torstai 8. tammikuuta 2015

Kiusatuksi päätymisen pohdintaa

Viime postauksen kommenttiosiossa eräs kommentoija esitti, että ehkä en päätynytkään kiusatuksi niiden ulkoisten syiden takia, joista minua pääasiassa nälvittiin, vaan itseäni vähättelevän asenteen takia. Jäin miettimään historiaani kiusatuksi uhriksi päätymisestä, ja tässä postauksessa pohdin sitä, mikä saattoi johtaa siihen että minusta tuli koko luokan maalitaulu, ja aikuisenakin olen ollut työpaikkakiusattu pariinkin otteeseen.

Ennen kouluikää: kotihoidettu, pikkuvanha älykkö

Äitini hoisi minut ja veljeni kotona kouluikään asti. Asuimme vähän syrjemmällä, joten toisia lapsia ei niin kauheasti tullut tavattua. Eikä vanhempani edes tunteneet ketään paikkakunnalta, jonne olimme isän työn takia muuttaneet. En siis saanut sosiaalistamista toisiin lapsiin ja näiden tapoihin päiväkodin tai säännöllisen toisten kanssa leikkimisen myötä. Sen sijaan kehitin kiinnostuksekseni fantasioinnin, sekä 4-vuotiaana lukemaan opittuani kiinnostuksen mm. historiaan, uskontoon ja avaruuteen. Vanhempieni mielestä oli hienoa, että heidän lapsensa oli älykkö, joka 4-vuotiaana lukee Kansojen historiaa, piirtää jostain atsteekkien uhrausseremonioista hienoja kuvia (mielikuvittelin aina tapahtumia niiden historian tapahtumien pohjalta kunnes mieleni silmin ihan näin niitä maisemia, ja sitten piirsin ne), tunnistaa monia tähtikuvioita sun muuta. Nykyaikana minut olisi varmaan diagnosoitu aspergeriksi, kun olin pakkomielteisen kiinnostunut tuollaisista asioista, ja hyvin sisäänpäin kääntynyt luonne. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen ja itsevarmakin lapsi, ehkä jopa liian, koska minua oli ylistetty ihmelapseksi niin paljon.

Kouluun meno: järkytys

Odotin itse asiassa innokkaana kouluun menoa. Olin oppimisesta kiinnostunut, ja koulussahan opitaan. En yhtään pelännyt niitä muita lapsia enkä itse koulua. Mutta ei montaa päivää mennyt, kun tajusin, että ne muut lapset ovat *erilaisia* kuin minä. En ymmärtänyt ollenkaan niiden touhuja. Muistan koulun pihalla toisena koulupäivänä, kun kaksi poikaa keinuivat keinussa ja puheissaan kilpailivat siitä, kumman isä on vahvempi, lapsellisen liioittelevin sanakääntein. Minä ihmettelin että mikä niitä vaivaa, että tässä iässä noin lapsellista touhua! Tytöt taas kerääntyivät rinkeihin ja puhuivat minusta yhtä lapsellisista asioista. Minä en halunnut osallistua. Mieluummin menin nojailemaan johonkin pihakatoksen tolppaan ja pohdin itsekseni niitä asioita joista olin viimeksi lukenut vanhempien tietokirjoista. Muistaakseni olin silloin lukenut jostain avaruus-kirjasta, että aika ja avaruus syntyivät vasta alkuräjähdyksen myötä, ja minua se ajatus kiehtoi valtavasti, se että jos sitä ennen ei ollut aikaa, miten saattoi koskaan saapua hetki jolloin räjähdys tapahtui. Mietin, että jos ei ole erillisiä kappaleita, ei ole aikaakaan, koska ei ole mitään välimatkaa eikä siis aikaa joka valolta tai avaruussukkulalta kestää kulkea niiden väli. Joku tyttö tuli tekemään tuttavuutta ja vastailinkin hänelle, mutta en oikein tajunnut mitä hän haki, minusta hän lähinnä häiritsi ajatteluani mutta yritin olla ilmaisematta sitä.

Halusin olla itsekseni, mutta sitä minulle ei suotu

Siitä olin täysin tietämätön, että ihmislaumoissa toimii sellainen laki, että erilaiset joutuvat syrjityiksi ja kiusatuiksi. Ajattelin, että saan rauhassa olla itsekseni ja pohtia mitä haluan, mutta ei kauaa kestänyt, kun ystävälliset tutustumisyritykset vaihtuivat vähän eri sävyisiin kommentointeihin. Vammainen! Tyhmä! Vaatteideni kommentointia (äitini halusi aina pukea minut kuin pienen prinsessan, mikä oli noloa, koska olin koulussa jossa suuri osa muista oppilaista oli kaupungin vuokrataloista ja vaatimattomasti puettuja). Vähitellen kaikkien eleideni ja ulkonäköni kommentointia. Mustalainen mullisilmä, tummien hiusten takia. Kattokaa nyt kuinka vammaselta se näyttää kun se yrittää juosta, liikuntatunnilla. Yök, kuunnelkaa miten se yskiikin, siis oksettavaa. Tytöillä oli tapana leikkiä sellaista, että joku koski minuun nopeasti, ja sitten juoksi kiljumalla inhotusta osoittaen äkkiä pois. "Siis yök, mä koskin siihen, nyt on pakko mennä pesemään kädet!" Kyllä se kouluun mennessä hyvä itsetunto äkkiä rapisi, enkä enää yhtään arvostanut niitä pohdintojanikaan, vaan pelkästään inhosin itseäni, koska olin erilainen, HUONOMPI, kuin muut. Nolo, likainen, ällöttävä.

Itseään ruokkiva kierre

Sitten kun olin hyväksynyt sen, että ne muut eivät olleetkaan vain lapsellisia ja tehneet väärin, vaan että minä olin ongelma, minun huonouteni ja nolouteni, oli henkinen selkäranka murrettu. Ennen olin saattanut vastata pilkkaajalle, että noin ei saa sanoa toiselle, mutta nyt ajattelin, että se on minulle ihan oikein, ja vetäydyin kuoreeni, teeskennellen etteivät iskut edes osu minuun. En koskaan itkenyt, en koskaan valittanut, mutta en myöskään puolustautunut. Minä vain kärsin kuoreni sisällä hiljaa omaa huonouttani, näyttäen päälle eleetöntä ja välinpitämätöntä kuorta. Vähitellen kuitenkin ainainen huonouden tunne johti myös ulkoisiin muutoksiin. Aloin kulkea köyryssä. Pelkäsin kiusaajia, joten pälyilin huolestuneesti ympärille, kuin valmistautuneina uusiin iskuihin. Pelkäsin enää puhua luokassa, koska se usein johti nauramiseen tai kommentointiin. Ja pelokkuuteni teki minusta vieläkin oudomman, ja lisäsi kiusaamista entisestään. 

Yläaste: infernon huippu

Siinä iässä tytöt alkoivat kiinnostua pojista, ja pojat tytöistä. Minä tiesin jo olevani liian iljettävä kelvatakseni kellekään. Ja minua myös kiusattiin hyvin rankasti kaikista ulkoisista asioista iässä, jossa niin kovasti haluaisi olla haluttava ja porukalle kelpaava. Pojat yököttelivät porukalla ajatukselle, että jos joutuisi minun kanssa pussaamaan, saati jotain enemmän. Oli myös fyysistä kiusaamista, esim. pään laittamista vessanpyttyyn, koulumatkalla pyörän viemistä ja lyömistä jne. Mutta henkinen satutti lopulta enemmän. Se oli se, joka vakuutti minut, että olen ikuisesti liian iljettävä kelvatakseni kellekään miehellekään, että osani oli erakon osa, vaikken sitä tuntenut haluavanikaan. Parempi erakkonakin kuin aina vaan kiusattuna. Helvetti on toiset ihmiset, olin lukenut Sartren sanoneen, ja ajattelin ymmärtäväni ihan tasan mitä hän tarkoitti. 

Ihmiset vaistoavat heikon itsetunnon

Vaikka minulla on aika vähän mitään henkisiä tai mystisiä uskomuksia, niin omasta kokemuksestani väittäisin, että ihmiset oikeasti vaistoavat helpon uhrin, jo valmiiksi alas lyödyn ihmisen. Koulukiusatuillekin usein käy niin, että vaikka vaihtaisi koulua, pian on uudessa koulussa kiusattu. Ja minä olen joutunut pilkattuun asemaan pari kertaa töissä ja myös niissä parisuhteissa joita olen yrittänyt. Ikään kuin vedän puoleeni ihmisiä, jotka haluavat tuntea olonsa paremmaksi sen kautta, että tuo nyt on vielä suurempi luuseri kuin minä ikinä. Edellinen miesystävänikin sai minut uskomaan, että hän lähinnä hyväntekeväisyydestä suostuu olemaan kanssani, ja minun pitäisi olla siitä hyvin kiitollinen. Hän, joka voisi saada minkä tahansa kaunottaren, alentuu kajoamaan tuollaiseen ihmissaasta-rumilukseen! Rakastuneena minä uskoin, ja vasta hänen jätettyä minut tajusin, että eipä se itsekään mikään alfauros varsinaisesti ollut.

Peilikuva: aina filtterien läpi katsottu

Moni kehui viime postauksessa ulkonäköäni, mikä minua ihmetytti, koska minusta siinäkin kuvassa näkyi useampia iljettäviä kauneusvirheitäni kuten roikkuvat silmäluomet ja leukaperät. Jäin miettimään asiaa, ja totesin, että tuskin kukaan näkee itseään objektiivisesti, vaan kokemus itsestä on aina tulkittu. Fyysiset piirteet ovat tietyt, mutta niiden arvotus on aina läsnä, ja se on menneisyyden ehdollistama. Minulla se ehdollistus on hyvin kielteinen, ja siksi minun on ainakin tällä hetkellä mahdotonta nähdä itsessäni muuta kuin rumaa. Katson itseäni ikään kuin kiusaajien silmien läpi edelleen. Sen helpotuksen keski-ikäisyys on sentään tuonut, että ajattelen nykyisin, että ruma olen kuin peikko, mutta mitä väliä! Kun taas joskus nuorempana haaveilin vielä perheestä ja muusta, ja katkerana ajattelin että rumuuteni sen estää.

41 kommenttia:

  1. Voi hyvä luoja kuinka rankkaa sulla on ollut!

    Nostan sulle hattua, kun pystyt noinkin viileästi ja toteavasti sitä analysoimaan. Vähän hämmästelin sitä edelliseen postaukseen tullutta kommenttia, että kiusaaminen olisi jotenkin johtunut asenteestasi. Kiusatuksi joutuminen ei ole koskaan kiusatun oma vika. Eikä raiskatuksi joutuminen raiskatun. Tekijä on AINA syyllinen ihan itse.

    Kiusaajia on valitettavan paljon. Valtavasti lapsissa, valtavasti nuorisossa. Vielä aikuisissakin enemmän kuin yleinen hyvinvointi sallisi (pääministerimmekin on ollut kiusaaja - mitä en oikein osaa ihmetellä). Toista voi julmasti kiusata täysin sydämetön ihminen, sekä sellainen, jolla on itsellään niin huono itsetunto, että sitä on tarpeen toisia mollaamalla pönkittää. Usein tällaiset ihmiset ovat myös niitä, jotka eivät yksinään pärjää vaan tarvitsevat ympärilleen jees-miesten hovin. Joillakin taas vaan oma koettu "paremmuus" nostattaa virtsavirran otsalohkoon saakka.

    Sinä olit alusta asti oikeassa. Olit vahva, kunnes. Nyt pitäisi jotenkin palata ajassa taaksepäin ja samaistua uudestaan siihen fiksuun, erilaiseen tyttöön, jonka mielestä muiden lasten touhu oli kakaramaista. Ja pitää siitä ajatuksesta, siis omastasi, kiinni: kaikki kiusaajat läpi ala- ja yläasteen, lukion, korkeakoulun, työelämän ja seurustelusuhteen ovat olleet niitä samoja kakaroita. Niitä häviäjiä, joiden oma surkeus koheni piirun verran kun saivat lyödä lyötyä. Sinä olit oikeassa silloin, ennen kuin kaikki piina alkoi. Se voisi olla voimavara, jolla kampeat itsesi noista itseinhon tunteista.

    Ei se helppoa ole, mutta kannattaa ehkä koittaa.
    Minäkin olin koulukiusattu, mutta varsinaisesti vain yhden traagisen vuoden yläasteen ekalla. Ala-asteen aikainen bestikseni päätti ryhtyä raggariksi, opetteli polttamaan ja dokaamaan ja hengaili jossain kioskeilla, kun minä, lapsellinen mutta varsin kypsä hädin tuskin 13vee mieluummin tein lumiukkoja pihaan. Bestis katsoi asiakseen elvistellä junttiudellani kaikille uuden ison koulun raggareille sillä seurauksella, että kiusasivat minua lopulta kaikki. Ja kun pidin lapsuudestani kiinni viimeiseen asti, suostuin hankkimaan rintsikatkin myöhemmin kuin muut, voit arvata mistä kiusattiin, muun ohella. Mut pelasti päiväkirja, johon kirjoitin vitutukseni joka päivä (olisipa muuten mielenkiintoista lukea ne uudelleen). Ja uusi bestis, jonka kanssa aloin urheilla ja sain uuden pienen piirin ympärilleni. Tilanteeni oli valovuosien päässä sun piinasta, mutta riittävän ikävää, että pystyn ymmärtämään miten järkyttävää sun nuoruus on ollut.

    Tuli tässä vielä vuodatuksen päätteeksi mieleen, että tämä nykyinen oman ulkonäön ympärillä pyöriminen (ei sun vaan yleisesti nyky-25-55-vuotiaiden!) on saanut ihan älyttömät mittasuhteet. Elämä yhtä selfietä, kahvakuulaa, golftasoitusta ja perkeleen pätemistä. Kuka vielä käy teatterissa? Kuka ehtii ajatella? Ja kuka osaa keskustella muusta kuin vainelämäästä? Hemmetti että viettäisin mielummin aikaa jutellen alkuräjähdyksen ja ajan suhteesta, vaikken siitä mitään ymmärrä, kuin jumppatrikoiden trendiväreistä ja avokadopastaresepteistä.

    Nyt goisimaan. Mutta tsemppiä, Plussapallo, sä oot joka postauksesi jälkeen aina vaan enemmän rautanen mimmi. Muista: sä olit oikeassa. Ole edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakaan ei muuten yhtään yllättänyt pääministerin kiusaaja-tunnustus. Jotenkin, kun on tullut paljon kiusaajia nähtyä, tuli heti mieleen, että olemus ja esiintymistyyli sopii hyvin tietyn kiusaajalajin prototyyppiin... Sellaiseen, jossa kiusaaja on älykäs ja menestyvä ja jotenkin katsoo oikeudekseen raivata tieltään luuserit ja muut kivet ja männynkävyt, onhan se niiden oma vika että ovat omituisia eivätkä sellaisia pärjääjiä kuin hän itse!

      Onneksi olen itse jo hyväksynyt oman henkisen "erikoisuuteni", enkä enää vaihtaisi sitä vaikka ihmisten suosioon ja seuraan. Siinä missä ennen ajattelin esim. parisuhteesta, että jos jollekin suht kunnon miehelle edes kelpaisin, sellaiselle joka ei lyö eikä petä, niin olisin ikikiitollinen. Nykyisin taas ajattelen, että itsenäisyydestäni ja yksinäisyydestäni en luovu ihan vähällä, vaan täytyisi olla henkisesti aika hiton hyvä match sen miehen, että kimppaan menisin. Kun kerran erittäin hyvin viihdyn yksinkin. Olen jotenkin onnistunut iän myötä ravistamaan itsestäni pois sen ajatuksen, että ihmisellä pitäisi olla jotain ihmissuhteita tai parisuhde ollakseen tyytyväinen. Ei näköjään tarvitse :D

      Oman sisäisen "outouden" hyväksymistä minulla auttoi myös Myers-Briggs persoonallisuustestiin törmääminen. Testin mukaan olen kaikkein harvinaisinta tyyppiä INFJ, mikä selittää että sielunkumppaneita on aina ollut kovin vaikea löytää. Kuitenkin tällä tyypillä, kuten kaikilla muillakin, on omat vahvuutensa, joten ei ole mikään häpeä olla persoonallisuuksien outolintu ;-)

      Ulkonäön hyväksymisen kanssa on kyllä vielä töitä tehtävänä kieltämättä. Tänäänkin töissä kun tuli yksi mies työasiasta juttelemaan, niin heti iski taas kauhea häpeäntunne omasta ulkonäöstä ja itse asian käsittely peittyi taas mielessä sen sisäisen itseinhopuheen alle, jossa mietin kuinka sitä mahtaa iljettää joutua katsomaan mua ja varmasti ajattelee että hyi että kyllä voi ihminen olla ruma.

      Nykyajan ulkonäkökeskeisyys kyllä on melkoista, ja tietynlainen "ruumiinpalvonta", jossa kuoren ulkonäöstä on tullut monen ihmisen elämän pääsisältö. Samoin kuin terveydestä, vaikka jokainen täältä kuolee ajallaan pois vaikka kuinka olisi syönyt superruokaa ja kuntoillut ja tehnyt kaikkensa kehonsa eteen. Itseäni ärsyttää itsessäni juuri se, että vaikka periaatteessa vastustan ulkonäkökeskeisyyttä ja oman navan ympärillä liikaa pyörimistä, niin käytännössä nuo itseinhoajatukset ovat juurikin sitä samaa, vähän eri muodossa vaan...

      Poista
  2. Kirjoitin tuon kommentin, että asenne johtaisi kiusaamiseen. Ajatus ei MISSÄÄN NIMESSÄ ollut, että se olisi kiusatun vika, vaan se,että kiusaajat haistaa huonon itsetunnon ja on kimpussa, kun löytävät helpon uhrin.
    Muuten postauksesi oli kun omasta pojastani. Aspergerkin tutkittiin, mutta erilaisuuden syyksi ei löytynyt muuta kuin älykkyys. Nyt lukiossa on alkanut menemään sosiaalisesti paremmin, mutta lapsuuden kokemukset on johtaneet huonoon itsetuntoon.
    Olen jostain lukenut, että erilaiset vaikeudet lapsena, häpeä kelpaamattomuudesta nimenomaan, johtavat helposti siihen, että häpeä projisoidaan omaan ulkonäköön. Se on yksi syy myös kauneusleikkauksiin, jotka eivät sitten kuitenkaan poista perussyytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että pojallasi on alkanut mennä sosiaalisesti paremmin! Toisinaan varsinkin pojista löytyy useampiakin sellaisia älykkäitä, erikoisia "nörttityyppejä", joita muut voivat kyllä vähän halveksia, mutta heistä on toisilleen kavereiksi niin ettei elämä enää olekaan niin yksinäistä ja ankeaa. Itsekin tiesin näitä pari lukioaikana, mutta tyttöä ne eivät valitettavasti porukkaan huolineet. Joten lukioiässä minä olin hyvin yksinäinen, mutta onneksi en enää aktiivisesti päin näköä kiusattu, mikä oli iso helpotus.

      Olen usein miettinyt tuota että älykkyys on aika yliarvostettu ominaisuus, ja sellainen josta voi olla ihmiselle paljon haittaa. Olen lukenut joitain tutkimuksia, joissa korkea älykkyysosamäärä yhdistyy suurempaan todennäköisyyteen päihteiden liikakäyttöön ja masennukseen ja sosiaalisiin ongelmiin. On siis ilmeisesti varsin yleistä, ettei älykkyydellä ainakaan sosiaalista suosiota tai onnea saa, vaan jopa päinvastoin. Ja lähes kaikissa töissäkin pärjäisi vähemmälläkin älykkyydellä, joten harva edes saa vastaavaa hyötyä älystään, vastapainoksi ainaiselle erilaisuuden ja omituisuuden tunteelle. No, rikkaan sisäisen elämän sentään saa, voipa edes miettiä ja mielikuvitella ;)

      Noista kauneusleikkauksista... Itse nuorena haaveilin kovasti monista leikkauksista, mutta onneksi ei ollut varaa niihin silloin. Ja sitten kun olisi alkanut olla varaa, olin jo sen verran tullut järkiini että tajusin että en tule onnellisemmaksi leikkausten avulla. Tiesin itsekin, että jos korjauttaisin yhden kohdan, niin seuraavaksi häiritsisi joku muu kohta, ja kierre olisi loputon. Tajusin myös sen että ei miehille kelpaamattomuutenikaan pohjimmiltaan edes johdu ulkonäöstä -näkyyhän tuolla kaduilla kulkemassa paljonkin pariskuntia, joissa nainen ei ole järin kaunis, joten kyllä vähän karummankin näköiset jollekin kelpaa- vaan "omituisuudestani", jota ei kauneusleikkaukset korjaa.

      Poista
  3. Minä ymmärsin ilman muuta, että asenteesta kirjoittanut ei syyllistänyt mitenkään kiusattua. Jollakin perusteellahan kiusaajat valitsevat uhrinsa ja varmasti "haistavat", kenen kimppuun kannattaa hyökätä.

    Ulkonäöstä kiusataan varmaan siksi - vaikka kohde olisi jopa kaunis - koska se näkyy, on ilmiasua, ja koska olisi vaikeampaa "argumentoida" muilla perusteilla. Eihän voi esimewrkiksi kertoa, että toinen on älykkäämpi kuin muut, koska silloinhan ikään kuin paljastaisi oman vähemmän älynsä. Pingoksi tai hikariksi tietysti voi haukkua.

    Ihana Plussis, tarinasi oli kamalaa luettavaa mutta samalla hienoa ja älykästä analyysia. Olit liian monella tapaa erilainen ja siksi hyvä maalitaulu. JOudun nhyt kirjoitatmaan lyhyesti, kun aikaa ei ole. Heräsi kuitenkin ajatuksia, että jonkinlaiunen ryhmässä toimimisen opastus jo lapsesta varhaiskasvatuksessa lienee tärkeätä. Enkä tarkoita sitä, että ulos sulkeminen olisi koskaan oikeutettua, jos ei ole tottunut muihin.

    Lisäksi mietin, että kontaktia hakeneet lapset tunsivat itsensä torjutuiksi, kun et ollut heistä kiinnostunut. He ovat sitten kokeneet hyökkäyksen parhaaksi puolustukseksi.

    Eksoottisen tumma ulkonäkösi oli oiva kohde, koska siinä erilaisuus näkyi niin selvästi, että tyhmäkin sen voi tajuta.

    Olen miettinyt kovasti, miten suuresti sanomiset voivat vaikuttaa kehittyvään ihmiseen. Meillä kotona ei juuri mitään puhuttu, vammainen sisareni muutti perhedynamiikan oudoksi ja alistuneeksi. Koin että jäin kasvamaan yksin. Tosin sain kasvaa rauhassa, mikä on ehkä hyvä puoli siinä.

    Äitini sanoi minulle kerran, että minulla on kaunis vartalo. Ja isäni kerran, että olen fiksu ja filmaattinen. Koulussa olin ylivertaisen hyvä. Minulla sitten taisi mennäkin yli 40-vuotiaaksi, että pudottauduin maan pinnalle:)

    Kuitenkin äitini yksi lause on suojannut minua eri kilomäärissäni, ja olen pulskempanakain ollut melko tyytyväinen itseeni, vaikka aihetta ei kai olisi ollut. Olen se, joka pudotti keväällä 10 kiloa superdieetillä, jota ei noudattanut ja joka aina on kirjoittanut lihaskunnon puolesta. Laihdutus on nyt vähän jäänyt - vielä olisi tarkoitus pudottaa - kun olen tosi tyytyväinen itseeni ja pieneen vaatekokoon ja siihen, että tunnen itseni todella terveeksi kohta 57-vuotiaana.

    En kerro kehuakseni vaan tarkoitan sitä, että minulla on perustyytyväisyys, jota kukaan ei ole särkenyt. Toisin kuin maahan lyödyillä.

    Valoa sinulle, kaunis Plussis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä ulkonäkö on helpoin kohde mihin iskeä, ja siksi siihen isketään. Kyllä minua hikariudesta ja kirjakielisyydestäkin pilkattiin. Yläasteella tahallani löin koulun ihan lekkeriksi päästäkseni hikarileimasta. Muutenkin yritin esittää samanlaista kuin muut, vaikken sisäisesti tuntenut oloani sellaiseksi, mutta en silti kelvannut porukoihin. Vasta kun pääsin alkoholin makuun, tajusin että siinä on aine, jolla pääsen jotenkin samalle aaltopituudelle muiden kanssa, ja joka vie sosiaaliset pelot ja estot. Ei ole kovin yllättävää, että alkoholin suurkuluttajaksi sittemmin olen päätynytkin...

      Olen itsekin miettinyt tuota "ryhmässä toimimisen opastusta varhaiskasvatuksessa", sitä että olisinko ollut erilainen, vähemmän erikoinen, jos minut olisi laitettu päiväkotiin kuten useimmat muut lapset, eikä hoidettu kotona, jossa oli seuranani vain veljeni, joka on toinen saman lajin outolintu kuin minäkin. Vai olisinko joutunut vaan vielä aikaisemmin, jo siellä päiväkodissa, kiusatuksi tai syrjityksi. Toisaalta minusta tuntuu että sain enemmän kasvaa aidoksi itsekseni kotihoidossa, kun ei ollut ryhmäpainetta josta tarvisi välittää, mutta toisaalta se itsekseni kasvaminen oli juuri se miksi minua kiusattiin, koska olin erilainen kuin muut. Uskon että olisin ollut jonkin verran outo vaikka olisin toisten lasten seurassa kasvanutkin, mutta ehkä en niin "tiivistyneen" outo. Toisaalta, miksi elämässä sitten pitäisi kelvata muille? Enää en edes haluaisi sitä vaan olen ylpeästi juuri niin outo kuin olenkin!

      Tunnistan itsekin näin jälkeenpäin tuon, että toiset lapset loukkaantuivat, kun olin aika välinpitämätön heidän kontaktiyrityksiään kohtaan. Minä vaan en oikeasti ollut kiinnostunut heidän puheistaan ja touhuistaan, eikä minulla ollut sellaista tarvetta sosiaaliseen kontaktiinkaan, että olisin sen takiakaan ryhtynyt kontaktiin. Aitona ääri-introverttinä olin hyvin tyytyväinen itsekseni ja omien ajatusteni seurassa, ja muut lapsellisen oloisia juttujaan höpöttävät olivat minusta häiriöitä. Nykyään niin korostetaan sosiaalisuutta, mutta miksipä ihminen ei saisi rauhassa olla myös epäsosiaalinen? Minusta täytyisi saada olla sellainenkin, ilman että asiaa patologisoidaan ja annetaan diagnooseja ja hoitoa.

      Kadehdittava kyllä tuollainen perustyytyväisyys joka sinulla on :) Itselläni on nykyään perustyytyväisyyden tunne silloin kun olen yksin. En myöskään enää halveksi henkistä outouttani vaan pidän sitä rikkautena. Nykyisin piinaa lähinnä enää vain ulkonäköön liittyvät alemmuudentunteet, ja nekin lähinnä vain kun olen ihmisten kanssa tekemisissä. Aika harvoin enää itkeskelen sentään yksikseni kotona peilin edessä ja murehdin omaa pärstää tai mahamakkaroita.

      Poista
  4. Täällä vielä "älykön" äiti. Kirjoitit älykkyyden aiheuttamasta haitasta ja oli kun mun suusta. Olen aina sanonut, että jos pojan äo olisi siinä sadan paikkailla tai vaikka vähän allekin, niin menisi ihan kivasti. Sillä ne muutkin porskuttaa. Mutta toisaalta, eihän älykkyyden pitäisi olla mikään vika! Oikeastaan se vikahan on ympäristössä, joka ei siedä kun kaltaisiaan. Ja tänä päivänä en katso, että esim. koulussa älykkyytä hirveästi arvostettaisiin. Oikeastaan kaikkien halutaan olevan samalla viivalla ja jaetaan kaiken maailman hömpänpömppästipendejä: Persoonallinen tyttö-stipendi, tsemppaaja-stipendi, reipas-stipendi, hymyilevä-stipendi jne jne. No ehkä jonkun keksin noista itse, mutta kaikkia en edes muista. : )
    Nyt varmaan joku vetää herneet, mutta oikeesti, jakotilaisuudessa vanhemmat jo alkoivat katsomaan toisiaan merkitsevästi, että mitä tää nyt on...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on tunne, että esim. sosiaalisuutta ja esiintymiskykyä ja tietynlaista ulospäinsuuntautunutta, reipasta ja iloista persoonaa arvostetaan paljon enemmän kuin älykkyyttä. Jos on älykkään lisäksi vieläpä introvertti ja vakava luonne, niin kyllä nykyisessä koulumaailmassa ja nuorten maailmassa aika dissattu otus on.

      Olen onnellinen että silloin kun kävin itse koulua, ei tuo sosiaalisuus- ja esiintymishössötys ollut mennyt niin pitkälle kuin nykyisin. Ei ollut kauheasti ryhmätöitä sun muuta sellaista. En tiedä miten olisin mitenkään selvinnyt nykyajan koulusta, ainakin se olisi ollut vielä ahdistavampaa kuin silloin 1980-luvulla.

      Se on kummallista, että aina pitää olla joku ihmis-ihanne, ja kun sitä ihannoidaan, muunlaisille pyllistetään. Heitä saatetaan jopa alkaa diagnosoida sairaiksi ja lääkitä. Miksei voi vaan hyväksyä sitä, että maailmassa ja elämässä on paikkansa hyvin monenlaisille ihmisille, myös älykkäille introverteille tosikoille.

      Aikuisten elämä on onneksi jo paljon helpompaa kaltaisilleni (ja muille ei-ihanteiden mukaisille) kuin lasten ja nuorten elämä, kun sentään saa itse valita alansa ja työpaikkansa, ja muutenkin olla juuri sellainen kuin on, ilman että joku (vanhemmat, opettajat) on koko ajan antamassa ymmärtää että olet vääränlainen ja sinun täytyisi yrittää olla erilainen. Mutta kuten minäkin, monet meistä ymmärtävät vasta keski-iässä luopua niistä ihanteistä myös sisäistettyinä, ja hyväksyä että minä oikeasti saan olla juuri sellainen kuin olen, eikä sitä tarvitse hävetä.

      Poista
    2. Ainakin minä arvostan huomattavasti enemmän viisautta kuin asperge-tyyppistä älykkyyttä.. Mutta hienoa että olet hyväksynyt tilanteesi etkä koe yksinäisyyttä tms. Ovatko ulkonäköstäsi blogissasikin esittämät epämiellyttävät ilmaisut jotain huomionhakua vai mitä.. et varmaan sinäkään usko että kanssaihmisesi sinun ulkonäköäsi ja olemustasi kaiken aikaa arvioisivat ja siihen huomiota kiinnittäisivät. Älykkäänä luulisi sinun toisaalta osaavan arvostaa myös ei-niin-älykkäiden kanssaihmistesi sosiaalista osaamista ja myös kykyä iloon.

      Poista
    3. Huomionhausta - kai tavallaan aina tällainen omaan elämään ja ajatuksiin liittyvän blogin pitäminen on huomionhakua. En ole erityisen kiinnostunut huomiosta, en esimerkiksi yritä saada suuria lukijamääriä. Mutta kyllä tietysti julkaisemalla juttujani enkä vain kirjoittamalla kotona päiväkirjaan omalla tavallani huomiota haen. Tämänkaltaiset keskustelut kuin tässä ketjussa on, ovat minusta jo ihan hyvä syy hakea huomiota, ihmisillä on mielenkiintoisia näkökulmia ja ajatuksia :)

      Tiedän nykyisin älyllisesti, ettei useimmat muut ihmiset pidä minua niin ällöttävänä kuin itse pidän. Mutta kun on menneisyydessä kokenut niin paljon sitä että ulkonäöstä on nälvitty, myös aikuisena esimerkiksi yöelämässä kun vielä sellaista harrastin, niin helposti ne julmat kommentit tulee mieleen missä tahansa sosiaalisessa tilanteessa. Ja jos ne tulvii täydellä voimalla mieleen, se tuntuu melkein samalta kuin jos ne kuulisi päin näköä siinä tilanteessa jossa on. Niitä seuraa sisäinen puhe joka sanoo että olet ruma, olet ällöttävä, häpeä!

      Arvostamisesta sitten. En pidä älykkyyttä erityisen tärkeänä asiana ihmisissä enkä erityisarvosta ihmisiä sen takia. Itse asiassa pyrin siihen, että arvostaisin kaikkia, tai ainakin kaikkia jotka eivät tietoisesti te pahaa toisille, yhtä lailla, ominaisuuksista riippumatta. Uskon, että kaikenlaisille erilaisille ihmisille on paikkansa maailmassa ja oikeus olla juuri sellaisia kuin he ovat, kunhan eivät tosiaan muita vahingoita tavoillaan. Arvostan siis kyllä sosiaalisia ja iloisia ihmisiä, älystä riippumatta, mutta niin myös epäsosiaalisia pessimistejä, ja kaikkea siltä väliltä. Toivon että jokainen voisi tulla arvostetuksi itsenään, olipa millainen on, eikä vain jos sattuu sopimaan ajan ihanteisiin, jotka alati muuttuvatkin. Esimerkksi naiselle oli joskus vanhaan aikaan ihanne olla hiljainen ja nöyrä, nyt ihanne on sosiaalinen ja rohkea. Mutta miksi täytyy olla mitään ihanteita ollenkaan?

      Poista
  5. Minä koen, että onnellisuuden kokemisessa on tärkeä tuntea yhteisyyttä.. se voi olla ystäviä tai se voi olla parisuhde tai jotain muuta. Toisissa elämänvaiheissa sekin tietysti on tärkeämpää kuin toisissa. Lasten kohdalla keskeistä on erityisesti vanhempien rooli ja osaaminen - ja kouluikäisenä tietysti myös koulun. Kirjoittamasi pohjalta sinut on jätetty yksin - ja sen käsityksen sain että olet sitä edelleen. Ns ammattiavun ja sen antajat koet tyhjänpäiväisiksi ja osaamattomiksi.

    Olet hyvin analysoinut lapsena kokemaasi. Siitä on helppo ottaa askel eteenpäin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta olen aina itse valinnut olla yksin. Olin jo pikkulapsena sellainen, että jos olin kipeä, en sietänyt ketään lähelläni. Minä halusin yksinäisyyteen haavojani nuolemaan. Vähän vanhempana yritin peittää kipeyden vanhemmiltanikin. Ja kiusaamisesta esimerkiksi en koskaan sanonut mitään vanhemmilleni, ja selviämiselleni minusta oli tärkeää se, että edes kotona sain olla tavallinen, menestyvä lapsi enkä joku kiusaamisongelmainen ongelmatapaus jonka ongelmiin etsittäisiin ratkaisuita. Koulussakaan en koskaan halunnut ulkopuolisten apua asiaan, mikä oli ihan viisasta, koska sen kerran kun sitten kerran paljasti kiusaamistapauksen, jouduin itse koulupsykologille kuuntelemaan tylsää lässytystä, josta lopulta onneksi pääsin eroon kuittaamalla kiusaamisen yksittäistapauksena.

      Tuo yhteisyys on tärkeä asia, mutta itse olen vanhemmiten kokenut yhä enemmän, että yhteisyyden tunne ei välttämättä kaipaa ihmissuhteita. Syy miksi olen nyt niin tyytyväinen yksin, kun esim. 10 vuotta sitten olin todella levoton ja ahdistunut jos jouduin olemaan yksin, on että nykyisin koen jonkinlaista syvää yhteisyyttä luontoon ja koko maailmankaikkeuteen ja ihmisiin myös yksinollessani. Ja itse asiassa varsinkin yksin ollessani - seurassa helposti kadottaa sen syvällä olevan rauhallisen yhteydentunteen siihen kun pitää keskittää huomio mielen pintatasoon kuten sanoihin ja eleisiin.

      Poista
    2. Kerrot, että haluat olla yksin etkä tunne yksinäisyyttä. Ehkä olet hyväksynyt yksin elämisen ja siitä joissain tilanteissa seuraavan yksinäisyyden tunteen osaksi elämääsi. Et kuitenkaan vaikuta elämääsi tyytyväiseltä. Itsestäsi ja elämästäsi mm. kerrot korostuneen rumasti ja ikävästi. Jos kysymys on kolhitusta itsetunnosta, sinun pitää löytää keino millä sitä voit vahvistaa. Ei kannata hukata itseään ja elämäänsä.

      Poista
    3. Mutta minä koen olevani tällä hetkellä tyytyväisempi elämääni kuin koskaan aiemmin. Nuorempana oli paljon jatkuvaa levottumuutta ja ahdistusta, sitten jälkeenpäin vähemmän sitä mutta raskassoutuista alakuloisuutta ja "ääh, ei mistään mitään tule, ei jaksa edes yrittää, mutta kyllä vituttaa silti olla tällainen yksinäinen luuseri" asennetta.

      Sitten tuli keski-iän kriisi, jota on tässä parin vuoden sisällä kärsitty. Siinä tuli taas enemmän takaisin se levottomuus ja tunne että pakko muuttaa jotain elämässä, en kestä olla paikallaan. Mutta nyt olen hiljalleen pääsemässä siitä yli, ja oikeasti olen kokenut viimeisinä kuukausina sellaista perustyytyväisyyttä ja rauhantunnetta, jota en ole koskaan ennen kokenut, ehkä alle kouluikää lukuun ottamatta.

      Tästä syystä en juuri tällä hetkellä halua todellakaan lähteä säätämään mitään, minä nautin tästä että voin tuntea hyvinvoinnin ja onnellisuuden tunnetta vaikka vain istuen yksin sohvalla paikallani tuntikausia :)

      Poista
  6. Fiksua keskustelua täällä. Ihana todeta, että tällaista on olemassa. (Kun joskus erehtyy Iltasanomien lukijakommentteja koluamaan, menee kyllä usko suomalaisiin.)

    Mistä me löydettäis sulle Plussis ratkaisu siihen ihmisten parissa ilmenevään ulkonäköitseinhoon ? Lankomies sanoo kaikkeen, että "asenne ratkaisee, aina". Menneisyyden kanssa tunnut olevan aika sinut, kaikesta huolimatta, eli katse tähän päivään ja huomiseen. Muutahan ei voi muuttaa kuin itseään, ja kun ulkonäön muuttaminen on jotenkin joko ärsyttävän tuskainen prosessi (laihdutus) tai muuten vaan älytöntä keekoilua (meikkaaminen, hiuskikkailu, trendivaatteet) eikä introvertti muutu extrovertiksi yhdessä yössä (varsinkaan kun ei tunne - eikä tartte tuntea - vetoa siihen), pitäiskö työstää asennetta? Siis nitistää se sisäinen ääni, joka tulee jokaiseen sosiaaliseen tilanteeseen inttämään sitä "mitenköhän tuokin voi puhua näin ruman kanssa" -mantraa. Sanoa sille päin näköä että "nyt turpa kiinni, etkö nää että en nyt ehdi" tai "turpa kiinni, ei toikaan mikään adonis ole". Kunhan ei siis sano sitä ääneen. Vois työkavereilla ilme muuttua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuo on tosiaan fiksu idea. Minä olen itse asiassa aika hyvä kontrolloimaan omaa mieltäni, minun on ollut pakko oppia se tietyissä elämänvaiheissa. Ja tajusin kuinka hyvä siinä olen, kun rakkaan koirani kuoltua elokuussa pystyin siitä vaan kokoamaan itseni eläinklinikalla ruumiin ääressä itkemisen jälkeen ja vain päättämään, että minä nyt en ajattele koko asiaa työpäivän aikana, itken sitten illalla vasta. Ja minä pystyin siihen, sain työni tehtyä ilman ongelmia ja sallin itseni "hajota" vasta yksin kotona.

      Täytyisi tosiaan alkaa soveltaa ajatusten hallitsemisen taitoa myös tuohon sosiaalisissa tilanteissa ilmenevään häpeävään ja itseinhoiseen sisäiseen puheeseen. Päättää, että minä keskityn ASIAAN josta nyt puhun sen ihmisen kanssa, enkä ollenkaan itseeni enkä sen toisen tuntemusten arvailuun. Vain sen asian käsittelyyn, mistä on puhe. Täytyypä alkaa yrittää :)

      Poista
  7. Olen monesti aikonut kommentoida, enkä ole saanut aikaiseksi, mutta nyt on kyllä pakko.

    Tottakai kiusaajat alitajuntaisesti tunnistavat heikon yksilön, ei siinä ole mitään mystistä. Kiusaaminen ei myöskään mitenkään liity rumuuteen tai kauneuteen, kyllä meidän koulussa kiusattiin kauniita hissukoita, ja toisaalta kenelläkään ei tullut mieleen kiusata itsevarmoja pullukoita. Itse ihmettelin jo silloin, miksi leuhkoja ja muotivaatteita käyttäviä tyyppejä pidettiin automaattisesti hyvännäköisinä, kun taas hiljaisempia ja ei-muodinmukaisia tyyppejä pidettiin rumina – ihan riippumatta mitä se ulkonäkö oikeasti oli.

    Nyt aikuisena työpaikan ihmissuhteita setviessä olen huomannut, että ne harvat, jotka vielä aikuisena kiusaavat, yrittävät kiusata ihan kaikkia. Erona kohteissa on se, että vahvat ihmiset reagoivat välittömästi asiallisella ja itsevarmalla tavalla, eivätkä tilanteen ohimentyä enää välitä tuhlata ajatuksia koko kiusaamisyritykseen; luottavat siihen, että fiksut ihmiset ovat heidän puolellaan. Sen sijaan epävarmat ihmiset joko hysterisoituvat, tai eivät uskalla pistää vastaan, ja joka tapauksessa miettivät kiusaamista alituisesti. Itsellänikin on tekemistä siinä, ettei asiaton käytös jäisi mieleen pyörimään, vaan ainoastaan ihmetyttäisi sen hetken ajan kun sitä esiintyy.

    On tosi kiva lukea, että olet tyytyväinen yksin elelyyn, mutta haluaisin vielä kommentoida, että kuten kiusaajilla on vainu löytää otollisia kiusaamiskohteita, sinulla näyttää olevan vainu löytää karmeita miehiä. Mitenkähän pääsisit eroon tuosta vainusta ja oppisit pikemminkin näkemään ne mukavat tyypit, joiden kanssa saattaisi synkata? Oikeassa elämässä tosiaan hyvin monennäköiset naiset ja miehet ovat löytäneet kumppanin. Mielummin kuin ulkönäön miettimiseen, kannattaisi keskittyä henkiseen puoleen varsinkin siksi, että olet luonteeltasi erikoinen ihminen, ja aidoksi kumppaniksi tarvitsisit varmasti yhtä erikoisen ihmisen, jonka kanssa ymmärtäisitte toisianne :) Esimerkkinä tulee mieleen, että jos vaikkapa haluaa mukavan, kotona (ei baareissa) viihtyvän nörttimiehen, niin ei sellainen mies katso naisen ulkonäköä, vaan kommunikoinnin perusteella miettii, olisiko naisen kanssa mukava oleskella ja keskustella. (Kollegasi eivät sitten ole näitä kivoja nörttejä!). Eikä kaikkien tarvitse olla perinteisessä parisuhteessa. Minulle on hankalaa asua kenenkään kanssa yhdessä, joten viimeisissä seurustelusuhteissani olen asunut omassa asunnossani, eikä se ole ollut ongelma. Anteeksi tämä pitkä seurustelun puiminen, kun kuitenkin kannustan olemaan tyytyväinen myös yksin elelyyn, se jos mikä on arvokas taito :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta on sekin puoli, että jos jollain tapaa erilainen tyyppi ei vielä valmiiksi ole epävarma hissukka, niin hänestä ihan taatusti ainakin lasten maailmassa yritetään sellainen tehdä. Itse olin hyvinkin itsevarma kouluun mennessäni, en vaan kovin sosiaalinen. Mutta kyllähän se itsevarmuus siitä karisee kun määrätietoisesti kaikin keinoin annetaan joukolla ymmärtää, että on iljettävä, nolo, tyhmä ja vammainen.

      Minulla kiusaaminen, lapsena tai aikuisena, ei tosin koskaan vaikuttanut sisäiseen oman arvoni tunteen alenemiseen. Ei muuten paitsi ulkonäön suhteen. Muuten aina ajattelin, että ne muut on tyhmiä, ja pidin ainoana ongelmana sitä että minun on pakko käydä koulussa jossa ne typerät kiusaajat on, en sitä että itse olisin jotenkin varsinaisesti ongelma. Ja niinhän se onkin, että aikuisena on saanut olla pääosin rauhassa, ollen juuri sellainen kuin on.

      Tuo erikoisten introverttityyppien kohtaaminen voi tosiaan olla vaikea ongelma, koska muutkin kuin minä ovat varmaan paljolti semmoisia, että viihtyvät erittäin hyvin myös yksin, joten motivaatio lähteä etsimään ketään on aika alhainen. Etsimättä taas ei kovin todennäköisesti löydä, ainakaan jos on introvertti joka ei tuosta vaan ala ottaa kontaktia jossain kahvilassa tai bussipysäkillä.

      Poista
    2. Delfiinin kommentissa häiritsee jaottelu "heikkoihin" ja "vahvoihin" ihmisiin. Tavallaan taas sitä vastuuta vieritetään kiusatun harteille - jos olisit "vahva", sinua ei kiusattaisi. Näkisin ongelman kuitenkin olevan kiusaajassa, ei siinä, että osa ihmisistä on hiljaisempia, osa äänekkäämpiä.

      Poista
    3. Minua puolestaan ihmetyttää, miten täällä kommenttiosastolla vähän väliä tulkitaan ihan neutraaleja tai jopa positiivisia kommentteja niin, että vastuu kiusaamisesta vieritetään kiusatun hartioille. On ihan eri asia YMMÄRTÄÄ mekaniikkaa MIKSI joku asia tapahtuu, kuin OIKEUTTAA tapahtunut. Ikinä en syyttäisi kiusattua kiusaamisesta. Päinvastoin minua itseäni lohduttaa se, että kiusaamisen syynä on joku tuollainen yleinen kuvio, joka tavallaan ei ole ollut riippuvainen kiusatusta itsestään, vaan on puhdasta ryhmädynamiikkaa ja huonoa tuuria. Kunpa tuohon aiheeseen perehdyttäisiin opettajankoulutuksessa ja alaa liippaavassa tutkimuksessa niin, että esim. luokat voitaisiin muodostaa oppilaiden käyttäytymisen perusteella sellaisiksi, ettei kiusaamisklikkejä pääsisi syntymään.

      Poista
    4. Minä tavallaan ymmärrän osittain tuon jaottelun ja syyn löytämisen kiusatusta, mikä ei kuitenkaan tarkoita että kiusaaminen olisi missään nimessä oikein tai että kiusattujen pitäisi muuttua jotta kiusaaminen loppuisi.

      Katsoin joskus luonto-ohjelmaa apinoista, ja siinä oli juuri sellaista että jotain enemmän itsekseen viihtyvää pienikokoista apinaa todella julmasti muut kiusasivat. Tuli mieleen, että jaa, tuoltako asti se ihmisten erilaisten kiusaaminen periytyy, jostain kädellisten yhteisestä evoluution esihistoriasta... Niin se taitaa olla että ihmisillä on jossain eläimellisten vaistojen tasolla ohjelmoituna laumakäytöstä, joka panee ihmisen pyrkimään vahvojen seuraan ja kiusaamaan "heikkoja" eli erilaisia tai ei-suosittuja.

      Mutta koska ihminen ei ole pelkkä vaistoeläin, niin toki tämä ei kiusaamista oikeuta. Ihmisen pitää opetella toimimiaan sen mukaan mikä on oikein ja sallittua eikä aina vaan menemään vaistojen ja mielitekojen mukaan. Lapset sitä eivät aina oikein ymmärrettävistä syistä vielä osaa, ja siksi lapsilaumat toisinaan ovatkin aika julmia paikkoja erilaisille.

      Poista
    5. Delfiini, ymmärtänet, että osan ihmisistä nimeäminen "heikoiksi" sisältää negatiivisia konnotaatioita. Jos sanotaan, että kiusaaja valitsee "heikon" ihmisen uhrikseen, on vaikeaa olla ymmärtämättä asiaa siten, että "heikko" ei olisi jollain tapaa huonompi kuin se "vahva".

      Poista
    6. Hyvä anonyymi, nimenomaan sinä käytät sanaa "heikko", itse en ole käyttänyt sitä kertaakaan.

      Sanaa "vahva" käytin puhuessani aikuisista ihmisistä, ja viimeistään aikuisena toivoisin kaikkien miettivän, miten he voisivat olla henkisesti vahvoja, eli hyviä itselleen. On sanomattakin selvää, että siitä huolimatta kiusaaminen ei ole kiusatun omalla vastuulla, vaan sitä pitää pyrkiä ehkäisemään myös yhteiskunnan rakenteiden avulla, kuten jo edelläkin pohdin.

      Olen itse saanut nähdä, miten kiusaajan kiusaamisyritykset loppuvat, kun porukka ympärillä vaihtuu sellaiseksi, ettei kukaan ei kiinnitä häneen mitään huomiota. Aina ei tämä tietenkään toimi, sairaita ihmisiä on joka lähtöön.

      Poista
    7. Hyvä Delfiini, väität siis, että seuraava lause ei ole osa 12.1. klo 1.15 lähetettyä kommenttiasi: "Tottakai kiusaajat alitajuntaisesti tunnistavat heikon yksilön, ei siinä ole mitään mystistä." Mielestäni sanot varsin suoraan, että kiusaaja valitsee heikon yksilön uhrikseen.

      On valitettavaa, että tietyt synnynnäiset temperamenttipiirteet mielletään yhteiskunnassa huonoiksi ominaisuuksiksi, sillä temperamenttipiirteitä lienee jokseenkin mahdotonta muuttaa. Ongelma on toki siten myös yhteiskunnan rakenteissa ja yleisissä kulttuurisissa asenteissa. En kuitenkaan hyväksy nyt enkä jatkossa edes neutraaliksi tarkoitettua jaottelua heikkoihin ja vahvoihin ihmisiin näihin sanoihin liittyvien arvottavien mielleyhtymien vuoksi.

      Poista
    8. Anteeksi, totta, tuossa käytin sanaa heikko, mutta ainoastaan sinun mielessäsi se on synonyymi sanalle huono. Sama kuin jos joku on fyysisiltä voimiltaan heikko, niin ei se tarkoita, että on huono. Ja ”heikkous” riippuu tietenkin siitä, keneen milloinkin verrataan, ”huono” on taas ihan eri tavalla yksiselitteinen ja arvottava sana, eli siinä mielessä kyseessä on ylitulkinta. Ymmärrän, että jos ei ole tarpeeksi saanut elämänsä aikana kuulla, että kiusaajat ovat idiootteja ja kiusaamista ei oikeuta mikään, niin silloin tällaiset sanavalinnat loukkaavat, vaikka niiden ei pitäisi. Ehkä olen onnekas siinä mielessä, että minulle ei ole koskaan kukaan tullut sanomaan, että kiusaaminen olisi ollut omaa syytäni.

      Mikä adjektiivi sinun mielestäsi sopisi sen faktan kuvailussa, että kiusaajat osaavat valita uhrinsa hyvin? Ja minkä adjektiivin käytöstä olisi sinun mielestäsi eniten hyötyä? Elämä ei ole oikeudenmukaista. Mielestäni on väärään suuntaan lähtevää ajattelua, että ainakaan käsitteitä oikeudenmukaisesti määrittelemällä tässä asiassa päästäisiin myös käytännön toiminnassa oikeudenmukaisuuteen. Sen sijaan minulle on tosiaan ollut paljon lohtua tuosta ajatuksesta, että kiusaaminen on ollut pelkkää sosiaalimekaniikkaa ja huonoa tuuria. Jos rupeaisin loukkaantumaan erilaisista termeistä (jotka vieläpä kuvaavat tilannetta hyvin ja auttavat ymmärtämään sitä), niin mielestäni sillä osoittaisin itse olevani ennakkoluuloinen; että jotenkin koko yhteiskunnalle loukkaantuneena olettaisin, että ihmiset olisivat vahvan/hyvän kiusaajan puolella ja heikkoa/huonoa kiusattua vastaan – ja oman kokemukseni mukaan näin ei ole, kyllä tervepäisen enemmistön sympatiat ovat kiusattujen puolella. Sanavalinnoista riippumatta.

      Poista
    9. Delfiini, en ole henkilökohtaisesti loukkaantunut sanavalinnastasi. En myöskään usko, että olen ainoa ihminen, jonka mielestä "heikko" on arvottava sana. Sinulle sen sijaan ilmeisesti heikko koulumenestys tai heikko työsuoritus ovat aivan yhtä hyviä kuin hyvä koulumenestys ja hyvä työsuoritus. Ostat mielelläsi heikkolaatuisen tuotteen, koska se ei ole yhtään huonompi kuin hyvälaatuinen.

      Mielestäni temperamentin ja persoonallisuuden piirteiden yhdistelmän kuvaaminen sanalla "heikko" pitää yllä ja vahvistaa yhteiskunnan arvottavia rakenteita. Mukava kuulla, että sinulle on lohtua siitä ajatuksesta, että ryhmädynamiikka ja yksilön "heikkous" ovat kiusaamisen taustatekijöitä. Minä näen asian varsin lohduttomana, koska ns. "heikkoudella" kuvattava persoonallisuus on kohtalaisen pysyvä. Onko yksilö siten tuomittu olemaan kiusattu koko elämänsä, koska yhteiskunnassa arvostetaan enemmän äänekkyyttä, ulospäinsuuntautuneisuutta, kovia arvoja? Kiusattu ei ole heikko, sillä heikko ei kestä, mutta kiusattu kestää. Mikä sitten olisi kuvaavampi ja vähemmän arvottava sana? Vaikea kysymys, sillä mikään yksittäinen ominaisuus ei ole kiusatuksi joutumisen syynä. Osaa ehkä voisi kuvata sanalla herkkä, toisia jollain muulla adjektiivilla. En edes ymmärrä, miksi kiusattua on välttämätöntä kuvailla adjektiivilla. Ehkä sekin kertoo jotain asenneilmapiiristä, että kiusattua pyritään kuvailemaan ja pohtimaan syitä kiusatuksi joutumisen taustalla, kun kiusaajasta puhutaan vähemmän - miksi kiusaaja alkaa kiusata, minkälainen kiusaaja on, kuka valikoituu kiusaajaksi?

      Eiköhän tällä aiheella ole ihan riittävästi jo täytetty Leidin kommenttiosiota. En palaa tähän aiheeseen enää, lukemaan enkä kommentoimaan.

      Poista
    10. Pakko sanoa silti vielä:
      Tämän keskustelun ansiosta aloin oikein miettimään sanaa heikko, ja minun mielikuvissani se yhdistyy ihan ensimmäisenä sentyylisiin ajatuksiin kuin "heikompia pitää auttaa ja huomioida", "täytyy pitää huolta että heikommatkin pysyvät mukana" jne. Nimenomaan tuollainen määrittely vaikuttaisi käytännönkin kannalta niin, että kynnelle kykenevät alkaisivat huomioida sosiaalisilta taidoltaan "heikompia". Ja kyseessähän on siis nimenomaan sosiaalisten taitojen heikkous, ei minkään muun ominaisuuden heikkous.

      Itse sanoisin, että kiusattua on tarpeen kuvata adjektiiveilla juuri siksi, että se auttaa kiusattua itseään ymmärtämään tilannetta. Minun mielestäni se siis nimenomaan ei ole mikään leima, jonka ulkopuoliset lyövät tilanteeseen, jotta voisivat antaa asioiden olla huonosti.

      Poista
  8. Hei, tuohon seuran "etsimiseen" kommentoisin... että luullakseni kaksi introverttiä ei välttämättä ole paras kombinaatio, koska kumpikin kokee, että ihan yhtä hyvin voisi jurottaa nurkassaan yksin :) Kaksi extroverttiä puolestaan ei saa toisiltaan suunvuoroa ja pirskahtelee riemuissaan toistensa silmille. Veikkaisin myös, että nettikeskustelupalstoja (asiallisia sellaisia) lukuun ottamatta kotonaan ei välttämättä seuraa löydy. Eli harrastusten pariin voi vääntäytyä. Kun opettelee vaikka valokuvausta tai mandariinikiinaa kurssilla, on pakko puhua ja kuunnella, ja väistämättä joukossa on samasta asiasta kiinnostuneita. Tuskin sydänystävää heti sieltäkään löytyy, mutta sanotaanko, että mahdollista se on, mahdollisempaa kuin oman TV:n edessä. Ja jos ei muuta niin voihan sen ottaa vaikka ulkonäköpaineettoman sosiaalisen elämän opetteluna. Siis sen mandariinikiinan lisäksi.

    Liikkeelle sieltä kammiostasi, Plussis! Täällä eletään vain kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oikein tule pitkää aikaa toimeen ekstroverttien kanssa, alkaa ärsyttää toisen tarve puhua ja usein myös touhuta koko ajan jotain tai mennä jonnekin. Ensimmäinen miesystäväni oli ekstrovertti, ja me emme ymmärtäneet yhtään toisiamme. Minua stressasi ainainen hölötys ja se että aina täytyi tehdä jotain, mennä jonnekin. Minä olisin vaan halunnut olla kotosalla. Miestä ihmetytti minun tylsyyteni ja sohvaperunuuteni, se etten kaivannut mitään ihmeempää kuin kotiarkea vaan. Parempi minusta 2 sellaista jotka on tyytyväisiä kotona hiljakseen oleiluun :)

      Ei mulla kyllä täällä hetkellä ole muutenkaan mitään halua mennä mihinkään ihmisten pariin. Töissäni joudun ihan tarpeeksi ja liikaakin olemaan sosiaalinen. En työpäivän jälkeen vaan kerta kaikkiaan jaksa puhua kenenkään kanssa enkä tehdä mitään erityistä. Tarvii yksinäistä aikaa rauhassa, ilman tarvetta ajatella mitään tai tehdä mitään.

      Poista
    2. Niin kuin Hupikonnakin pohti, miten voisit pysäyttää sen ulkonäköitseinhon mantran sosiaalisissa tilanteissa? Varmasti voit siihen itse vaikuttaa, ellet sitten hakisi ammattiapua, mitä tuskin haet.

      Lienee selvä, että se vaikuttaa siihen, miten toimit ja miltä vaikutat sosiaalisissa tilanteissa. Et ole keskittynyt itse asiaan vaan siihen, että tuota toista varmaan inhottaa puhua näin iljettävän ihmisen kanssa.

      Todennäköisesti tajuat järjellä, että suurin osa ihmisistä ei varmaankaan ajattele juuri mitään toisen ulkonäöstä keskustellessaan ihmisen kanssa työpaikalla tai kohdatessaan toisen koiranulkoiluttajan.

      Ainakaan minä en kulje jotkin millintarkat suurennuslasit silmillä arvostelemassa muita, vaikka sinänsä olen hyvinkin ulkonäkökeskeinen pian viisseiskaksi ihmiseksi, koska aina olen ikään kuin harrastanut vaatteita, meikkejä ja likuntaa. Mutta tämä harrastus koskee minua itseäni.

      En tiedä, kuka ihminen olisi iljettävän ruma. En ole sellaisia nähnyt. Kokonaisuus ratkaisee ihmisessä. Esimerkiksi hymyilevä ja valoisa heijastaa valoa ympärilleen, hänen kanssaan on helppoa rupatella vaikka ei tuntisikaan ja silloin ei ole mitään tarvetta sijoittaa jollekin asteikolle rumasta tavalliseen ja oikein kauniiseen.

      Ja sinähän et ole millään tavalla ruma niiden kuvien perusteella, joita olemme nähneet. Pikemminkin oikein hyvännäköinen.

      Katsoin vanhoista postauksista, että joku deittisi oli sanonut hymyäsi "hiton kauniiksi", ja olit mennyt kipsiin. Miten se kipsi ja ahdistus ilmenivät? Otitko suojaksesi jonkin kovan ilmeen? Ihmisten kanssa olemisessa ei ole kyse mielestä niinkään kelpaamisesta - mitä sanaa aina tunnut käyttävän - vaan vuorovaikutuksesta. Toivottavasti mies ei saanut ikuisia traumoja, kun nainen mujuttui aivan oudoksi, kun sai kehuja kauniista hymystään.

      Älykeskusteluun toteaisin, että kyllä älyä arvostetaan, mutta yksin älyllä ei useinkaan pärjää, ellei halua ja pysty sulkeutumaan jonnekin norsunluukoppiin.

      Vuorovaikutustaidot ovat nyky-yhteiskunnassa ja työelämässä erittäin tärkeitä - umpimielisten Suomessakin, jossa vieläkin usein murjotetaan omassa mökissä, jonka ikkunat ovat metsään päin.

      Monissa tetäviässä ollaan tekemisissä ihmisten, asiakkaiden, kanssa, ja kuka esimerkiksi haluaa ihmistä tajuamattoman tympeän urpolääkärin vaikkakin kuinka älykkään?

      Töitä hoidetaan tiimeissä työtovereiden kanssa, ja vuorovaikutustaidot kuuluvat työelämätaitoihin. Luulen, että niillä osin älyttömillä tiimipäivillä halutaan juurikin esimerkiksi avata uusia puolia työkavereista, jotka vaikkapa murjottavat ja ovat tympeitä. Että ei se oikeasti ole sellainen, ja kyllä sitä voi lähestyä. Halutaan siis parantaa vuorovaikutusta.




      Poista
  9. Mulla ei juurikaan ole sellaista hymyilevää ja valoisaa olemusta. Olen aina ollut ns. totinen torvensoittaja perusluonteeltani, ja lisäksi kasvonpiirteeni on sellaiset, että kun oikeasti olen neutraalilla mielialalla, näytän muiden mielestä erittäin vihaiselta tai surulliselta roikkuvien piirteiden takia.

    "Katsoin vanhoista postauksista, että joku deittisi oli sanonut hymyäsi "hiton kauniiksi", ja olit mennyt kipsiin. Miten se kipsi ja ahdistus ilmenivät? Otitko suojaksesi jonkin kovan ilmeen?"

    Muistan vieläkin aika hyvin tuon tilanteen koska en kovin usein kehuja saa :D Muistan kuinka ensimmäinen ajatukseni oli: EI TAAS TÄTÄ, minua pilkataan että saataisiin nauraa sitten jos otan tosissani. Todisteeksi sille että pilkasta on pakko olla kyse löysin sen, että kehui hymyäni, kun juuri sekin oli yksi nuoruuden kiusaamisen pääkohteista, erityisesti "oksettavat oravahampaat". Lehahdin kasvoiltani luultavasti punaiseksi jonkun häpeän ja vihan tunteen yhdistelmän takia ja sitten aloin käyttäytyä välttelevästi ja yrittää olla hymyilemättä enää. Tunne oli se, että luultavasti tyyppi ei ole edes tosissaan kehuineen vaan pilkkaa, tai jos onkin, niin se johtuu siitä ettei se ole vielä huomannut että oikeasti hymyni onkin ällöttävä, mutta pian se sen huomaa...

    Itselläni on siitä hyvä työ, että siinä ei tarvi kauheasti työkavereiden kanssa olla tekemisissä. Yksin koneellani päivät pitkät näperrän. Asiakastilaisuuksia on silloin tällöin, mutta sellaisissa olen jostain syystä aina ollut hyvä. Kun minulla on selkeä agenda mitä pitää esittää, selkeä rooli, minulla ei ole mitään ongelmaa hoitaa palaveria tai esitystä tehokkaasti. Enkä koskaan mieti ulkonäköäni tai muuta tuollaisissa tilanteissa. Olen hoitamassa asiaa, ja minä itse olen sivuasia. Epämuodollisemmat sosiaaliset tilanteet joissa olen "itsenäni", en esim. työnantajani edustajana, on niitä epävarmuushetkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän todella hyvin kirjoitustesi perusteella, että et ole valoisa ja hymyilevä. Pointtini oli, että en usko, että ihmiset kulkevat jotkin millintarkat suurennuslasit silmillään etsimässä toisten kauneusvirheitä - ja tarkennukseksi, ainakaan jos ovat normaaleja, eivät esimerkiksi kauneusleikkausfriikkejä.

      Viittasin siihen, että olet näkevinäsi tuosta edellisen postauksen ihanasta "intiaaniprinsessakuvasta" kauneusvirheitä, joita ulkopuolinen ei näe, vaikka yrittäisi, Ehkä kyse on siitä, että me itse voimme nähdä joitain puolen millin muutoksia itsessämme, ja muut eivät niihin takerru. Ja sinun kohdallasi lienee takana vuosien aivopesu.

      Ja kun kirjoitan vuorovaikutuksen merkityksestä, minulla ei ole mitään ihmisihannetta, vaan on vain faktaa, että vuorovaikutuksestahan on kaikissa kohtaamisissa kyse. Esimerkiksi se sinun deittikohtaamisesi, kun ahdistuit ja tilanne meni pilalle, kun sinulla vyöryi päälle kokemushistoriasi. Enkä tietenkään väitä, että se mies olisi ollut elämäsi mies.

      Tämän valoisan tapauksen otin vain esimerkiksi, en elämänohjeeksi enkä tarkoittanut tosiaan, että sinun tai kaikkien pitäisi olla sellaisia.

      Mutta itse kukin meistä voi myös pohtia, millainen on oma tapa kohdata ihmisiä: heijastaako ympärilleen kiukkua, vihaisuutta, välinpitämättömyyttä, huokaileeko raskaasti ja on tympeä - ja sitten ihmettelee, kun muut eivät tajua, kuinka ihmeellinen ja älykäs olen.

      Ja vaikka tekisi työtä koneella yksinään, ne vuorovaikutustaidot nyt ovat tärkeitä - erittäin tutkittu aihe esimerkiksi työelämän tutkimuksessa. Sanoisin, että on fiksua olla niistä edes hieman tietoinen, se helpottaa omaa tietä, eikä se tarkoita, että ihmisen pitäisi muuttaa persoonansa täysin. Lyhyesti sanottuna vuorovaikutustaidot voivat tarkoittaa vaikkapa vain niin yksinkertaista asiaa kuin hyvää käytöstä työpaikalla, mikä sekin voi olla individualististen suomalaisten vaikea niellä.

      Poista
    2. Joo, en usko että kukaan valittaa minun käytöksestäni työpaikalla. Täällä kaikki on nörtinjurrikoita jotka vastaukseksi murahtelee jotain kulmiensa alta, jos jaksavat :D Ja toisaalta tuollaisiin asiakasjuttuihin minua usein erityisesti laitetaan siksi, kun olen niin hyvä niissä, eli osaan tarvittaessa esittää muutakin kuin äärimmäisen epäsosiaalista nörttiä, toisin kuin pomon mielestä ilmeisesti jotkut muut ;-)

      Siitä olen samaa mieltä, että jos ihmisten seuraa tai suosiota haluaa, niin sitten kannattaa kyllä miettiä omaa tapaansa kohdata ihmisiä. Itse olen nuorempana kovastikin yrittänyt sitä miettiä ja olla mieliksi ihmisille, päästä heidän seuraansa, mutta enää en jaksa, kun ei ole sillä lailla enää kaipuuta ihmisten seuraan. Saavat pitää tai olla pitämättä minusta vapaasti, mutta minä olen mikä olen. Toki yritän perushyvin käyttäytyä enkä ketään halua tahallani loukata, mutta en pyrkimällä pyri kenenkään seuraan ja yritä antaa erityisen miellyttävää kuvaa itsestäni.

      Poista
  10. Luultavasti introvertti hakeutuu alalle, jossa ei ihmisten kanssa hirveästi tarvitse olla tekemisissä. Ei ainakaan niin läheisesti kun lääkäri. Ja siihen pitää ihmisellä olla oikeus. Iän myötähän melkein jokainen kokemuksen myötä kouliintuu enemmän tai vähemmän tulemaan muiden kanssa toimeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, itsellänikin oli varmaan pääasiallinen ammatinvalinnan kriteeri, että työssä ei tarvitse olla paljoa ihmisten kanssa tekemisissä. Paljon on onneksi myös ammatteja joissa ihan hyvin pärjää itsekseen viihtyvät introvertitkin, huolimatta siitä että usein rekrytointitilanteessa joutuu näyttelemään "tiimipelaajaa" ja ties mitä paskaa, vaikka käytännössä työtä tehtäisiin 99% ajasta yksinään koneella istuen...

      Mulla esimerkiksi saattaa mennä välillä viikkoja etten puhu töissä kenenkään kanssa. Etänä kotoakin teen pari päivää viikossa. Minulle tällainen sopii erittäin mainiosti, mutta olisi varmaan jonkun ekstrovertin kauhistus, mennä vaan aamuisin koneelleen ja siinä yksin nysvätä päivä, sitten mennä kotiin, puhumatta kellekään. Mutta hyvä että meidänlaisiakin on, meitäkin tarvitaan, kaikesta sosiaalisuusrummutuksesta huolimatta :)

      Poista
  11. Hahaa, arvaas mitä mulle tuli mieleen?
    Kyllä sä jonkinlaista sosiaalista kanssakäymistä kaipaat, vaikka viihdytkin yksin. Jos et kaipaisi, miksi ihmeessä kirjoittaisit tätä blogia ja vastaisit aktiivisesti saamaasi palautteeseen? Ei kaiken kanssakäymisen tartte kasvokkain tapahtua. Hyvä että olet löytänyt tämän kirjoittamisen (koska näitä on kiva lukea, täällä on fiksuja kommentteja!!), muuten puhuisit ehkä seinille :)

    Aivan loistavaa, että duunissa hoidat asiakastilmaisuudet ihmisten kanssa ihan mennen tullen ja unohdat silloin sen sisäisen pessimistinipottajasi. Nyt vaan listimään se nipottaja muissakin ihmisten välisissä kohtaamisissa - siis ihan kaupan kassoilla, baaritiskeillä, treffeillä (if and when any) - niin pääset menneisyyden painolastista ja vapaudut elämään omana itsenäsi myös epävirallisissa kohtaamisissa.

    Sun on pakko uskoa, että vaikka sun henkilöhistoria tuntee lähinnä vain ulkonäkökiusaajia, valtaosa ihmiskunnasta - vaikkakin maailma on mennyt ulkonäkötuijotteluksi, myönnetään - puhuu kyllä toiselle ihmiselle pätkääkään sen toisen ulkonäköä miettimättä. Ja tärkeintä on opettaa itselleen, että vaikka sitten kohdalle osuisikin joku ääliö, joka tuijottaa korvia/hampaita/rintoja/younameit, sillä ei ole hemmetinkään väliä! Tuijottakoon, jos on sillä tasolla! (Sitä paitsi jos joku oikein tuijottaa, voihan siltä kysyä, jos se vaikka haluaa sun kuvan.)

    Sun on siis opetettava itsellesi nämä 2 asiaa: 1) turpa kiinni, se oma sisäinen nipottaja/latistaja/kiusaaja ja 2) ei niin hitonkaan väliä mitä muut ajattelee, vaikka olisi tukka pesemättä, kolme leukaa ja vessapaperia jäänyt housunpunttiin.

    Koita ohjata tuo äly ja lahjakkuus ja etenkin se itsevarmuus ja itsetuntemus nyt tuon itseinhon selättämiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä tuo itseinho on aika lailla tällä hetkellä tosiaan vakavin ongelma mikä elämääni häiritsee, kun oikeasti muita isompia ongelmia ei ole. Sen kanssa täytyy työtä tehdä että saisi hiljennettyä sisäisen kiusaajan, joka on kuin olisi sisäistettynä omaan päähän sisälle kiusaajien lauma nälvimään.

      Poista
  12. Juurikin näistä teemoista kirjoitetaan Joustava mieli -kirjassa josta kommentoin juuri toiseen kirjoitukseesi.

    VastaaPoista
  13. Niin, Plussapallo, aktiivisesti unohdat kaikki neutraalit tai positiiviset kohtaamiset ja muistat pikkujouluistakin se, kun joku huomautta syömisistä - et sitä, että työkaverit pyysivät mukaan :D.

    Olen pyörinyt ihan vähän yhdessä nörttiyhteenliittymässä - en pelaa, mutta harrastan scifiä. Minä näen sinut sieluni silmin istumassa iltaa muiden nörttien kanssa. (Kyllä, olen pannut merkille ammattisi, pelisi ja kirjasi!). Jos tämä virtuaalikohtaaminen tuntuu luontevalta, niin miten olisi erilaiset keskustelusaitit?
    t. Roosa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä tällä hetkellä kaipaa mitään ihmisseuraa, enkä edes jaksaisi sitä. Työ imee kaiken energian, sen lisäksi riittää koiran seura.

      Nörttien kanssa en ole koskaan erityisen hyvin tullut toimeen. Minähän opiskelin tietojenkäsittelyoppia, ja yritin alkuun käydä bileissäkin ja olla sosiaalinen. Mutta olin siellä liian erilainen, ne pojat lähinnä vaivautuivat minun seurastani ja menivät hiljaiseksi, enkä minäkään oikein osannut kiinnostua samoista asioista kuin he.

      Poista
  14. Nörtit nyt ovat sosiaalisesti rajoittuneita! Jos he olisivat sosiaalisia, he kävisivät yökerhoissa ja mitä ekstrovertit nyt tekevätkin. Mutta huomaatko: ajattelet, että hiljaisuus johtuu sinusta!
    - Roosa

    VastaaPoista