tiistai 31. toukokuuta 2016

Hiusturhauma

Mistä näitä ihmeellisiä vimmoja aina tulee välillä, että joku muutos olisi pakko saada. Viime aikoina turhaumaa ovat aiheuttaneet taas hiukset. Kun on kuumakin, niin paksu tumma pitkä "moppi" tuntuu tosi raskaalta, ja samoin se kun joutuu pesemään nyt joka toinen päivä päänahan hikoilun takia, ja hiusten kuivuminen kestää ikuisuuden. Muutenkin tuntuu, että pitkä tumma tukka korostaa vain sitä että kyllä sitä alkaa tässä iässä olla jo vähän väsähtäneen ja surullisen näköinen tapaus.

Mutta on se nyt hittoa kun ihminen ei yhtään tiedä mitä haluaa. Tässä parina päivänä olen halunnut
mm:
- aivan lyhyen pixietukan
- kokeilla nuorentaisiko blondi väri, tai edes semmoinen "bronde", jotain ruskean ja blondin väliltä
- ei kun sittenkin mahonginruskea, sellainen minkä latinot usein laittavat harmaantuessaan
- suoristuskäsittely ehkä sittenkin vaan
- vai olisiko se permanentti, niin että hiukset olisi kunnolla kiharat
- paksu kulmakarvoihin asti pitkä suora otsatukka
- no hitto vie, parempi olisi vaan ajella itse kaljuksi koko pää ehkä, kun näin vaikeaa on!

Miten sitä voi mennä kampaajalle, kun ei yhtään tiedä mitä haluaa? Varsinkin kun tiedän etten ole tyytyväinen mihinkään lopputulokseen, syystä että se ongelma ei oikeastaan ole hiukset vaan mun epämuotoinen tylsän näköinen, rupsahtanut pärstä. Mikään hiusmalli ei sovi kun on munapää, eli kapea otsa ja päälaki ja leveät roikkuvat leukaperät. Tähän yhdistettynä erittäin lyhyt ja paksu (ja ryppyinen) kaula, niin aina näyttää huonolta vaikka kampaus olisi kuinka hieno.

No, tulin sitten tilanneeksi ajan vain hiusten leikkaukseen, ja juttelen siellä kampaajan kanssa varmaan noista värimahdollisuuksista tms, että jos kesällä toteuttaisi isomman muutoksen. Sitten kun laihtumisenkin pitäisi olla ihan loppusuoralla jo. Mutta nyt aion olla niinkin radikaali, että leikkautan ehkä otsatukan. Tai sitten en. Ja jospa ihan 10 cm leikkauttaisi pois latvoista, hurjaa... Tosin tässä turhaumassa en ihmettelisi jos siellä yhtäkkiä saisin päähäni että ajellaan pois vaan koko karvat :D

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Pyytämis- ja oletuskulttuurit: iso ristiriitojen lähde

Tänään törmäsin netissä mielenkiintoiseen ja käytännön kokemukseni perusteella todelliseen ilmiöön: että ihmiset on kasvatettu lapsesta asti erilaisiin kulttuureihin, joko pyytämiskulttuuriin jossa kaikkea voi pyytää ja kaikkeen voi vastata vapaasti myös ei (ilman kenenkään loukkaantumista), tai sitten oletuskulttuuriin, jossa pyytäjän pitäisi jo pyytäessään miettiä onko pyyntö kohtuullinen, sellainen että toinen todennäköisesti suostuu siihen. Viimemainitussa kulttuurissa sellaisen pyynnön tekeminen on virhe, johon toinen ei suostu - pyytäjä ei ole oikein ymmärtänyt toisen rajoja ja on tehnyt rajaloukkauksen.

Itse olen äärimmäisen pyytämiskulttuuri-ihminen. Voin kysyä mitä vaan suoraan, enkä koskaan näe pyytämisessä mitään pahaa. Kunnioitan toisen ei-vastausta enkä jää vinkumaan ja ruinaamaan. En myöskään loukkaannu yhtään kielteisestä vastauksesta. Samoin oletan, että kun minä sanon ei, sitä kunnioitetaan. Kaikkea saa pyytää, mutta pitää ymmärtää että toisella on rajat, jotka hän ilmaisee kielteisellä vastauksella, ja niitä rajoja pitää kunnioittaa.

Suomalaisessa kulttuurissa kuitenkin ilmeisesti on aika tavallinen myös oletuskulttuuri, jossa pitäisi olettaa toisen ajatukset ja voimavarat, ja pyytää vain asioita joiden olettaa olevan toiselle kohtuullisia ja suostuttavissa. Nyt tajuan, että olen itse varmasti tullut ihan tahtomattani monelle oletuskulttuurin edustajalle aiheuttaneeksi ahdistusta ja tuskaa suorasukaisilla pyynnöilläni, koska he ovat tulkinneet ne aivan toisin kuin mitä minä olen tarkoittanut, erilaisen kulttuurinsa takia. He ovat olettaneet, että pyyntö tarkoittaa, että oletan hänen suostuvan. Ehkä jopa, että loukkaannun, jos ei suostu. Mutta ei siinä ole mitään sellaista tarkoitusperää. Minä olen aivan liian suoraviivainen ja yksinkertainen ihminen tehdäkseni oletuksia toisten ihmisten suostuvuudesta mihinkin, ja siitä mikä heistä on loukkaavaa ja mikä ei. Minä ajattelen, että aina voi kysyä, ja toinen voi aina sanoa ei. No harm done.

Ja sitten se toinen, jonka joku minun kaltaiseni ajattelee olevan mukava ihminen joka tykkää auttaa, saattaakin sisäisesti ajatella, vastattuaan kyllä (koska olettaa että niin kuuluu tehdä ja ei olisi paha loukkaus): "taas tuo saakelin hyväksikäyttäjä kyykyttää minua". Tai hän vastaa ei, ja minun kaltaisellani ei ole aavistustakaan, että sen ei:n takana voi olla samanlaisia tuohtuneita ajatuksia epämiellyttävästä hyväkikäyttäjäluonteestani. Minä oletan ei:n olevan yhtä neutraali kuin itse sanomani ei:n vastaavassa tilanteessa, ilman loukkaantumisia, ilman kaunaa.

Törmäsin tähän käytännössä hiljattain kuunneltuani tuttuni tuohtunutta selostusta työelämänsä tilanteesta. Siinä häneltä oli kysytty, että voisiko hän siirtää lomansa elokuulle. Hän oli vieläpä suostunut, vaikkei missään nimessä halunnut, ja sitä harmitusta soitteli minulle. Hän oli erittäin tuohtunut siitä että AINA häntä hyväksikäytetään ja aina hän joutuu uhrautumaan. Minä ihmettelin että mitä ihmettä, mikset sanonut että ei nyt oikein kävisi siirto? Jos se kerran oli vain kysymys ja pyyntö, eikä esimiehen suora käsky, niin kyllähän ei voi sanoa. Hänelle ei ollut sellainen tullut mieleenkään, ja hän alkoi siinä sitten pohtia että miksi. Taustalla oli hyvin monimutkainen kuvio alkaen siitä, että hänestä tuntuu epämiellyttävältä tuottaa toiselle pettymys, siihen että hän olettaa että joustamattomuus kostettaisiin yt-neuvottelutilanteessa, pitkälle vietyihin pelkoihin työttömäksi joutumisesta ja sen seurauksista. Ja minä vastaavassa tilanteessa olisin intensiiviseen, jyrkkään tyyliini sanonut suoraan vaan että ei muuten todellakaan käy, enkä olisi yhtään miettinyt miltä se pyytäjästä tuntuu saati jotain työttömyyksiä. Tuttavalleni oli ihan uusi ajatus, että pyytää voi ilman oletusta myöntävästä vastauksesta, tai kostomentaliteettia tai loukkaantumista kieltävästä vastauksesta. Minulle taas oli myös uusi ajatus, että jotkut olettavat noin pitkälle meneviä asioita tavallisen pyynnön takana.

Mitä tästä opin? Sen, että ehkä voisi vähän enemmän tarkkailla pyyntöjen kohteiden reaktioita jos jotain pyytää, ja jos huomaa että toinen kokee jotain epämiellyttävää, pehmentää pyyntöään jotenkin, esim. sanoa että "siis toki vain jos sulla on aikaa, ei mitenkään tietenkään pakko ole" tms. Mutta siihen en aio ryhtyä, että alkaisin arvailemaan mikä kellekin erilaiselle ihmispersoonalle juuri hänen nykyisessä elämäntilanteessaan on suostuttavissa oleva pyyntö ja mikä ei, koska valitettavasti en osaa lukea ajatuksia. Edelleen aion kysyä suoraan, ehkä vähän pehmennetyssä muodossa tosin, ja oletan kunkin ilmaisevan omat rajansa suoraan, ilman että minun pitää niitä arvailla.

Eihän tuollainen arvailu edes onnistu käytännössä. Jos esim. ajatellaan työpaikkaa, niin se mikä pyyntö on suostuttavissahan riippuu täysin omasta työtilanteesta. Jos mulla olisi rentoa, moni pyyntö voisi olla jopa tervetullutta tekemistä. Jos taas on työtä enemmän kuin meinaa ehtiä, niin toki en suostuisi lisätöihin. Miten siinä sitten ulkopuolinen ihminen voisi oikein arvailla ennen pyytämistä, onko pyyntö suostuttavissa ja siis kohtuullinen? Ja miksi ihmeessä hän edes sellaiseen aivokapasiteettiaan tuhlaisi? Ei, minulta saa edelleen pyytää vapaasti, ja vastaan ei tai kyllä vapaasti.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Elelyä repsahduksen jälkeen

Kyllä se repsahdus vähän psyykeä ja tahdonvoimaa on heiluttanut, niin että vasta nyt, tänään Cambridge-valmentajalla käytyäni, alan taas oikeasti olla siinä mielentilassa jossa onnistutaan.

Painon kehitys on ollut repsahduksen aikana ja jälkeen seuraava:

Perjantaiaamu (ennen repsahdusta): 70.8 kg
Lauantai: 74.2 kg - järjetön turvotus, näytin lähinnä sikotautipotilaalta naamastakin
Sunnuntai: 73.5 kg
Maanantai: 73.0 kg
Tiistai: 71.6 kg
Keskiviikko: 70.8 kg

Eli näin sitä on palattu lähtöpisteeseen, jopa yllättävän nopeasti. Olen kyllä pitänyt tässä toissapäivän ja eilisen pelkkää pussikuuria, jotta nesteturvotus lähtisi äkkiä pois. Tänään sitten taas 1000 kcal päivässä dieetin tason mukaan, kun kerran suurimmat vahingot on jo korjattu. Luultavasti paino vähän nousee tästä kun otan taas hiilarit mukaan ruokavalioon, mutta tuskinpa kiloa enempää.

Itseinhopäivät pitkästä aikaa

Suurempi haitta kuin painovaikutus on ollut että olen tässä lauantaista asti kierinyt vaihtelevassa itseinhossa, joka on koskenut niin ulkonäköäni kuin luonnettakin, koko persoonaa. Tänään aamutervehdys peilille oli: "hyi v*ttu mikä lehmänkanttura" :D Uskoin myös maanantaina olevani niin tyhmä, että itse asiassa ainoa rehellinen teko olisi irtisanoutua. Koin itseni kyvyttömäksi tekemään vaativia töitä, joten teinpä huvikseni pikaisesti netistä älykkyystestin, jonka uskoin osoittavan huoleni todeksi. Päätin, että jos saan tuloksen alle 80, niin en edes yritä aloittaa viikon töitä vaan irtisanoudun ja etsin ÄO:lleni sopivamman työn. Harmi kyllä, testitulos ei vapauttanut minua työvelvollisuuksista. Ei se kyllä varsinaisesti itsetuntoakaan parantanut asian osalta, koska totesin saman tien, että testissä on oltava jotain vikaa, koska enhän minä edes tosissani miettinyt vastauksiani. Että luultavasti testi antaa kaikille korkeita tuloksia, jotta ihmiset innostuisivat käymään virallisissa testeissä. Kun on itsetuntokriisissä, niin kehu on ivaileva loukkaus ja hyvä älykkyystestitulos osoitus viasta testissä!

Jos mun älykkyys on korkeampi kuin 99.6 prosentilla väestöstä, niin maailmalla ei ole toivoa :D




Toisaalta tämä itseinhoilu on hyvä, koska se on auttanut jaksamaan itserangaistukseksi 1-tason pussiruokapäivät, mutta toisaalta itseinhossa on aina se riski, että luovuttaa kokonaan, koska ei pidä itseään sen arvoisena että näkisi minkään eteen vaivaa.

No, Cambridge-valmentaja vakuutti myös sitä, että ihmisiähän me vaan kaikki ollaan ja että 3 päivää syöpöttelyä ei mitenkään tuhoa sitä minkä olen saavuttanut. Kehotti vaan siihen, että alkoholia ei enää kannata ottaa kyllä niin kauan kuin dieetillä on, koska se helposti aiheuttaa miinuskaloreilla oltaessa juuri tämäntapaisia ongelmia. Selvin päin riittää itsekuri ja tahdonvoima, mutta juoneena välttämättä ei. Kroppa on kuitenkin laihdutuksen takia pitkäaikaisessa "nälänhädässä", joten aina on riski kohtuuttomuuksiin jos ei ole tarkkana. Sitten kun ei enää tarvitse laihduttaa, voi alkaa opetella taas paheita kohtuudella. 

Nyt on taas jo ihan rauhallinen olo ja viimeisiä ylettömän itseinhon rippeitä poisti, kun luin Värikkään Pipsan blogista ihanan kirjoituksen siitä, miten vaikka olisikin iso, vaikka olisi sitä ihan oikeastikin eikä vain ylikriittisen sisäisen orjapiiskurin mukaan, niin silti voi olla onnellinen!

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Nyt se tuli: megarepsahdus :(

Johan tässä oli 3 kk menty minulle erittäin epätyypillisen tiukalla linjalla. Olin ollut tiukka, koska tiesin että se ahmimishäiriömäinen käytös siellä jossain piileskelee sisälläni, ja voisi laueta jos antaisin vähän periksi.

No, nyt se kävi sitten perjantaina, että onnistuin kusettamaan itseni ihan vähän vaan (kuuluisia viimeisiä sanoja) lankeamaan. Oli ollut koko viikon vähän influenssainen olo: lihaksia särki, väsytti, silmät punoitti, korvat lukossa ja perjantaina korvia särkikin. Oli lisäksi kova työviikko, joten olin aika uupunut perjantaina.

Lähdin kuitenkin tunnollisesti kävelylle töiden jälkeen, mutta siellä, kaunis ilma kun oli, näin puistossa porukoita juomien kanssa, ja mieleen tuli: miksi minä en muka koskaan saisi vaikka kauniin päivän päätteeksi juoda paria kaljaa. Niinhän ne muutkin jotka tiedän, välillä juhlii ja sitten taas palaavat ruotuun, ja laihtuvat! Miksi vain minun täytyisi aina vaan olla ankeilija ja tiukkis, ei tällainen taida ihan tervettäkään enää olla että laittaa koko normaalin elämän telakalle puoleksi vuodeksi että laihtuisi.

Pitkästä aikaa, aah!
Vakuutin itselleni, että seuraavana päivänä sitten palaisin Cambridge litkuille. Ja itse asiassa, koska mulla on valmentajakäynti keskiviikkona, niin päätin että lankeemuksen korvaisin sillä, että olen siihen asti 1-tasolla eli syön pelkästään 3 pussiruokaa / päivä. No joo... Miten siinä sitten kävi.

Perjantai: Join 10 isoa olutta, söin kaiken mitä kaapeista löytyy, mm. litran jäätelöä siltä istumalta, pähkinöitä pari pussillista, pizzan. Siinä vaiheessa kun Fatsecret-ohjelmaan oli kirjattu 4000 kcal, päätin etten jaksa enää laskea. Menköön. Huomenna sitten pussiruokaa.

Lauantai: Darra oli jotain ihan käsittämätöntä. Olo oli kuin olisin elävä kuollut, vain kivut ja ahdistus muistuttivat siitä että tosiaan olen elossa, vaikka olo oli poissaoleva, jotenkin sellainen kuin en olisi ruumiissani ihan kunnolla. Sängystä kömmin ylös klo 14 aikoihin ja päätin, että tämä ei nyt lähde muuta kuin homeopatian periaatteella "similia similibus curentur", samanlainen parantaa samanlaisen, eli suomeksi korjaussarjalla. Alepasta hainkin sitten korjaussarjaa, energiajuomaa, mättöä. Kotiin tilasin pizzan. Että se siitä ruotuun palaamisesta lauantaina. Mutta huomenna, ihan varmasti...

Ei taida ihan Cambridgeen kuulua ;) 
Sunnuntai: Ei enää varsinaisesti huono olo, mutta enpä ole dieetissä pysynyt. Aamulla join Cambridge-valmisteen, mutta päivällä tuli mieleen, että mulla on kotimaista tuoretta parsaa, kirsikoita ja muuta hyvää, jotka pitää käyttää ennen kuin pilaantuvat. Niinpä päätin syödä ruokaa. Ei se parsa-peruna-ateria vielä mitään, vaikka siinä olikin varsin voinen kastike ja saksanpähkinää, mutta kirsikathan päätin tietysti käyttää erittäin sokeriseen ja voiseen crumbleen, jota sitten mässytin jäätelön kanssa. Tällä hetkellä on kova himo kaikkeen suolaiseen ja vaatii kaiken tahdonvoiman etten syö kertaistumalta keittiössä olevaa chilipähkinäpussia.

Ja mikä tylsintä: paino on noussut 70 kilon pinnasta 74,2 kiloon. Minunhan piti kohta iloita kutosella alkavista painoista, mutta nyt sitten onkin otettu viikkoja takapakkia.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Järkytys alusvaateliikkeessä

Mulla on alkanut entiset alusvaatteet jäämään isoiksi kun on ympärysmitta dieetin alusta pienentynyt niin paljon. Niinpä päätin tavallisen ostopaikan Prisman sijaan käväistä ihan erikoisliikkeessä.

Järkytys tuli siitä, kun katselin 80C-kokoisia rintaliivejä, niin myyjä meinasi että ei kyllä riitä C mihinkään, ja toi mulle E- ja G-kuppiset testiin. Ja mikä pahinta, ne G-kuppiset sopivat. 75G-kokoisten liivien kanssa sieltä lähdin, ihmettyneenä. Minä kun olen aina ostanut C-kokoisia sen perusteella, kun C on jo kuvailevin sanoin "suuri" eikä minulla ´nyt mielestäni mitenkään erityisen isot rinnat ole. Kokoiselleni ihmiselle tavallisen kokoiset, ja ainakin entisen 107 cm ympäryksisen kaljamahan rinnalla näyttivät jopa pieniltä, niin että joskus naureskellen kuvailin omaa kropanmuotoani: tynnyrimäinen komea vatsa jonka päällä riippuu pienet söpöt riipparit ;)

Nyt kun on oikean kokoiset liivit päällä, huomaan että koko aikuisiän kestänyt syvä viha rintaliivejä kohtaan on luultavasti johtunut siitä, että olen sullonut itseni niihin B- ja C-kuppisiin ja ympärysmitoiltaan liian isoihin liiveihin. Sitten on olkaimet putoilleet vähän väliä (joskus laskin että koiraa ulkoiluttaessani jouduin nostamaan rintaliivin olkaimia 34 kertaa), selkäosa hinkkautunut ylemmäs kävellessä, ja kuppien yläpuolella on löllynyt "läskiä" irstaan näköisesti, joskus jopa pahamaineisessa "nelitissimuodostelmassa", kun kuppiin mahtumaton osa rintoja on muodostanut toisen rinnan kupin yläosan päälle. Silti ei ole tullut mieleenkään että ehkä C-kuppi ei ihan riitä. Olen vaan kironnut omituista kroppaani, kun hoikkanakin on rintakehällä itse rintojen yläpuolella niin julmetusti läskiä että se löllyy rumasti ;) Nyt vasta sitten olen oppinut, että se "läskikin" on rintakudosta, jonka olisi tarkoitus mennä kuppeihin; että toisilla, kuten minulla, vaan on laajat mutta littanat rinnat jotka voivat ollakin isommat kuin mitä ensi näkemältä näyttäisi.

Saisi nyt koko kumminkin pienentyä vielä vähän laihtumisen myötä, kun eihän mistään tavallisista kaupoista edes saa jotain G-kupin liivejä, ellei nyt sitten jotain beigejä mummomalleja :-o

Meikäläiselle tyypillinen ilmiö, jota sitten olen yrittänyt peitellä paitojen päälle vedetyillä villatakeilla ja jakuilla ja huiveilla. Ei sitten tullut mieleenkään vaan ostaa isommat liivit.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Cambridge-valmentajalla käyty taas, nyt paino 70,5 kg

Vähän kummallisesti tämä painonlasku tapahtuu nykyisin. Välillä ei lähde mitään aikoihin ja sitten yhtenä aamuna hups, kilo vähemmän ja siinä se pysyy. Cambridge 3-vaiheella (jolla syödään 1000 kcal päivässä) olen ollut 4.5. alkaen ja painon kehitys siitäa alkaen:

4.5: 71.2 kg
5.5 - 8.5: 71.4 kg
9.5: 71.6 kg
10.5: 71.0 kg
11.5: 70.8 kg
12.5: 70.5 kg

Mutta lopulta tulos oli, että edellisestä valmentajakäynnistä oli lähtenyt peräti 1,5 kg, mikä on varsin hyvä vähän reilun kahden viikon tulos, kun ei minulla ole enää tavoitepainoonkaan niin kauheasti matkaa. Tätä Cambridgen 3-tasoa minun on tarkoitus jatkaa 7.6. asti, ja sen jälkeen seuraavalle tasolle, jolla saa syödä jo 1200 kcal päivässä - ja lopultakin saa jättää yhden Cambridge-pussillisen päiväohjelmasta pois. Huh helpotusta, ne etovat jo melkoisesti.

Hiilarit ja ketoosista pois pääsy ovat parantaneet oloa paljon

Olen ennenkin huomannut että vähähiilarinen ruokavalio ja varsinkin ketoosi sopivat mulle aika huonosti. Päänsärky esimerkiksi kesti dieetin 1- ja 2 vaiheessa yli puolitoista kuukautta jatkuvana mikä alkoi jo väsyttää. Lisäksi huimaukset, ummetukset ja yleinen väsymys. Mutta heti parin päivän hiilarinsyönnin jälkeen nämä oireet alkoivat poistua eivätkä ole palanneet. Nyt tuntuu että tätä vaihetta jaksaisi vaikka kuinka kauan, kun ei kerran enää heikota eikä särje. Mutta en aio tällä kertaa ahnehtia ja pyrkiä kovin alhaisiin painoihin, vaan se 65 kg olkoon tavoitteeni.

Kaloriyllätyksiä Picnic-ravintolassa

Töissä oleskelen tällä hetkellä pääosin asiakkaan konttorilla kaupungin keskustassa, joten tulee syötyä lounasta lounaspaikoissa. Minä kuvittelin, että Picnichän on sellainen paikka, jossa hoikat terveystietoiset naisihmiset käyvät, joten valitsen sen lounaspaikaksi. Yllätykset olivat kauheita, kun kirjasin Fatsecret-ohjelmaan pikku kevytlounaideni kalorisisältöjä:
- Juustopatonki (sellainen pienehkön oloinen pätkä): 659 kcal :-o
- Uuniperuna parilla vegetäytteellä: 923 kcal :-0

Ei hitto, nuohan on ihan hampurilais- ja pizzapaikkojen kaloreissa. Tuommoisen pikku uuniperunan jälkeen pitikin sitten elää loppupäivä vedellä ja parilla viinirypäleellä, että sai kalorit rajattua 1000 kcal:iin. Viime päivinä olenkin syönyt lounaaksi vain Cambridge-litkuja sitten ja syönyt kotona vasta ruokaa, niin saa kevyempää & täyttävämpää kun itse tekee. Tässä vaiheessa saakin jo tehtyä ihan kunnon ruokia. Allaoleva täytetyt tomaatit ja vuohenjuustoa annos esimerkiksi minusta on paljon runsaampi kuin joku Picnicin juustopatonki, ja se sisältää vain 490 kcal.

Tomaatteja täytettynä sipulilla, valkosipulilla, oliiveilla, kapriksilla, leivänmuruilla, tuoreilla yrteillä (minttu, persilja, oregano), marinoituja herkkusieniä, sekä patonkia ja pehmeää vuohenjuustoa. Ei tämä enää niin kovin ankeaa tämä dieetti ole. Vielä kun saisi viinilasillisen kaveriksi...

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Tätimäisyys rulettaa!

Ikäiseni naiset tuntuvat yleensä pitävän jotenkin erityisen kunnia-asiana sitä, etteivät he vain olisi tätimäisiä. No, minä OLEN tätimäinen. Minua rouvitellaan kaupoissa ("Mitä rouvalle saisi olla?") ja minulle sanotaan aika usein kaupan kassalla "Huomenta" tai "Päivää" siinä missä joillekin muille "Moi" tai "Hei".

Tämän pitäisi ilmeisesti olla kauhea kriisin paikka, koska se viittaa siihen, että ihmiset tajuavat etten ole enää mikään ihan nuori tyttö. Nyt pitäisi ilmeisesti äkkiä alkaa yrittää naamioitua nuoreksi, alkaa miettiä hiustyyliä ja vaatteita niin että en vaan näyttäisi, hui hirvitys, ikäiseltäni ja tätimäiseltä!

Mutta ei, minä en aio tehdä niin. Tätimäisyys on ollut tyylini nuoresta asti, sellainen klassinen rauhallinen tyyli. Minua ei juuri nähdä missään tennareissa, tiukoissa reisistä vaaleiksi kulutetuissa sinisissä farkuissa ja printti-t-paidoissa, koska minä en vaan tykkää sellaisista vaatteista. Minä tykkään aidosta tätityylistä: suorista tummista housuista (farkkuja voin käyttää, kunhan ne ovat mustia tai erittäin tumman sinisiä ja neutraalin mallisia sekä korkeavyötäröisiä), yksivärisistä paidoista, linjakkaista jakuista. Sekä tätimäisyyden huipentumista: mukavista kävelykengistä muutaman sentin kiila- tai tolppakorolla! Hiuksetkin on usein tätimäisesti nutturalla tai kiinnitetty taakse.

Enkä edes ymmärrä miksi pitäisi näyttää nuorelta. Minusta ikä tuo kokemusta ja huomaan että monien silmissä myös tietynlaista arvovaltaa ja vakavasti otetuksi tulemista, joten miksipä en nauttisi näkyvän ikääntyneisyyteni ja tätimäisyyteni eduista! Muistan esimerkiksi kun olin nuori ja menin ostamaan autoa, niin oli vaikea saada myyjät ottamaan minua ostajana vakavasti. Luultavasti ajattelivat, että tuskinpa tuommoisella pimulla on rahaa mitään uutta autoa ostaa, vaan kunhan käy huvikseen potkimassa renkaita ja kokeilemasssa, heidän aikaansa turhaan kuluttamassa. Nyt kun menen täti-ikäisenä ja tätimäisenä autokauppaan, saan heti erittäin asiallista ja miellyttävää palvelua ja minut otetaan vakavasti ostajana. Töissäkin tätiin tunnutaan asiakkaiden parissa luottavan huomattavasti enemmän kuin "tyttöön" (olin monille vanhemmille miesasiakkaille vielä kolmikymppisenäkin "tyttö" johon suhtauduttiin erittäin ylimielisesti).

Olen muutenkin huomannut että minulle sopii erinomaisesti olla erilaisten trendien vastarannan kiiski. Kun ihaillaan nuorekkuutta, minä haluan näyttää ikäiseltäni eikä vanhemmalta näyttäminenkään haittaisi. Kun ihaillaan sosiaalista ekstroverttiyttä, minä tykkään korostaa erakkoutta lähenevää introverttiyttäni. On ihanaa olla vaan sellainen kuin on, välittämättä pätkääkään siitä mitä muut ihmiset arvostavat. Stressatkoot muut siitä ovatko tätimäisiä tai vanhan näköisiä tai luonteeltaan vääränlaisia tai tyylikkäitä tai tyylittömiä - minä vaan aion olla ja nauttia elämästä, ilman moisia murheita!


keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Cambridgen tasolle 3 shampanjalla ja kermakakulla

Tänään töissä varoitusmerkin väreissä
Tänään olisi ollut virallisesti siirtyminen Cambridge-dieetin tasolle 3, mutta tulikin tehtyä siirtymä jo
eilen, kun esimies täytti tasavuosikymmeniä, ja firma tarjosi shampanjat ja kermakakut. En kehdannut tehdä itsestäni ja dieetistäni numeroa ja kieltäytyä, vaan otin vaan lasillisen ja palan kakkua. Vähän epäterveen tiukasti olen dieetissäni ehkä ollutkin, verrattuna siihen mitä muiden cambridgelaisten blogeista näkee. Kieltäydyin jopa oman veljeni tohtorinväitöstilaisuudesta ja karonkasta syömisen pelkoni takia, enkä muutenkaan ole koko dieetin aikana käynyt missään missä ei voi huomiota herättämättä olla syömättä ja/tai juomatta. Tosin onpa sitten tiukkuuden hyvänä puolena se että painoa on myös lähtenyt.

Vaa'alla sitten tänä aamuna näkyi heti kosto kakusta: kun maanantaiaamuna painoin 70,4 kg, niin tänä aamuna 71,2 kg. Toisaalta ensimmäistä kertaa viikkoihin heräsin ilman jo aamusta jomottavaa päänsärkyä, mikä oli yllättävän mukavaa. En silti eilen syönyt kaloreita kohtuuttomasti, vaan seuraavasti (kirjaan aina Fatsecret-ohjelmalla kaiken mitä syön):

Aamu: Cambridge Chocolate Velvet (153 kcal)
Lounas: 2 keitettyä munaa, kurkkua, kirsikkatomaattia, Cambridge cappuccino-pirtelö (310 kcal)
Päivällinen: Cambridge banaanipirtelö 144 kcal
Välipala: Lasillinen kuohuviiniä, kermakakkua (363 kcal)
Yhteensä 969 kcal

Cambridge 3-tason säännöt

Muutokset 2-tasolle ovat, että kalorimäärän saa nostaa 800 kcal:ista 1000 kcal:iin päivässä, ja lisäksi saa alkaa syödä hiilihydraattiruokia kuten hedelmiä, leipää, perunaa, riisiä jne. Tämä tulee olemaan itselleni valtava helpotus, koska minulla vähähiilariset dieetit pidemmän päälle ovat aina aiheuttaneet epämukavia oireita, joista pahimmat ummetus (joka tällä kertaa on mennyt niin krooniseksi että olen saanut sivuvaikutuksena myös tukalat peräpukamat) ja jatkuva päänsärky. 

Se tietysti huolestuttaa että miten pysyä kohtuudessa, kun saa taas syödä kaikkea mitä on tässä pari kuukautta himoinnut. Tänään jo sorruin syömään Picnicissä juustopatongin, ja kun tsekkasin tuotteen kalorit nettisivuilta, niin olihan niitä 659 kcal :\ Tänään ei sitten loppupäivänä syödäkään muuta kuin kaksi Cambridge-pirtelöä, jotta saan päivän kalorit jäämään 950 kcal:iin. Periaatteessa edelleen pitäisi syödä 3 pirtelöä päivässä, mutta aion syödä vain 2 silloin jos syön tavallista ruokaa enemmän.

Lehdissä vähemmän ilahduttavia uutisia meille laihduttajille taas

Työpalaverissa selailin nettiä, ja huomasin että taas meitä laihduttajia lannistetaan tiedolla. 

Ensin kerrotaan, että on tutkittu Suurin pudottaja -ohjelmassa painoaan merkittävästi pudottaneita henkilöitä, ja lähes jokainen on lihonut äkkiä ennelleen. Oli myös tutkittu miksi, ja syy ei näytäkään olevan vain paluu entisiin elämäntapoihin:

"Tutkimuksen mukaan kyse on kahdesta asiasta: hormoneista ja kehon lepokulutuksesta. Hallin tutkimuksen mukaan keho taistelee päästäkseen takaisin lähtöpainoonsa. 
On tutkittu aiemminkin, että aineenvaihdunta hidastuu laihtuessa. Vuosien myötä Suurin pudottaja -ohjelmaan osallistuneiden lepokulutus ei kuitenkaan palautunut tavalliselle tasolle, vaan jäi pysyvästi hitaammaksi. Mitä hitaammaksi se kävi, sitä helpommin kilot kertyivät takaisin. 
New York Times summaa, että Cahillin olisi pitänyt syödä päivässä noin 800 kilokaloria vähemmän kuin keskivertomiehen, jotta ei lihoisi ennalleen."

Sitten saarnattiin taas vanhaa laulua siitä, miksi nopea laihdutus on pahapahapaha (itse en jaksa siihen hitaaseenkaan uskoa, kun sitäkin olen kokeillut ja lihonut silti aina takaisin:

Lihavuustutkija Kirsi Pietiläinen:  "Liian tiukasta linjasta saattaa seurata Pietiläisen mukaan perusaineenvaihdunnan hidastuminen.
– Se lihottaa todella nopeasti takaisin, hän varoittaa."

Niin sitä yritetään ihmistä lannistaa, mutta en aio luovuttaa kumminkaan nyt kun menee hyvin. Vaikka onhan tuo masentavaa tuo että on ihan tieteellisessä tutkimuksessa todettu, että kalorinkulutus voi rajun laihtumisen jälkeen jäädä jopa 800 kcal alhaisemmaksi päivässä kuin mitä se on saman painoisella keskivertoihmisellä  :(