillaan taas. Mutta toisin kuin aiempina vuosina, en aio yrittää taistella väistämätöntä vastaan ja näin tuottaa itselleni lisää väsymystä ja ahdistusta kuluttamalla voimiani moiseen. Siis ei kirkasvalolampuille, vitamiineille, itsensä monenlaiseen menemiseen ja tekemiseen pakottamiselle - ei kaikille niille keinoille joita olen aiempina vuosina yrittänyt itseäni piristääkseni, mutta jotka eivät koskaan ole edes toimineet. Olenpa vaan ollut ärtynyt kuin pieni ampiainen siitä, että olen väsynyt ja vittuuntunut, vaikka ei KUULUISI tai SAISI.

Nyt sanon itselleni että kyllä, saan olla väsynyt. Saan nukkua 10 tuntia yössä ja päälle parin tunnin päiväunet työpäivän jälkeen. Minun ei tarvitse jaksaa muuta kuin käydä töissä ja tehdä ihan välttämättömimmät kotityöt. Ei tarvitse jaksaa yrittää syödä terveellisesti, jos kerran talviuneen valmistautuvan karhun vaistot käskee mättää hiilihydraattia ja rasvaa kylmien aikojen varalle. Minun ei tarvitse jaksaa yrittää edes lukea kirjaa tai pelata tietokoneella jos siltä tuntuu, vaan voin vaan olla möllöttää sohvalla viltin alla, kynttilää katsellen, koira sylissä elävänä lämpöpullona.

Yllättäen näin kaamosaika tuntuukin ihan mukavalta. Sellaiselta meditatiiviselta rauhalliselta "hämäränhissuilulta". Idean tähän sain mistä muualtaakaan kuin koiraltani. Olen huomannut, että koiratkin usein pimeään aikaan enemmän vaan köllivät ja oleilevat, nukkuvat paljon eikä niin kaipaa tekemistä, leikkiä ja nameja, ja jossain vaiheessa huomasin, että hetkinen - koirille se ei kuitenkaan aiheuta mitään masennusta tai ahdistusta. Syyksi päättelin sen, että ne hyväksyvät sen luonnollisen syklin jossa talvella ollaan vähemmän aktiivisia, eivätkä sisäisesti oleta että niiden kuuluisi olla pirteämpiä, tai että pitkin päivää kölliskelyssä olisi jotain vikaa. Näin olen minäkin nyt sitten elänyt, sisäisten vaistojeni mukaan, ja nauttinut raukeasta oleilusta. Jos tämä koko talvi menee näin hyvin, niin minusta voi joskus tulla vielä talven ystävä!


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Taas kadonnut pelimaailmaan - tällä kertaa 1800-luvun Lontooseen

Mulla on tänä vuonna tätä ennen ollut kaksi isoa tietokonepelirupeamaa. Ensin pelasin Dragon Age Inquisitionin, ja sitten loppukesästä Witcher 3:n, johon pakkomielteisenä joka ainoan collectiblen keräävänä ja joka ainoan sivutehtävän tekevänä kompletionistina sain upotettua 107 tuntia peliaikaa. Eikä edes kyllästyttänyt! Molemmat oli parhaimpien ikinä pelaamieni pelien joukossa, Witcher 3 ehkä jopa paras - tosin 1980-luvun nostalgiapeleihin kuten King's Quest 1:een on vaikea mitään verrata :)

Nyt se hulluus on sitten alkanut taas vähäksi aikaa. Viime viikolla tuli PC:lle Assassin's Creed Syndicate. Tämä ei ole pelina ihan DAI:n tai Witcher 3:n veroinen, koska ei ole niin monipuolinen ja laaja, mutta todella viihdyttävä actionia, ja 1800-luvun Lontoo, jossa seikkailut tapahtuvat, on rekonstruoitu niin hyvin, että jopa 1800-luvun Britannian asiantuntija piti sitä erittäin uskottavana (linkki). Meikäläinen voi taas tuntikausia vaan kulkea etsiskelemässä jotain aarrearkkuja tai ns. Helix glitchejä, ja samalla ihastella maisemia huokaillen, että on se menneisyyden maailma vaan hiton kaunis verrattuna näihin nykyisiin betonikuutiokyliin.

Plussaa on myös, että tässä pelissä saa pelata myös naisena, mikä on action-peleissä harvinaisempaa. Sankarit ovat kaksossisarukset Jacob ja Evie Frye, joista pelaaja saa tiettyjä päätehtäviä lukuun ottamatta itse valita kumpana tykkää pelata. Meikäläinen taas pelaa omalla tyylillään eli salamurhaaja on melkoinen julkimurhaaja ja joukkoteurastaja - ai että nautin kun saa pistää lihoiksi kymmeniä vartijoita ja muita paskapäitä käyttäen erilaisia taisteluväline- ja liikekomboja. Mun pelaaminen siis on tyyliä: etsii tuntikausia kaikkia alueen collectibleja, tappaa kaikki vartijat ja poliisit, lopuksi tyhjennettyään koko alueen kaikesta tekee alueen päätehtävät. Ja sitten seuraavaan kaupunginosaan.

Erittäin suositeltava peli kyllä kaikille, jotka kaipaavat vähän stressin purkamista mätkimisen ja äärimmäisen brutaalin aggression muodossa, samalla ihaillen kauniisti tehtyä rekonstruktiota 1800-luvun Lontoosta! Alla traileri pelistä, ja se tosiaan näyttää noin hienolta pelattunakin!




perjantai 27. marraskuuta 2015

Jouduin projektihelvettiin

Mun työ on sen luontoista, että minua myydään konsultiksi erilaisille asiakkaille ja erilaisiin projekteihin. Viime vuosina on ollut ihan jees, mitä nyt alan luontainen vittumaisuus aina vähän kalvaa, mutta ei muuten pahempaa. On saanut tehdä etätyötä, tehdä ne muut päivätkin työnantajan konttorilla omassa työpisteessä, luottamusta on riittänyt niin että on saanut hyvin itsenäisesti ja valvomatta hoitaa projektinsa loppuun. Ei ole edes tarvinnut tehdä vihaamaani tiimityötä, koska olen tehnyt projektini yksin.

Nyt sitten kävi paskaisempi nakki ja työn luonne muuttuu ihan totaalisesti. Ainakin puoleksi vuodeksi, mutta projektin määrittelyvaihe jo vaikuttaa siltä että tämä ei taida aikataulussa loppuun mennä, koska asiakas ei taida ihan vielä tietää itsekään mitä haluaa. Itseni kannalta tässä projektissa kaiken pahan alku ja juuri on syvästi vihaamani projektimetodologia nimeltä

SCRUM

Tuo IT-alan yhä leviävä syöpä, jossa lässytetään tiimityöstä ja iloisesta dynaamisesta yhdessä tekemisestä, mutta joka on käytännön kokemusteni mukaan vastenmielinen sosiaalisen kontrollin ja päivittäisen kyttäämisen ja painostamisen metodologia. 

Ensinnäkin, joka helvetin päivä on daily-palavereja, joissa täytyy selvitellä tekemisiään tai tekemättä jättämisiään. Nämä typerät, tarpeettomat palaverit pidetään konttorilla eikä etänä voi osallistua, joten etätyö on täysin pois suljettua. Monet meistä nörteistä ollaan sosiaalisten tilanteiden pelkoisia, ja moni on vatsa jännityksestä kuralla joka päivä kunnes se kamala kyyläyspalaveri on ohi. Toisista taas, kuten minusta, päiväpalaverit tekevät paatuneen valehtelijan ja lieron. Tarkoitus on vaan selittelemällä selvitä taas yhdestä kyttäyspalaverista, että saisi jatkaa töitään rauhassa. Jos nimittäin kertoo mistään ongelmista, niin halusitpa tai et, joku toinen tungetaan siihen koneesi viereen "auttamaan" eli häiritsemään työn tekemistä. Apu onkin enemmän rankaisu- ja painostuskeino, koska sitä ei varmasti kukaan kokenut ammattilainen sillä tavalla pakkomuotoisena halua, vaan tekee kaikkensa ettei joutuisi sen kohteeksi. 

Lisäksi tulee lukemattomia muita määrämuotoisia palavereja. Sprintin suunnittelupalavereja, katselmointipalavereja, backlog grooming palavereja (tuotteen kehitysjonon työstö kai tämä suomeksi on), retrospektiivejä... Järjetön määrä hallinnollista overheadia, ja sitten tällaista sanotaan ketteräksi menetelmäksi. Lisäksi se itse sprinttirakenne usein jäykistää työn pahasti, koska sprintin aikana ei voi tehdä mitään, mitä ei ole tullut sille sprintille suunniteltua. Itse en ole huomannut käytännössä mitään hyötyä Scrumin käytöstä, paitsi ehkä jollekin managerille tulee tehokas olo kun joka päivä seurataan ja siirrellään fläppitaululla värikkäitä lappusia sarakkeesta toiseen. Itse tuotos kuitenkin tuppaa tulemaan valmiiksi hitaammin kuin perinteisemmillä menetelmillä, eikä laatukaan ole mitenkään parempi.

Mutta minkäs voit, nykyinen asiakas käyttää ko. vastenmielistä menetelmää, ja ei auta meikäläisen kuin kestää. Ja toivoa että projekti menee nopeasti ohi. Huvittavaa on, että mä olen joskus -pakosta- käynyt jopa scrum master koulutuksen, mutta kun kerran asenteeni menetelmään on edellä kuvattu, niin minusta projektin scrum masterina toimiminen tuntuisi yhtä eettiseltä kuin kiduttajana tai ruoskivana pakkotyön valvojana toimiminen. Viimemainittu ei ole edes oma keksintöni, vaan eräs toinen scrumin inhoaja aiemmassa projektissa sanoi, kun kyseltiin että kuka tiimissä on scrum master, mikä hänen tehtävänsä on, että "se mulkku jolla on ruoska" :D (Tyyppi muuten aika pian hiillostettiin irtisanoutumaan, koska ei jaksanut teeskennellä innostunutta vaan sanoi suoraan mitä tunsi)


tiistai 24. marraskuuta 2015

Sipilän kulttuurinrikastus taisi osua lähelle omaa nilkkaa

Kamala uutinen tämä uusin, että Kempeleellä on raiskattu 14-vuotias lapsi. Vähemmän yllättäen tekijänä on maahanmuuttajat. Suomessa nyt vaan on ollut tosi harvinaista perinteisesti, siis ennen tätä kulttuurin rikastamista tuontivaikutteilla, tällainen puskaraiskailu, ja varsinkin useamman henkilön voimin. Ja vielä jossain Kempeleellä, eikä Helsingin Kaisaniemen puistossa yökerhojen sulkemisaikaan tai vastaavissa paikoissa ja aikoina.

Ei ole kauaa siitä, kun Sipilä toivotti sinne Kempeleelle kotiinsa tervetulleeksi maahanmuuttajia. No, vastaanottokeskus siellä ehti olla auki parisen viikkoa ennen kuin tapahtui tämä raiskaus. Nyt sitten pidetään kriisikokousta sisä- ja oikeusministerin kanssa, mikä sinänsä on tietysti hyvä asia - kyllä tällaiselle menolle jotain täytyy selvästi tehdä, eikä vaan hyväksyä että tyttöjen ja naisten täytyisi alkaa rajoittaa liikkumistaan raiskausten ja väkivallan pelon takia. Kyynikkona vaan luulen, että jos tämä ei olisi tapahtunut Kempeleellä, niin ei tästä vielä mitään kriisikokouksia pidettäisi, vaan tämä olisi vain harmillinen yksittäistapaus, joka ei aiheuta kummempia toimia muuta kuin toki normaalin rikostutkinnan. Mutta maahanmuuttajat tervetulleeksi kutsuneen Sipilän kotipaikkakunnalla tapahtuneena juttu taitaa olla vähän pahempi juttu. Jännityksellä odotetaan, mikä on kriisikokouksen tulos, mitä päädytään tekemään...

Raskaan asian kevennykseksi melkein käy tämä rasisminvastaisella Facebook-sivustolla ollut ilmeisimmin ihan tosissaan kirjoitettu kirjoitus, jossa raiskauksen uhrit ovat rasistisia "pikku narttuja", jotka ihan itse ovat kerjänneet verta nenästään tai jalkovälistään. Kirjoittaja on ollut ehdokkaana vaaleissakin Liberaalien listoilla, joten ihan mikä sattuu mielenterveystapaus ei ole kyseessä.


perjantai 20. marraskuuta 2015

Frii-kanavalta tuli äsken "Laihduttaminen on helppoa"

Katsoikohan kukaan muu juuri äsken otsikossa mainittua dokumenttia, jonka idea on se, että langanlaiha ja kuntoilupakkomielteinen brittitoimittaja päättää lihottaa itseään 20 kg, jotta voi sitten näyttää kaikille läskeille kuinka helppoa on laihtua (infoa ohjelmasta Iltasanomista)? Tässä ensimmäisessä osassa näytettiin se, miten tämä nainen vaivalla lihotti itseään 20 kg 3 kuukaudessa. Ensi viikolla tulee laihdutusosuus.

Toimittaja alussa
Olipahan pitkästä aikaa oikein kunnolla ärsyttävä akka ja ohjelma. Siinä se kuivikas kuikelo, joka itse
oli yrittäjä, sanoi ettei ikinä palkkaisi ylipainoista ihmistä, ja joka käänteessä julmasti irvi ylipainoisia. Sitten kun alkoi vähän saada itseään lihotettua, syytti vielä lihavia ihmisiä siitä, että nämä lihavat muka ovat pakottaneet hänet siihen ahmimiseen jota hänen tarvitsi harrastaa lihoakseen. "I hate fat people, they made me do this", itki edelleen muuten kuikelo täti, mutta nyt pienellä pömppömahalla varustettuna. Lopussa olleessa lääkärintarkastuksessa todettiin, että siinä +20 kg painossaankin hän oli päässyt vasta normaalipainon ylärajoille, ja siihen verrattuna kohkaaminen siitä miten ällöttävän näköinen hän on ja miten raskasta on olla, tuntui älyttömältä ja meitä vähän enemmänkin ylipainoisia loukkaavalta. Sanoi mm. tv:tä varten meikkiin mennessään itku kurkussa, että hänestä tuntuu kuin meikkejä siveltäisiin sian naamaan, kun hän on läskinä mielestään niin ruma (minusta kyllä näytti naamasta paljon nuoremmalta lihoneena, vaikka vähän kaksoisleukaa olikin).

Sekin ärsytti, kun tämä kovapintainen nainen, joka katsoi oikeudekseen haukkua muita päin näköä, sitten purskahti itkuun jossain mäkkärissä kun näki pari ylipainoista teiniä. Ei taida ymmärtää, että kyllä ne aikuiset ylipainoisetkin on yhtä lailla ihmisiä, ja heitäkin kohtaan pitäisi tuntea myötätuntoa. Mutta ilmeisesti se myötätunto loppuu veitsellä leikaten täysi-ikäisyyden rajoille. No, kyllähän siinä sitten selvisi psykologin vastaanotolla syitäkin tämän naisen kovuudelle: epilepsian takia "vahvuuteen sairastuminen", elämän kontrolloiminen syömisen ja kuntoilun avulla koska sairautta ei voinut kontrolloida. Että siinä mielessä myös hän ansaitsee myötätuntoa, kuten jokainen ihminen. Mutta esim. esimiehenä varmasti ihan kammottava tyyppi.

No onhan se jonkinlaisen pikku kaljamahanpoikasen saanut kehitettyä...
Ensi viikolla tulee sitten uusi jakso laihduttamisesta. Mutta eipä taida kauheasti todistaa mitään, jos ja epäilemättä kun, tämä nainen pääsee taas normaalipainoon nopeasti. Näin väitän seuraavista syistä. Ensinnäkin, hän on selvästi luonteeltaan kurinalainen kontrollifriikki. Hänen luonteelleen raskas syöminen ja liikkumattomuus on epänormaalia, ja hänelle lienee vain helpotus päästä entisiin tapoihinsa kuurin jälkeen. Muilla lihavilla asia on toisin: meille mättäminen ja liikunnan karttaminen on normaalitila, ja muutokset siitä epämiellyttäviä. Toinen juttu on, että usein ihmisen ensimmäinen painonpudotus on aika helppo. Muistan itsekin, kun opiskelijana erityisen kostean juhlimis- ja krapularuokakauden jälkeen totesin että vähän alkoi makkaraa muodostua vatsalle istuessa, niin ongelma hoitui kuin itsestään sillä, että päätti käydä juhlimassa vain 2 kertaa viikossa 3:n sijaan eikä ihan joka päivä syödä pizzaa tai hampurilaista. Eipä auta nykyisin, vanhana jojoilijana, moiset keinot, vaan voi käydä jopa niin että niinkään rajoittavalla ruokavaliolla kuin paleodieetti, paino ei vaan putoa. Sitten on myös esim. suolistobakteeri- ja aineenvaihdunta-asiat, joista ravitsemusterapeutti minulle puhui. Lihavuus muuttaa suolistoflooraa lihavuutta suosivaan suuntaan, samoin kropan aineenvaihdunta varsinkin keskivartalolihavilla muuttuu metabolisen oireyhtymän suuntaan, jolloin laihtuminen oikeasti on vaikeampaa kuin tuollaisella vain hetken vähän pyöreänä olleella kuin ohjelman toimittaja. Mutta odotetaan "innolla" ensi viikon jaksoa, kun tuo täti pääsee näyttämään meille laiskoille läskeille, miten kaikki on itsestä kiinni...

maanantai 16. marraskuuta 2015

Kun mitkään maailman tapahtumat ei järkytä pätkääkään

Olen joskus ihmetellyt tätä piirrettä itsessäni ennenkin, että minua ei näytä ollenkaan tunnetasolla koskettavan esim. onnettomuuden tai rikokset, joissa kärsivät itselleni tuntemattomat ihmiset. Viikonlopun aikana tapahtui Pariisissa terrori-isku, ja mediat julistavat, kuinka järkyttävää tämä on ja kuinka turvallisuuden tunne on Euroopassa peruuttamattomalla tavalla särkynyt. Minä toki voin järjen tasolla todeta että hyvin ikävä asia, ja että terrorismille täytyisi yrittää tehdä jotain ettei tällaista tulisi lisää, mutta en vaan pysty tuntemaan mitään. En ole järkyttynyt enkä surullinen, enkä siksi edes osallistunut hiljaiseen hetkeen, kun se olisi tuntunut teeskentelyltä. Saman olen kokenut viimeisen 10 vuoden aikana monien katastrofien aikana. Ja toki miettinyt että miksi.

Yksi syy on se, että turvallisuuden tunne ei voi minulta kadota, koska en ole aikoihin ajatellut, että elämässä koskaan kukaan olisi mitenkään turvassa. Oli aika, jolloin pelkäsin joka ilta nukkumaan mennessäni, että voi olla että aamulla en herää, että vaikka verisuoni poksahtaa päästä. Jokusen vuoden angstattuani kyllästyin pelkäämään ja totesin että joo, totta on, voin kuolla vaikka minuutin päästä, mutta asiaa ei murehtiminen mitenkään auta, joten mitäpä jos lopettaisin koko asian ajattelun ja vaan eläisin, niin kauan kuin nyt elän. En ole sen jälkeen osannut pelätä en liikenneonnettomuuksia, en sairauksia, en luonnonkatastrofeja, enkä edes terrori-iskuja. Sellaisia tapahtuu, ja voi tapahtua minullekin, mutta hyväksyn sen että minäkin täältä lähden ajallaan, sama se onko se aika huomenna vai 40 vuoden päästä. Asiaa helpottaa ehkä se, että en ole lisääntynyt, joten ei ole lapsia joiden kohtaloa tarvitsisi murehtia.

Mutta kyllä minä taidan lisäksi olla vaan jotenkin myös sen verran tunnemaailmaltani alkeellinen, että en vaan osaa ulottaa empatiantunnetta tuntemattomiin ainakaan tilanteessa, jossa vain luen tai näen televisiossa kärsimyksistä. Luulen, että jos olisin paikan päällä ja näkisin tuskissaan olevia haavoittuneita tai kuolleita, niin tuntisin jotain, mutta telkkarin kautta ei tunnu miltään. Kai se osaltaan johtuu siitäkin, kun on tottunut näkemään niin paljon tv:n kautta kaikenlaista näyteltyä väkivaltaa ja kuolemaa, että ei siihen osaa suhtautua mitenkään silloinkaan kun tietää että tämä on ihan tosielämää. Toisaalta hyvä niin, tuskin sitä jaksaisi jos kaikkia maailman kärsiviä tarvisi alkaa tunnetasolla miettiä, kaikkia vääryyksiä joita on. Mutta kyllä tällaisina hetkinä, kun sosiaaliset mediat ja tiedotusvälineet täyttyvät järkytyksen ja surun ilmauksista, ja itse ei tunne niin yhtään mitään, vähän sisäisesti hävettää, että erikoisen kolkko ja kylmä ihminen taidan olla. No, en sentään niin kylmä, että olisin niitä pahoja tekoja tekemässä, mikä ajatus vähän lohduttaa.

14.11.2015, taas yksi synkkä päivämäärä terrorismin historiaan 



torstai 12. marraskuuta 2015

Vanhaa juoppoa huvittaa terveyshifistely

Kauheasti nykyään kuulee juttua kaikenlaisesta, mitä ihmiset tekevät varjellakseen terveyttään. Oppisuuntia siinä, mitä pitäisi tehdä, on toki monia, mutta huomattavan monella on joitain erityisjuttuja joita noudattavat. Yhden mielestä hiilihydraatit on kaiken pahan alku ja juuri, jonkun toisen mielestä tyydyttyneet rasvat. Jonkun mielestä pitää syödä tiettyjä superfoodeja, että on energinen ja terveys säilyy, monet taas vannovat tietynlaisten liikuntamuotojen nimeen.

Ihan kuin ihmisen keho olisi jokin herkkä ja särkyvä kone, jota pitää silkkihansikkain kohdella, että se pysyy ehjänä. Itse en oikein usko tähän kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että olen itse suurimman osan aikuisikääni ollut äärimmäisen epäterveellisesti elävä alkoholin suurkuluttaja, enkä ole saanut siitä mitään sairauksia tai vaivoja. Enkä ole edes harvinainen ihmetapaus, sillä tiedän paljonkin kaltaisiani.

Toinen juttu on tieto siitä, millaisissa oloissa ihminen on historiansa aikana lajina kehittynyt ja pärjännyt. Kyllä olisi ihmislajin tie evoluutiossa katkennut jo ajat sitten, jos kroppa tarvisi superfoodeja tai juuri tietynlaista optimoitua proteiini-hiilari-rasvasuhdetta tai juuri oikeanlaista liikuntaa. Käytännössä tiedetään, että erilaisilla seuduilla ihmisyhteisöllä on ollut hyvin erilaisia ruokavalioita, ja hyvin monenlaisilla perinneruokavalioilla ihmiset ovat voineet varsin hyvin ravinnon puolesta. Minä luulen, että keho on paljon sopeutuvaisempi ja kestävämpi kuin nykyään uskotaan yleensä.

Toki, sairauskin voi kenellä tahansa meistä olla nurkan takana, mutta mitä olen itse seuraillut asioita, niin se kuka sairastuu, ainakin mitä vakaviin sairauksiin tulee, näyttää pääosin olevan lähinnä tuurijuttu (tuuriin lasketaan onni tai epäonni geeniarpajaisissa), eikä siinä kauheasti vaikuta onko hifistellyt ruoan ja liikunnan kanssa vai ei. Tiettyjä selkeitä yhteyksiä elintapojen ja sairauksien välillä toki tiedetään kuten että tupakointi lisää merkittävästi keuhkosyövän riskiä, mutta itse en ainakaan jaksa terveellisestä syömisestä kauheasti stressata, kun kerran näyttää että epäterveellisesti eläen voi elää terveenä ja taas ääriterveellisesti eläväkin voi sairastua. Ja elämä ainakin kohtuu paheellisesti vaan on niin paljon mukavampaa :D

Sanoo Plussis, jonka vaalean leivän sekä makeiden jälkiruokien mussuttamista tänään töissä eräs terveystietoinen arvosteli. En viitsinyt sanoa että kyllä se vehnäleipä on kuule pieni paha ihmiselle joka on yli 10 vuotta elänyt keskikaljalla, cokiksella, lihapiirakoilla, suklaalla ja pizzoilla ;)

No thanks, mulle ei smoothieita eikä epämääräisiä eksoottisia superruokia!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Tissuttelijan paluu

Havahduin tässä siihen, että olen alkanut lipsua vanhan kunnon alkoholin päivittäisen tissuttelun
tielle. Tätähän olen vähintään vuosikymmenen elämästäni harjoittanut, mutta laihduttamisen myötä lopetin pari vuotta sitten. Kaamosmasennusta on taas ollut, pimeät illat kun töistä lähtee on tympäisseet ankarasti, ja ajatus tulevista kylmistä säistä. On tullut osteltua sitten jokunen kalja aina iltojen iloksi, eikä siinä niin mitään, mutta tänään tajusin että kuten mulla on tapana mennä niin syömisessä kuin juomisessa kohtuuttomuuksiin, niin taas on menty.

Tajusin, että on viikkoja siitä kun olen ollut koko päivää juomatta. Tissuttelun määrät on myös lisääntyneet vaivihkaa, huipentuen siihen kun ostin perjantaina 3 litran hanapakkauksen viiniä ajatuksella että juon siitä lasin ruokajuomaksi joka päivä. Tosiasiassa join puolet tonkasta perjantaina ja puolet lauantaina :D Eilen vielä sitten sixpack oluita. Tänään ensimmäinen ajatus sängystä noustessa oli, että kyllä sen työpäivän jaksaa, kun illalla voi taas juoda muutaman kaljan.

Pitäisi varmaan taas vaan yrittää kääntää korkkia kiinni päin, kun läskiä tulee pikatahtia ja närästelemäänkin on alkanut. On vaan niin hiton nihkeää se tissuttelun lopettaminen. Muistaakseni silloin kun lopetin laihdutuskuurin takia, ekat kymmenisen päivää olin äärimmäisen levoton ja kiukkuinen kuin ampiainen. Ravasin illat kämpässäni kokemassa teatraalista elämän ahdistavuuden ja merkityksettömyyden tunnetta, jonka tiesin helpottavan heti jos vain saisin kaljaa. Pitäisi vaan kestää taas, ja yrittää jatkossa muistaa, että vaikka se ottaminen on kivaa kun sitä tekee päivän tai pari, niin sitten kun sitä on tehnyt 3 viikkoa päivittäin se alkaa olla jo aika väsähtänyttä touhua ja siitä on vaikea päästä irti.


tiistai 3. marraskuuta 2015

Opettavainen eläintarina siitä, mikä työelämässä ahdistaa

Omalla alallani ihmiset usein aloittavat intoa täynnä. Moni on lapsesta asti ihan huvikseen koodaillut, konffannut ja asennellut, hakkeroinutkin. Mutta ei tarvita kovin kauaa alan palkattuna ammattilaisena, niin useimmilta alkaa into hiipua, ja jäljellä on se tyypillinen harmaakasvoinen nörtti, joka valittaa: "vittu mitä paskaa päivästä toiseen, it-ala on yhtä helvettiä". Ja muut ihmettelee, että miten nyt niin, kun siisti sisällä tehtävä päivätyö on kyseessä, miten se muka niin kamalaa voi olla. Tämä eläintarina valaisee hyvin sitä, miten itsessään ihan ok:sta työstä tehdään ihmisiä ahdistavaa helvettiä. Todennäköisesti monella muullakin alalla kuin it-alalla on prosessit ja organisaatio syöneet työnteon ilon.




perjantai 30. lokakuuta 2015

Perjantaihupia: hullut käännetyt elokuvien, pelien tms nimet

Sain linkin blogiin, jossa kirjoittaja tekee tahallaan erittäin kirjaimellisia käännöksiä erilaisten tietokonepelien, elokuvien jne nimistä. Päätin jakaa, siltä varalta että jollain muullakin on niin outo huumorintaju, että nämä naurattaa paljon. Blogin osoite on
http://neuvotonkaannoksessa.tumblr.com/ ja tässä joitain makupaloja sisällöstä.


Liverpool. You'll never walk alone. Est. 1892.

Työuupumus-paratiisi. Ei se minusta paratiisilta tuntunut ollenkaan kun burnout kerran oli :D
Maatuskia.
Harrison Ford: Blade Runner.
Tätä on tullut pelailtua. Elder Scrolls V: Skyrim.
Fresh from garage. 
Tuttu peli tämäkin. Assassin's Creed: Brotherhood.




maanantai 26. lokakuuta 2015

Kamala MOT-dokumentti: "Kidu ensin, kuole sitten"

Päätinpä sitten tuon katsoa, vaikka tiedän olevani erittäin ahdistusherkkä varsinkin eläinten ja pienten lasten kärsimykselle. Ja tämä dokumentti käsitteli eläinten kärsimystä teurastamotilanteessa. Tuntui vaan siltä, että jos kerran lihaa syön, niin pakko kai se on kohdata se todellisuus miten sitä tuotetaan.

Olen jo ennenkin kokenut, että joudun jatkamaan lihansyöntiäni vähän "silmät sulkien", koska pohjimmiltaan koen nykyisen tehotalouden tilojen eläinten elinolot kammottaviksi. Olen aina ollut eläinrakas, sellainen joka en ole pystynyt näkemään eläintä jotenkin ihmistä alhaisempana tai huonompana. Muistan, kun sukulainen esitteli joskus huippumodernia sikatilaansa, kaikkea hienoa tekniikkaa joka huolehti ruokinnasta ja muusta, mutta minun huomioni kiinnitti vain niiden eläinten katseet, se alennustila jossa ne joutuivat elämänsä elämään, ja ahdistuin pitkäksi aikaa tilalla käymisestä. Mutta tietoisesti työnsin muiston mielestä ja ajattelin, että olisi se kumminkin kovin hankalaa olla lihaa syömättäkään, joten minkäs teet. Ja että syöhän ne luonnon pedotkin toisia eläimiä (tosin eivät kasvata niitä tehoyksiköissä vaan niiden saaliit saa elää elämänsä vapaana...)

Teurastuksen olin kuitenkin ajatellut länsimaissa olevan aika siisti ja kliininen operaatio, jossa eläin ei kärsi. Nopea tuskaton loppu kurjalle ja virikkeettömälle, eläinarvoa alentavalle elämälle. Osoittautuipa sitten tämäkin luulo vääräksi. Erityisen järkyttävää oli se, että tainnutuksesta ei eläin aina tainnu, vaan itse asiassa ongelmana aletaan pitää vasta sitä jos enemmän kuin 10% jää taintumatta, ja toisaalta niistäkin jotka taintuvat, osa voi havahtua kesken veren laskemisen, jos tätä ei ole aloitettu heti tainnutuksen jälkeen tai jos veri vuotaa poikkeuksellisen hitaasti. Sitten se kamala eläinten käsittely, jossa lampaita viskotaan karvasta nostaen paikasta toiseen, tai nautoja isketään toistuvasti sähköpiiskoilla jopa naamaan, että ne saadaan menemään sinne minne ihminen haluaa. Hirvittäviä, ahdistavia keskitysleirejähän nuo tuommoiset paikat ovat, ja minä en osaa ajatella kovinkaan erilaisena sitä, että niihin leireihin kuolemaan viedään muita nisäkkäitä kuin ihmisiä. Minusta kun on aina tuntunut, että kun katson eläintä silmiin, olipa se koira tai hevonen tai lehmä tai sika, niin se tietoisuus jonka niissä näen, ei ole niinkään erilainen kuin omani...

Että kai sitä oikeasti täytyy miettiä läpi suhteensa lihan syömiseen, vaikka herkkuperseenä tykkään lihasta ja yleensä siitä että saa syödä monipuolisesti mitä vaan ilman rajoituksia. Ajatuskin jostain papujen ja itujen järsimisestä tuntuu ankealta. Mutta niin kyllä tuntuu sekin, että jotta voin syödä sitä lihaa ilman tunnontuskia, joudun sulkemaan pois mielestäni sen mistä se liha tulee, ja millaisten prosessien kautta.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Ei hitto, tuo Jutan Simple-dieetti ei niin ole mun juttu...

Ylihuomenna sen sitten pitäisi alkaa, lukijan vinkkaaman Jutta Gustafsbergin FitFarmin Simple-dieetin, jolla pitäisi voida laihtua ilman liikuntaa. Tänään sitten kirjauduin sinne verkkosivulle ajatuksenani, että täytynee kaupasta jo ostaa sopivaa evästä maanantaina alkavaa dieettiä ajatellen.

Mutta tämähän näyttäisi meikäläiselle olevan ihan kaikella tapaa painajais-dieetti. Ensinnäkin, en halua syödä viittä kertaa päivässä. Se ei vaan sovi mulle, tulee närästystä ja lisäksi on nälkä jatkuvasti, kun ruoansulatus toimii koko ajan eikä mene lepo/paastotilaan ollenkaan välillä.

Sitten ne ruokalistat. 3 kertaa päivässä, aamiaisella ja kahdella välipalalla, pitäisi syödä isoja määriä rahkaa tai raejuustoa (en voi sietää kumpaakaan, ja runsas proteiininsyönti tekee yleensäkin mulle raskaan ja väsyneen olon). Aamulla en pysty syömään yleensäkään ilman tukalaa oksetusta, saati että seuraava setti:

  • 50 g Kaurahiutale
  • 150 g Rasvaton raejuusto / 200 g Maitorahka / 200 g Kananmunan valkuainen
  • 10 g FitFarm Lecithin - rasvahappovalmiste
  • 150 g Sokeroimaton mehukeitto (vapaaehtoinen)
  • 100 g Marja
  • 2 kpl FitFarm Omega-3

Ynnh, ei... Sitten taas aamupäivän välipalla 250 g maitorahkaa marjojen tai hedelmien ja pähkinän tai rasvalisän lisäksi. Lounaalla ehdotettu ateria ihan siedettävä sinänsä, ankeahko kyllä ilman mitään hiilariruokia:

  • 100 g Kana / 100 g Kalkkuna / 100 g Kalkkunaleike / 100 g Kala / 100 g Naudanliha (max 10% rasvaa)
  • 200 g "Sallittuja" vihanneksia
  • 15 g Oliiviöljy / 15 g Rypsiöljy / 15 g Kookosöljy
  • 200 g Hedelmä (ei avokado)

Päivän toinen lämmin ruoka käytännössä sama kuin tuo lounas. Ja illalla taas, ylläripylläri: isot määrät rahkaa, mehukeittoa sun muuta inhoamaani ruokaa.

No joo, en kyllä tähän ryhdy. Eihän mulla koskaan ole muutenkaan ollut paljon lievemmilläkään dieeteillä vaikeuksia saada painoa alas, KUNHAN vaan jaksaisin noudattaa niitä pitkäjänteisesti ilman mässy/juopottelukausia. Enkä usko että tällainen ääritiukka ja ankea dieetti ainakaan on helpompi pitkäjänteisesti noudattaa kuin vaikka se Italian dieetti, jolla silloin alkuun laihduin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa.

Ilmoittelin jo mutsilleni, että jos on kiinnostusta tuohon dieettiin niin saa lahjoituksena mun tunnuksen ja salasanan palveluun, ja on vapaa käyttämään... Muuten olisin varmaan laittanut tänne blogiin annettavaksi jollekin tarvitsevalle, mutta kun sinne on tarvinnut syöttää omat henkilökohtaiset tiedot kaikki, ja käyttäjätili pysyy minun nimeeni ja sähköpostiosoitteeseeni liitettynä, niin ei viitsi vieraalle oikein antaa.


maanantai 19. lokakuuta 2015

Miksi keski-ikäiset ihmiset haluavat näyttää nuoremmilta?

Minä en ihan oikeasti ymmärrä, minkä täytyy johtua siitä että olen sen verran epäsosiaalinen ihminen etten ole ihan sisällä näissä ihmisten kotkotuksissa. Mutta kovasti näyttäisi, että yleisen mielipiteen mukaan ikäiseni naisen pitäisi yrittää näyttää mahdollisimman nuorelta. Televisiosta tulee sarjaa, jossa yritetään saada ihmiset näyttämään vuosia nuoremmalta. Keskustelupalstoilla ihmiset, lähinnä naiset, kyselevät vinkkejä miten voisivat näyttää nuoremmilta.

Ja minä ihmettelen, mitä siitä hyötyy jos näyttää ikäistään nuoremmalta? Työelämässä sillä että ei näytä nuorelta saa lähinnä arvovaltaa ja kunnioitusta, näin olen ainakin itse kokenut. En ole enää "tyttö" jonka ei odoteta osaavan oikein mitään, vaan kokenut asiantuntija joka on keitetty monissa liemissä. Huomio ei muutenkaan harhaudu itse asioista siihen että olen nainen, kuten joskus nuorempana, vaan olen ensisijaisesti ammattiroolini edustaja. Minulle myös sallitaan paremmin suora omien näkökulmien ilmaiseminen, kun taas nuorempien odotetaan usein olevan nöyrempiä ja sitä paheksutaan, jos paukuttavat mielipiteitään ilmoille.

Arkielämässäni en myöskään tekisi mitään nuoren näköisyydellä. Kaupan kassaa ei haitanne ryppyjeni määrä, eikä koiraani tai vastaantulevia ihmisiä. Olen yksi tavis ihmismassassa, ja tuskin kukaan edes huomaisi jos olisin vaikka 5 vuotta nuoremman tai vanhemman näköinen. Tavallinen ihminen vaan, ei sellainen josta pitäisi ajatella mitään. Itse viihdyn siinä roolissa hyvin.

Jos miestä etsisin, niin se on ainoa missä voisin kuvitella ulkonäöllä yleensä olevan jotain väliä, mutta jos/kun itseni kanssa suunnilleen samanikäistä etsisin, niin miksi siinäkään pitäisi jotenkin erityisen nuorelta näyttää? Ei kai nyt keski-ikäiset enää ole niin pinnallisia, että jotain nukkea etsivät. Ja jos joku on, niin en minä ainakaan olisi sellaisesta tyypistä kiinnostunut.

Minä siis aion olla tätimäinen ja kurttuinen ihan rauhassa ja stressittä, koska en kerta kaikkiaan omassa elämässäni koe ikääntymisen näkymisestä olevan yhtään mitään haittaa.

torstai 15. lokakuuta 2015

Miten nuo valmis-lounassalaatit onkin aina niin pahoja!

Töissä oli taas palavereja koko päivän, niin etten ehtinyt lounaalle. Nälkä oli viiden aikoihin töistä tullessa niin kova, että päätin että en jaksa alkaa mitään ruokaa laittaa, vaan jotain nopeaa valmista pitäisi saada. Vältin hampurilaisaterian, lihapiirakoiden ja pizzojen kiusaukset, ja päätin ostaa jotain salaattia.

Ainoa vaan, että taas kerran ihan ok:lta näyttävä salaatti oli mautonta moskaa. Tonnikala-pastasalaatissa munanpuolikas, tonnikala ja pasta tuntuivat jotenkin kuivakoilta ja sitkeiltä, vaikka päiväys ei ollut vanhentunut. Kasvikset eivät maistuneet miltään. Salaatin mukana tullutta kastiketta en viitsinyt edes käyttää, koska tiedän ennestään etten tykkää niistä, joten laitoin salaattiin hyvää oliiviöljyä, sitruunamehua, suolaa ja pippuria. Niiden kanssa salaatin nyt söi ennen kuin turpaansa otti, mutta herkuksi ei voi kyllä sanoa.

Ihmetyttää, että miten ne ainekset saakin noin tärveltyä. Tämänkin ainesosalista vaikuttaa ihan ok:lta:

Salaattisekoitus, pasta, tonnikala, kurkku, kirsikkatomaatti, kananmuna
Kastikkeessa oli epäilyttävämpiä aineita, mutta sitä en käyttänyt. Jotenkin tuntuu että jos itse ostaisi noita aineita, salaatti olisi maukkaampaa. Kai se sitten on vaan se, että kun säilytysaika on pitkä ja aineet ovat pitkään pilkottuina pakkauksessaan. Mutta harmi, koska noiden terveellisempien valmisruokien tympeä maku houkuttaa kyllä valitsemaan sen pakastepizzan.

Ei se nyt niin kovin huonolta näytä...

maanantai 12. lokakuuta 2015

Tänään näin miten helppoa nykyään on ostaa huumeita

Olen tällaisista asioista (onneksi) ihan pihalla, koska vaikka minusta vaikka kannabiksen satunnaisessa polttelussa tai sienitripissä ei olisi itsessään mitään pahaa, niin en halua sekaantua laittomuuksiin varsinkaan, kun olen ammatissa, jossa  monet asiakkaat vaativat Suojelupoliisin turvaselvityksen ennen kuin päästävät minua lähellekään tietojärjestelmiään ja niiden sisältämiä arkaluontoisia tietoja. Joku huumausainerikos siellä rekisterissä voisi lopettaa meikäläisen konsultinhommat aika lyhyeen.

Tänään kuitenkin tapasin tutun, joka käyttää kannabista satunnaisesti ahdistuksen hoitoon. Väittää, että aine on jopa estänyt uutta masennusjaksoa alkamasta, kunhan on polttanut sitä heti ensioireiden tullessa. Ihmettelin, että mistä hän semmoista ainetta ostaa, että jossain Itäkeskuksen Tallinnanaukiollako etsii diilerin näköisiä hiippareita vai miten? Tämä ihminen on asiallinen keski-ikäinen "pukumies", joten vaikea olisi uskoa hänestä sellaista.

Miestä nauratti kovasti näkemykseni siitä miten laittomia aineita ostetaan. Hän sitten ihan näytti että miten helppoa se on nykyaikana. Tor-selain ostajan yksityisyyden suojelemisen vuoksi. Sitten ilmeisesti kaikkien jotain aineita käyttävien tuntemaan nettiosoitteeseen (jota en muista, ja jonne kuulemma tarvii kutsun jo rekisteröityneeltä käyttäjältä että edes pääsee käyttäjäksi), ja sieltähän lävähtää sivulle valtava valikoima kaikkea: LSD, amfetamiini, kokaiini, kannabis, psilosybiinisienet, potenssilääkkeet, bentsot - huh - siis onko tällaista oikeasti olemassa ajattelin minä :-o Halutun tuotteen valinta, Bitcoineilla maksu ja tilaaminen poste restante osoitteeseen. Ei kuulemma koskaan ole jäänyt kiinni lähetykset kunhan tilaa Suomesta niin ettei Tulli ole välissä.

Tunnenpa itseni taas mistään mitään tietämättömäksi menneen ajan muumioksi. Ristiriitaiset ajatukset muutenkin. Tiedän ettei tämä ihminen jonka näin kannabiksen budia tilaavan, ole mikään ongelmainen narkkari. Ja oikeastaan pohjimmiltaan olen sitä mieltä, että jos aikuisia ihmisiä huvittaa vahingoittaa itseään mömmöillä, niin siitä vaan, jos se ei vahingoita muita. Joku kannabis nyt ei taida alkoholia kummempi aine muutenkaan olla, moni sanoo että jopa haitattomampi. Silti jotenkin hirvittää ajatus siitä, miten helppoa lakia on tässä asiassa näköjään kiertää, suorastaan pitää pilkkanaan. Minä kun luulin että saadakseen tuollaisia aineita täytyisi etsiytyä hämärähemmojen piireihin ihan henkilökohtaisesti, ja sitä kautta mahdollisesti joutua hankaluuksiin muutenkin. Ja sitten täytyy nähdä päivä, jona näkee henkilökohtaisesti tutun ihmisen tilaavan laitonta ainetta netistä kuin tilaisi housut Ellokselta :-o O tempora, o mores!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Ääh, piti ostaa uusia takkeja koska vanhat ei mahdu päälle

Tällaista sitten tällä kertaa. Tässä kuluvalla viikolla on ollut syksyn ensimmäiset kylmemmät säät, ja koiraa lenkittäessä alkoi jo ohuissa kesäkauden takeissa palella. Eipä mitään, kesätakit vaatehuoneeseen ja syys/talvitakkeja esiin eteiseen. Paitsi että:

Yksikään niistä takeista ei enää mahdu päälle :(

Hopeanvärinen nahkatakki oli ainoa joka meni kiinni asti, mutta sekin näytti todella törkeältä kun oli ihan tiukka ja puristui makkaroiden väleihin. Hopeakuorrutetut läskimakkarat ei ole näköjään yllättäen kovin tyylikkäitä :D

Muille takeille kävi sitten näin, kuten tälle pari vuotta sitten ostamalleni koon L takille. Silloin olin onnistunut alle puolessa vuodessa laihduttamaan 63-kiloiseksi ja ajatus oli että laihdun vielä lisääkin. Ostinpa sitten aika vartalonmyötäisen takin. Tällä hetkellä jää yli 10 cm puuttumaan että edes vetoketju mahtuisi kiinni. Tässä nyt konkretisoituu se, kuinka paljon onnistuin alunperin sillä Italian dieetillä laihtumaan, koska tuo takki mahtui silloin päälle, ja nyt on tilanne tämä...

Ei tässä sitten auttanut muu kuin tilata uusia. En viitsinyt kauhean kalliita ja hienoja ostaa, kun eipä ne makkarapötkylän päällä kumminkaan hienoilta näytä. Ellokselta ihan tuli tilattua pari takkia, kun express-tilauksella sai seuraavaksi päiväksi tuotteetkin - saa nähdä tulevatko tänään klo 18 mennessä kuten on luvattu... Seuraavat takkimallit koossa 44 lähti tilaukseen - toivottavasti edes ne mahtuu :-\

Tämä lyhyt takki oli vähän inspis-ostos kun maksoi vain 59 euroa. Koiralenkeillä menee varmasti ainakin, vaikka luultavasti tällaisen yhtä leveän kuin pitkän akan päällä näyttääkin vähän eriltä kuin mallilla ;)


Sitten untuvatakki, koska olen ihan järjettömän vilukissa, jonka on vaikea pärjätä tämän maan ilmastossa jo nyt syksyllä, saati talvella. Uhkaavan tyköistuvaa mallia kyllä, saa nähdä meneekö edes koko 44 päälle... Elloksen kokotaulukon mukaan mun vyötärönympäryksellä pitäs ostaa kokoa 52 :-\


maanantai 5. lokakuuta 2015

Vastahakoinen painonpudotuksen yritys taas, huokaus

Ei jaksaisi. Ei millään jaksaisi. Kun kerran on yritetty n+1 kertaa ja aina epäonnistuttu. Ei ole uskoa eikä toivoa eikä intoa.

Ja silti pitäisi. Pitäisi, koska näköjään ilman laihduttamista lihon nopeasti ja ilmeisen rajoittamattomasti. Ruokahalu niin sanotusti kasvaa syödessä ja lihoessa, ja ahmimiskohtaukset on entistä tiheämpiä kun on laihduttamattomuuden antama lupa "vähän" ahmia - ja senhän tietää että siitä tulee kunnon ahmimista liian usein.

75 kilossa meinasin että ok, tällainen olen nyt keski-iässä: olkoon, hyväksyn itseni tällaisena vaikka näytänkin vähän pahalta. Ajattelin että nyt voin alkaa nauttia elämästäni ilman stressaamista painosta. Mutta ei kulunut montaa kuukautta siitä kun 85 kg tuli täyteen. Olen plösähtänyt niin nopeasti että vatsaan ja tisseihin on tullut raskausarpiakin venymisestä.

Nyt sitten olen tässä taas yrittämässä saada hommaa kuriin, että pääsisin siihen 75 kiloon takaisin. Tai edes kilon kevyemmäksi. Minun historiani tuntien yksikin kilo, jos se pysyy pois useita kuukausia, on ilon aihe.

Menetelmä: nutraan muutaman päivän jos siltä tuntuu, tai jos paino ei meinaa laskea tai nousee. Muuten yritän vaan syödä suht järjellisesti ja kasvispitoisesti. Alkoholi saa toistaiseksi jäädä kokonaan pois, koska vaikka en viimeisen vuoden aikana juuri ole tolkuttomiin juominkeihin ainakaan ns. vahingossa päätynytkään, niin alkoholi minulla aiheuttaa valtavaa syömishimoa 2 päiväksi ja on liian usein laukaissut monen päivän ahmimiskauden. Joskus 1 tai 2 viinilasillista on jo riittänyt tähän ahmimishimon laukaisemiseen, ei tarvita kännejä ja krapulaa.

Keittiöön laitoin kaksi viinilasia joissa saksanpähkinöitä kuvaamaan pudotettavia kiloja ja jo pudotettuja. Ensimmäisen pähkinän sain siirtää pudotettujen lasiin kun nyt viikonlopun nutrasin. Jatkosta en jaksa sanoa mitään optimisista, sillä parempi on olla pessimisti, koska pessimisti ei pety!


perjantai 2. lokakuuta 2015

Turvapaikanhakijat ja suomalainen ruoka

Blogiani säännöllisesti lukevat varmasti tietävät, että olen ennestäänkin kriittinen tähän yhtäkkiseen turvapaikanhakijatulvaan maahamme. Viime aikoina maailma on näyttänyt tässä ja monessa muussakin asiassa (mm. Venäjän Syyrian pommitukset, jotka eivät kohdistukaan luvatusti Isis-järjestöön, vaan lännen tukemiin maltillisiin vastarintajoukkoihin) tulleen niin hulluksi, että en ole kauheasti jaksanut seurata maailman tapahtumia, vaan olen keskittynyt vain omaan arkeeni ja elämääni, jossa onneksi toistaiseksi kaikki on hyvin.

Tältä ruokakohulta en silti minäkään ole voinut välttyä. Sain linkin useammaltakin tutulta sähköpostiini, että katso, miten nämä kehtaavat valittaa ruoasta. Niinpä minä katsoin turvapaikanhakijoiden ruokamielenosoituksessa kuvatun videon, jossa ihan hyvin syöneen näköinen irakilainen mies valitti ruoasta:

“This no good food, yes, this no good. For dog, dog, I give for dog – no eat, dog.This for women. Problem, see!”
Oli jo niin koomista että ensin nauratti, ennen kuin vitutti. Että koiralle ei kelpaa, saati herralle itselleen, mutta naiselle, joka on koiraakin alempi olento (ja koira on muslimeille likainen otus), sopisi ihan hyvin.

Sinänsä ymmärrän tavallaan myös sitä että suomalainen ruoka voi tuntua heistä mauttomalta, varsinkin laitosruoka. En itsekään tykkää yhtään puuroista, keitetyistä perunoista, maitopohjaisista keitoista enkä tummasta leivästä tai täysjyväriisistä. Mutta nämä ihmiset ovat tilapäisessa hätämajoituksessa, ja pitäisi olla kyllä sen verran kärsivällisyyttä, että kiltisti vaan syö sitä mitä tarjotaan vaikkei se oikein maistuisikaan, onhan siinä kuitenkin huomioitu heidän uskontonsa vaatimuksetkin eli sikaa tai verta ei tarjota. Pitäisi ymmärtää, että myöhemmin kyllä, jos maahan saavat jäädä, saavat omalla rahallaan ostaa mitä vaan kaupasta ja laittaa, mutta nyt täytyisi jonkin aikaa pärjätä sillä mitä saa.

Ei tässä näytetä mitään Ku Klux Klan -huppupellejä tarvittavan, kun tämä mieltä osoittavien partalasten joukko ihan itse saa tuolla menolla ennen suvaitsevaisenkin kansanosan kääntymään heitä vastaan. Suomalaista ei juuri pahemmin voi loukata kuin olemalla ottamatta vastaan suomalaisten vieraanvaraisuutta ja haukkumalla ilmaista ruokaa. Näin varsinkin tilanteessa, jossa taloustilanne on kantasuomalaisillakin huono, ja lehdissä on toistuvasti uutisia esim. vanhusten ruokapalvelun ankeista annoksista ja leipäjonoista.

Tuntuu myös, että jos pakolaisten enemmistö olisi naisia ja lapsia, tai perheitä, ei tällaisia protesteja niinkään näkyisi. Tai niitä syyrialaisia, jotka ihan oikeasti ovat nyt sodan jaloissa ja joille kuoleman uhka kotimaassaan on todellinen. Tynnyripommien ja luotien viuhunasta turvaan pääsevä luultavasti on ainakin jonkin aikaa varsin tyytyväinen ihan siitä, että ei tarvi henkensä edestä pelätä enää. Varmaan sieltä Irakistakin tulee oikeasti hädänalaisiakin, mutta tämä kiukkuisten, treenatun näköisten, merkkivaatteisiin pukeutuvien ja ruoasta valittavien partalasten joukko kyllä pilaa tehokkaasti niidenkin maineen suomalaisten silmissä...

Tämä oli viikon ruokalista keskuksessa, jossa mielenosoitus huonosta ruoasta järjestettiin.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Ahmimisen loppu (tällä erää)

Perjantaina jo kirjoitin kommenttiosioon että nyt taitaa ahmiminen loppua, kun jo on vatsakin sekaisin ja olo tukala. Mutta eihän se ihan vielä loppunut. Närästystä uhmaten hampurilaisateriaa ja viiniä koneeseen. Ihan vain tämän kerran. Huomenna lopetan. Ihan varmasti.

Ja niin lopetinkin, mutta en siksi että yllättäen minulle olisi kasvanut tahdonvoima, vaan siksi että olo kävi pelottavan pahaksi. Koko yön jouduin olemaan nukkumatta puoli-istuvassa asennossa, koska happovaivat oli niin pahana, että makuulla oksennus oli suussa jatkuvasti. Polte rintalastan takana oli jo sitä luokkaa, että mietin jo välillä että mitä jos tämä ei olekaan vaan paha närästys vaan jotain vakavampaa. Ruoansulatuskanavan toinen pää oli ollut tukossa jo 3 päivää ja sekin teki omanlaistaan inhottavaa oloa. Väsymys ja tokkurainen olo olivat niin kuin olisi kovassa kuumeessa ja kunnolla kipeä.

Näin siis oman kropan reaktiot lopulta saivat poikki viimeisimmän ahmimisputken. Turha silti kuvitella että tästä kovin pitkäksi ajaksi opiksi ottaisi. Tässä on sama kuin viinan kanssa, että vaikka krapulassa voi vannoa että ei ikinä, koskaan enää (tosin itse en ole 10 vuoteen enää viitsinyt vannoa, vaan olen kestänyt krapulat melko valittamatta ja ainakaan lupailematta mitään ikuista raittiutta), niin kyllä se sitten taas hetken päästä maistuu. Mutta jos nyt jonkin aikaa saisi taas syötyä normaalimmin.

Ai niin, ja paino sunnuntaiaamuna oli 85,2 kiloa. Omien ennätysten rikkominen on kai aina iloinen asia, rajojen saavuttaminen :D Vakavissaan, pitäisi kai kilo kerrallaan pyrkiä kohti vähän normaalimpia lukemia edes, vaikka ahdistaakin ajatus laihduttamisesta...

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Ärsyttää kun ei ymmärrä näiden ahmimiskausien logiikkaa

Meikäläisellä on taas ollut massakausi. Lyhyt toistaiseksi, mutta sitäkin tehokkaampi. Se alkoi lauantaina. Jotenkin vaan alkoi tehdä mieli kaikenlaista. Ostin nachoja ja salsaa ja tölkin Pepsi Nextiä. No, saa kai sitä lauantaina sen verran  nautiskella. 3 keskikaljaa myös. Lauantaina ei mennytkään kovasti överiksi, söin puoli pussia nachoja ja ne kaljat, ja pari paahtoleipäviipaletta teen kanssa.

Mutta sunnuntaina heräsin huutavaan nälkään, jota ei tavallinen aamupala tuntunut taltuttavan. Lounaaksi tein terveellistä ruokaa: tomaattiriisiä, lihapullia ja parsakaalia. Mutta kun söin sen, en tullut kuin vihaiseksi. Nälkä, himo, mieliteko! Ravasin levottomana kämpässäni yrittäen hokea itselleni että ei, et syö, mutta mieliala oli levoton, ärsytti, palelsi, suolia kurni, ja lopulta illalla päädyin hakemaan päivälliseksi Snackystä hampurilaisaterian. Aah, helpotus! Hetkeksi tosin vaan. Illan myötä syöpötyshimo kiihtyi. Ahmijan logiikka päätteli, että koska en ryypännyt perjantaina kännejä tai muuta kohtuutonta, on oikeastaan ok vähän (klassisia viimeisiä sanoja) syödä. Pähkinöitä, jäätelöä, pillimehuja, kotijuustoa, leipää, limsaa, määriä joita ahmimisongelmattomat ihmiset eivät luultavasti voi lainkaan käsittää.

Maanantaina sitten töihin, ja uusi viikko, uusi ryhdistäytyminen! Tai niin minä luulin. Sietämätön näläntunne joka ei helpota tavallisella ruoalla, piinasi jo aamulla, ja koko päivän ruokalalounaan jälkeenkin. Nälän takia mieliala oli niin vittumainen, että päätin työnteon sujuvoittamiseksi hakea pari suklaapatukkaa ja tölkin energiajuomaa. Ne auttoivat pariksi tunniksi. Kotiin tullessa kaupan kautta ja mässy taas irti. Lihapasteijoita, lisää pähkinöitä, puolet 400 g juustosta, Denniksen pizza. Vasta kun oli ähkytäynnä, nälkä meni pois ja saattoi nukkua tyytyväisenä. Sama meno eilen, ja tänäänkin on mennyt ihan turhaan pari lihapiirakkaa ja nakkeja tavallisten ruokien lisäksi.

Eniten minua tässä ärsyttää se, kun en pysty ymmärtämään oman käytökseni syitä tai laukaisijoita. Vaikka kuinka mietin, ei ole mitään tiettyjä tekijöitä jotka laukaisisivat ahminnan. Nytkin aloin ahmia ja olen ahminut tilanteessa jossa ei ole erityistä stressiä, ei unen puutetta, ei edes PMS-vaiva-aika kuusta, ei huonoa mielialaa, ei mitään ihmeellistä. Se vaan iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ei mene pois vaikka tahdon ja päätän. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin se loppuu sitten kun olo on sietämättömän huono kaiken mässäyksen ja ryyppäyksen takia, niin että sitä jo pelkää että pian tulee sydänkohtaus tai jotain. Sitten kun ahminta loppuu, taas maistuu terveelliset ruoat ilman mitään ongelmaa, kunnes sitten taas jonain vähemmän kauniina päivänä jokin naksahtaa päässä ja sitten syödään ihan tosissaan. Ja lihotaan lisää ja lisää, kun nyt ei enää välissä ole niitä laihdutuskausia joilla saisi mässyn vaikutuksista edes osan eliminoitua... Olisikohan sittenkin parempi vaikka nutrailla ja ahmia vuorotellen kuin vain ahmia ja syödä normaalisti vuorotellen, koska viimemainitulla tavalla lihoo jatkuvasti...

Mulle kaikki, tahtooooo!!!!!!!!!!!!!!