tiistai 27. tammikuuta 2015

Pelaan Dragon Age Inquisitionia ja sorrun roskaruokaan

Ei meinaa tännekään ehtiä mitään kirjoittaa, kun heti kun töistä pääsee kotiin ja saa koiran lenkitettyä, on hinku pelaamaan. Syyllinen on uusi tietokonepelini, rooli/seikkailupeli Dragon Age Inquisition. Olen aina sellainen että kun jostain pelistä innostun, pelaan tuntikausia päivässä kunnes peli on pelattu läpi. Viime yönä maltoin kolmen aikoihin lähteä pelin äärestä "iltalenkille" koiran kanssa. Töissä klo 9 palaverissa oli "pirteä" olo, tosin 2 Battery-energiajuomaa aamupalaksi vähän sentään piristi. 

Lupaavat että noin 100 pelituntia pelin läpäisemiseen menee, joten kyllä tässä vähän aikaa vielä saa illat ja yöt käyttää mätkimiseen, aarteiden etsimiseen ja maailman pelastamiseen 'halkeamasta' tulvivilta pahoilta örkeiltä.

Huvittaa kyllä kirjoittaakin tätä: yli nelikymppinen ämmä on tietokonepelistä innostunut kuin pikkupoika. Laihdutuksen kannalta tässä on se haitta, että pelin äärestähän ei tietenkään malta mennä ruokaa laittamaan, joten taas on jääkaapissa "pelaajan evästä" eli iso paketti lihapiirakoita, appelsiinimehua ja energiajuomaa. HYI MINÄ! Toivottavasti ensi viikolla ravitsemusterapeutti laittaa minut ruotuun :D Mutta ai että nautin tästä pelaamisesta nyt, en ole taas vähään aikaan mistään ollut näin innostunut. Kyllä tutkimusmatkailu ja maailman pelastaminen aina tylsän konttorirotan elämän voittaa!


Sankarin saa aika täysin kustomoida kasvojen muodosta hiusten ja silmien väriin. Mun tuli huomaamattani tehtyä sankari joka näyttää aika paljon samalta kuin minä nuorena . Kaljamahaa ei valitettavasti saanut sille tehtyä :( Ja tämä on tietysti pahis-ritari, joka mätkii barbaarikirveellä. Mä en pelaa maaginruipelona ;-) Voimaa, ei älyä!
Tiukka goottitäti

Valtava pelimaailma tutkittavaksi, ja kaunis sellainen
Kuole, ruma louhikiärmes! 
Miksei oikean maailman kaupungit voi näyttää tältä (Plussis katsoo ikkunasta ja näkee rumia betonikuutioita - äkkiä pelimaailmaan pakoon!)!



torstai 22. tammikuuta 2015

Painoennätyksiä senkun satelee

Ei jumalauta. Enpä ole ikinä nähnyt omassa vaa'assani tällaista lukemaa kuin tänä aamuna.

Nyt tammikuun olen syönyt hyvin kurinalaisestikin, Kiloklubin mukaan 1300-1500 kcal päivässä. Paino ei ole lainkaan laskenut silti tammikuun aikana, itse asiassa noussut kilon joulukuun lopusta.

Ei kai tässä auta muu kuin sinne ravitsemusterapeutille aika varata. Jotain seurantaa tai valvontaa minun laihdutusyritykseni selvästi kaipaa, koska ei omin avuin näytä millään onnistuvan vaan lihon vain jatkuvasti. Enkä nyt osaa enää omista syömisten kirjaamisistanikaan päätellä mikä se on mikä vaan lihottaa, kun ei ole enää ollut edes juopotteluiltoja tai ahmimiskohtauksia, joilla joskus viime vuonna kuittasin sen ettei paino laske tai vain nousee vaikka pääosin söin terveellisesti.    

Mutta ei nyt auta ollenkaan yritystä päästä itseinhosta tämä, että ämmä alkaa muistuttaa valasta päivä päivältä enemmän eikä enää koon 44 housutkaan meinaa mahtua kiinni. Seuraavaksi pakko siirtyä isojen tyttöjen liikkeisiin vaateostoksille jos tämä meno jatkuu. Uusi ihastuttava ilmiö on kainaloläskit, jotka tursuaa rintaliivin olkainten sivulta mukaviksi hyllyviksi lisätisseiksi. Ihanaa :D

Varasin saman tien sen ajan

Kampin Terveystaloon telkkarista tutulle ravitsemusterapeutille Anette Palssalle. 5.2.2015 on siellä aika varattuna. Hävettää mennä tuollaisen asian takia sinne, kun eikö nyt ihmisen sentään pitäisi omin avuin pystyä syömistään vähentämään että laihtuu... Mutta parempi se vaan on kai tappionsa myöntää tässä vaiheessa kun puolitoista vuotta laihdutusta on lihottanut lähes 10 kg.

torstai 15. tammikuuta 2015

Työvoimapula uhkaa taas poliitikkojen mielestä - kuka uskoo :D

Ei hitto näitä tämän maan poliitikkoja. Stubbeloinen on taas päästellyt älynväläyksiä, joiden kyllä luulisi kevään eduskuntavaaleissa aika tehokkaasti karkottavan äänestäjiä. Suorastaan vaaliteemaksi ollaan nostamassa tarvetta lisätä maahanmuuttoa, koska TYÖVOIMAPULA uhkaa ja muutenkin tarvittaisiin lisää veronmaksajia (Stubb: tarvitaan lisää maahanmuuttoa). EK kommentoi työvoimapula-asiaa näin:

Työvoimapula - huomenna se tulee. Työnantajien keskusliitto EK:n pääekonomisti Jussi Mustonen sanoo Ylellä, että huono taloudellinen tilanne ja työttömyys peittävät alleen kohta koittavan työvoimapulan.
Mustonen sanoo Ylellä, että suomalaiset eivät vielä tänä vuonna ota tosissaan eläkkeelle jäävien suuresta määrästä koittavia ongelmia. Ensi vuonna he ottavat, kun ongelmat alkavat kärjistyä.
"Kun mennään vähän ajassa eteenpäin, niin työvoiman niukkuus tulee rajoittamaan suomalaisen elintason ja kasvun mahdollisuuksia", Mustonen sanoo Ylellä.

Ongelmahan tässä vaan on se kun nykyisille suomalaisillekaan ei tahdo töitä riittää, niin eikös silloin käy niin, että jos niitä maahanmuuttajia tänne rahdataan työvoimaksi, suurin osa heistäkin jää työttömiksi, ja ovat pikemminkin kestävyysvajeen lisääjiä (erilaisilla tuilla eläviä) kuin sen poistajia?

Muutenkin, itse en usko koko tulossa olevaan työvoimapulaan. Kaikki koneistuu ja tehostuu jatkuvasti, teollisen työn lisäksi myös tietotyötä ollaan kovaa vauhtia automatisoimassa. Tämän päivän Taloussanomista:

Siinä, missä teollisuusrobotti korvasi tehdastyöläisen, ohjelmistorobotti korvaa tietotyöläisen. Kirjanpitäjien, vakuutustarkastajien, asiakaspalvelijoiden ja toimittajien töitä sekä muita toistoihin ja rutiineihin perustuvia työnkuvia voidaan hoitaa ohjelmistoroboteilla.

Lisäksi globaalin kilpailun myötä monenlaista työtä, myös asiantuntijatyötä, on siirtynyt ja siirtyy jatkuvasti halvempiin maihin. Kyllä nämä muutokset yhdessä aika hyvin estävät työvoimapulan syntymistä ja työperäisten maahanmuuttajien suurten määrien tarvetta.

Itse uskon että on tulossa suurempikin työelämän murros 

Niin suuri, että koko systeemin on muututtava, koska täystyöllisyys ei voi enää olla edes tavoite, eikä lähtökohta se että kaikkien kynnelle kykenevien tulisi elää omalla työllään tienaamallaan palkalla. 

Itse asiassa tuollainen muutos, jota mm. Zeitgeist-kirja käsittelee suurelta osin, muutos ihmistyöstä koneiden työhön, voi lopulta olla aika hienokin juttu. Vapauttaahan se ihmiset rutiininomaisen ja "pakkotahtisen" palkkatyön ikeestä ja tekemään luovempia asioita. Historiassakin erilaisia renessanssikausia on syntynyt lähinnä, jos on ollut riittävän suuri luokka ihmisiä joilla on aikaa omistautua vaikka tieteelle tai taiteelle. Menneisyydessä tällaiseen ovat pystyneet lähinnä varsin varakkaat ja etuoikeutetut ihmiset, työläisten tai jopa orjien hoitaessa käytännön työt, mutta automatisoituminen voi tehdä sen, ettei raskaita ja tympeitä töitä tarvitse tehdä juuri kenenkään. 

Mutta niin kauan kun järjestelmä perustuu palkallaan elämiselle ja ihmistyön verottamiselle valtion kassan täyttämiseksi, muutos tuollaiseen suuntaan -muutos, jonka itse uskon olevan jo aluillaan- aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä ihmisille. Harvassa on vielä vaihtoehtojen pohdintakaan nykyiselle mallille, mutta kyllä sitä vähitellen pitäisi alkaa tehdä, tai pian ollaan tilanteessa jossa yhteiskunnan luokkajako kärjistyy äärimmilleen suurehkon osan ihmisiä ollessa aika pysyväisluonteisesti työttömiä ja tietyn porukan, omistavan luokan, taas yhä rikastuessa.

Voi olla, että tästä suuren työttömyyden kaudesta vielä palataan parempaan tilanteeseen, mutta en todellakaan usko että tieten tahtoen tänne täytyisi alkaa lisätyövoimaksi ihmisiä tuomaan. Hulluutta se olisi ja kurjuuden lisäämistä. Mutta ehkäpä EK ja Stubb tahtovatkin polkea palkkoja sillä, että tänne saataisiin vielä lisää ihmisiä kilpailemaan samoista vähistä työpaikoista. 

torstai 8. tammikuuta 2015

Kiusatuksi päätymisen pohdintaa

Viime postauksen kommenttiosiossa eräs kommentoija esitti, että ehkä en päätynytkään kiusatuksi niiden ulkoisten syiden takia, joista minua pääasiassa nälvittiin, vaan itseäni vähättelevän asenteen takia. Jäin miettimään historiaani kiusatuksi uhriksi päätymisestä, ja tässä postauksessa pohdin sitä, mikä saattoi johtaa siihen että minusta tuli koko luokan maalitaulu, ja aikuisenakin olen ollut työpaikkakiusattu pariinkin otteeseen.

Ennen kouluikää: kotihoidettu, pikkuvanha älykkö

Äitini hoisi minut ja veljeni kotona kouluikään asti. Asuimme vähän syrjemmällä, joten toisia lapsia ei niin kauheasti tullut tavattua. Eikä vanhempani edes tunteneet ketään paikkakunnalta, jonne olimme isän työn takia muuttaneet. En siis saanut sosiaalistamista toisiin lapsiin ja näiden tapoihin päiväkodin tai säännöllisen toisten kanssa leikkimisen myötä. Sen sijaan kehitin kiinnostuksekseni fantasioinnin, sekä 4-vuotiaana lukemaan opittuani kiinnostuksen mm. historiaan, uskontoon ja avaruuteen. Vanhempieni mielestä oli hienoa, että heidän lapsensa oli älykkö, joka 4-vuotiaana lukee Kansojen historiaa, piirtää jostain atsteekkien uhrausseremonioista hienoja kuvia (mielikuvittelin aina tapahtumia niiden historian tapahtumien pohjalta kunnes mieleni silmin ihan näin niitä maisemia, ja sitten piirsin ne), tunnistaa monia tähtikuvioita sun muuta. Nykyaikana minut olisi varmaan diagnosoitu aspergeriksi, kun olin pakkomielteisen kiinnostunut tuollaisista asioista, ja hyvin sisäänpäin kääntynyt luonne. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen ja itsevarmakin lapsi, ehkä jopa liian, koska minua oli ylistetty ihmelapseksi niin paljon.

Kouluun meno: järkytys

Odotin itse asiassa innokkaana kouluun menoa. Olin oppimisesta kiinnostunut, ja koulussahan opitaan. En yhtään pelännyt niitä muita lapsia enkä itse koulua. Mutta ei montaa päivää mennyt, kun tajusin, että ne muut lapset ovat *erilaisia* kuin minä. En ymmärtänyt ollenkaan niiden touhuja. Muistan koulun pihalla toisena koulupäivänä, kun kaksi poikaa keinuivat keinussa ja puheissaan kilpailivat siitä, kumman isä on vahvempi, lapsellisen liioittelevin sanakääntein. Minä ihmettelin että mikä niitä vaivaa, että tässä iässä noin lapsellista touhua! Tytöt taas kerääntyivät rinkeihin ja puhuivat minusta yhtä lapsellisista asioista. Minä en halunnut osallistua. Mieluummin menin nojailemaan johonkin pihakatoksen tolppaan ja pohdin itsekseni niitä asioita joista olin viimeksi lukenut vanhempien tietokirjoista. Muistaakseni olin silloin lukenut jostain avaruus-kirjasta, että aika ja avaruus syntyivät vasta alkuräjähdyksen myötä, ja minua se ajatus kiehtoi valtavasti, se että jos sitä ennen ei ollut aikaa, miten saattoi koskaan saapua hetki jolloin räjähdys tapahtui. Mietin, että jos ei ole erillisiä kappaleita, ei ole aikaakaan, koska ei ole mitään välimatkaa eikä siis aikaa joka valolta tai avaruussukkulalta kestää kulkea niiden väli. Joku tyttö tuli tekemään tuttavuutta ja vastailinkin hänelle, mutta en oikein tajunnut mitä hän haki, minusta hän lähinnä häiritsi ajatteluani mutta yritin olla ilmaisematta sitä.

Halusin olla itsekseni, mutta sitä minulle ei suotu

Siitä olin täysin tietämätön, että ihmislaumoissa toimii sellainen laki, että erilaiset joutuvat syrjityiksi ja kiusatuiksi. Ajattelin, että saan rauhassa olla itsekseni ja pohtia mitä haluan, mutta ei kauaa kestänyt, kun ystävälliset tutustumisyritykset vaihtuivat vähän eri sävyisiin kommentointeihin. Vammainen! Tyhmä! Vaatteideni kommentointia (äitini halusi aina pukea minut kuin pienen prinsessan, mikä oli noloa, koska olin koulussa jossa suuri osa muista oppilaista oli kaupungin vuokrataloista ja vaatimattomasti puettuja). Vähitellen kaikkien eleideni ja ulkonäköni kommentointia. Mustalainen mullisilmä, tummien hiusten takia. Kattokaa nyt kuinka vammaselta se näyttää kun se yrittää juosta, liikuntatunnilla. Yök, kuunnelkaa miten se yskiikin, siis oksettavaa. Tytöillä oli tapana leikkiä sellaista, että joku koski minuun nopeasti, ja sitten juoksi kiljumalla inhotusta osoittaen äkkiä pois. "Siis yök, mä koskin siihen, nyt on pakko mennä pesemään kädet!" Kyllä se kouluun mennessä hyvä itsetunto äkkiä rapisi, enkä enää yhtään arvostanut niitä pohdintojanikaan, vaan pelkästään inhosin itseäni, koska olin erilainen, HUONOMPI, kuin muut. Nolo, likainen, ällöttävä.

Itseään ruokkiva kierre

Sitten kun olin hyväksynyt sen, että ne muut eivät olleetkaan vain lapsellisia ja tehneet väärin, vaan että minä olin ongelma, minun huonouteni ja nolouteni, oli henkinen selkäranka murrettu. Ennen olin saattanut vastata pilkkaajalle, että noin ei saa sanoa toiselle, mutta nyt ajattelin, että se on minulle ihan oikein, ja vetäydyin kuoreeni, teeskennellen etteivät iskut edes osu minuun. En koskaan itkenyt, en koskaan valittanut, mutta en myöskään puolustautunut. Minä vain kärsin kuoreni sisällä hiljaa omaa huonouttani, näyttäen päälle eleetöntä ja välinpitämätöntä kuorta. Vähitellen kuitenkin ainainen huonouden tunne johti myös ulkoisiin muutoksiin. Aloin kulkea köyryssä. Pelkäsin kiusaajia, joten pälyilin huolestuneesti ympärille, kuin valmistautuneina uusiin iskuihin. Pelkäsin enää puhua luokassa, koska se usein johti nauramiseen tai kommentointiin. Ja pelokkuuteni teki minusta vieläkin oudomman, ja lisäsi kiusaamista entisestään. 

Yläaste: infernon huippu

Siinä iässä tytöt alkoivat kiinnostua pojista, ja pojat tytöistä. Minä tiesin jo olevani liian iljettävä kelvatakseni kellekään. Ja minua myös kiusattiin hyvin rankasti kaikista ulkoisista asioista iässä, jossa niin kovasti haluaisi olla haluttava ja porukalle kelpaava. Pojat yököttelivät porukalla ajatukselle, että jos joutuisi minun kanssa pussaamaan, saati jotain enemmän. Oli myös fyysistä kiusaamista, esim. pään laittamista vessanpyttyyn, koulumatkalla pyörän viemistä ja lyömistä jne. Mutta henkinen satutti lopulta enemmän. Se oli se, joka vakuutti minut, että olen ikuisesti liian iljettävä kelvatakseni kellekään miehellekään, että osani oli erakon osa, vaikken sitä tuntenut haluavanikaan. Parempi erakkonakin kuin aina vaan kiusattuna. Helvetti on toiset ihmiset, olin lukenut Sartren sanoneen, ja ajattelin ymmärtäväni ihan tasan mitä hän tarkoitti. 

Ihmiset vaistoavat heikon itsetunnon

Vaikka minulla on aika vähän mitään henkisiä tai mystisiä uskomuksia, niin omasta kokemuksestani väittäisin, että ihmiset oikeasti vaistoavat helpon uhrin, jo valmiiksi alas lyödyn ihmisen. Koulukiusatuillekin usein käy niin, että vaikka vaihtaisi koulua, pian on uudessa koulussa kiusattu. Ja minä olen joutunut pilkattuun asemaan pari kertaa töissä ja myös niissä parisuhteissa joita olen yrittänyt. Ikään kuin vedän puoleeni ihmisiä, jotka haluavat tuntea olonsa paremmaksi sen kautta, että tuo nyt on vielä suurempi luuseri kuin minä ikinä. Edellinen miesystävänikin sai minut uskomaan, että hän lähinnä hyväntekeväisyydestä suostuu olemaan kanssani, ja minun pitäisi olla siitä hyvin kiitollinen. Hän, joka voisi saada minkä tahansa kaunottaren, alentuu kajoamaan tuollaiseen ihmissaasta-rumilukseen! Rakastuneena minä uskoin, ja vasta hänen jätettyä minut tajusin, että eipä se itsekään mikään alfauros varsinaisesti ollut.

Peilikuva: aina filtterien läpi katsottu

Moni kehui viime postauksessa ulkonäköäni, mikä minua ihmetytti, koska minusta siinäkin kuvassa näkyi useampia iljettäviä kauneusvirheitäni kuten roikkuvat silmäluomet ja leukaperät. Jäin miettimään asiaa, ja totesin, että tuskin kukaan näkee itseään objektiivisesti, vaan kokemus itsestä on aina tulkittu. Fyysiset piirteet ovat tietyt, mutta niiden arvotus on aina läsnä, ja se on menneisyyden ehdollistama. Minulla se ehdollistus on hyvin kielteinen, ja siksi minun on ainakin tällä hetkellä mahdotonta nähdä itsessäni muuta kuin rumaa. Katson itseäni ikään kuin kiusaajien silmien läpi edelleen. Sen helpotuksen keski-ikäisyys on sentään tuonut, että ajattelen nykyisin, että ruma olen kuin peikko, mutta mitä väliä! Kun taas joskus nuorempana haaveilin vielä perheestä ja muusta, ja katkerana ajattelin että rumuuteni sen estää.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Hiustenvärjäämis-kiusaus on iskenyt

Haave
Jonkinlainen muutoshalu piinaa. Tekisi mieli värjätä hiukset jonkun ihan muun värisiksi. Luonnostaan hiukseni on melkein mustat kylmänruskeat (nykyään seassa myös aitoja hopeanharmaita, pahuksen ikä!). Ja tämä tässä ongelma onkin. Jos olisi vaalea, olisi aika helppo värjätä siihen päälle mikä väri vaan. Tästä väristä värjäämiseen taas tarvitaan kovia värinpoistokäsittelyjä.

Blondista en edes haaveile, tiedän että kellertävän beige ihoni ja tummat kulmakarvat + vaalea tukka olisi karmea yhdistelmä. Mutta joku kuvan mukainen mahonginruskea olisi hieno. En kyllä tiedä olisiko se yhtään hieno minulla, mutta noin värinä näyttää hienolta ;)

Nykyinen (hienoja luonnon hopearaitoja, aargh!)
Syy miksi en vielä ole varannut aikaa kampaamoon on se, että pelkään mitä värinpoisto + kestoväri päälle tekee hiusten kunnolle ja toiseksi, jaksanko oikeasti jatkossa käydä kerran 4-6 viikossa värjäyttämässä tyvikasvua. Teini-iältä on horror-muistot siitä mitä värinpoistolla keltaiseksi blondaus teki hiuksille: niistä tuli karheat ja aivan järkyttävän huonokuntoiset. Silloin en jaksanut käydä kampaajalla sitä aina värjäyttämässä joten tööttäsin kotona kerran kuussa päähän jotain Super Blondea, mikä ei vuosien käytössä yhtään parantanut hiusten kuntoa, päinvastoin,  ja lopulta alkoi latvat katkeilla niin että oli pakko leikata polkkatukka.

Nyt en haluaisi millään tuhota jo hyvällä mallilla olevaa pitkän tukan kasvatusta, mutta toisaalta tuntuu että näin vanhemmiten tumma tukka korostaa naaman roikkumista ja ryppyjä. Ei ole näköjään vaikeaa päättää ainoastaan elämän isoista asioista, vaan jopa niin turhasta asiasta kuin pääkarvojen väristä :D