keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Vaatteet alkavat jäädä isoiksi!

Olin aloittaessani Cambridge-dieettiä mittojen mukaan (110-99-117) kokoa 50. Nyt on sitten pienennytty mittoihin 100-85-104 (14 senttiä vyötäröltä, jes!) joka vastaisi kokoa 44. Monet vanhat vaatteeni alkavat näyttää jo vähän huonosti istuvilta päällä kun ovat jääneet isoiksi.

Uusia siis pitäisi ostaa, mutta kun ei toisaalta haluaisi, kun tavoite olisi että jo muutaman kuukauden päästä mahtuisi kokoon 40. Ongelma tämäkin. Ehkä täytyy ostaa jotain halpoja vaan, ja vain ihan välttämättömimmät. Vapaa-ajan vaatteissa nyt ei mitään väliä vaikka olisivat isojakin, saahan ne jollain vöillä päällä pysyviksi viriteltyä, mutta töissä ei viitsisi ihan kauhean roikkuvissa räteissä kulkea.

Cambridge-valmentajalla käyty taas myös

Taas otti valmentaja puheeksi sen, että minun pitäisi ehkä nostaa tavoitepaino ylemmäs kuin 65 kiloa (ehdotti 69 kiloa, johon on matkaa enää alle 3 kg), ja ehdotti dieetin tason nostoa tasolle 3 heti. Ehkä olen liian vakuuttavasti valittanut oireistani, niin että hän epäilee etten jaksa loppuun asti alkuperäisen tavoitteeni kanssa tai jotain. Vaikka olen kyllä sanonut että en aio antaa periksi päänsäryille, vatsavaivoille, hiustenlähdölle ja muille pikkukiusoille, kun tietää että ne ovat vain väliaikaisia juttuja. Todennäköisesti ne loppuvat heti kun pääsen ketoosista, koska mulle ketoositila on aina ennenkin aiheuttanut tällaisia tympeitä oireita.

Mutta sanoin kyllä, että siirryn tasolle 3 vasta silloin kun on alunperin suunniteltu (ensi viikon lopulla) ja pidän tavoitteena edelleen 65 kg. Kun nyt edelleen rasvaprosentti on 45% luokkaa, ja kun kerran painoa edelleen tasaisesti lähtee, niin en halua missään nimessä jättää hommaa kesken. Jos en laihdu alkuperäisellä suunnitelmalla ihan 65 kiloon asti, niin olkoon, mutta tavoitteena se saa kyllä pysyä. Kaikenlaista sitä onkin, että luovuttamaan houkutellaan...


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Töissä on nykyisin ihan mukavaa, vaikka ennen inhosin tätä

Tänään tuli mieleen, tässä työpäivää lopetellessani, että en enää inhoa ollenkaan työtäni. Viimeiset 15 vuotta olen siitä valittanut, ja ajoittain kitissyt tänne blogiinkin, että yhyy kun olen väärällä, taipumuksiini ja lahjakkuuksiini sopimattomalla alalla, tai että tämä on ahdistava kultainen häkki josta en pääse ulos koska hyvä palkka estää lähtemästä samoin kuin se etten vieläkään tiedä miksi haluaisin isona. Olen pyöritellyt päässäni ajatuksia siitä, miten typerä olikaan päätös valita itseäni kiinnostamaton ammatti sen perusteella, mistä saisi todennäköisesti töitä ja hyvää palkkaa. Olen fantasioinut milloin mistäkin ammatista: kirjailijan, tai sitten jonkun käsillä työtä tekijän, esim. kampaajan tai maalarin ammatista, kuvitellen että kunhan pääsisin tästä IT-helvetistä, elämäni olisi parempaa, silti vaikka palkka laskisi puoleen.

Nyt minusta tuntuu että kaikki tuo sisäinen ja ulkoinen kitinä on ollut vain turhasta murheesta kiinni pitämistä. Mitään vikaahan tässä työssä itsessään ei tunnu olevan, sen jälkeen kun vaan on tehnyt sen asennemuutoksen, ettei enää valita ja kritisoi sitä päässään koko ajan, ja haaveile muusta. Hurjaa ajatella, että ei se työ ole minulle aiheuttanut kaikkea sitä ahdistusta ja kärsimystä jota olen sen kanssa kokenut, vaan minä itse, minun suhtautumiseni työhön. Olisihan tämän voinut vähän nuorempanakin ymmärtää, mutta en ymmärtänyt, ja jos joku olisi minulle tullut tällaisia puhumaan, olisin suutahtanut ja selitellyt jotain tyyliin että sinä et tiedä mitä helvettiä tämä on kun ei yhtään kiinnosta koko ala ja ei ole lahjoja ja blaa blaa.

Mikä on muuttunut?


Ulkoisesti työssäni ei mikään. Kiirettä ja stressiäkin riittää. Mutta minä vaan otan hetki kerrallaan sen homman joka on sillä hetkellä prioriteettijonossa päällimmäisenä, ja alan tehdä sitä. Ja silloin kun teen sitä, en mieti muita hommia - yksi iso ahdistuksen lähde aiemmin oli se, että kun tein yhtä hommaa, samalla päässä pyöri taustalla ahdistunut ajatusmylly siitä, että tähän ei saisi kulua paljoa aikaa, koska se ja se hommakin pitää hoitaa ja niitä ei ehdi ajoissa jos tähän menee liikaa aikaa. Tuntui kuin olisin käynyt jatkuvaa hullua kilpajuoksua kelloa vastaan, jossa vuorellinen erilaisia töitä aina odotti tekemistään, painaen päälle ahdistavasti. Nyt asenteeni on, että teen sitä tahtia kuin nyt teen, miettimättä lopputulosta tai ehtimisiä. Jos myöhästyy, niin ei voi mitään, eipä se asia stressaamallakaan parane. Itse asiassa olen huomannut että päinvastoin tilanne paranee kun ei stressaa, sillä sitä saa enemmän aikaan kun ei koko ajan tuskanhiki otsalla patista itseään tekemään nopeammin ja tehokkaammin, vaan ihan rauhassa pysähtyy miettimään ja tekemään.

Vielä tärkeämpää kuitenkin on se, että olen lopettanut jatkuvan työhön liittyvien asioiden sisäisen tuomaroinnin: jatkuvan jokaisen asian jakamisen hyvään tai huonoon, vastenmieliseen tai ok:hon, joksikin mitä en halua tehdä tai sitten sellaiseksi joka on kiinnostava. Asiat itsessään ovat neutraaleja, eivätkä sisällä kärsimystä, mutta jos minä itse leimaan jonkun, vaikka tietyn palaverin, turhaksi ja ahdistavaksi paskaksi johon minut raukka vastoin tahtoani pakotetaan vaikka olisi oikeaakin työtä tehtäväksi, niin kyllähän se vitutusta kerää joutua sinne palaveriin. Enää en jaksa vastustaa sisäisesti, vaan totean vaan, että tämäkin on osa työtäni, joka pitää vaan hoitaa. Ei se ehkä kivaa ole, mutta en jaksa tehdä siitä vielä inhottavampaa vastustamalla sisäisesti.

Hankalia ihmisiäkään en jaksa enempää murehtia. Tiedän, että tietyt ihmiset joiden kanssa työn yhteydessä on oltava tekemisissä ovat haastavia, mutta en viitsi uhrata niille ja niiden "perseilyille" sen enempää aikaa ja ajattelua kuin mitä tilanteen hoitaminen vaatii. On ollut aika, jolloin olen työpäivän jälkeen kotonakin tuohtuneena miettinyt, että mitä törkeää se ja se sanoi tai teki, ja miten minua on loukattu, että ikinä en enää halua olla sen tyypin kanssa tekemisissä (no vähän pakko tosin on, jos se on vaikka suurasiakkaan edustaja). Nyt annan törkimyksen päästellä vinoilunsa ja loukkauksensa, mutta keskityn sen työhön liittyvän asian hoitamiseen mitä varten siinä nyt kommunikoidaan, ja annan ylimääräisen kohinan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Enkä tasan tarkkaan mieti sitä enää kotona!

En myöskään jaksa enää miettiä omaa riittämättömyyttäni tai sitä, sanoinko jossain tilanteessa
nolosti. Tämä on ollut teini-iästä minun spesialiteettini: vatvoa sitä kuinka ruma, tyhmä, surkea ja nolo olen, ja muistella iltaisin päässäni päivän sanomisiani arvostellen niitä ankaraan sävyyn, häpeän puna korvissa. "Voi ei, miksi en ole sosiaalisesti sujuva, miksi taas töksäytin niin, kuolen häpeästä!" Keski-ikäisenä sitä tajuaa, että mikään töksäytykseni ei maailmaa kaada, joten miksipä niitä niin vakavasti ottamaan. Olen mitä olen enkä muuta voi. Sanottu mikä sanottu, ja turha sitä enää pohtia, kun ei se pohtimalla muutu.

Loppujen lopuksi kyse on henkisestä riippumattomuudesta oikein mistään tai kenestäkään. En kaipaa ihmisiltä mitään, en hyväksyntää enkä positiivista palautetta enkä mitään erityistä, niinpä heillä ei ole oikein aseita syvästi minua loukatakaan. Itsetuntoni ei riipu toisten palautteesta enää. Työn suhteen ennen pelkäsin potkuja, mutta nyt ajattelen, että jos niin käy, niin käyköön: niin niitä on työttömiä muitakin pilvin pimein ja nekin jotenkin pärjäävät. Niinpä voin elellä päivästä toiseen työssänikin ihan rauhassa, antaen vaan sen tapahtua mitä tapahtuu, miettimättä sen enempää.



keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

2 kk Cambridgea takana ja helppoa on kuin mikä

Ne, jotka ovat lukeneet blogiani pidempään tuntevat epätoivoisen historiani erilaisten laihdutuskuurien (sekä elämäntapamuutosten) ja ahmimiskausien kanssa. En itsekään olisi ikinä uskonut, että minä, itseni jo laihdutuksen suhteen täysin toivottomaksi selkärangattomaksi luuseriksi tuominnut ainainen epäonnistuja, vielä pystyn olemaan viikkoa tai paria pidempään dieetillä ja laihtumaan merkittävästi. Tässä sitä kuitenkin ollaan: 2 kuukautta Cambridgea takana, painoa pudonnut 13 kg ja edelleen hyvin menee. Ei minkäänlaista pelkoakaan että luovuttaisin tai sortuisin ahmimaan.

Sopiva laihdutusmenetelmä on varmaan paljolti luonnekysymys

Onhan minulla tässä ollut kaikenlaista fyysistä vaivaakin: ummetusta, hiusten lähtöä, ihon kuivumista hilseileväksi ja pintajuonteita täynnä olevaksi korpuksi, huimausta. Mutta sittenkin koen että tämä on paljon helpompaa minulle noudattaa kuin esim. ravitsemusterapeutin periaatteessa helpompi 1500 kcal päivässä dieetti. Minä nimittäin olen sellainen luonne, että motivoidun tuloksista, ja tässä niitä tuloksia tulee nopeasti, toisin kuin noilla ns. lempeämmillä menetelmillä. 

Kun 1500 kcal dieetillä laihduin vain 200-300 g viikossa, tuntui että matka tavoitepainoon on loputtoman pitkä, joten sama kai se siinä ikuisuudessa, jos vähän pidentää sitä lisää pienillä poikkeuksilla dieettiin, jos vaikka sattuu tekemään mieli ottaa kännit tai käydä syömässä megamätöt jossain ravintolassa. Nyt taas kun painoa on huonoimpinakin viikkoina lähtenyt puoli kiloa viikossa ja painon laskun alkaa nähdä sekä kropasta että naamasta, niin en missään nimessä halua vähääkään tuhota saavutettuja näkyviä ja tuntuvia tuloksia jonkun ohimenevien ruoka- tai juomahimojen takia. Minä haluan painaa 65 kg 16.8. kuten on tavoite, ja on mukavaa että näkee menetelmän -ja oman kehon- toimivan, niin että paino laskee kuten pitäisikin ilman lisäkiristyksiä tai ahdisteluja jumeista. 

Jollekin toisenlaiselle luonteelle varmasti ihan erilainen dieetti on parempi. Minä vaan satun olemaan tällainen repäisijä, joka töissäkin teen työni tehokkaina ja tuskaisina pikarepäisyinä ennen deadlineä. Dieetin haastavuus on minulle vain lisämotivaatio, joka entistä enemmän vahvistaa sitä, että en muuten luovuta, periksi en anna. Rennommalla dieetillä ei tunnu ollenkaan, että olisi käynnissä kunnon taistelua, joten ei nouse sitä sisuakaan jolla mennään läpi harmaan kiven. 

Lisäksi Cambridge on mukavan "no-brainer"

Varsinkin kun on töissä stressiä ja painetta nyt ja varmasti koko kevään, ei millään jaksaisi kuluttaa henkistä energiaansa esim. kalorien laskemiseen tai ruokien miettimiseen. Hyvä puoli on, että tässä dieetissä ei tarvitse. Sen kun nielen ne 3 yököttävää valmistettani päivässä, ja sitten syön dieetin tason mukaisen lisän yksinkertaista ruokaa kerran päivässä. Tämän jaksaa stressaantunutkin, kun se on itse asiassa helpotus normaalin ruoan laittamisen vaivannäköön. Kaupassakaan ei tarvitse juurikaan käydä, eikä tiskata. 

Koko ruoka-asia on jotenkin täysin pois mielestä, ja sehän on varsin mukavaa. Tuo että valmisteet on pahan makuisia, vain vahvistaa sitä että ruokaan ei suhtaudu nautintona, vaan vain polttoaineena joka on nieltävä säännöllisin väliajoin. Lisäksi melodramaattisuuteen taipuvaisena luonteena tykkään tehdä etovien makeiden patukoiden ja litkujen juomisesta yksikseni kauhean shown: yököttelen, irvistelen, säälin itseäni ääneen - kuitenkin oikeasti nauttien siitä omasta esittämisestäni sekä siitä, että vaikka yököttääkin, teen tätä silti. Mitä haastavampi taistelu, sitä makeampi on voitto!

torstai 14. huhtikuuta 2016

Luonnollisuuden ihannoinnista

Tämän Cambridge-dieetin aikana olen usein törmännyt erilaisiin väitteisiin, että tämä on huono tapa laihtua, koska ravinto jota dieetillä syödään on luonnotonta. Taas kerran tänään kuulin tuohtuneeseen sävyyn esitetyn väitteen että tuhoan terveyteni tällä, ja kun kysyin perusteluja, ottaen huomioon että Käypä Hoito -suosituskin suosittelee ENE-dieettejä merkittävän lihavuuden hoidossa, niin perustelu oli tyyliä "No luepa kuule siitä sun ravintopussin kyljestä mitä se sisältää, niin tajuat että onhan se LUONNOTONTA".

Usein muutenkin kuulee erilaisia väitteitä, joissa perusteluna jonkun asian epäilyttävyydelle tai huonoudelle käytetään sitä, että tämä asia ei ole luonnollista. Koirien on luonnotonta asua kerrostaloissa, siksi koiraa ei saisi sellaiseen ottaa. Keinomakeutusaineet on myrkkyä, koska ne on luonnottomia, eikä asiaa muuta se että niiden turvallisuutta on tutkittu laajasti, koska vaistomainen käsitys luonnottoman tehdastuotteen haitallisuudesta menee yli luottamuksen tutkimuksiin. Luonnottomuutta huonouden perusteena tosin käytetään selvästikin valikoivasti oman mielen mukaan, koska vain harva on sitä mieltä että esim. lääkehoito on huono keksintö koska lääkkeet ovat luonnottomia ja tehtaissa valmistettuja.

Minulle luonnollisuus ei ole ihanne


Itse en pidä luonnollisuutta ihanteena ollenkaan. Koska en ole minkään sortin uskovainenkaan, joka uskoisi että joku rakastava suurempi äly olisi kaiken viisaasti suunnitellut, ei ole ideologista pakkoa uskoa että luonnossa kaikki on optimaalisesti. Myöskään oma havainnointini ei tue sellaista näkemystä. Luonnossa on itse asiassa paljon sellaista, mitä voisi sanoa suunnitteluvirheiksi, jos uskoisi että luonnolla on suunnittelija. Yksi iso juttu on se, että evoluution kannalta ei ole mitään väliä sillä, elääkö eliö vanhaksi. Kunhan saa sukuaan jatkettua ja jälkeläiset riittävän itsenäiseksi niin sitten on jo tehtävänsä hoitanut.

Tähän asiaan törmäsin, kun juttelin eläinlääkärin kanssa koirien BARF-ruokavaliosta (Biologically Appropriate Raw Food), jota olen itsekin harrastanut. Olin itsekin mennyt aikanaan siihen, että kuivamuona on paha, koska se on luonnotonta, ja raakaruoka hyvä, koska niinhän villikoirat ja sudetkin luonnossa syö, ja nehän ovat niin elinvoimaisia. Koirani sairastuttua munuaisvikaan eläinlääkäri kysyi ruokinnasta. Kun sanoin että tämä on pentulaatikosta asti barffannut, niin eläinlääkäri totesi, että ihme että munuaiset kesti näinkin kauan. Minä olin ihan että mitä? Eihän tätä toki kerrottu BARF-harrastajien sivustoilla, mutta kuulemma on aika yleistä, että paljon proteiinia syövät BARF-koirat kuolevat nimenomaan munuaisvikoihin suhteellisen nuorina. Kun epäuskoisena kyselin, että miksi ei sitten sudet kuole munuaisvikoihin kun syövät pelkkää lihaa ja sisäelimiä, niin vastaus oli lopulta järkeenkäypä: "Koska niiden keskimääräinen elinikä luonnossa on 6-7 vuotta. Ei ne ehdi." Niinpä. Koiraeläimen olisi ehkä luonnollista kuolla paljon nuorempana kuin mitä nykyiset turvassa ja hyvin ruokittuna elävät lemmikit elävät. Ei luonto välitä siitä, että eläin kuolee nuorehkona, mutta lemmikin omistaja yleensä haluaisi sen elävän pitkään. Luonnoton toive, jonka toteuttamiseen välttämättä luonnollinen elämäntapa ei ole paras.

Sama tietysti koskee ihmistä. Luonnossa monet meistä kuolisivat jo synnytyksen yhteydessä tai pikkuvauvana. Lisää lähtisi infektioissa, lapsuuden pikku onnettomuuksien seurauksina, tartuntatauteihin, ja niin: myös epätasapainoinen luonnollinen ravintokin voi elinikää lyhentää monilla seuduilla, huolimatta siitä että olemme taipuvaisia ajattelemaan että moderni länsimainen tapa syödä on kaiken pahan alku ja juuri ja elintapasairauksien lähde, kun taas perinteiset ruokavaliot tuottavat terveyttä. Mutta aika usein on käynyt ilmi, että sen että joitain tiettyjä sairauksia esiintyy vähemmän kuin länsimaissa selittää paljolti se, että elinikä perinteisesti elävän heimon parissa on voinut olla esim. 40-50 vuotta. Ei toki aina, on toki olemassa oikeasti pitkäikäisiäkin perinteisesti eläviä heimoja ja kansoja, seuduilla joilla luonto tarjoaa mahdollisuudet monipuoliseen ja terveelliseen luonnolliseen ravintoon, mutta ei voi yleistää että kaikki perinteiset ruokavaliot olisi jotenkin nykyistä terveellisempiä.

Luonnon näennäisen elinvoimaisuuden salaisuus on säälimättömyys

Mutta niinhän se on, että kun katselemme villiä luontoa, niin vaikka silloin tällöin näemme sairaan tai loukkaantuneen oloisen eläimen, niin pääosin luonnon eläimet näyttävät majesteettisilta ja hyvinvoivilta. Helposti siinä sitten vertaa asiaa ihmislajin näennäiseen alennustilaan: monet ovat pullukoita, huonokuntoisia, ties kuinka suuri osa tarvitsee pysyväislääkitystä elääkseen ja pärjätäkseen jne. Mutta kun ottaa huomioon sen, että luonnon eläinten elinvoimaisuuden selittää paljolti se, että luonnossa ei pärjää aika vähääkään heikentynyt yksilö, vaan se karsiutuu pois elämästä kun ei pysty etsimään ravintoa tai kun saalistaja syö sen, niin luulenpa että ihmiset eivät haluaisi tällaista hintaa maksaa oman lajinsa luonnollisesta elinvoimaisuudesta. Me haluamme ylläpitää ihmiselämää niin kauan kuin se on mahdollista, koska toisin kuin luonto, pidämme yksilön elämää arvokkaana, ja tästä hintana maksamme sen että ihmisten joukossa on enemmän "heikkoja".

Eikä tämä koske vain sairauksia ja niiden hoitoa, vaan sosiaalisilla lajeilla myös elämänlaatua. Monien laumaeläinten laumakäytöksessä esimerkiksi esiintyy sellaista, että joitain yksilöitä (laumahierarkian alimpia) julmasti kiusataan tai ne ajetaan laumasta ulos. Lisääntymään ne nyt eivät ainakaan pääse. Ihmiselle geneettisesti läheistä sukua olevat apinalajitkin luonnollisesti kiusaavat ja syrjivät joitain yksilöitä. Me emme kuitenkaan halua hyväksyä esim. koulukiusaamista tai poikkeavien syrjimistä ja kiusaamista, vaikka se olisi ehkä luonnollista, vaan kunnioitamme ihmisten oikeutta olla sellaisia kuin ovat, ja oikeutta elää rauhassa omana itsenään vaikka olisi vähän erikoisempikin tyyppi. Minä ainakin iloitsen tästä luonnottomuudesta.

Joten: miksi ihannoida luonnollista lainkaan?

Minä ainakin mieluummin elän keskuslämmitetyssä mukavassa huoneistossa kuin kodassa tai savumajassa. Tykkään käyttää tietokoneita, älypuhelinta sekä televisiota. On kiva kun lämmin vesi tulee sisälle asuntoon, eikä WC-asioilla tarvitse käydä pakkasella puuceessä. On mukavaa, että on keksitty erilaisia keinotekoisia materiaaleja ja raaka-aineita, joilla on kaivattuja ominaisuuksia, olipa kyse lämpöä eristävän vaatteen tai ruoan valmistamisesta. 

Toki on totta, että kaikessa mistä ei ole pitkää kokemusta, on myös riskinsä. Siinä mielessä luonnollisen ihailussa on edes jokin järki, että jos ihmiskunta on syönyt jotain tiettyä ruoka-ainetta parituhatta vuotta, niin jos se olisi kovin haitallista, haitat olisi jo varmasti huomattu. Sen sijaan jos tänään keksitään uusi ravinnon lisäaine, on mahdollista että sen käytöllä on ennalta-aavistamattomia pitkäaikaiskäytön haittoja, joita ei vielä tiedetä. Mutta sittenkään itselleni luonnollisuus ei ole mikään pyrkimys tai itseisarvo, eikä luonnollinen tarkoita minulle hyvää ja keinotekoinen pahaa. Mielelläni taas kohta syön yhden luonnottoman Cambridge-patukan, johon on lisätty lisäravinteina kolmasosa ihmisen tieteellisesti tutkitusta päivän mikroravinteiden ja muiden välttämättömien aineiden tarpeesta, enkä yhtään kauhistele kuinka luonnotonta se on ;)


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kuvia taas, kun paino on 73,6 kg

Nyt on alkanut vyötärönseutu ja vatsakin vähitellen pienentyä, kun pitkään tuntui että pötsi pömpöttää aina vaan yhtä pystyssä vaikka paino laskee. Makkarat selässä ja mahassa on ainakin vähentyneet mukavasti. Ekat kuvat valkoisessa paidassa on otettu 11.3, toiset mustassa paidassa tänään 10.4.







Naposteluhimon kanssa täällä taistellaan


Mulla tämä kakkosvaiheen dieetti on ollut aika vaikeaa. Enää ei niinkään vaivaa äärimmäinen heikotus tai vatsa, kuten puhtaalla pussidieetillä, mutta nyt kun saa syödä vähän oikeaakin ruokaa, on tosi vaikeaa pysyä siinä että sitä saisi syödä esim. 250 kcal päivässä eikä enempää. Onnistun kyllä sillä päivän ruoka-aterialla pysymään sallituissa kaloreissa, mutta koska 800 kcal päiväsaanti on niin vähän että on kova nälkä, on tullut sorruttua muina aikoina naposteluun niin että kalorit on usein menneet 900 kcal:iin, joinain yksittäisinä päivinä jopa 1000 kcal:iin. Olen napostellut sinänsä ihan luvallisia ruokia, eli ei mitään kaljoja tai hiilihydraattiruokia (hedelmät, leivät, pastat) jotka ei kuulu dieetin 2-vaiheeseen, vaan esim. pähkinöitä tai juustoa tai vihanneksia, mutta kun ei saisi mielellään sitä 810 kilokaloria päivässä ylittää... 

Ei tämä sinänsä mitään haittaa että paino on laskenut napostelusta huolimatta, hitaasti mutta varmasti, mutta se ärsyttää että kun en ole koskaan ennen ollut aterioiden välillä napostelija, niin toivottavasti tällainen ei tule tavaksi nyt, kun sitä tulee nälän takia tehtyä... Mulla kun on tällä Cambridge-dieetin 2-tasolla vähän väliä varsin kova nälkä, silti vaikka olen edelleen Ketostix testien mukaan ketoosissa. Vielä nelisen viikkoa pitää jaksaa noin 800 kcal:illa, ennen kuin saa siirtyä syömään 1000 kcal päivässä. Huomenna on taas käynti valmentajalla, ja sen jälkeen täytyy tsempata taas niin että yrittää ihan tosissaan syödä vain sen noin 800 kcal päivässä. Ihan turhaan pitkittää laihdutuskituutus-urakkaa sillä jos ei sitä hoida kunnolla ja tehokkaan nopeasti.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Rankat lattiahommat = +3 kg!

Olen ennenkin huomannut, että normaalia rankempi liikunta kerää nestettä julmetusti. Eilen tuli ihan uuvuttavan rankkaa liikuntaa, koska tein 30 neliötä laminaattilattiaa kotiini. Raskainta siinä oli huonekalujen siirteleminen, esim. jääkaappipakastimen saaminen kolostaan tai massiivisen divaanisohvan siirtely yksikseen on hommaa jossa hiki tippui pitkin naamaa ja selkää. Listojen sahaamisen ja kiinnityksen jätinkin tähän päivään, koska eilen olin loppuillasta niin loppu että olin vähällä pyörtyä joka kerta kun nousin seisomaan kyykkimästä sieltä lattiatasolta.

Mutta niin, tänään siis oli vaa'alla pikku ylläri. Eilen painoin 73,8 kg, tänään 76,8 kg. Mihinkään ylimääräiseen syömiseen en kuitenkaan ole sortunut joten eiköhän tämä ole pelkkää nestekertymää ja lähde muutamassa päivässä pois. Samaa tahtia kuin kammottava selkä-, reisi- ja pakarakipukin, toivottavasti. Mutta nyt on hienot tummat lattiat muovimaton tilalla :)

Klo 10 aloitin huonekalujen siirtämisellä ensin laminoitavalta alueelta ja listojen repimisellä. Tässä vanhaa muovimattoa, jolle siis tuli hyvästit, ja rulla alussolumuovia valmiina levitettäväksi.



Ensimmäinen rivi laminaattia, tästä se lähtee. Itse laminaattien latominen oli nopeaa ja helppoa, mutta pääpaloja joutui aina sahailemaan, myös rivin alkupäässä että sai neliömäiset kuviot kohdistettua oikein.



Koska huonekalut eivät mahtuneet minnekään toiseen tilaan, täytyi heti kun sai laminaattia vähän valmiiksi, kantaa uuden laminoitavan osan huonekaluja tehdyn osan päälle. Sohva ja pakastin tässä pois paikaltaan.


Klo 23 aikoihin oli laminaatit laitettu. Listojen pätkiminen ja kiinnitys jäi tälle päivälle. Listoihin sahasin kulmat käsikäyttöisellä kulmasahalla, ja kiinnitin nauloilla muualle paitsi kiviseiniin, joihin laitoin ne liimalla. Ihan tavallista timpurin liimaa oli, ja nyt on vielä teipit pitämässä liimattuja listoja kiinni seinässä, kunnes liima kuivuu (toivottavasti pitää riittävästi). Kuvassa käsikäyttöinen kulmasaha, jolla saa kätevästi 45 asteen kulmia listojen päihin. Laminaattien sahaukseen käytin sähköistä kuviosahaa.


Sitten vielä jälkien siivous sisältä ja ulkoa (siellä olikin työtä: vanhat listat piti pilkkoa pieniksi että saa roskikseen, samoin lavan jolla tarvikkeet tuli hajotin paloiksi), ja lattia oli valmis. Tykkään kyllä kovasti lopputuloksesta. Makuuhuoneen ja eteisen väliin täytyy vielä hankkia eritaso-kynnyslista jolla peittää laminaatin ja muovimaton rajan, mutta sen jälkeen on homma valmis. Tässä kuvassa näkyy oikealla oviaukolla vielä tuo kynnyslistan puute: alussolumuovikin on vähän näkyvissä kohdasta jonka päälle lista tulee. (Pakkohan tuo makkarikin on joskus laminoida, niin inhottavalta tuo kellertävä muovimatto näyttää laminaatin rinnalla...)



Tässä näkymä eteisestä yhdistettyyn olkkari/keittiötilaan. Minusta tumma lattia sopii hyvin väreihin.



Keittiö. Laminaattia on myös pakastimen ja jääkaapin alla, mutta hellan alle en laittanut, syystä että jos sen taakse pääsee valumaan jotain ruokaa laittaessa, niin muovimatto siellä on turvallisempi kuin helposti homehtumaan ja turpoamaan alkava laminaatti. 



Olohuone. Sohva oli melkoinen kammotus siirreltäväksi, mutta 20 cm yhdestä päästä, sitten toisesta, vähitellen nostellen sen sai riittävästi siirrettyä. Lattia on mukavasti saman sävyistä kuin verhojen tummemman harmaat kuviot.