perjantai 30. elokuuta 2013

Meikkiensiapuvinkki surullisten roikkusilmien omistajille

Viimeksi postasin Bitchy Resting Face-syndroomasta, jonka suhteen olen aika äärimmäinen tapaus. Silmät roikkuvat jotenkin surullisesti alaspäin, ulkonurkissa on syvät juonteet jotka osoittaa alaspäin (nämä muikavat juonteet läskipussiyläluomien alla on olleet jo lapsena mutta syventyneet tietysti iän myötä), ja lisäksi suu roikkuu myös ulkokulmistaan alaspäin. Silmien suhteen olen keksinyt miten saa piristettyä ilmettä aika hyvin, ja tähän laitan vaihe vaiheelta kuvasarjan. Vaatii kyllä aika paljon sitä meikkiä, että ylöspäin osoittavat rajausviivat "voittaa" visuaalisesti voimakkuudessaan alaspäin osoittavat juonne- ja roikkumisviivat, mutta onneksi olen sen verran tumma ettei vahvat mustat rajaukset näytä kovin rajuilta nekään. Rajausvärinä tässä on Elite Models musta geelirajaus, joka tuntuu olevan hyvin kestävä. Yritys käyttää rajauskyniä johtaa siihen, että parin tunnin päästä alaspäin osoittavat juonteet näyttää entistä kaameammilta, kun niitä pitkin valuu sulanutta tummaa rajauskynää.

Tässä ensin roikkuva alkutilanne, ja sitten meikin aloittelua: rajaus ensin silmän sisänurkasta lähelle ulkoreunaa, ja sitten on silmän ulkoreunaan, läskipussisen yläluomen päälle silmän ollessa auki piirretty ylöspäin osoittava apuviiva. Silmä kiinni en saa millään tehtyä siistiä tuollaista siipimäistä juttua, koska en yhtään tiedä miltä se näyttää sitten kun pullea yläluomi roikahtaa normaaliasentoon.


Sitten yhdistetään apuviiva ja muu rajaus ja paksunnetaan siipimäiseksi. Se näyttää hurjalta silmä kiinni mutta ei näy kovin vahvasti kun silmä on auki, vähän vaan kohottaa ilmettä.


Sen voisi jättää tähänkin ja laittaa vaan ripsiväriä lisäksi, mutta minä laitan yleensä alarajauksenkin kun on niin pyöreät silmät, niin ne näyttää vähän kapeammalta ympäri rajattuna. Tästä rajatusta versiosta ei enää niin huomaa että silmät roikkuu surullisestii alaspäin, vaikka tässä kuvassa ei olekaan edes luomivärivarjostuksia.


Sitten voi vielä lisäillä ripsiväriä, luomivärivarjostuksia ja silmänympäryksille tummuuden peittävää peiteainetta, mutta jos pelkkä tuo rajauskin tekee paljon pirteämmän näköiseksi. Alla kuva jossa lisäksi vielä tummanharmaa luomivärivarjostus ja ripsiväriä.



tiistai 27. elokuuta 2013

En ole ikävä ihminen, minulla vain on "Bitchy Resting Face"-syndrooma!

Tänään taas törmäsin minulle ei niinkään outoon tilanteeseen, kun vähän juopunut mies ostoskeskuksessa päätti tulla halaamaan, kun kuulemma näytin niin surulliselta ja lohdutusta tarvitsevalta. Olen joutunut elämäni varrella näihin tilanteisiin usein. Nuorempana usein ihmiset yrittivät piristää minua kyselemällä esim. "mitä tyttö noin allapäin on" tai jotain vastaavaa. Yleisempi reaktio kuitenkin on, ettei minua haluta lohduttaa tai sääliä, vaan vittumainen perusilmeeni herättää ihmisissä aggressioita. Moni läheisenikin on huomannut, että esim. naapurit, ulkoilijat ja muut vastaavat valittavat minulle huomattavasti useammin kuin esimerkiksi heille itselleen. Ihan kuin minun ensinäkemältä odotettaisiin olevan todella vittumainen ihminen, jolla taatusti on jotain ikäviä aikeita kuten jättää koiransa paskat keräämättä tai viedä roskat jätekatokseen solmimatta roskapusseja.

Ongelma tämän päivän ja niissä muissakin tilanteissa on, että en ole ollut ollenkaan surullisella tai vihaisella tuulella, vaan varsin hyvällä. Minun perusilmeeni, kun mielestäni olen naama peruslukemilla, vaan on tulkinnasta riippuen joko äärimmäisen surullisen tai äärimmäisen äkäisen näköinen. Enkä valitettavasti osaa ilman peiliä edes vääntää ilmettäni muiden silmissä neutraaliksi, vaan yritykset tehdä niin johtavat mitä oudoimpiin nyrpistyksiin ja vielä perusilmettäkin kummallisempiin ilmeisiin. Kiva mennä vaikka treffeille, kun tietää itsekin näyttävänsä joko siltä että juuri on äiti vähintään kuollut, tai sitten tekopirteältä "irvistän-koska-joku-työnsi-juuri-rautakangen-perseeseeni"-ilmeeltä jos yrittää hymyillä.

Tällä syndroomalle on jenkit keksineet nimenkin, se on "Bitchy Resting Face" syndrooma, eli vaikkapa vittumaisen perusilmeen syndrooma. Miesten vastaava on "Asshole Resting Face". Asiasta on tehty hauska youtube-video, jossa ihmiset vakuuttelevat, etteivät ole narttuja tai persläpiä vaikka naaman perusteella siltä näyttävätkin:



Lisäksi on kaikenlaisia listoja joilla esiintyy julkkiksia joilla on v-mäinen perusilme. Oman BRF:ni päätekijä
on perusilmeessään surullisesti alaspäin osoittavat huulet ja silmäluomet. Ei tälle asialle mitään oikein voi, mutta hauska huomata että muitakin samasta kärsijöitä on, ja samalla ymmärtää vähän paremmin miksi ihmiset aina suhtautuu minuun ensinäkemältä niin varauksellisesti. Tässä hauska liian pimeässä otettu epäterävä kuva minusta, josta silti näkyy tuo perusilmeen bitchiness. Kuvassa siis ihan iloisella ja hyvällä päällä, suorastaan biletunnelmissa oleva Plussapallo, joka silti onnistuu näyttämään murheen murtamalta ihmisrauniolta.




sunnuntai 25. elokuuta 2013

Päivän asu

Minäkin ajattelin alkaa silloin tällöin laittaa päivän asu-postauksia, kun on tullut kesän aikana hankittua jonkin verran uusia vaatteita, kenkiä ja asusteitakin. Ja toimii ne kuvat samalla laihtumisen edistymisen mittarinakin, ainakin silloin kun on tiukemmat vaatteet päällä - tämänkertaiseen piiloutuu vatsan repsahdusturvotusmakkarat aika hyvin ;-)

Tässä siis eka päivän asu. Desigualin "Cirque du Soleil" tunika, perus merkittömät käännelahkeiset valkoiset kesähousut, Benettonin monivärinen laukku sekä Haloselta ostetut korkeat kesäsandaalit. Lisäksi siniturkoosi huivi, kun häiritsi tunikan hieman liian iso kaula-aukko. Tuossa tunikassa on takana ylhäällä yksityiskohtana hauska hieman barokkityylinen kuva, joka kuvassa alla.


















Tuosta laukusta tykkään aika paljon, vaikka se onkin keinonahkainen eikä minun pitänyt enää sellaisia ostaa. Mutta kesälaukuksi menköön, kun siinä on paljon kesällä käyttämiäni värejä eli valkoista, turkoosia ja pinkkiä, ja se on kuitenkin aika klassisen muotoinen. Sivulta laukku on tuollainen keltainen kuin asukuvassa.




perjantai 23. elokuuta 2013

Se oli retkahdus, karmea öinen...

Ei hitto nyt harmittaa. Paino on noussut 3 kg viime viikon jälkeen. Viimeksi olen painanut näin paljon heinäkuun alussa. Toki tässä on turvotusta osa mutta jos vanhat vappujuhlimisen merkit paikkaansa pitää, saan tiputtaa retkahdukseni seurauskiloja viikkokaupalla...

Mitä sitten tapahtui

Monta asiaa. PMS-vaivat yleisvitutuksineen ja alavatsakramppeineen. Töissä ei oikein töitä, koska edellinen projektini valmistui ennen kesälomia ja uusia ei ole tiedossa. Joten täytyy käydä kellokortin takia istumassa ja teeskentelemässä työntekoa työpaikalla 8 tuntia päivässä, mikä on ahdistavaa ja tylsää, varsinkin kun vielä kuulin että monella muullakaan ei ole hommia joten YT:iden ja potkujen pelkokin alkaa hiipiä persiiseen. Johto ei oikein tykkää siitä jos kalliilla konsulteilla on laskuttamattomia tunteja... Sitten vielä kulutin muutenkin tympäisevässä mielentilassa aikaa töissä lukemalla masentavia nettikeskusteluja siitä, miten monet ihmiset ovat pettyneet laihduttamisen vaikutukseen elämäänsä. He olivat, minun tavoin, lähteneet projektiin intoa täynnä, ajatellen että heistä tulee energisempiä, he löytävät puolison, tekevät muitakin hyväätekeviä elämänmuutoksia. Mutta sitten mikään muu ei ollutkaan toteutunut kuin hoikkuus, eikä se jaksanut innostaa kovinkaan kauaa katsella hoikempaa minäänsä peilistä, ja olla edelleen yhtä yksinäinen ja onneton kuin ylipainoisenakin..

Päästyäni keskiviikkona töistä olin jo varma, että ihan turha tässä tempoa minkään laihdutuksen kanssa, vanha ruma ämmä olen laihanakin joten ihan sama. Eikä ainakaan laihdutus  korjaa sitä ongelmaa, että en ole edes ns sisäisesti kaunis vaan ollut aina ihmisten vieroksuma ja ylimielisenä pitämä ns. mulkku. Joten eiköhän sitä mennä ostamaan kaljaa ja mättöä ja elämä risaiseksi! Sillä hetkellä se tuntui ihanan vapauttavalta. Voi palata vanhaan ja tuttuun, turvalliseen. Tainnuttaa vain ajattelun oluen lempeään syleilyyn ja paskat välittää mistään.

Retkahduksen jäljet tietokonehuoneessa. 


Olin ostanut 3 olutta, mutta totta kai kun alkuun päästään, antaa mennä vaan. Joten join kokonaisen pullon punaviiniä päälle. Se oli noin arkijuopotteluksi melkoinen mälli ja eilisaamu oli aika tukkoinen. Onneksi on liukuva työaika eikä ollut pakko kömpiä aikaisin töihin. En olisi ollut ajokunnossakaan aamusta.

Lisäksi tietysti söin juodessani vaikka mitä. Pari suklaapatukkaa, pussillisen pistaasipähkinöitä, pari lihapiirakkaa, Saarioisten pizzan, makeaa pillimehua, kokonaisen leipäjuuston. Ja eilen piti huteraa oloa korjata tietysti työpäivän aikana rasvalla ja sokerilla Hesburger-aterian muodossa ja illalla vielä pari tasoittavaa kaljaa.

Darraruokaa. Hyi hitto miten tympeän makuista se oli. Mutta teki gutaa.

Mutta elämä jatkuu

Nyt on jo PMS-yleisvitutus mennyt ohi enkä enää halua lopettaa koko laihdutusta. Vähän harmittaa, mutta onneksi tätä ei kovin usein ole tapahtunut sentään. Täytyy vaan yrittää ottaa opiksi, olla varovaisempi sen suhteen millaisille pessimistisille luovuttamisajatuksille sitä antaa tilaa päässään, ja varsinkin minkä ajatusten antaa hallita sitä miten toimii... Järkevämpää olisi ollut vaan todeta, että ahaa, nyt on näköjään synkistelyaika kuukaudesta, mutta parissa päivässähän tämä menee ohi ja näyttää taas valoisammalta.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Leipäkone tuli taloon

Tuli tehtyä sitten tällainen heräteostos tällä kertaa.

Syy hankintaan on, että kauppojen leipävalikoima on minun makuuni surkuteltavan huono. Sitä kuuluisaa leipää, joka maistuu leivältä, ei tahdo oikein saada, jos on vaalean leivän ystävä kuten minä. Ruista tai tummaa leipää en syö, ovat minusta kitkeriä (ruis) tai tunkkaisen makuisia (muut täysjyväleivät), joten olen sen armoilla mitä kaupoista vaaleana löytyy. Sieltä tuntuu löytyvän lähinnä äärihöttöistä ihan täysin valkaistuista jauhoista tehtyä leipää, tai sitten leipää jossa on kaikkea ylimääräistä: kokonaisia jyviä, siemeniä, siirappia, milloin mitäkin. Minä haluaisin vain sellaista perus hiivaleipäjauhoista tehtyä leipää jossa ei ole mitään ylimääräistä, vain jauhoa, ehkä oliiviöljyä vähän, hiivaa, vettä ja suolaa.

Ja nyt sellaista sitten saankin! En muuten edes syö leipää mitenkään valtavan paljon. Useimmiten yhden viipaleen päivässä keskimäärin varmaan. Jos ateria on keitto tai salaatti, saatan syödä kaksikin viipaletta. Toisaalta jos ruoassa on pastaa tai riisiä, en syö sen kanssa leipää ollenkaan, tuntuu että tulee liikaa samantapaisia makuja ja koostumuksia ateriaan. Silloin tällöin, laiskana tai kiireisenä päivänä, voin kyllä syödä päivän toiseksi ateriaksi pelkästään pari vihanneksilla ja esim. leikkeleellä päällystettyä leipää ja päälle hedelmän. Onneksi tuolla leipäkoneella voi tehdä myös pienen 0,5 kg leivän, näin sinkun kulutukseen sopivasti. Lisäksi sillä voi tehdä pizzataikinan vaivaamis- ja kohotusosuuden, mikä on hyvä, koska olen pizzasyöppö ja se vaivaaminen on työläähköä!

Tässä se nyt on, Moulinex leipäkone, Prismassa hinta 85 euroa.


Koneella saa tehtyä 3 eri kokoa leipiä ja paistoasteenkin voi valita. Nyt käytössä ohjelma 3, ranskanleipäohjelma.

Ensimmäinen koneleipä hiivaleipäjauhoista on valmis!


Kun leipä on jäähtynyt tunnin, päästään itse asiaan: syömiseen!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kun läheinen ei usko laihdutukseen

Tällä kertaa avautuminen äidistäni ja hänen asenteestaan painooni, ja nyt laihdutukseeni. Olen aina ollut niitä, jotka ajattelee, että ei aikuinen ihminen kauheasti tukea omaan elämäntapamuutokseensa toisilta kaipaa, että itse sitä lopulta päättää mitä syö ja miten liikkuu, mutta viikonloppuna kun tuli vierailtua vanhemmilla, sitä taas tajusi, kuinka paljon ei-tukeva asenne voi välillä ottaa aivoon. Minun tapauksessani onneksi kyseessä on vain äiti, jonka kanssa en asu samassa taloudessa tai edes samalla paikkakunnalla, mutta jos kyseessä olisi vaikka puoliso, ymmärrän hyvin että voisi tehdä koko laihduttamisesta todella vaikeaa.

Historia: vuosikaudet läskeistäni nälvimistä

Jo vuosikaudet minua on ahdistanut vierailut vanhemmille siitä syystä, että vaikka varsinkin äiti aina
puhelimessa kertoo kuinka kaipaa minua sinne käymään, niin heti kun todella tulen paikalle, olo on kuin jollain mikroskoopin alla olevalla hyönteisellä, jota tutkitaan kriittisesti, että mitä vikaa siinä on. Kaikki havainnot vioista kerrotaan suorasanaisesti ja pehmentämättä päin näköä. Ilmeisin haukkumiskohde on jo kauan ollut painoni. Ei toki ainoa, on hän kommentoinut myös huonosta ryhdistäni, siitä etten osaa niistää nenää oikein, että istun veltosti, että puhun liian kovalla äänellä, että pukeudun huonosti ja näytän homssuiselta kun en laita tukkaa enkä meikkaa jne.

Mutta eniten on ahdistanut se painokommentointi. Heti tervehdysten jälkeen on yleensä tullut joku kommentti siitä kuinka olen taas lihonut. On tainnut taas perse levitä. Olet taas lihonut. Eihän tuollaisen päällä enää näytä mikään vaate hyvältä. Jos se olisi jäänytkin siihen, olisi se ollut helppo sietää, antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta ei. Aihe on otettu puheeksi taas ja taas ja taas, suorasti ja epäsuorasti. Aitoon nalkutus- ja jäkätystyyliin. Samaan aikaan on nenän alle lykätty kahvipullaa ja likööriä ja suklaalevyä ja jäätelöä. Esimerkiksi tämmöiset on tavallisia kommentteja ollut:
- "Sinulla kun ei ole edes lapsia, sinun pitäisi olla hoikka. Lapsethan ne naisen lihottaa eikä sinulla ole mitään syytä olla tuollainen tankki."
- "Ei kukaan mies huoli tuommoista, minä jään ilman lastenlapsia siksi että sinä itsekkäästi vaan syöt ja juot etkä viitsi laihduttaa itseäsi sellaiseksi että joku mies sinut huolisi."
- "Vaatteet näyttäisi kyllä paljon paremmalta jos olisit hoikempi."
- "Voi kun sinä olit nuorena, semmoisena 50-kiloisena, hyvännäköinen, kyllä miehet katsoi perään, mutta toista se on nyt." (ei hän muuten minua nuorena ja hoikkana koskaan hyvännäköiseksi kehunut, päinvastoin, antoi kaikin tavoin ymmärtää että olen nolon ruma verrattuna tuttujen ja sukulaisten kauniisiin tyttäriin)
- "Sinulla on naamakin mennyt ihan kauhean näköiseksi kun olet lihonut, ei se kaikille noin häijyn näköisesti naamaan mene mutta sulle ei sitten tuo ylipaino sovi yhtään"

Pahempia on vielä olleet ne epäsuorat kommentit. Yhtäkkiä äiti on alkanut yleisesti saarnata ylipainon terveyshaitoista, sanoen että hänen itsensä täytyisi varmaan laihduttaa. Kuitenkin on selvästi ollut havaittavissa, että tarkoitus on vaan taas ottaa puheeksi se, että MINUN täytyy ymmärtää jo alkaa laihduttaa, epäsuora puhetapa on vaan otettu käyttöön siksi, että olen alkanut jo ärtyä suoraan nalkutukseen ja voisin häipyä koko visiitiltä jos ei äänensävy ja puheenaihe muutu.

No, nyt sitten laihdutan ja kerroin sen, äiti varmaan on tyytyväinen?

Pitkään en viitsinyt edes kertoa koko laihduttamisestani, kun tuntui etten halua saada äitiä kokemaan, että on "voittanut", että hänen loukkauksensa ja nalkuttamisensa olisivat olleet jotenkin hyödyllisiä, ikään kuin ne olisivat saaneet minut ymmärtämään laihduttaa. Itse asiassa kesäkuussa, kun olin jo laihtunut selvästi, sanoin piruuttani aikovani lihoa 100-kiloiseksi ainakin, ja sain kauhistelua miten kauheasti olenkin taas lihonut.

Nyt kuitenkin päätin, että kerron että aion laihtua 55-kiloiseksi. Tästä luulisi äidin ilahtuvan, kun hänelle kerran olisi niin tärkeää että olisin hoikka. Vaan ei. Ensimmäinen kommentti oli hyvin kylmä: "Et sinä siihen pysty". Sitten alkoi palopuhe, kuinka 55 kiloa on aivan liian vähän, ja että kuinka ihan parin kilon pudotus riittäisi jo mainiosti (hmm, tämä sama ihminen ihannoi ulkonäköäni ajoilta jolloin painoin 47-50 kg). Sitten alkoi saarna kuinka en saa enää syödä yhtään rasvaa enkä juoda yhtään alkoholia ja minun täytyy olla niin kauhean tiukka ja en minä siihen tule pystymään. En jaksanut edes selittää, että ei rauhallista tahtia laihtuminen tuollaista vaadi, ja että olen onnistunut jo laihtumaan vaikka en noudata hänen hatusta repimiään sääntöjä. Totesin vaan, että katsotaan. Kerroin, että ensi vappuun mennessä olen saavuttanut tavoitteeni, ja sain pirullisen virnuilun vastaukseksi. Että sittenpä nähdään, ettet sinä siihen pysty. Mutta minäpä aion pystyä! Oikeastaan lisää enemmän puhtia vaan se, että äitini oikein odottaa että epäonnistun, että pääsisi sanomaan, että mitä minä sanoin, ei sinulla sellaista tahdonvoimaa ole!

Mielenkiintoista nähdä miten hän reagoi kun tosiaan saavutan tavoitteeni. Äidin oma painohistoriahan on sellainen että parikymmentä "vauvakiloa" jäänyt molemmista lapsista, ja on käyttänyt aina lasten saantia tekosyynä painolleen. Silloin tällöin yrittänyt laihduttaa tilaamalla jotain ihmelaihdutustuotteita kuponkiuutisista, mutta kun ne -yllätys, yllätys- ei ole toimineet, on todennut että ei tälle painolle vaan mitään voi. Minulla kuitenkaan ei ole lapsi-selitystä, joten minun pitäisi olla hänen järkensä mukaan hoikka. No, toisaalta, vaikka minä onnistuisinkin laihduttamaan, niin eiköhän hän saa sitten sen seliteltyä niin, että helppohan hänen oli, kun ei ole niitä lapsia, jotka pysyvästi muuttaa aineenvaihdunnan niin että läski on ja pysyy!

torstai 15. elokuuta 2013

Kantarelliherkuttelua

Minulla on piintynyt tapa syödä alkuun kauheasti jotain uutta sesongin ruokaa, jota on juuri alkanut saada. Tällä hetkellä pakkomielle on kantarellit. Niistä on tällä viikolla tullut tehtyä kuvissa olevia ruokia. Ja vielä himottaa tehdä viikonloppuna kermainen pekoni-kantarellikastike pastalle. Ai niin ja kantarelleilla täytettyjä kesäkurpitsoitakin tekisi mieli. Tällä menolla kun sesonki loppuu, olen varmaan onnellisen kyllästynyt kantarelleihin!

Tiistaina en jaksanut kauheasti laittaa ruokaa, joten paahdoin pari leipää, voitelin oliiviöljyllä ja paistoin päälle kantarelleja ja lehtipersiljaa, lopuksi vielä viipaleet kylmäsavuhärkää päälle. Niiden lisäksi söin purkin Bulgarian jogurttia, join lasin viiniä ja mussutin rasiallisen vadelmia päälle. 
Seuraavana päivänä oli kantarelli-pastakastikkeen vuoro. Siihen tuli kantarellien lisäksi tomaattimurskaa, raastettua porkkanaa ja juuriselleriä, sipulia, keltaista paprikaa, valkosipulia ja mausteiksi oreganoa ja tuoretta basilikaa - ai niin ja ihan vähän chiliä, jota tungen vähän joka ruokaan. 

Tänään siivouspäivän kunniaksi (yleensä en tee arkisin mitään alkuruokia, vaan järsin ruokaa laittaessani jotain raakoja vihanneksia vaan kasvisten saantia lisätäkseni) tein alkuun kesäkurpitsa-valkopapusalaattia maustettuna ruohosipulilla ja persiljalla sekä sitruunan mehulla ja kuorella, ja päälle tuoreella timjamilla maustettua kantarellirisottoa, tietysti voita ja parmesania säästämättä. Ruoan kanssa valkoviiniä ja paljon karviaisia jälkkäriksi.




Näyttää varmaan laihduttajan painajaisruoilta salaattia lukuun ottamatta: huonoja hiilareita, öljyä, voita, parmesania... Mutta minä olen vielä nyt normaalipainoindeksin sisälläkin laihtunut tällaisella syömisellä. Ja sen lisäksi siis tosiaan syön töissä aterian ja makean jälkiruoan joka päivä. Enää en ole noin kuukauteen edes laskenut kaloreita, niin kuin alkuun uskollisesti kirjasin kaiken syömäni Kiloklubiin joka laski kalorit; nyt uskon suunnilleen osaavani arvioida syömäni määrän jo.

Tykkään tästä tavasta syödä vain kahdesti päivässä juuri siksi, että sitten kun syö, saa syödä kunnolla. Tässä asiassa varmaan eri ihmisillä toimii eri tavat, joku tykkää syödä usein ja vähän kevyemmin, ja joku taas minun tapaani harvoin mutta silloin kaloreja miettimättä ja paljon.  

Taidan kyllä olla harvinainen tapaus siinä että minulla ruoan maku on parantunut kun olen alkanut laihduttaa. Yleensähän ihmiset valittelee että laihduttaessa moni vanha herkkuruoka on kiellettyä tai ainakin rajoitettua. Minä taas kun elin ennen lounaspikaruoalla, eineksillä ja keskikaljalla, niin täytyy kyllä sanoa että makuarvojen puolesta, tai muutenkaan, ei tee kyllä mieli palata vanhaan :)

maanantai 12. elokuuta 2013

Karkotus paratiisista: loma loppui

Karu herätys
Aamulla herätys klo 6:50. Siis oikeasti 6:50, aikaan jolloin mielestäni yleensä heräävät vain metsän eläimet. Se on 6 tuntia aikaisemmin kuin mitä olen lomalla yleensä herännyt. Olo on räjähtänyt, uupunut ja kiukkuinen. Ai että töihin, t-y-ö, jotenkin tuttu sana mutten oikein muista mitä se on. Fiilis ei parane, kun huomaan että ulkona sataa, kun pitää lähteä koiraa ulkoiluttamaan. Tuplaespresso on sen verran sentään herättänyt että pystyn jotenkin rämpimään lenkin läpi. 

Työmatka, tottakai ruuhka alkaa jo pian kotoa lähtiessä, ja alle 10 km matkaan menee 40 minuuttia, mikä ei ole kovinkaan epätavallista. Jes, ihanaa käyttää päivistään lähes puolitoista tuntia autossa istumiseen! Musiikkia on pakko soittaa täysillä, ettei nukahda matelevassa ruuhkassa. Työpaikan parkkihalli tietenkin on täynnä, joten pakko etsiä paikka muualta. Sekin vituttaa. Ei hyvin ala tämä syksy nyt. Vähemmän aurinkoisella mielin kömmin työpisteeseeni, ja toivon ettei siellä ole ketään tuttuja, ettei tarvitse jaksaa tervehtiä tai kertoilla tai kuulla lomakuulumisia. Onneksi ei ole. Saan hiljaa hiipiä paikalleni mustiin pukeutuneena haamuna ja hakea automaatista kahvia. Ja kuten joka kesä, olen taas unohtanut kaikki mahdolliset salasanat ja minun täytyy soittaa ties missä vinkuintiassa olevaan service deskiin niiden saamiseksi. Järkyttävää, että täytyy jaksaa puhua! Ihmiskidutusta!

Sitten sähköpostit kun pääsen koneelle. Eek, järkyttävä määrä sähköposteja läpikäytäväksi. Muutamia joissa ärsyttävästi lukee otsikossa että ne pitää lukea vaikka olisi lomalla. E-ei, minä en edes avaa työsähköpostia lomalla! Palaverikutsuja, ongelmanselvityspyyntöjä, kilometrin mittaisia corporate mass maileja joita ei jaksaisi lukea mutta joissa voi olla jotain tärkeää. Kuten silloin kerran kun muuten positiivissävyisen postin lopussa oli pikku sivulause, jossa kerrottiin että tulemme parantamaan kustannustehokkuuttamme henkilöstöpolitiikan keinoin (tuli isot yt:t). Tällä kertaa ei sentään sellaista, pelkkää yleistä diipadaapaa. 

Seuraava shokki: ruokailu. Sen sijaan että lomalla voi tehdä mitä ruokaa huvittaa, nyt täytyy valita parista vähemmän herkullisesta vaihtoehdosta. Syödäkö omituisen litkussa liemessä uuniastiassa lilluvaa liha-sipulimössöä perunoiden kanssa vai kuivakan näköisiä kasvispullia kermaviilin kanssa. Päädyn liha-sipulimössöön, ja se maistuu juuri siltä miltä näyttikin, valjulta ja tympeältä. Huoh, arki on todellakin täällä taas! No, eipä tule paljoa kaloreita koska tuollaista ruokaa ei viitsi syödä kuin ehdottoman minimin niin että pahin nälkä lähtee.

Ruokailun jälkeen päätän että tämän päivän omistan työympäristöön akklimatisoitumiselle, enkä edes yritä tehdä työtä. Päätöksen jälkeen vähän helpottaa. Järkyttävä juotu kahvimäärä alkaa närästää. Täytyy hakea energiajuomaa välillä näköjään. Mutta lopulta tämäkin tuskainen päivä on lusittu, ja täytyy vaan toivoa että helpottaa vähitellen. Mutta olipa tuskainen kontrasti lomalle ja sai vähän miettimään että mitähän ne vuorotteluvapaat ja muut olikaan, pitäisiköhän miettiä sellaistakin. Tai mieluiten eläkettä vanhuuden ja väsymyksen takia!

lauantai 10. elokuuta 2013

Laihdutuksen sujumisesta sanoin ja kuvin

En ole vähään aikaan laittanut postauksia itse blogin pääaiheen eli laihdutukseni sujumisesta, varsinkaan kuvia. Syynä tähän on paljolti ollut se, että olen tuntenut ettei aiheesta ole paljoa sanottavaa, koska homma menee ongelmitta ja hyvin, ja toisaalta on tuntunut etten vielä niin kovin erilaiselta näytä kuin alussa. Mutta tänään siis tietoa laihdutuspuolesta.

Eilen aamuna painoin 64,8 kg ja painoindeksini on nyt 23,8. Lopulliseen tavoitteeseeni on matkaa vielä
kymmenisen kiloa. Edelleen alussa valitut Italian dieetti -kirjan periaatteet, eli 1500 kcal edestä ruokaa päivässä ja ei välipaloja, ovat toimineet luotettavasti. En ole vieläkään kokenut satunnaisia oluenhimoja kummempia vaikeuksia, ei mystisiä painojumeja, ei kohtuuttomia himoja mihinkään ruokiin tai herkkuihin, ei kieltäymyksen tunnetta.

Nyt alan jo sopivat vaatteet päällä näyttää omaan silmääni ihan ok:lta.






Sivultapäin katsoen kaljamaha on pienentynyt melko pieneksi pömpöksi muutenkin, minkä näkee tästä kuvasta jossa päällä on tiukka toppi ja leggingsit (tällaiset vaatteet päällä on vain painonpudotuskuvaa varten, en pilaa maisemaa kulkemalla julkisella paikalla näin kuten seuraavissa kuvissa ;-) ).


Edestäpäin katsoen kuitenkin on edelleen keskivartalo ja lantio on vielä aika tukevat. Vyötärön alla on jenkkakahvatyyliset läskityynyt ja yläreidet on vieläkin niin tukevat että hameita ei voi käyttää ilman shortseja alla, koska reidet hankaa muuten toisensa rikki. Tällä hetkellä tuntuu että kun laihdun, kädet ja jalat vaan laihtuu ja tissit pienenee, mutta perse ja reidet pysyy yhtä isoina kuin ennenkin. Mutta eiköhän se siitä jossain vaiheessa ala lähtemään.

Naama vaan ei ole laihtunut yhtään

Ja se on ärsyttävää, koska melkein eniten harmittaa että on posket kuin hamsterilla joka on hamstrannut poskipussit jyviä täyteen, ja ikävä kyllä ne poskiläskit sitten leukaperistä vielä roikkuu, varmaan iän takia. Tässä vanha kuva siitä miltä leukani näytti, kuvassa olen noin kolmikymppinen enkä vielä ylipainoinen, ja sitten uusi kuva. Voi tietysti olla ettei iän takia lähdekään läskiheltat enää pois naamasta, ja ei voi mitään jos niin on, mutta toivon vielä että vähän edes lähtisi pallonaamastakin ihraa jossain vaiheessa.



tiistai 6. elokuuta 2013

Luettua: Susan Cainin Hiljaiset - Introverttien manifesti

Tai oikeastaan englanninkielisenä kun luin, niin nimi oli Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking. Sama kirja kuitenkin. Oli englanniksi niin paljon halvempi iBooksissa että ostin englanninkielisen version.

Kaiken kaikkiaan koin kirjan aika ristiriitaiseksi lukukokemukseksi. En tunnistanut itseäni ollenkaan kirjan vessoissa piileksivistä, ujoista introverteista, vaikka olen selvästi introvertti siinä mielessä, että saan voimani yksinolosta ja käytän tätä voimaa kun täytyy olla sosiaalinen, enkä toisinpäin kuten ekstrovertilla on asia. Itse asiassa olen varsinainen cityerakko jopa, ääri-introvertti siinä mielessä. Lomalla en ole tainnut ainakaan juuri kenenkään kanssa livenä puhua, eikä se ole minusta ollenkaan ahdistavaa ;-) Ja Myers-Briggs-persoonallisuustyypiltäni introvertti INFJ, tosin hyvin pienellä prosenttierolla introversion suhteen siihen että olisin ENFJ.

Introverttitesti

Kirjan introverttitestin mukaan en ole edes introvertti vaan lähinnä ambivertti tai jopa ekstrovertti. Tässä testin kysymykset ja omat vastaukseni.
1. Pidän enemmän kahdenkeskisistä keskusteluista kuin ryhmätilanteista - kyllä
2. Minusta on miellyttävää ilmaista itseäni kirjoittamalla - kyllä
3. Nautin yksinäisyydestä - kyllä
4. Näytän välittävän vähemmän kuin läheiseni omaisuudesta, kuuluisuudesta ja statuksesta - ei
5. En pidä small talkista, mutta nautin syvällisestä keskustelusta minua kiinnostavista aiheista -kyllä
6. Ihmiset sanovat minun olevan hyvä kuuntelija - ei (en ole juuri tekemisissä ihmisten kanssa)
7. En ole kova ottamaan riskejä - ei (on ollut kova työ opetella ottamaan ihan älyttömiä riskejä)
8. Nautin työstä johon voi uppoutua ilman häiriöitä - ei (rakastan monen asian häseltämistä yhtä aikaa)
9. Haluan juhlia syntymäpäiviä pienessä mittakaavassa - kyllä (en juhli lainkaan)
10. Ihmiset kuvaavat minua hiljaiseksi ja rauhalliseksi - no ei (valitettavasti, olen äänekäs häsläri silloin harvoin kun ihmisten kanssa olen tekemisissä)
11. En halua keskustella työstäni tai näyttää sitä muille ennen kuin se on valmis - ei
12. En pidä konfliktitilanteista - ei (nautin niistä mielettömästi ja saan niistä energiaa)
13. Teen työtä parhaiten itsekseni - kyllä
14. Ajattelen ennen kuin puhun - en (valitettavasti, oppisinpa joskus tuon taidon)
15. Tunnen itseni väsyneeksi kun olen ollut sosiaalisissa tilanteissa, vaikka olisinkin nauttinut niistä - ei
16. Annan usein puheluiden mennä vastaajaan - ei (eipä minulle yleensä kukaan soita)
17. Jos pitäisi valita, valitsisin mieluummin viikonlopun jona ei ole mitään tekemistä kuin sellaisen jossa olisi paljon aikataulutettua tekemistä - kyllä
18. En nauti monien tehtävien samanaikaisesta tekemisestä - ei
19. Pystyn keskittymään helposti - ei
20. Pidän enemmän luennoista kuin seminaareista - kyllä

Idea on että kyllä-vastaukset lasketaan yhteen. Mitä enemmän tuli kyllä-vastauksia, sitä introvertimpi ihminen on. Jos saa testistä suunnilleen 10 kyllää, on ambivertti, eli introvertin ja ekstrovertin välimuoto. Näistä ei sitten tämän jälkeen kirjassa puhutakaan mitään. Itse olen testin mukaan jopa ekstrovertti vain 8:llä kyllä-vastauksellani. Suhtaudun kyllä testiin aika epäilevästi, että eikö tuossa nyt niputeta introverttiyteen asioita jotka eivät välttämättä siihen liity.

Näkökulmat aika amerikkalaisia

Jotenkin Suomessa asuvana muutenkin tuntuu, että monet kirjassa esitetyt tilanteet eivät täällä oikein päde. Ei Suomessa ole sellaista vahvaa ekstrovertti-ideaalia, joka edellyttäisi kaikkien edes näyttelevän puheliasta, aina iloista ja sosiaalista. Melko suuri osa kirjan sisällöstä kuvaa kuitenkin sitä kuinka Yhdysvalloissa on vaikeaa olla introvertti, koska ekstroverttiyttä ja sosiaalisuutta arvostetaan niin vahvasti. Suomessa en usko että tuohon ongelmaan törmää jos valitsee ammattinsa omien taipumustensa mukaan. Minä ainakin saan omassa työssäni olla ihan rauhassa omanlaiseni örmy ja voi mennä viikkojakin etten puhu kellekään töissäkään ;-) Toki työhaastattelutilanteissa, jotka muutenkin ovat nykyisin valitettavan feikkejä, voi joutua teeskentelemään "tiimipelaajaa" vaikkei työ johon hakee edes olisi mitenkään tiimityötä. 

Mielenkiintoisinta antia oli osa 2 joka pohti biologian ja persoonallisuuden suhdetta

Siinä pohdittiin temperamentin ja persoonallisuuden luonnetta, sitä kuinka paljon perimä ja muut tekijät kuten kasvatus vaikuttavat. Sekä myös vapaan tahdon vaikutusmahdollisuuksista, kun ihmisen täytyy toimia luonteenomaisia tapojaan vastaan, esimerkiksi ujon introvertin puhua julkisesti. Toisaalta sitten taas pyrittiin niputtamaan introverttiyden yhteyteen kaikenlaisia muita piirteitä kuten sensitiivisyys tai ujous, ja luulen että jotkut temperamenttiasioiden tutkijat voisivat olla eri mieltä näistä yhdistelmistä. Itse ainakin koen olevani kaikkea muuta kuin ujo, enkä erityisen sensitiivinenkään, introvertti. Ai niin, mutta tämän kirjan mukaanhan en siis olekaan introvertti!

Oli myös mielenkiintoista lukea siitä, kuinka nykyään joissain piireissä suositut aivoriihet ja vastaavat eivät välttämättä tehostakaan työtä ja paranna luovuutta, vaan voikin käydä ihan päinvastoin. Näitä työelämään pesiytyneitä käytäntöjä, samoin kuin vaikka syvästi inhoamiani avokonttoreita (inhoan niitä keskittymiskykyni puutteellisuuden takia), on varmasti syytä kyseenalaistaa varsinkin jos on tutkimustietoa niitä vastaan, mutta en tiedä kuuluuko se kyseenalaistaminen välttämättä introverttejä käsittelevään kirjaan muuta kuin mutkan kautta, sitä kautta että toki usein introvertit enemmän kokevat tukaluutta tilanteissa joita heitä painostetaan sosiaalisuuteen vaikkei tehtävä välttämättä sitä vaatisi. 

Lopussa taas neuvotaan miten introvertti voi teeskennellä ekstroverttiä

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, kun ensin on kuvailtu laajasti, kuinka introverteillä on valtavasti vahvuuksia ja potentiaalia, ja kuinka erityisesti Yhdysvalloissa vallitseva ekstrovertin ideaali on toisenlaisille ihmisille ahdistava, niin lopuksi mennään siihen että neuvotaan miten kuitenkin ihminen voisi olla olevinaan osan aikaa edes ekstrovertti, koska se on olevinaan niin välttämätöntä kuitenkin. Rohkeampi manifesti olisi ollut neuvoa introverttejä olemaan omia itsejään kaikissa tilanteissa, riippumatta siitä kummastuttaako se vähän ekstroverttejä! Ja vaikka valitsemaan ammattinsa omien mieltymystensä mukaan, eikä väkisin ottaa ammattia joka ahdistaa ja sitten vaan totutella kestämään vaikka jatkuvia cocktail-kutsuja tai julkisia puhumisia erilaisten selviytymisstrategioiden avulla. 

Varmaan kirja on antoisampi luettava niille, jotka vastaavat kirjan introverttikuvausta

Sellaisille ujoille, vähän varovaisille ja riskejä välttäville, jo lapsena sensitiivisille ihmisille. Jos sattuu kuulumaan tuohon porukkaan, kirja voi tarjota varmasti vertaistukea ja voimaannuttaa. Itselläni taas kun on enemmänkin päinvastaisia taipumuksia, eli en osaa pitää päätäni kiinni kun olisi järkevää, otan älyttömiä riskejä hetken mielijohteesta ja kohellan muutenkin usein päättömästi, niin tuntui ettei kirjalla ole kauheasti annettavaa juuri itselleni. Varsinkin kun se tieteellinen puoli jäi osin epäilyttämään, että oikeastiko introverttiyteen voi niputtaa kaikki ne asiat joita kirja käytännössä niputtaa, vaikka jossain kohtaa kirjoittaja sanookin, että esimerkiksi ujous ja introverttiys eivät aina kulje yhdessä. Kuitenkin läpi kirjan introvertin perityyppi selvästi on jonkinlainen vessassa sosiaalisia tilanteita piileksivä tai ainakin puhumiskammoinen henkilö. 

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Kesällä on helppo laihduttaa!

Tätä en olisi ennen lomaa uskonut sanovani, mutta nyt kun 3 viikkoa lomasta on takana ja enää yksi edessä, täytyy sanoa että tämä on ollut lomalla paljon helpompaa kuin arkena. Ja minä kun odotin, että lomalaihdutus olisi ahdistunutta hampaiden kiristystä ja tahtojen taistelua, kun ei voi juopotella ja syöpötellä aamusta iltaan. On sellaisiakin ajatuksia ajoittain tullut, että oi kun olisi kiva mennä rannalle tai terassille ja tissutella siellä koko päivä kaljaa, mutta ne on ollut aika ohimeneviä ajatuksia ja keskimäärin kiusauksia on ollut vähemmän kuin työssäkäydessä. Syiksi olen havainnut seuraavia ainakin.

Iltavirkku ja aamun torkku saa kerrankin nukkua hyvin

Olen aina pitänyt vähän höpönä niitä juttuja että laihdutukselle kovin merkittävää olisi unen määrä ja laatu. Olen ajatellut että perkale tahdon voimastahan se kiinni on mitä ja paljonko syö, eikä jostain nukkumisesta. Mutta nyt kun olen saanut nukkua 9 tunnin unia luonnollisen vuorokausirytmini (eli nukkumaan klo 3 tai 4 yöllä) mukaan, huomaan että sitä tahdonvoimaa tarvitaan paljon vähemmän kuin töissä ollessa, kun unet jää noin 4-5 tuntiin yössä koska iltaisin en pysty aikaisin nukkumaan, ja aamulla on pakko herätä kun pitää mennä töihin. Kyllä se liian vähän unen aiheuttava väsymys ja tasainen perusvitutus vaan lisäävät syömisen haluja, vaikka niitä yleensä pystyykin vastustamaan. Nyt ei ole edes tarvinnut vastustaa.

Ei stressiä

Työni on usein aika stressaavaa ja joskus on vaikeaa saada ajatusten pyöriminen katkeamaan kun on koko työpäivän pohtinut jotain työasiaa. Joskus jos pyöriminen käy pakonomaiseksi, on tuntunut että känni olisi ainoa millä ahdistavan vatvonnan saisi poikki. Kesällä ei ole moista ongelmaa, kun ei ole mitään pakollista mitä pitäisi tehdä. Kaiken voi tehdä omassa rytmissä, silloin kun siltä tuntuu. Tänään tosin pieniä stressiajatuksia jo iski siitä, että seuraavana maanantaina pitää taas mennä töihin. Niitä seurasi heti ajatus, että pitäisiköhän ostaa kaljoja ja juoda, edes tämän kerran. Onneksi kauppa oli jo mennyt kiinni.

Aikaa ostoksiin ja ruoanlaittoon

Töissä käydessä yleensä ostokset tulee tehtyä työmatkalla mahdollisimman nopeasti lähikaupassa, jonka
Munakoisoa, mozzarellaa, tomaattikastiketta ja itsetehtyä pestoa
valikoima ei välttämättä ole loistava. Ruoankin pitää olla sellaista, minkä saisi noin puolessa tunnissa valmiiksi. Lisäksi on työpäivän aikana syömisen ongelma, työpaikan ruokalassa on tarjolla mitä on, ei aina mitään kovin hyviä vaihtoehtoja. Nyt on rauhassa voinut käydä ostoksilla paremmissakin kaupoissa ja laittaa ruokia. Olen ostanut myös torilta marjoja, uusia perunoita, kantarelleja ja herneitä. Ihanaa syödä välillä oikeasti tuoretta ruokaa eikä jotain pienen lähimarketin kuivuneita tuontivihanneksia!

Veltto rento lomafiiliskin voi olla bonus

Koska omaan laihdutukseeni ei juuri kuulu liikuntaa (vain 1 kerta viikossa Method Putkisto syvävenytyksiä), niin ei sekään haittaa että loman ajan olo on ollut laiska, veltto ja rento. Olen vapautuneesti antautunut sille tunteelle enkä ole edes yrittänyt piiskata itseäni toimintaan. Jos ei huvita nousta sängystä vielä puolenpäivän aikaan niin so what, voi nukkua vaikka iltapäiväkolmeen! Tai jos ei jaksa muuta kuin röhnöttää sohvalla ja katsoa telkkarista jotain roskaa, niin antaa mennä! Laihtuminen on sujunut ihan hyvin näinkin, eikä se oikeastaan ole yllätys: töissähän minun on pakko istua 8 tuntia päivässä, ei sekään sen liikunnallisempaa ole. 

Nyt siis hyvällä mielellä nautiskelemaan viimeisestä lomaviikosta. Ehkä pitäisi jo vähitellen alkaa hilata vuorokausirytmiä aikaisemmaksi ja herätyskelloa alkaa käyttää, ettei tule niin shokkina se kun pitää mennä yhdeksäksi sitten viikon päästä... 

perjantai 2. elokuuta 2013

Ylipainoiset - nykypäivän paarialuokka?

On alkanut viime aikoina ns. kyrpiä se miten ylipainoisiin ihmisiin suhtaudutaan niin televisiossa kuin nettikeskusteluissakin.

TV:ssä läskit pois sotilaskurilla


Ensin kävi niin onnettomasti, että näin lomalla kun on aikaa, menin katsomaan erilaisia tv-ohjelmia, joiden teema oli ylipaino ja laihtuminen. Yhdessä niistä ihmisiä pidettiin erityisessä talossa, ja he kuntoilivat tunteja päivässä. Toisessa, brittiläisessä versiossa, kuivikkaan laiha ravitsemusterapeutti tuli kaivelemaan ylipainoisen pariskunnan ulosteetkin jääkaapin lisäksi (nauroin makeasti kun täti vakavalla naamalla totesi osanottajille "After completing my program you will both be producing perfect poo" ja jatkoi lähes runollisin sanakääntein kuvaamaan täydellisen ulosteen koostumusta, väriä ja hajua), ja laittoi heidät suolihuuhteluun ja lähinnä iduista ja kasviksista koostuvalle erittäin tiukalle ruokavaliolle. Sitten oli ohjelma jossa puolisosta tuli "rakkaan pullukan" valmentaja. Ja tänään vielä yksi ohjelma jossa parikymppinen amerikkalaisnainen laitettiin vuodeksi kovalle kunto- ja ruokakuurille jonka aikana hän pudotti 70 kg, ja lisäksi hänelle tietysti tehtiin täydellinen muodonmuutos tyyliin hampaat uusiksi ja plastiikkakirurgiaa.

Se mikä näissä kaikissa ärsytti ihan suunnattomasti oli tietynlainen alentuva suhtautuminen ylipainoisiin. Sen perusteella, että ihmiset olivat ylipainoisia, heidän ilmeisesti epäiltiin olevan myös jotenkin luonteeltaan erityisen velttoja tai jopa tyhmiä, ja siksi heidän ei annettu itse miettiä itselleen sopivia keinoja, vaan piti vaan kyseenalaistamatta ottaa käyttöön asiantuntijan ohjeet. Ja ne ohjeet oli monessa tapauksessa aivan kohtuuttomia ihmisten normaalielämää ajatellen. Kenellä oikeasti on aikaa huhkia kuntosalilla ja lenkeillä tunteja päivässä? Kuka voi poistaa ympäristöstään kaikki kiusaukset, kuten tämän päivän ohjelmassa valmentaja vaati ettei kukaan isossa perheessä enää saa syödä mitään mitä laihduttajakaan ei saa? Miksei noissa ohjelmissa koskaan sanota, että laihtua voi vähemmälläkin, toki vähän hitaammin, mutta tavoilla jotka on paljon useammille mahdollisia? Minä ainakin pitäisin mieluummin läskit kuin uhraisin elämästäni kovin suuren osan painonhallinnalle.

Ja miksei ylipainoasioissa asiantuntija voi kohdella asiakastaan tasa-arvoisena, ainakaan TV:ssä? Olen itse asiantuntija-ammatissa, ja mietin miksei samanlainen konsultoiva asenne kuin omassa työssäni voisi sopia tuohonkin: sellainen, että tasa-arvoisia ihmisiä tässä ollaan eikä minulla ole asiakasta oikeutta käskeä ja komentaa ja sättiä aiemmin tehdyistä virheistä, mutta alan eksperttinä minulla on spesifistä tietoa omalta alaltani ja tarjoan sitä hyödynnettäväksi maksua vastaan. Miksei painonhallinnan eksperttikin voisi olla asiallisen kuivikas konsultti, miksi sen täytyy aina olla laiskaksi oletettua läskiä piiskaava orjapiiskuri?

Ja päälle nettikeskustelua Beautiful Body -projektista

Kun luin tuosta ideasta, jossa bloggaajat laittavat kuvia aidoista vartaloistaan läskeineen, arpineen, luomineen, ja roikkumisineen, niin ajattelin että hieno juttu, tässä maailmassa jossa monella on epärealistinen kuva että standardi olisi lehdissä näkyvien julkkisten hoikka ja usein vielä treenattu keho. Katsoin joitain kuvia ja ne olivat minusta kauniita, kuvattu kauniisti ja taiteellisesti, ja minusta ne osoittivat että pyöreämmätkin muodot naisessa voivat olla viehättäviä. 

Mutta sittenpä erehdyin lukemaan keskustelua aiheesta, ja hyvä mieli hälveni. Läski tuntuu olevan joku nykyajan spitaali suunnilleen, jotain mitä pelätään ja jota ei missään nimessä pidä hyväksyä. 

"Näissä kuvissa ei ole mitään kaunista ja tuollaisia vartaloja on syytäkin hävetä ja ne on myös piilotettava mahdollisimman väljien vaatteiden alle."

"Just just, ja kenenköhän miehen libido riittää olemaan näiden "tavallisten naisien" kanssa? Itse en koskisi pitkällä tikullakaan. Onko tavallinen mies sitten kaljamahainen ja pöhöttynyt sohvaperuna?"

"mitähän taas tuli luettua... En todellakaan ymmärrä miksi sellaisen ihmisen vartaloa sanotaan normaaliksi, joka ei asialle jaksa mitään tehdä... "

"Hohhoijaa. Lihavuus on siis nykyisin normaalia, jos tähän blogiin on uskominen. Mistä lähtien laiskottelu ja mässäily on ollut normaalia? Lihavuus on kyllä käsittämätön tabu. On täysin okei sanoa tupakoitsijalle, että tämän tulisi lopettaa heti, sehän on hengenvaarallista. Mutta sanoppa sama roskaruokaa syövälle läskille..."

"Mielestäni tässä projektissa on suuri vaara siihen, että mammat taas tyytyväisinä vetävät vähän lisää pannaria naamaan, kun ajattelevat, että saavat näyttää siltä miltä haluavat. Ja toki saavatkin, mutta: Silloin pitäisi olla myös pokkaa sanoa ääneen, että en jaksa urheilla, oikeastaan en liiku hikiliikuntaa sitä viittä tuntia viikossa (suositus) koskaan, syön herkkuja joka päivä yms. Ja sen lisäksi olisi vielä hyvä muistaa, että lihavuus tuo suurentuneen riskin moniin sairauksiin. Siinä jää sitten mamman mussukat hoitamatta, kun mamma makaa sairaalassa."

Siis aargh! Juuri tuo käsitys että kaikki ylipainoiset sen kun ahmii herkkuja ja makaa sohvalla. Esim. oma
äitini on ollut ylipainoinen niin kauan kuin muistan, ja hän syö herkkuja erittäin kohtuullisesti, pullansiivun joskus kahvin kanssa. Eikä syö pikaruokaa vaan tavallista suomalaista kotiruokaa, sellaista perunoita ja lihasoosia ja leipää-tyylistä. En minä ainakaan osaa sitä minään älyttömänä mässäilynä pitää. Silti vaan on paino lisääntynyt nuoruuden jälkeen 30 kg. Niin kuin tuntuu käyvän tosi monille ihmisille vanhemmiten. 

Ja tuo että läskiä pitäisi kammota niin paljon että täytyisi urheilla 5 tuntia viikossa vain pitääkseen läskin poissa - ei kiitos mulle ainakaan! Minä käytän elämäni mieluummin asioihin joista nautin kuin sellaisiin joita pitäisi vaan tehdä vaikka hampaat irvessä, täyttääkseen jotkut toisten asettamat kauneusihanteet ja ehkä kelvatakseen näille nykyajan miehille joiden libido ei ilmeisesti riitä seksiin tavallisen, keholtaan ei-täydellisen, naisen kanssa. Minä luotan mieluummin Kaalimatoon jos näin on!

Sitäkään en ymmärrä miksi toisten läskit yleensä niin paljon kiinnostaa

että niitä viitsii ruotia jossain keskustelupalstoilla pilkkaavaan sävyyn. Jotenkin vaikea uskoa että tämä kiinnostus johtuu pelkästä hyvän terveyden toivomisesta näille ylipainoisille, varsinkin kun usein pilkataan ihmisiä jotka ovat vain niin lievästi ylipainoisia ettei sillä ole juurikaan edes terveysvaikutuksia. Ja tuskin kenenkään laihtumista ja terveyttä edes edistää lähinnä koulukiusaamista sävyltään muistuttava kommentointi.

Joskus on nostalgista kuunnella omien vanhempieni sukupolven ihmisten kommentteja näistä asioista - ne ovat kuin toisesta maailmasta. Siinä maailmassa ulkonäkö ei ole niin kovin tärkeää ihmisessä, varsinkaan enää vanhemmiten ja pitkässä parisuhteessa. Useimmat hyväksyvät että keho muuttuu, se voi lihoa tai kuihtua ja rypistyä ja roikahtaa, mutta se on vaan luonnollista niin. Eihän kukaan näytä viisikymppisenä samalta kuin kaksikymppisenä kuitenkaan. Mutta nykyihminen ei tahtoisi millään hyväksyä sitä että keho muuttuu esim. synnytysten ja ikääntymisen myötä, ja kaikista pahoista pahin on tietysti pelätty LÄSKI, jollaiseksi voidaan laskea jo lievä ylipainokin.