keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Tyyliprojekti: kesäkauden kengät

Tällä kertaa postaus kesäkaudeksi hankkimistani kengistä. Yleensä minun kenkäni on olleet ensinnäkin aina mustia, joskus oikein hurjaksi ryhtyessäni ehkä tummanruskeita. Sen lisäksi mukavuus eli ei korkoa ja halpa hinta (eli tyyliin Prisman alekori) ovat olleet tärkeitä ostokriteereitä.

Nyt olen tietoisesti hankkinut värikkäämpiä ja korkeampiakin kenkiä, ja laadukkaampia (joskaan minulla ei ole mitään hinkua ostaa jotain tiettyä merkkiä). Yllättäen ainakaan kiilakorolliset eivät olekaan kidutusvälineitä helvetistä, jos ei nyt niillä kilometrikaupalla lenkkeilemään lähde vaan käyttää tavanomaiseen kaupunkikävelyyn lyhyehköjä matkoja.

Ekaksi perus-kävelykengät, punaiset Eccot. Ne oikeasti tuntuu tukevammilta jaloissa kuin entiset Prisman alekoritossuni, vaikka aina ennen olin sitä mieltä että ihan turha maksaa tuollaisista kun ne halvatkin on ihan ok.



Nämä seuraavat on myös mukavat kävellä vaikka niissä muutama sentti kiilakorkoa onkin. Kuvio vaikutti alkuun hurjalta mutta kesällä menettelee, ehkä muuten kokomustan vaatetuksen piristyksenä. Kenkien merkki on Blanco.



Sitten koron puolesta hurjin ostos, Haloselta ostetut sandaalit. Näyttävät hassulta koossa 36, kun on korkoa melkein yhtä paljon kuin kengällä pituutta. Mutta käytän usein kesällä turkooseja paitoja tai asusteita muuten mustien tai valkoisten vaatteiden kanssa joten toimii niiden kanssa.



Peruskiilakorkoavokkaat pinkkinä ja mokkanahkaisena. Merkki Uno due tre ja tilattu Klingeliltä. Todella hyvät kävellä, kun on pitävä urallinen kumipohjakin.



Ja täytyyhän sitä toki mustat avokkaat myös olla, jonain päivinä ei vaan voi pukea päälle mitään muuta kuin mustaa! Merkki Pier One.


sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Pelattua: Leisure Suit Larry Reloaded

Tuli tässä juuri pelattua otsikossa mainittu peli läpi. Kyseessä on nykyaikaistettu versio vuonna 1987 ilmestyneestä Sierran pelistä "Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards". Olen itse pelannut tuota alkuperäistäkin aikoinaan isän työ-PC:llä, ja siksi tämä oli kiva kokemus myös nostalgiamielessä. Alkuperäisessä piti hahmoa ohjata kirjoittamalla komentolaatikkoon käskyjä, ja sitä kautta tuli opittua alaikäiselle kyseenalaista englannin kielen sanastoa kuten "fuck hooker", "use condom" jne. Uudessa peliversiossa ei tarvitse enää onneksi kirjoittaa vaan ohjaaminen käy erilaisilla osoittimilla esim. kävely-, katsomis- tai tarttumiskursorilla.

Sankarimme Larry Laffer Leftyn baarin (ja ilotalon) edessä
Pelin sankari on hieman nörttimäinen mutta kovasti naisten perään oleva softamyyjä Larry Laffer, jonka tarkoitus on lähinnä sikailla ja varsinkin päästä vällyjen väliin kauniiden naisten kanssa. Tässä pelissä sankari voi ryypätä, käyttää pierutyynyä komediateatterissa, käydä vessassa, käydä maksullisissa naisissa, vetää käteen jne mikä on virkistävän erilaista. Kaikki ei varmasti näistä syistä tästä pelistä kyllä tykkää, ja lasten peli siis ei ole kyseessä vaikka animaatiopeli onkin.

Elokuvissa ja peleissä harvoin nähdään näitä sankarien arkisempia toimintoja

Pelimaailma ei ole kovin laaja johtuen uskollisuudesta vanhalle Larrylle - sen tekoaikoihin ei mitään kovin isoja pystynyt edes muisti- ja kovalevytilan rajoitusten takia tekemään. Grafiikkaa ja ohjaamista on kyllä parannettu huomattavasti. Se mistä itse tykkäsin tässä pelissä on sellainen vanhanaikainen ongelmanratkaisukeskeinen pelaaminen: täytyy miettiä ja välillä myös kokeilemisen ja erehtymisen kautta keksiä miten pääsisi tavoitteeseensa. Yhdessä kohtaa tarvitsin kyllä netin läpipeluuohjeen apua: en nimittäin keksinyt, että eräälle naiselle tehdään hänen pyytämänsä jasmiinintuoksuinen parfyymi ottamalla kissalta vanhaan huumeruiskuun rauhasaromia, lisäämällä vodkaa shotista, lisäämällä valaan oksennusta (ambergris) jonka saa kaatamalla tulista chilikastiketta valaan hengitysaukkoon, ja sitten lisäämällä jasmiininkukkia jotka nypittiin pensasaidasta ;-) Muuten meni peli läpi ilman lisäohjeita, ja kivaa oli. Tässä kuvia jotka kertovat pelin erikoisesta huumorista.

Tätä vessaa ei olisi kannattanut vetää näköjään. Se on Game Over taas!

Larry on juuri ostanut kondomin monilla erityisominaisuuksilla, jotka myyjä kailottaa kaupan muulle asiakaskunnalle, joiden reaktio näkyy kuvassa!

Kasinolla pelaamalla voi hankkia rahaa. Tässä Larry on taas unohtanut käyttää hengityksenraikastussuihketta, ja ihmiset valittavat hajusta.

Melko siistiä... Mutta kaapimalla roiskeet chilipulloon saa aikaan Butt Burner-kastikkeen!

Tässä lopputulos, Tasteless Dave's Butt-Burner, polttaa enemmän tullessaan ulos kuin mennessään sisään!
Larry valmiina tositoimiin vanhemman ammattilaisen kanssa.

2 paljastelijaa yhden hinnalla! Vasemmalla näkyvän kasinon nimi on "Caesar's Phallus".
Naimisiinkin täytyi mennä koska tämä leidi ei suostunut seksiin ennen avioliittoa. Huomaa hääsviitin "hieman" vihjaileva sisustus.

Huonosti ja äkkiä loppui tämä avioliitto. Muija sitoi sänkyyn ja vei rahat.
Kuivahkoa stand-up komiikkaa kasinon kabareessa.
Tämänkin naisen kanssa Larry mokasi rääkkäämällä hänen lemmikkivalastaan.

Larryn unelmien nainen, mutta miten päästä hänen terassilleen?

No tietenkin täyttämällä tämän viehättävän nuken heliumilla ja lentämällä sillä!
Larry pääsi tositoimiin unelmiensa naisen kanssa ja peli on läpipelattu.


keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Ensikokemuksia mindfulness-meditaatiosta

Olen nyt tehnyt viime viikon mindfulness-meditaatioharjoitusta, jossa tarkoitus on keskittyä hengitykseen
ja aina jos ajatukset harhailee muualle, palata taas hengitykseen, kahdesti päivässä 5 minuuttia. Tällä viikolla pidensin iltameditaation 10 minuuttiin.

Tuntuu kovasti vaihtelevan tuo miten homma sujuu. Aamuisin kun olen käytännössä puoliunessa, tuntuu hyvin helpolta keskittyä pelkästään hengitykseen, kun mieli ei ole kovin aktiivinen tuottamaan ajatuksia. Toisinaan ei ole koko aikana tullut oikein muita ajatuksia kuin ehkä jossain vaiheessa ajatus, että jokohan kohta aika tulee täyteen, tai tietoisuus jostain fyysisestä tuntemuksesta esimerkiksi että olen vähän huonossa asennossa joten selkään pistää.

Sitten on taas niitä kertoja kuin tämä ilta... Olin siivonnut kaikki keittiön kaapit ja käynyt koiran kanssa ulkona metsässä, joten oli hyvin energinen olo. Energisyys tuntuu olevan minun keskittymiskyvylleni täyttä myrkkyä. 10 minuuttini aikana huomasin ainakin seuraavia ajatuksia:
- niin mitähän tänään TV:stä tulee, en ole tainnut muistaakaan katsoa ohjelmatietoja
- blogiinkin pitäisi kirjoittaa jotain... (ja tämä jatkui aihevaihtoehtojen pitkälliseen pohdintaan johon upposi varmaan minuutti meditaatiostani ennen kuin huomasin edes ajattelevani täyttä päätä taas)
- tämä on tylsää, onko tästä mitään hyötyä
- pitäisiköhän katsoa sittenkin työsähköpostit vaikka olen lomalla, jotenkin ahdistaa jo se mitä siellä on vastassa kun palaan lomalta
- mitenhän TAAS onnistuin käyttäytymään kaupassa oudosti kun myyjä kysyi minulta tarvitsenko apua englanniksi, näytinkö jotenkin totaalieksyksissä olevalta turistilta... ja mikä hulluinta miksi vastasinkin englanniksi...
- on se nyt hittoa ettei ihminen saa kymmentä minuuttia keskityttyä siihen kohteeseen mihin päättää - olenko minä yleisestikin joku täysin keskittymiskyvytön ADHD, onko tällainen normaaliakaan... mutta ei toisaalta, töissä pystyn keskittymään ongelmanratkaisuun jopa tunteja ilman tällaisia ongelmia... tämä johtuu vain siitä että hengitys on niin TYLSÄ keskittymisenkohde...
- tuntui joku pistos kainalossa, täytyisi heti tunnustella ettei siellä vaan mitään kasvainpattia ole
- ei jaksaisi istua enää paikallaan, haluaisin tehdä jotain, vaikka mennä leikkaamaan ruohikon
...

Varmaan minuutin pari olin keskittyneenä siihen hengitykseen ja loput aikaa ajatuksissani. No, tulipa tarkkailtua ajatuksia ainakin!

Epäilyksiä

Tuota olen tässä enemmänkin ihmetellyt, että onko tuollaisesta touhusta oikeasti hyötyä... Toki, mieli on kovin vilkas ja häilyvä, mutta toisaalta minusta se on meditaatioharjoituksen aikana sitä vain siksi, että tosiaan sille annettu tekeminen, pelkän hengityksen seuraaminen, on niin luonnoton ja tylsä tehtävä. Jos minulle annettaisiin ongelmanratkaisutehtävä jonka pohtimiseen kuluisi sama aika, en usko että mieleni ollenkaan pyrkisi niin innokkaasti vaeltelemaan tehtävän kannalta epäolennaisiin asioihin, koska tehtävä itsessään olisi mielenkiintoinen ja sen tekeminen tuntuisi mielekkäältä. Mietityttää, että onko siitä oikeasti jotain hyötyä kouluttaa mielensä väkisin keskittymään johonkin noin outoon kuin hengityksen seuraaminen.

Toisaalta "Mindulness for Life" -kirja listasi kyllä valtavan listan tieteellisesti todistettuja hyötyjä meditaatiosta, joten kai tätä ainakin jonkin aikaa pitää kokeilla. 

Ja erikoinen tuntemus

Parina kertana olen tuntenut erittäin miellyttävän mutta erikoisen tuntemuksen meditoinnin aikana. En oikein osaa edes sanoin sitä kuvata, koska se ei varsinaisesti ole fyysinen tuntemus tai tunne tai ajatus, tai ehkä se on erittäin hienovarainen fyysinen tuntemus tai tunne. Sellainen tunne, että yhtäkkiä tuntee oman kehonsa "elämän" hyvin voimakkaasti, se ikään kuin väreilee jonkinlaista energiaa, jonkinlaista "sähköisyyttä" koko kehon alueella. Koitin kerran keskittyä siihen hengityksen sijaan, ja se voimistui erittäin vahvaksi erityisesti käsien ja jalkojen alueella. Se on toisaalta myös kiusaus, koska siihen tunteeseen olisi niin paljon miellyttävämpi uppoutua kuin pelkkään hengitykseen. Toisaalta näyttää olevan ihan mahdollista keskittyä hengitykseen JA tuntea toissijaisesti koko ajan keho tuollaisen voimakkaan elossa olemisen tunteen tasolla.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Elämäntapojen muuttamisen vaikeudesta (osa 2)

Tässä siis jatkuu Mindfulness for Life -kirjaan perustuva elämänmuutosprosessista yleensä kertova faktapläjäys.

Muutossyklin vaiheet

Elämäntapamuutoksen, koskipa se mitä asiaa tahansa, yleistä kulkua on tutkittu paljonkin ja on havaittu että muutos harvoin on suoraviivainen prosessi joka vain tapahtuu. Siinä on yleensä havaittavissa seuraavat vaiheet.

  1. Esiaste. Henkilö ei ole vielä huomannut tarvitta muutokseen. Usein tarvitaan jonkinlainen shokki, että ihminen tajuaa että muutostarve olisi olemassa. Itselläni tuollainen shokki oli se, kun kaupassa ei enää koon 44 housutkaan menneet päälle, ja tajusin että minun pitäisi joko siirtyä asioimaan erityisiin isojen tyttöjen kauppoihin, tai sitten tehdä painolleni jotain.
  2. Muutoksen pohtiminen. Henkilö alkaa miettiä mahdollisuutta tehdä asialle jotain. On tärkeää tässä vaiheessa selvittää itselleen motivaatio muuttua, muutoksen ja muuttumattomuuden hyödyt ja kustannukset. Itse jätin tämän vähän väliin, ajattelin vaan että sisulla vaan prkl nyt läskit hittoon koska etoo oma michelinakkamainen peilikuva.
  3. Valmistautuminen. Tässä vaiheessa suunnitellaan, mitä aiotaan tehdä tavoitteiden saavuttamiseksi. Tämä voi sisältää tiedon hankintaa, suunnitelmia siitä kenelle muutoksesta aikoo kertoa, suunnitelmia täytyykö jotain ihmisiä tai paikkoja vältellä kiusausten välttämiseksi, konkreettiset suunnitelmat mitä aikoo tehdä ja mitä ei, sekä ehkä välineiden hankintaa (esim. liikuntaan tarvittavat). 
  4. Toimintavaihe. Aloitetaan toteuttaamaan vaiheen 3 suunnitelmia. Ensimmäiset muutama viikko ovat tutkimuksen mukaan vaikeimmat, koska vanhat toimintamallit pyrkivät esiin, ja toisinaan myös läheiset ihmiset saattavat pyrkiä sabotoimaan muutosyritystä. 
  5. Ylläpitovaihe. Tässä vaiheessa uudet elämäntavat on sen verran vakiintuneet, ettei kiusaukset vanhoihin tapoihin ole kovin yleisiä enää. Varovaisuutta retkahdusten suhteen ei ole silti syytä unohtaa.
  6. Retkahdus. Näitä tapahtuu toisille useammin ja toisille harvemmin. Jos niitä tapahtuu, asiaa ei ole kuitenkaan syytä katastrofisoida; itsensä syyttely jo tapahtuneesta jota ei enää tekemättömäksi saa on tutkimusten mukaan hyvä keino PIDENTÄÄ repsahduksen ajallista kestoa. Parempi olisi ajatella, että kokemuksesta voi oppia, että se ei ole epäonnistuminen vaan oppimismahdollisuus. Thomas Edisonin asenne olisi hyödyllistä omaksua, hän kuulemma sanoi lukemattomista epäonnistuneista kokeistaan: "En ole epäonnistunut 700 kertaa, itse asiassa en kertaakaan. Olen vain todistanut että tietyt 700 tapaa eivät toimi. Kunhan saan eliminoitua kaikki tavat jotka eivät toimi, keksin tavan joka toimii!" On myös muistettava että jokainen yrityskin muuttaa käytöstä tekee seuraavan kerran helpommaksi kuin edellinen.

Stressi tai ahdistus voi olla myös hyödyllinen motivaattori

Vaikka esimerkiksi yletön työhön tai elämäntilanteeseen liittyvä stressi voi viedä voimavarat muutosprojektilta, niin jonkinlainen stressi tai ahdistus tilanteesta, johon on itsensä päästänyt ja johon kaipaa muutosta, voi itse asiassa olla hyvä motivaattori. Tällainen ahdistus, jos sitä ei pakene repsahdus- tai muuhun välttelykäytökseen voi antaa paljon energiaa ja motivaatiota muutoksen toteuttamiseen. Itse koen tällaisen olleen hyvin tärkeää itselleni, erityisesti ahdistus siitä että olen tuhlannut huolettomaan tissutteluun niin monia "elämäni parhaita vuosia" on ollut paitsi ahdistava, myös motivoiva olemaan tuhlaamatta yhtään lisää enää.

Haluja ja himoja ei tarvitse torjua, niillä voi surffata!

Yleinen ja itsenikin harrastama tapa reagoida vanhan käytöksen himoihin on yrittää äkkiä saada ne pois mielestä, siinä pelossa että repsahtaa jos ajatus pääsee liikaa pyörimään. Kirja kuitenkin kertoo, ettei ole tarvetta, eikä hyödyllistäkään, tukahduttaa himoitsevan aivojen palkkiokeskuksen toimintaa ja viestejä. Sen sijaan on opittava hallitsemaan omaa käytöstä riippumatta siitä, kuinka paljon tuo osa aivoja huutaa vaikka kaljaa tai lisää suklaata. Tällöin jää pois sisäinen taistelu omaa mieltä vastaan ja siihen liittyvä kireys ja pelko siitä että väärä osa voi voittaa taistelun. Halujen ja niihin liittyvien tunteiden voi sen sijaan antaa olla, tulla ja mennä mitenkään niitä torjumatta, mutta silti pysyä päätöksessään ettei aio käyttäytyä nyt niiden ehdottomalla tavalla. Olen tätä itse harjoitellutkin välillä niin että olen juonut yhden oluen, ja sen jälkeen päättänyt olla ottamatta lisää, vaikka koko mieli huutaa että nyt tämän kerran kyllä, kun kerran aloitit niin ota nyt kunnolla, ja pyöritellyt kauhukuvia kuinka tylsä illasta tulee jos en ota lisää ja kohta tulee laskuhumalakin...

Tämä tietysti vaatii sitä että pitää tietynlaista tarkkailevaa etäisyyttä siihen mitä viestejä ja tunteita mielessä kulkee. Tarkkailijalla kun on mahdollisuus määrätä siitä miten oikeasti toimitaan, kun taas jos täysin samaistuu mielen haluaviin viesteihin, ei ole paikalla ketään joka sanoisi että stop, en aio toimia niin kuin tietyt päässä olevat ajatukset yllyttää. Silloin voi käydä niin että sama puoli minää joka haluaa, tekee myös päätöksen toiminnasta, ja sen tietää miten siinä käy. Haluilla surffaamista siis halujen kanssa painimisen sijaan, kuulostaa huomattavasti mukavammalta! 

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Elämäntapojen muuttamisen vaikeudesta (osa 1)

Tämä kirjoitus pohjautuu McKenzien ja Hassedin kirjan "Mindfulness for Life" luvun "Lifestyle enhancement"
faktatietoihin ja omaan pohdintaan sen pohjalta. Oli sen verran hyviä pointteja elämäntapojen muuttamisesta että ajattelin jakaa niitä täällä blogissakin muiden ehkä jotain elämänmuutosta toteuttavien kanssa. Tunnetustihan mikään elämäntapojen muutos, olipa se alkoholinkäytön vähentäminen tai lopettaminen, tupakoinnin lopettaminen, liikunnan harrastamisen ottaminen elämään tai liiallisen syömisen tai ahmimisen kohtuuteen saanti, ei yleensä ole helppoa vaan varsinaista tahtojen taistelua.

Sisäisen taistelun psyykkinen ja aivofysiologinen perusta

Kirjasta löytyi tällainen yksinkertainen, mutta ainakin oman kokemukseni tukema selitys. Eli psyykessämme on 3 erilaista ja eri aivoalueiden hallinnoimaa osaa, jotka voivat toisinaan taistella keskenään siitä, mitä ihminen lopulta tekee:
  •  Korkeampi keskus jonka toiminnot tapahtuvat aivokuoressa. Tämä keskus tekee päätöksiä järjellä, miettii mikä on järkevää, terveellistä ja kohtuullista, hyväksi pitkällä aikavälillä. 
  • Keskiosa, joka liittyy aivojen limbiseen systeemiin, käsittelee tunteita, kuten rohkeutta, motivaatiota tai päättäväisyyttä. Elämänmuutoksessa tai haastavissa tilanteissa erityisesti tämä osa olisi saatava mukaan projektiin.
  • Alempi keskus, joka aivoissa samaistuu mesolimbiseen palkkiojärjestelmään. Tämä aivojen osa on yhteinen kaikkien eläinten kanssa. Tämä keskus päättää mikä on hyvää ja mikä ei vain sen perusteella, mikä tuottaa mielihyvää ja mikä ei. Jos tämä keskus hallitsee yksinään (ilman korkeamman ja keskiosan apua) aina tai usein, päätyy ihminen helposti pidemmällä tähtäimellä vahingoittamaan itseään välittömien palkkioiden etsinnällään, esim. lihoo liikasyömisestä, saa terveyshaittoja liikajuomisesta, saa sukupuolitauteja harkitsemattomasta seksistä satunnaisten kanssa.
Minulle ainakin tämä tuntui hyvin järkevältä, koska joskus tosiaan olen itsekin ihmetellyt että ihan kuin minussa olisi 2 eri ihmistä, se järkevä tyyppi ja sitten se "nyt syödään ja juodaan, huomenna voidaan kuolla"- tyyppi, joka haluaisi vaan mennä ostamaan pullon jos mieli tekee ja aloittaa sen elämänmuutoksen vaikka huomenna (TM). Mutta mitä jos elämänmuutos on mennyt sellaiseksi, että alempi keskus hallitsee aina välillä niin totaalisesti että ihminen juo tai ahmii, vaikka olisi päättänyt ettei niin tee? Tämä, repsahdukset, ei ole kovinkaan epätavallinen ongelma. Kirjassa onneksi kerrotaan monia keinoja miten voisi saada muutkin osat mukaan projektiin ja välttää alemman keskuksen valtaan joutumista.

Motivaation lähde: tietoisuus tavoitteen, ja myös sen saavuttamatta jättämisen, hyödyistä ja kustannuksista


Monet ihmiset eivät ole kovinkaan tarkalla tasolla tietoisia siitä, mitä odottavat saavuttavansa jos toteuttavat onnistuneesti elämäntapamuutoksensa, tai toisaalta jos epäonnistuvat tai luovuttavat. Jos tämä ei ole tiedossa, mielihalun ääni joka sanoo haluavansa pullon viinaa tai levyn suklaata nyt ja heti, voi päästä heikkona hetkenä ääneen ilman että mielessä on vastapainona aikuisen ääntä joka muistuttaisi pitkän tähtäimen tavoitteesta. Kirja kehottaa tekemään ihan nelikentän siitä, mitkä hyödyt ja kustannukset on muutoksella ja sen tekemättä jättämisellä.  Tässä oma nelikenttäni koskien alkoholinkäyttöä. On ne kustannukset aika korkeat sille ettei tee muutosta, se oikeastaan motivoi itseäni enemmän kuin muutoksen hyödyt.





Tietoisuus siitä mitä ajatuksia ja tunteita mielessä liikkuu

Mindfulness-kirja toki suosittelee tietoisuutta, eli sitä, että ihminen ottaisi etäisyyttä ajatuksiinsa ja haluihinsa, ja tarkkailisi niitä vähän kauempaa. Muuten ei välttämättä edes huomaa, että mielessä on käynnissä sota jossa "sisäinen lapsi" huutaa haluavansa jotain nyt ja heti, ja ajatukseen liittyvät himot nousevat, ja että jossain ehkä piipittää pieniä vastalauseita joku toinen ääni joka muistuttaisi elämänmuutospäätöksestä ja sen hyödyistä. Kirjan mukaan joka kerta kun havaitsee näitä haluja, ja on toimimatta niiden mukaan, seuraavan kerran on vähän helpompaa olla menemättä halujen mukana. Reaktiomalli koodautuu aivoihin luonnollisimmaksi tavaksemme reagoida. Toisaalta, jos on jo vuosikaudet koodannut aivoihinsa tapaa antaa periksi himoille aina kun niitä herää, niin ei ne himot varmaan ihan hetkessä poiskaan koodaudu.

Pääviholliset stressi, voimattomuuden tunne ja pessimismi

Kovin stressaantunut ei jaksa isoja muutoksia. Tai jos on kehittänyt uskomuksen ettei kuitenkaan onnistu koska esim. ei ole kuuluisaa tahdonvoimaa, voi tästä tulla itseään toteuttava ennuste, kun ihminen toimii oman uskomuksensa mukaan (ja toistuva toiminta taas vahvistaa uskomusta). Erityisesti voimattomuuden tunteeseen ja pessimismiin voi saada apua ihan opiskelemalla lisää faktoja muutoksen yleisestä kulusta, esimerkiksi siitä, että useampi epäonnistunut muutosyritys lisää onnistuneen muutoksen todennäköisyyttä eikä suinkaan vähennä sitä, ja että repsahdukset ovat luonnollinen osa prosessia eivätkä merkki henkilön olemattomasta tahdonvoimasta jonka takia homma vaan ei tule onnistumaan. Stressin hallintaan ottaminen voi vaatia sekä asenne- että toisinaan myös elämäntilannemuutoksia. 



Tästä muutosprosessista ja vielä parista mielihalujen hallintakeinosta seuraavassa postauksessa :)

torstai 18. heinäkuuta 2013

Lapsellisten hupien kesäloma alkanut hyvin

Tuntuu että ihan turhaan jännitin juopottelematonta kesälomaa, tämä on ollut ihan mielettömän kivaa! Mitä sitten olen tehnyt:

  • Mennyt nukkumaan joskus aamuyöstä ja herännyt ilman herätyskelloa joskus puolenpäivän jälkeen -
    Erittäin tuore kesäkurpitsa kasvimaalla
    tämä on minun luonnollinen rytmini ja heti olen paljon pirteämpi kun ei tarvitse aamulla nousta töihin. Työssäkäydessä herään klo 6.30 noin 4-5 tunnin unen jälkeen.
  • Kävellyt luonnossa ja ottanut välillä lounaankin mukaan ja syönyt jossain kallioilla. 
  • Tehnyt ruokia joita en jaksa arkikiireen keskellä laittaa kuten lasagnea johon tein lasagnelevyt itse.
  • Tehnyt kesäistä suursiivousta hullutellen asiasta. Kehitin itselleni supersankaritarinan jota jatkan aina kun siivoan: minulla on esimerkiksi superluuta ja supertyhjiöimuri, ja rättejä joissa on mustan aukon imukyky (täytyy varoa itse joutumasta tapahtumahorisonttiin!). Höpötän yksikseni näitä juttuja ääneen kun siivoan enkä edes huomaa siivoavani. Ai niin- minun pesukoneessani on varmasti myös aukko johonkin rinnakkaiseen universumiin, koska sinne näyttää katoavan sukkien pareja toisinaan tyhjiin!
  • Makaillut päivälläkin pitkin lattioita haaveilemassa ja oleilemassa muuten vaan.
  • Tänään kuuntelin jotain pateettista Tuure Kilpeläisen kappaleita, muistaakseni "Jäähyväisten aika", ja lauloin täysillä mopinvarsi mikrofonina niin liikuttuneena omasta dramaattisesta tulkinnastani että kyyneleet valui silmistä. Toivon todella että tässä talossa on hyvät äänieristykset eikä naapurit kuule noita, ei ole varmasti kaunista kuultavaa kun naispuolinen möreä viskibasso örisee tuollaista :D
  • Olen kuunnellut hevimusaa ja "tanssinut" sen tahdissa eli oikeastaan hyppinyt, hytkynyt, repinyt paitaani ja hiuksiani kuin pikkulapset joskus kun ne kuulee musiikkia. Koskahan ne valkotakkiset saapuu noutamaan, ei ollut meinaan verhotkaan kiinni tämän session aikana...
  • Nolannut itseni puhumalla minua lähelle oksalle istahtaneelle pikkulinnulle tyyliin "tule mamman luo pikkuinen, olet sitten nätti", ja innostumalla kun se tuli lähemmäs aina vaan - kunnes  huomasin että vieressäni seisoo joku mies joka katselee minua ihmettyneenä. 
  • Kiduttanut itseäni katsomalla "Ruokamatka Espanjassa"-ohjelmaa: pitkäaikainen haaveeni olisi muuttaa jonnekin Välimeren maahan, ja tuollaiset ohjelmat aina muistuttaa asiasta.

Tajusin senkin miksi toisen kanssa asuminen on aina ollut minusta ahdistavaa

ja se on juuri siksi, että minä olen läpikotaisin lapsellinen ja outo, ja saan suuren osan elämäniloani (jos kaljoittelua ei lasketa) tuollaisista hullutteluista. Mutta eihän sellaisia voi harrastaa jos saman katon alla on toinen, ja tämä toinen on vielä JÄRKEVÄ aikuinen ihminen eikä samanlainen höppänä. Joten olen näytellyt rauhallista ja tavallista, istunut vaan sohvalla ja tehnyt jotain järkevää, ja samaan aikaan olen toivonut että saisinpa olla taas yksin että voisin hullutella vähän. Lopulta se itseni tukahduttaminen omassa kodissanikin on käynyt liian raskaaksi, koska töissähän luonnollisesti myös on hulluttelutaipumukset tukahdutettava ja käyttäydyttävä asiallisesti. 

Tällä hetkellä minusta tuntuu että taidan sittenkin olla synnynnäinen vanhapiika, joka viihdyn selvinkinpäin oikein hyvin itsekseni. 
Tämänpäiväinen iltaruoka: oliiviöljyssä haudutettua lehtikaalia, halloumia, viiniä ja leipää


Seuraavaan postaukseen tai pariin ajattelin kirjoittaa parhaillaan lukemastani Mindfulness-kirjasta ajatuksia elämäntapojen muutoksesta, koska varmaan moni joka tällaista elämänmuutosblogia lukee, painii näiden samojen asioiden kanssa. Siinä oli hyviä pointteja mielihalujen luonteesta ja hallitsemisesta ilman että joutuu "sotaan itseään vastaan", taistelemaan omia ajatuksia vastaan ja yrittämään tukahduttaa ne olemattomiin. Oma keinoni on kieltämättä ollut taistelu, jonkinlainen tiukka ääni päässä joka vaikka juomahimoihin sanoo heti että HILJAA, olet päättänyt ettet juo niin et juo!. Kirjassa oli vaihtoehtoinen tapa, jossa halun aaltoja voi "surffata", ilman että niitä täytyy yrittää poistaa. Siitä seuraavan kerran :)

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Täytyykö ihmisen elämällä olla erityinen tarkoitus?

Tämä on pohdintaa liittyen lukijakommenteissa saamaani linkkiin, joka käsitteli logoterapiaa. Tässä linkki artikkeliin, mutta lainaan tässä tekstissä niitä kohtia joita kommentoin joten välttämättä sitä ei tarvitse lukea: http://logoterapia.fi/cmsms/uploads/docs/Logoterapia%20%5BRead-Only%5D.pdf 

Minua siis jäi jotenkin häiritsemään muutama asia tuossa tekstissä kun sen luin, ja nyt sen uudelleen luettuani vähän tarkemmin hahmotin sitä, mitä kohtia tekstistä epäilen, tai jotka tuntuvat oman kokemukseni mukaan epäilyttäviltä tai epätosilta. Ydinkysymys on se, täytyykö ihmisen elämällä olla, jotta ihminen kokisi sen arvokkaaksi, jokin koettu tietty tarkoitus vai ei. Artikkeli näyttää sanovan kyllä, minä taas olen sitä mieltä että ei.

Onko ihmisen perustarve olla joku jollekin?

"Olla joku jollekulle. ihmiselle on tärkeää olla joku jollekin. Älä odota, että 
sinut huomataan, vaan huomioi itsekin muita. voit vaikka hymyillä ja tervehtiä bussikuskia. sinä voit olla tänään joku jollekulle ja luoda iloa."

En epäile, etteikö useimmat ihmiset pitäisi miellyttävänä ja toivottavana sitä, että on tuolla tavalla joku jollekin, että on ihmissuhteita  ja tulee itsenään huomatuksi. Mutta että perustarve? Eikö se ole aika vahvasti sanottu? Minun pitäisi tuon mukaan olla hyvin onneton ihminen, koska minulla ei itse asiassa ole ihmissuhteita juuri lainkaan. En kuitenkaan sitä ole. Tiedän myös monia ihmisiä jotka ovat eläneet hyvinkin erakkomaisesti, joko omasta tahdostaan tai joskus jopa vastoin tahtoaan kun esimerkiksi ikääntyminen ja sairaudet ovat sitoneet kodin seinien sisälle ja yksinäisyyteen, ja  jotka ovat löytäneet rauhan ja jopa onnellisuuden tilanteesta siihen sopeutumisen kautta. 

Tuo sopeutumisen ajatus oli se pointti miksi tekstin tämä kohta jäi mietityttämään. Eikö lainauksen mukainen uskomus että on tärkeää, jopa hyvinvoinnille välttämätöntä, olla joku jollekulle, estä ihmistä sopeutumasta siihen mikä toisinaan on jopa väistämätöntä, ja näin lisää näissä tapauksissa ihmisen kärsimystä? Huomaan itsestänikin, että itse asiassa viihdyn erittäin hyvin yksin, aina kun en vain ota mieleen pyöritettäväksi sitä kaikenlaisten lehtien ja asiantuntijoiden toitotusta ihmissuhteiden merkityksestä. Mutta heti jos uskon ajatuksen että äärimmäisessä yksinolossa on jotain vikaa, alkaa ahdistaa, ja sitten ahdistaa seuraavaksi se, että minun pitäisi tehdä sille jotain, vaikka en pohjimmiltaan halua. Oma tapaukseni sentään on siitä onnellinen että jos niin koen, minulla on mahdollisuus yrittää hankkia ihmissuhteita. Kaikilla sitä mahdollisuutta ei ole, ja miltä heistä mahtaa kuulostaa tämä väite että elämä itsessään ei ole merkityksellistä, ellei ole joku jollekin?

Arvot kantavat?

"Eli elämässä tarvitaan arvoja ja arvokkaiksi koettuja asioita, joita elää arjessa todeksi."

"Arvojen laajentaminen. Jos meillä on vain yksi arvo, vaikka työ, asema, 
olympiamitali, oma lapsi tai tietty koulutus, käy huonosti, jos menetämme sen. kun haemme elämäämme monia asioita, joita pidämme arvokkaina, emme putoa koskaan tyhjän päälle. Arvojen todeksi eläminen antaa tarkoitusta elämälle."

Mutta kaikki nuo luetellut asiat ovat sellaisia jotka ihminen voi menettää ja pudota tyhjän päälle. Ihmettelen, mihin tuontapaisia arvoja tarvitsee sinänsä ollenkaan, siis arvoiksi. Miksei vaan nauttia noista asioista silloin kun niitä on, mutta olla kiinnittymättä niihin kovinkaan paljon, ajatella jo alunperin että "katoavaista on mainen kunnia"? Lainaus sen sijaan näyttää suosittelevan rakentamaan elämänsä noille asioille, mutta yrittämään tehdä huterasta rakennelmasta edes vähän tukevamman haalimalla niiksi arvoiksi, joiden läsnä ollessa katsoo elämänsä olevan elämisen arvoista, useamman kuin yhden.

Itse ajattelen, että itse elämä kaikissa sävyissään, iloineen ja tuskineen, voittoineen ja menetyksineen, on itseisarvoisesti arvokasta eikä se tarvitse sen enempää tiettyjen asioiden saavuttamisesta ja omistamisesta oikeutusta arvolleen. Tässä mielessä minua on aina jo hyvin nuoresta asti jotenkin kiehtoneet kaiken menettäneet ihmiset, esimerkiksi sellaiset ns. laitapuolen kulkijat, jotka kuitenkin uusiin elämän viitekehyksiin sopeuduttuaan vaikuttavat varsin leppoisilta. En itsekään tajunnut miksi tykkäsin jutella sellaisten ihmisten kanssa, tyyppien joista useimmat kiiruhtivat ohi toivoen ettei se epäsiisti juoppo vaan minua lähesty, mutta jotenkin minua kiehtoi ajatus että ihminen jolla ei ole mitään siitä mitä itse pidän arvokkaana ja tavoittelen, voi olla noin rento ja hyväntuulinen.

Se elämän tarkoitus, täytyykö sitä miettiä?

"Logoterapiassa siis ajatellaan, että elämän tarkoitus on keskeinen tekijä, joka auttaa jaksamaan. Elämän tarkoitukseksi ei riitä, että itsellä olisi hyvä ja mukava olla."

Kuulostaa minusta vaaralliselta ajattelulta, johon itsekin olen paljon syyllistynyt ja aiheuttanut itselleni tarpeetonta kärsimystä niille ajatuksillani. Oman kolmenkympin kriiseilyni yksi keskeinen kohta oli juuri tuo, että mutta kun minun elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, ei siis mitään erityistä, ja siksi ahdistaa niin maan perusteellisesti. Kieltäydyin huomaamasta asioita jotka olivat hyvin, koska ne olivat mielestäni merkityksettömiä ilman jotain suurempaa tarkoitusta, jotain mystistä juuri minulle tarkoitettua elämänpolkua jonka joskus löytäisin niin että kokisin että no nyt, nyt olen kulkemassa omaa tarkoitustani kohti. 

Onneksi tulin järkiini noista ajatuksista muutamassa vuodessa, ja totesin, että kun koirat ja linnutkin esimerkiksi näyttävät olevan ihan rauhassa ilman mitään muuta tarkoitusta kuin vain olla mitä ne luonnostaan ovat, niin miksei ihminen voisi olla? Ja totesinkin, että voi kyllä, jos ei omassa mielessään aseta itselleen onnellisuuden ehdoksi erityistä tarkoituksen kokemusta. Asiaa vielä auttaa jos ei aseta ehdoksi edes sitä hyvää ja mukavaa oloa, koska sellaistakaan ei kenelläkään varmasti aina ole. 

Minulle siis riittää nykyisin vastaukseksi elämän tarkoituksesta vaikka se kuuluisa "42" tai vaikka "Kanada!" tai "Elämän tarkoitus on elää". Yritän oppia luopumaan tarkoitus- ja arvoajatuksista ja hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Ei siis ainakaan logoterapiaa minulle kiitos ;-)

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Lomalle lomps: alkamassa kuivempi loma!

Eilen oli sitten viimeinen työpäivä ennen kesälomaa ja nyt seuraavat 4 viikkoa lomailen. Tästä onkin tarkoitus tehdä aika erilainen loma kuin aiemmat. Aiemmin kun lomat on olleet aika kosteita, tissuttelua pitkin päivää. Tai siis oikeastaan järkyttävän kosteita, puoleltapäivältä aloitettu tissuttelu ja siitä sitten iltaan asti...

Tissuttelua rannoilla, tissuttelua terasseilla, tissuttelua niityllä kirjaa lukiessa, tissuttelua omassa pihassa, tissuttelua tietokoneella pelatessa, tissuttelua matkoilla... Parina viime vuonna olen suorastaan pelästynyt peilikuvaani sitten kun loman lopun uhatessa olen vähentänyt juomista: tässä iässä kuukauden juomaputki alkaa valitettavasti näkyä naamasta jo aika hyvin, vaikka juominen olisikin tissuttelutyyppistä eikä mitään örinäkännissä olemista. Olen näyttänyt aika lailla samalta kuin muistan Mervi Tapolan joskus oikein huonossa hapessa ollessaan jossain seiskalehden kuvassa näyttäneen: turvonneelta, silmäpussiselta, samean väriseltä iholtaan, vanhalta ja väsyneeltä. Sinänsä kyllä ihme, että muuten kuin liikajuomisen jälkeen en mielestäni näytä erityisen vanhalta tai väsyneeltä muuten, vaikka elintavat on olleet melkoisen karmeat pitkään.

Tänä vuonna minulla ei ole mitään erityisiä suunnitelmia loman suhteen. En ole varannut matkaa minnekään. Mökkeilyäkin tuli harrastettua jo alkukesästä, nyt en aio (minulla ei ole omaa mökkiä joten täytyy aina vuokrata jos haluan mökkeillä). Ajattelin omistaa loman sille, että kohtaan ilman alkoholin juomista sen miltä oleminen nykyisessä elämäntilanteessa tuntuu. Ehkä selvän loman jälkeen tiedän paremmin senkin, mitä asioita elämäntilanteessa koen tarpeelliseksi yrittää muuttaa, esimerkiksi jos yksinäisyyteni käy kovin ahdistavaksi, niin sitten tietää että seuraa pitäisi alkaa etsiä.

Kirjoja varmaan tulee luettua ja tietokoneella pelattua. "Mindfulness for life" kirjan meditaatioharjoituksia aion tehdä 2 kertaa päivässä ja katsoa mitä siitä alkaa tulemaan. Shoppailla vähän vaatteita ja asusteita ja kotiinkin jotain. Uuden aurinkotuolin ainakin tarvitsisin kun rikoin edellisen istumalla yksinkertaisesti valtavalla ruhollani sen päälle ;-) KRÄTS sanoi monta senttiä paksu puurunko ja hajosi. Uskon että se oli sateissa hapertunut vaan, en minä oikeasti niin kovin paljon paina, e-eenhän toki!

Eilen oli loman alkamisen kunniaksi pakko tehdä megamättöpizza johon laitoin paljon luomu-parmankinkkua, puhvelimozzarellaa, cantaloupemelonia ja kirsikkatomaatteja. Join sen kanssa pienen oluen - pizza ja olut vaan kuuluu yhteen jotenkin minun mielessäni, vehnäisen ruoan ja vehnäisen juoman liitto. Pysyin jopa 1500 kcal kalorirajassani silti koska päivällä söin vain kevyen keiton.

Lopuksi vielä hauska ranskalaisen arkkitehti Jean-Jacques Loupin piirros "Beachies" (ai että haluaisin tämän kylppärini seinälle lasitettuna julisteversiona!). Varmaan useimpien mielestä mauton, mutta minusta kaikessa raadollisuudessaan hauska ja sisältää paljon kivoja yksityiskohtia.


torstai 11. heinäkuuta 2013

Jatkoa edelliselle: ajatuksia oman mielen hallinnasta

Viime postauksessa pohdin sitä, miten olen huomannut että toisinaan omassa mielessäni pyörii ihan kummallisia ajatuksia, jotka ahdistavat tai saavat aikaan laihdutus- ja elämänmuutosprojektille haitallisia juomishaluja. Vaikka olen sinänsä pystynyt kohtuullisen hyvin kieltäytymään tämän projektini aikana juomisesta vaikka mieli olisi tehnytkin, jopa yllättävän hyvinkin sikseen että taustalla on pitkä ränni suurkulutusta ihan kunnon viikkomäärillä, niin olisihan se mukavaa, jos jotenkin saisi mieleensä sellaisen rauhan, ettei oma mieli välillä tuntuisi kuin joltain riivaajalta, jonka tehtävä on luoda pahaa oloa ja houkutella lääkitsemään sitä kaljalla. Tässä postauksessa pohdin siis sitä mitä keinoja mielen rauhoittamiseeen voisi olla.

Kemikaalit: päihteet ja lääkkeet

Minulle siis paljolti koko aikuisikäni alkoholi on ollut se aine, jolla olen saanut pyörivän mielen rauhoitettua ja aikaan hyvän olon, vaikka ennen juomista olo olisi ollut ahdistunut tai pitkästynyt. Rauhoittava ainehan se alkoholi on, ja sen se tosiaan tekee: tarpeeton ajattelu pysähtyy ja voi nauttia aistimuksista ja vain ruumiin tuntemuksista nousuhumalassa täysillä. Huono elokuva, jota katsoessa selvinpäin mieli valittaisi että äh, tylsää paskaa, selaa nyt vaikka iPadilla tässä samalla jotain, on pöhnässä ok, koska siihen keskittyy niin täysillä. Mutta alkoholilla on tunnetusti vakavat haittansa, joista itse ensimmäisenä törmäsin tähän kaljamahaistumisongelmaan. Ja ongelmaan ettei muuta elämää sitten ole tullut hankittuakaan, kun iltojen hilpeät nousuhumalat on riittäneet elämänsisällöksi.

Toki olisi mahdollista saada mielialaansa myös asiallisia ja vähemmän haitallisia lääkkeitä ihan reseptillä, mutta minusta tuntuu ettei oma tilanteeni ole kuitenkaan niin paha että sitä tarvitsisin. Haluan selvittää ongelmani itse, jos (ja uskon että kun) se on mahdollista.

Terapiaa?

Moni käy nykyään terapiassa, vaikkei kovin vakavia ongelmia olisikaan, ja mitä olen seuraillut ihmisiä jotka niissä käy, tulokset on kovin vaihtelevia. Jotkut  oikeasti hyötyvät, sitten taas on niitäkin jotka entistä enemmän tuntuvat juuttuvan vatvomaan menneisyyden luurankokaappeja ja tuomitsemaan itsensä entistä syvemmin siihen ettei millekään voi mitään (ainakaan ennen huomattavaa määrää lisäterapointia) koska lapsuus tai jotkut elämänkokemukset. Näistä viimemainituista tulee usein terapiaturisteja, jotka kiertävät erilaisten koulukuntien ja terapiatapojen terapioita, joka kerta uskoen että NYT löytyi se juttu mikä auttaa minua, ja kertovat innoissaan vapautumisentunteista joita ovat kokeneet terapiassa - kunnes ihan pian he taas vatvovat niitä samoja ongelmia kuin ennen viimeisintä terapiaakin.

Vaikka minulla ei ole tosiaan mitään terapioita yleensä vastaan, niin tässä tilanteessa omalla kohdallani en taida sellaista harkita. En koe ongelmiani tarpeeksi pahoiksi ja toisaalta näen arvoa siinäkin, jos ne saisi itse selvitettyä. Jo se, että tuntisin kohtuuttoman vaivalloiseksi ottaa selvää millaiselle terapeutille pitäisi mennä ja käydä säännöllisesti terapiassa, kertoo ettei minulla ole oikein halua tai tarvetta terapialle.

Tekemistä niin paljon ettei luppoaikaa ajatusten pyörimiselle jää?

Tämä tuntuisi luonnolliselta ratkaisulta tavallaan. Että jos minulla ne piinaavat ajatukset ja juomishimo vaivaavat kerran silloin kun minusta on tylsää eikä mitään erityistä ajateltavaa tai tehtävää, niin mikseipä korvata luppoaikaa vähemmän haitallisella tai jopa hyödyllisellä tekemisellä kuten vaikka urheilu, muut harrastukset, matkustelu. Osin tuo varmaan onkin ratkaisu, koska kieltämättä, elämäni on vähän tyhjää ulkoisellakin tasolla nyt kun entinen sisältö eli kaljoittelu on siitä pois mutta ei vielä mitään uutta tilalla.

Toisaalta en halua juosta pakoon omaa mieltäni, tulla riippuvaiseksi jatkuvasta toiminnasta ja tekemisestä että saisin pidettyä itselläni hyvän tai siedettävän olon. Lisäksi haluaisin tuntea itseni paremmin, ymmärtää mistä ne sellaiset ajatukset tulee ja millainen ötökkä mieli yleisesti on, ja sitä ei erityisemmin edistä se että touhuaisin niin paljon että kaikki huomio keskittyisi ulkomaailmaan oman mielen sijaan.

Mindfulness / meditaatio?

Tämän vinkin sain viime postauksen kommenteista. Hainkin heti kirjastosta aiheeseen liittyen kirjan tutkittavaksi. Myönnän junttiuteni siinä, että olen pitänyt tuollaista vähän hörhöjen hommana. Itselläni ei ole oikeastaan lainkaan henkisiä tai hengellisiä uskomuksia enkä ole sellaisesta ollut kiinnostunutkaan. Meditaation olen liittänyt idän uskontoihin ja yleiseen henkiseen hörhöilyyn jossa pitäisi samalla uskoa omituisia uskomuksia ties mistä chakroista tai energioista tai jopa etsiä joku valaistunut guru jonka ohjeita pitää noudattaa koska hän sanoo olevansa valaistunut (minä en ole oikein koskaan edes uskonut koko valaistumisen käsitteeseen). Ei kiitos minulle sellaista.

Mutta mindfulness näyttää olevan mahdollista ihan ilman minkäänlaisia hengellisiä viitekehyksiä. Ja se keskittyy juuri siihen mitä kaipaan, oman mielen toiminnan ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Kuvan kirjassa kehotetaan aloittamaan harjoittelu vain niin, että 5 minuuttia kahdesti päivässä tekee valitsemaansa keskittymisharjoitusta, esim. keskittyy vaikka kehoonsa osa kerrallaan tai hengitykseensä. Aion alkaa tätä kokeilla heti, 5 minuuttia ei voi olla liikaa edes pitkästymisherkälle yksilölle kuten minä! Ja tavoite on yksinomaan läsnäolo mielen harhailematta muualle kuin valittuun kohteeseen, ei tarvitse tavoitella mitään henkisiä kokemuksia saati valaistumista. Todella lupaava löytö tämä mindfulness :)

Mutta huomasin myös että jo itse tarkkailu auttaa


Loppuun vielä tällainen huomio, että kun päätin alkaa seuraamaan mitä mieleni ja tunne-elämäni oikein touhuaa, niin se itsessään on vaikuttanut yllättävän paljon. Ilman tarkkailemista olisin vain mennyt niiden nousevien ajatusten ja tunteiden, esim. vanhojen mokien muistojen ja niitä seuraavien korventavien häpeäntunteiden mukana ja uskonut että voi hitto kun olen nolo ja ahdistaakin taas, kun taas tarkkailevana voin todeta ihan rauhassa että mielenkiintoista että mielessä pyörii itsestään tuollaista vaikka en pyri ajattelemaan mitään. Se on oikeastaan aika erikoista että minussa on sillä lailla kaksi tasoa, että pystyn samaan aikaan ajattelemaan ja tuntemaan jotain ja toisaalta katselemaan sitä kuin ulkopuolelta. Yhtä aikaa olemaan yhdellä tasolla ahdistunut ja levoton ja toisella tasolla aivan täysin rauhallinen. Onko minun oikeastaan edes tarvetta saada sitä ajattelua kuriin, jos kerran voin myös suhtautua siihen kuin johonkin taustalta kuuluvaan moottoritien ääneen, josta ei niin tarvitse välittää vaan sen voi ottaa vaan faktana että tuollaista taustamelua nyt on mutta sen kanssa voi elää? Nyt kun loma alkaa ensi viikolla, aion jatkaa tarkkailua ja katsoa mitä siitä seuraa!

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Pohdintaa pyörivistä ajatuksista, levottomuudesta ja juomishimoista

Tänään taas tällainen pohdiskelevampi postaus. Herätteen tähän kirjoitukseen aiheutti toissapäivänä koiralenkillä käynyt tapaus, joka ei oikeastaan ole minulle edes kovin epätavallista. Kuljeskelin siellä pitkin kävelytietä tietoisesti ajattelematta mitään erityistä tai erityisemmin kiinnittämättä huomiota ympäristöönkään, koska se on sitä samaa tuttua maisemaa mitä näen joka päivä. Yhtäkkiä mieleen tuli tapaus lapsuudesta: minut oli valittu esittämään laulu jossain koulun tilaisuudessa, mutta siinä yleisöä katsoessani tulikin paniikki, en saanut ääntä ulos suustani ollenkaan, ja niin tuli itku ja ryntäsin takaisin paikalleni. Tähän ajatukseen reaktiona sanoin voimakkaan häpeäntunteen vallassa ihan ääneen: "olen tyhmä, TYHMÄ, TYYYH-MÄ". Luulin olevani yksin, mutta heinikosta kävelytien vierestä kuuluikin yskimistä. Siellä oli joku ilmeisesti viltillä aurinkoa ottamassa. Oi taivas sitä häpeäntunnetta: mitähän se ajattelee? Että olen joku umpihullu ämmä joka puhuu yksikseen, ja vielä kiihtyneesti tuollaista tyhmäjuttua? Täytyisikö minun muuttaa pois koko alueelta koska pian kaikki tietää että olen hullu enkä kestä sitä häpeää?

...sitten päätin alkaa enemmänkin tutkia, mitä mielessäni tapahtuu silloin kun en tietoisesti tee tai ajattele mitään

Huomasin, että oli itse asiassa aika erikoista, että miten joku lapsena tapahtunut esiintymisen epäonnistuminen tuli juuri silloin edes mieleeni, siinä kauniina päivänä kävelytietä kulkiessani, ja miksi se aiheutti minussa niin voimakkaan reaktion, kun järkevämpää olisi ollut hymyillä muistolle ja ajatella, että lapsihan minä vasta olin, ja lapsille sattuu tuollaista joskus että jännittää liikaa. Sen sijaan haukuin itseäni siinä tyhmäksi ihan ääneen asti, selvästi kiihtyneessä mielentilassa.

Otin siis asiakseni oikein seurailla, mitä mielessäni liikkuu, kun en ole erityisesti keskittynyt ajattelemaan jotain tai tekemään jotain, siis silloin kun mieli on tavallaan vapaalla, automaattiohjauksella. Toisinaan mieli on ihan hiljaa, mutta aika usein siellä myös käy jatkuva sisäinen itsepuhelu, ja sen itsepuhelun sävyistä ja sisällöstä olin nyt kiinnostunut. Ja se mitä olen nyt havainnut, on melkoinen järkytys. Sehän on ihan hullua oikeastaan, ja sen vastaista mitä tietoisesti ajatteleva minä arvostaa ja ajattelee elämästä. Seuraavanlaisia ajatuksia esimerkiksi havaitsin pyörivän päässäni kuin vanhat levyt:
  • Ikivanhoja, pääosin häpeän- ja syyllisyydentunteita aiheuttaneita tapahtumia nousee mieleen, ja kun niitä nousee mieleen, tunnen häpeän tai syyllisyyden yhtä voimakkaasti kuin se tapahtuma olisi juuri oikeasti tapahtunut. Sitten sisäisessä puheessa torun ja haukun itseäni niistä mokista, jotka voi olla tehty tai tapahtuneet jopa 30 vuotta sitten.
  • Välillä taas märehdin kaikkia niitä asioita jotka mielestäni on huonosti elämäntilanteessani, erittäin pessimistisellä asenteella tyyliin millekään ei voi  mitään ja kaikki on lopullisesti huonosti. Tähän ajatteluun saattaa liittyä toisia kohtaan kateellista ajattelua: "kaikilla muilla on paremmin".
  • Välillä fantasioin ihan erilaisesta elämästä. Näissä fantasioissa saatan olla kuuluisa ja ihailtu, tai mielettömän kaunis ja älykäs, tai jonkun superkomean ja rikkaan miehen vaimo. Yllättävintä on, että näissä fantasioissa tärkein osa tuntuu olevan, että muut ihmiset kadehtii ja ihailee minua, ei itse sen fantasiaelämän sisältö - esim. ei niinkään se millaista olisi elää jos olisi rajattomasti rahaa, vaan se, miten muut kadehtisivat minua. Siitä tuo sisäinen puhuja saa kicksinsä, muiden arvioista. Tämä on hyvin päinvastaista kuin tietoisesti ajatteleva minä: tietoisesti ajattelevana en välitä juurikaan siitä, mitä muut minusta ajattelee, enkä esim. ole koskaan haaveillut rikkaudesta tai kuuluisuudesta.
  • Välillä taas fantasioin olevani arkielämäni supersankari. Töissä on tulossa katastrofi, mutta Teräs-Plussapallo tulee ja pelastaa. Lapsi on jäämässä auton alle mutta TP ehtii oman henkensä uhalla avuksi. Lisäksi en ole oma sosiaalisesti kömpelö ja töksähtelevä itseni, vaan mielettömän sujuva ja energinen henkilöhahmo, jota kaikki kunnioittaa.
  • Ja kaupan päälle vielä pyöri mielessä pelkoja siitä, mitkä asiat voivat mennä huonosti lähi- tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Mieleni kehittää oikein elokuvamaisia näkymiä tulevaisuudesta jossa kaikki on huonosti ja minulla ei ole mitään. 

... ja tämä mielen automaattitoiminta aiheuttaa levottomuutta


Levottomuus tuntuu tulevan montaa tietä. Nuo vanhat häpeät ahdistavat ihan itsessään, kun kerran mieli ja keho reagoivat niihin ihan samoin kuin silloin aikoinaan kun ne muistojen asiat todella tapahtuivat. Minulle ei siis riitä että koen ne häpeät ja syyllisyydet joihin on syytä tänään, vaan täytyy näköjään kaivaa menneisyydestäkin tongittavaksi 39 vuoden paskatunkion sisältö - ei ihme jos olo alkaa tuntua siltä että on huono ihminen kun noita ajatuksia päivistään melko suuren osan pyörittää. Ja toki myös tulevaisuuden uhkakuvien miettiminen ahdistaa, tai sen mikä nykyhetkessä on huonosti. Esimerkiksi olisin voinut nauttia kauniista kesäpäivästä ja lintujen laulusta vailla huolen häivää, jos mieleni ei olisi päättänyt tuoda vatvottavaksi juuri silloin asioita kuten yksinäisyys, työn epätyydyttävyys jne. joille en siinä hetkessä edes voisi tehdä mitään. Olin ihan onnellinen, ennen kuin ne ajatukset pomppasivat mieleeni - niiden jälkeen tunsin hetkessä itseni kyllästyneeksi ja masentuneeksi.

Sen sijaan nuo periaatteessa myönteiset voimafantasiat on monimutkaisempi juttu. Ajattelin ensin, että ne on hyvä vastavoima tuolle ylipessimistiselle ajattelulle, mutta sitten tajusin, että nekin oikeastaan ylläpitävät ahdistusta, koska koko ajan minä tiedän, että en ole oikeasti sitä mistä fantasioin, eikä minusta edes tule eikä voi tulla sellaista koska ne mielikuvat on epärealistista supersankaritasoa. Lisäksi on aika epätervettä fantasioida ihmisten ihailusta eikä hyvästä elämästä itsessään: esim. rakkaussuhteesta fantasioiminen olisi ok, mutta jos fantasia onkin miten ihmiset kadehtii miestä ja suhdetta, niin ei se ihan tervettä ole. Varsinkin kun tosiaan todellinen, tietoinen minä ei edes pidä ihmisten huomiosta ja haluaa elellä rauhassa taviksena.

... ja levottomuus taas aiheuttaa halun juoda kaljaa tai ahmia ruokaa

Huomasin jo silloin kun se alkuperäinen itseni tyhmäksi ääneen haukkuminen tapahtui, että heti seuraava ajatus voimakkaasta häpeäntunteesta oli, että nyt vituttaa, nyt pitäisi saada kaljaa. Ajattelua enemmän seurattuani olen huomannut, että tuon omituisen ajatusmyllyn tuottama pieni mutta usein esiintyvä peruslevottomuus on oikeastaan se asia, mihin olen olutlääkitystä paljon käyttänytkin (olen tosin käyttänyt sitä myös ihan siksi, että nousuhumala tuntuu kivalta, mikä on paljon terveempi syy). Voisihan sitä tosin myös lääkitä vaikka menemällä tilaamaan tuplalihakebabin ja vetämällä päälle levyn suklaata - ähky ja pieni pahoinvointikin vievät tehokkaasti huomion pois epämääräisen tympäisevästä ja levottomasta olosta.

En tiedä onko muilla ihmisillä juurikaan tällaista, vai olenko minä ainoa niin hullu että oma mieleni on toisinaan oma viholliseni. Toisaalta minun onneni kuitenkin näyttää olevan, että nyt elämäntapamuutoksen myötä niin päätettyäni, pystyn kyllä varsin hyvin kestämään sen levottomuuden ilmankin tavanomaista etanolilääkitystäni, huomaamaan mieleen hiipivät juomahimot ja sanomaan niille EI. Minua voi kyllä vituttaa, mutta useimmiten kestän sen kumminkin ja sitten se menee taas ohi.

Seuraava heräävä kysymys tietysti on, että voiko tai edes pitäisikö tuolle ajastusten pyörimiselle tehdä sitten jotain ja jos, niin mitä? Siitä aiheesta pohdintaa seuraavassa postauksessa :)


lauantai 6. heinäkuuta 2013

Oman tyylin etsintää

Tässä päätin että ostaisin pari uutta asiallisempaa laukkua, mutta ongelmaksi tuli, että millaisia, että mikä on tai tulee olemaan se minun tyylini, johon niiden pitäisi sopia. Tähän asti tyylini on ollut farkut tai puuvillahousut, ja T-paita kesällä tai villapaita talvella. Eli ei oikein minkäänlaista tyyliä.

Päätin siis selailla erilaisia nettikauppojen valikoimia ja poimia kuvakansioon kuvia vaatteista joista vaistomaisesti pidän, ja katsella muodostuisiko niistä jonkinlainen käsitys tyylistäni - vai käykö niin, että mitään omaa linjaa ei ole. Valitsin sellaisia joita voisi hankkia kun olen painotavoitteessani, miettimättä siitä näyttäisivätkö ne tällä hetkellä vielä päällä huonoilta.

Ja kyllähän näistä jonkinlainen tyyli minusta hahmottuu. Minulle ei-ei näyttää olevan kaikki pieni, söpö, pörröinen, röyhelöinen, hennon värinen ja viehätyn taas selkeistä linjoista, musta-valkoisesta tai vahvoista väreistä ja melko klassisista muodoista.

Ylin mekko DKNY, laukku Furla, kengät Anna Field ja alin mekko Amor & Psyche.

Ylin jakku Sass & Bide, kengät Tamaris, laukku Tuscany Leather ja mekko Uta Raasch.

Mekko Anna Aura, ylemmät kengät Fly London, alemmat Cassis, jakku Moschino

Ylin mekko DKNY, laukku Blugirl, kengät Vagabond, alin mekko Desigual
Paita Escada, laukku Benetton, kengät Mai Piu Senza ja tunika Desigual

Toppi Basler, jakku SportAlm, nahkatakki Sly010 ja mekko SportAlm
Paita ylhäällä Uta Raasch,  muut Anna Aura

torstai 4. heinäkuuta 2013

Pessimistin eläinlääkärikäynti

Ennen loukkaamista mökillä
Mammakoira oli ontunut mökkireissusta asti, joskin koko ajan lieventyen joten olin jo ajatellut että paranee itsestään enkä ollut vienyt eläinlääkäriin. Eilen kuitenkin tilanne huononi huomattavasti. Kun koira yritti hyppiä 2 matalaa rappua, jotka on ulko-oveni edessä, se kipeän takajalan ikään kuin pettäessä levisi rähmälleen rapuille ja hyppi kolmella jalallakin taas. Pakkohan se oli tilata aika eläinlääkärille, ja sain ajan onneksi jo täksi päiväksi klo 9.

No, vanha koira, jalka petti kokonaan, se on menoa nyt, ajattelin minä. Googletin syitä koiran ontumiselle ja jalan tai takapään pettämiselle ja tulin entistä varmemmaksi että jotain parantumatonta ja kauheaa se on, ja erittäin tuskallistakin silminnähden. Syötin sille sen viimeisen elinpäivän kunniaksi herkkuja, enkä saanut yölläkään nukuttua asian takia. No, aamulla sitten lähtö eläinlääkäriin. Hiuksia laittaessani mietin, että enpä viitsikään laittaa ripsiväriä, kun sitten kun koira on lopetettu, itken kuitenkin sen poskille. Ja ai niin, täytyy ottaa nenäliinoja taskuun.

Eläinlääkärillä odottaessani odotushuoneessa koiran tutkimista mietin, että saisinpa itseni pidettyä kasassa koiran lopettamisen jälkeen kunnes olen maksanut laskun, koska minä en valitettavasti osaa itkeä sillä lailla asiallisesti, että muutama kyynel vaan vierisi kasvoille, vaan minä itken kuin koliikkinen pikkuvauva: naama tulipunaisena ja vääntyneenä, suu auki, ja koko naama kyynelistä märkänä, kykenemättä lopettamaan tai puhumaan edes. Ei sellaista haluaisi vieraiden ihmisten edessä tehdä. Ja mitenhän selviän työpalaverista, en voi oikein olla tänään pois kun siitä miten saan asiakkaat vakuutettua toteutussuunnitelmiemme järkevyydestä ja kustannustehokkuudesta, voi olla kiinni itseni lisäksi monen muunkin ihmisen laskutettavan hyvän projektityön saanti pitkäksi aikaa; kamalaa, jos alan vollottaa asiakkaiden edessä... Olisi se noloa, naisista alalla kun on muutenkin ennakkoluuloja ja sitten naisasiantuntija olisi nyyhky itkupilli... Mietin myös, millaisen muistokirjoituksen teen tänne blogiin ja millaisia kuvia valkkaan siihen: ainakin pentukuvia täytyy vanhalta koneelta hakea, ja varmaan niitäkin joissa koiralla itsellään on pentue, ja jos joku näyttelykuvakin jossa koira on tupeerattuna ja laitettuna. Ai niin se tuhkaus - pitäisikö ottaa joukkotuhkaus vai yksilötuhkaus, ehkä joukko, kun en ole oikein koskaan ollut niitä joille joku tuhka-astia kirjahyllyssä olisi jotenkin tärkeä muisto lemmikistä, pikemminkin se on vähän creepy, selkäpiitä karmivaa että säilyttäisin jotain kuollutta ruumista, vaikkakin tuhkamuodossa, kotonani. Tänään kyllä vedän kännitkin perkele vieköön, kai nyt on sentään oikeus...Ja sitten itken oikein urakalla puhdistavaa känni-itkua ja oikein ryven ja kierin surussani, kunnes en enää fyysisesti jaksa itkeä enempää. Niin olen selvinnyt parisuhde-eroista ja lähisukulaisen kuolemasta, ja niin selviän tästäkin.


"Tuo mun emäntä on kyllä vähän höperö..."
Näissä mietteissäni kun olen niin eläinlääkäri tulee tutkimushuoneesta, ja ilmoittaa, että siltä koiralta on  löytynyt syvälle asti uponnut oka tai tikku siitä jalasta jota se on ontunut. Sen ympärillä on tulehdusta jonkin verran. Tikku on mennyt sisään polkuanturoiden välistä ja painunut syvemmälle koiran astuessa jalalle, kunnes sitä ei ole enää tuntunut siellä tassunpohjassa lainkaan. Siis mitä - tikku? Eikö luusyöpä, toivottoman pitkälle edennyt nivelrikko, iso murtuma, ristisiteet irtikatkipoikki polvesta - siis joku niistä kauheimmista mitä eilen googlaamalla löysin ja mitä ei ainakaan tuonikäiseltä voi enää hoitaa? Siis oikeasti vaivainen tikku, ja lisäksi eläinlääkäri kertoo jo poistaneensa sen ja antaa mukaan lääkkeitä tulehdukseen ja kipuun. Viikon päästä koira on kuulemma ihan entisellään, ja onkin hyväkuntoinen ikäisekseen. Eli siis lopettajaiset on tällä kertaa peruttu, mutta tulipahan taas pessimistisen pahimman olettamistaipumukseni takia kieriskeltyä puoli vuorokautta synkissä ajatuksissa ihan turhaan!

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Rumuus - nykyajan uusi elintasosairaus

Luinpa tässä Hesarista mielenkiintoisen artikkelin rumuuden kokemuksesta nykyajan elintasosairautena, ja tämä postaus on pohdintaa sen pohjalta. Artikkeli löytyy  täältä .

Kollektiivisen itseinhon aika

Sellaiseksi kutsuu artikkelissa nykyaikaa kulttuuriantropologi Taina Kinnunen. Se on minusta aika hyvä ilmaus ajalle, jossa tosiaan rumuus, vanhuus tai ylipainoisuus koetaan lähes sairauksiksi tai ainakin ongelmiksi joihin pitäisi löytää ratkaisu (plastiikkakirurgiaa! meikkejä! botoxia! ryppyvoiteita! laihdutusmetodeja!) ja joita ei tule hyväksyä luonnollisiksi asioiksi. Ja koko ajan tulee lisää näitä asioita joihin jokaisen naisen tulisi naistenlehtien mukaan kiinnittää huomiota ja näin lisätä itselleen huolia ja ulkonäköön käytetyn ajan ja/tai rahan määrää.

Sain joskus lahjatilauksena Kauneus&Terveys-lehden, mutta totesin jo parin numeron jälkeen, että se on minulle erittäin epäterveellistä luettavaa, koska siinä juuri oli noita juttuja joista "löysin" taas lisää kamalia ulkonäkövikoja itsestäni. Esim. eräässä numerossa nainen jonka hampaissa ei minusta ollut ennen-kuvissakaan mitään vikaa, mainosti kuinka elämä muuttui kun otti valkoiset kuoret hampaisiinsa, kun nyt uskalsi taas hymyillä (meidän kuorettomien pitäisi varmaan suosiolla peittää suu kädellä jos hymyilyttää). Ja toisessa oli testattu joitain kalliita kiinteyttäviä kasvohoitoja, jotka kuulemma ovat tietyn iän jälkeen ihan välttämättömiä. Suuri osa jutuista tuntui keskittyvän aiheeseen "näin teet itsestäsi ja elämästäsi paremman parantamalla ulkonäköäsi". Vaan kun en tahdo!


Miksi kaduilla on niin harvoin suohirviöitä, mutta peileissä usein?

Kyse on yleensä nimenomaan itseinhosta, eikä yleisestä kriittisyydestä ulkonäköpiirteitä kohtaan. En nimittäin ainakaan minä juurikaan näe kun kaupungilla kuljen, muita rumia naisia. Samaa olen kuullut muilta jotka kokevat itsensä rumiksi, että he eivät ole ollenkaan niin kriittisiä toisten ulkonäköä kohtaan kuin omaansa. Jos oikein yritän muistella koska olen nähnyt mielestäni ruman naisen, ei tahdo tulla mieleen. Ja jos tuleekin, niin kyse ei ole varsinaisesta rumuudesta vaan esimerkiksi epäsiisteydestä (spurgunainen oksennus rinnuksilla) tai sairauden aiheuttamasta ulkonäkömuutoksesta tyyliin häijyn näköinen märkivä ihottuma. Ei tavalliset, terveen näköiset ihmiset minusta koskaan ole rumia. Niin, siis paitsi se peilissä näkyvä. 

Jotain syvempää ongelmaa tuohon siis on liityttävä kuin se, että olisimme yleisesti ottaneet kriteereiksi hyväksyttävälle ulkonäölle jotkut photoshopattujen mallien ja filmitähtien kuvat. Miksi olemme ottaneet ne kriteereiksi vain itsellemme? Ja miksi yleensä ulkokuori on saanut niin valtavan merkityksen mielessämme, nyt aikana jolloin naisetkin kouluttautuvat pitkälle ja koulussa myös tytöt laitetaan keskittymään oppiaineisiin, ei sieviltä näyttämiseen ja miesten hurmaamiseen?

Onko ihmislaji oikeasti sellainen, että kun ei ole oikeita ongelmia, oikeaa olemassaolon taistelua, niin ongelmia tehdään itselle vaikka tikusta? Kun ei ole sotaa eikä nälkää eikä sortoa, niin emme kai ihan onnellisiksi voi heittäytyä, vaan meidän täytyy sitten murehtia siitä vaikka, että emme ole ulkoisesti täydellisiä!

Valitettavasti vaatimukset ei rajoitu yksilöön itseensä

Kaikki olisi suhteellisen hyvin, jos ongelma olisi ainoastaan se, että yksilö on aivopesty uskomaan, että hänen ulkonäkönsä on ongelma. Ainakin, jos kyse olisi lähinnä poikkeuksellisista, vähän neuroottisista ihmisistä, samaan tapaan kuin anorektikko luulee olevansa lihava vaikka on sairaalloisen laiha. Voisin sanoa vaikka, että ok, minulla on ongelma, kun luulen että a) olen kauhean ruma ja b) että sillä muka on jotain väliä vaikka olisinkin. Sitten hakisin ongelmaani apua vaikka terapiasta ja jatkaisin elämääni "happily ever after".

Mutta kun valitettavasti meille syötetään jatkuvasti tälläkin hetkellä näitä odotuksia ja vaatimuksia ulkopuolelta. Olen lukenut jopa Taloussanomista juttuja, joissa naisella esimerkiksi painon sanotaan vaikuttavan työllistymiseen ja palkkatasoon. Erilaisissa lehdissä nykyisin hoikkuus ja jopa meikkaaminen yhdistetään "itsestään huolehtimiseen ja siisteyteen", ja ilmeisesti myös työhönottajat ovat omaksuneet tätä asennetta. Deittimaailmassa vasta voi kovat lait ollakin, siellä itseään normaalipainoiseksi sanova normaalipainoindeksin puolivälissä oleva nainen voi kuulla deittikumppanilta syytöksen, että miksi väitit olevasi normaalipainoinen, kun kerran olet selvästi pyöreä! 

Osattiin sitä ennenkin - ihanteet vaan oli erit!
Ja härskeimmin mainostavat plastiikkakirurgisia palveluita tarjoavat, esim. Nordströmin plastiikkakirurgisen sairaalan mainosteksti on: "Leikkauksen tarkoituksena on saada asiakas siihen kuntoon, että hän voi mennä esimerkiksi työpaikalle tai kouluun ilman häpeää tai kiusaamisen kohteeksi joutumista." Siis nytkö jo hyväksytään kiusaajien etiikka, jonka mukaan kiusaaminen on oikein, jos kiusattu on vääränlainen, ja kiusatun on velvollisuus pyrkiä muuttamaan itsensä sellaiseksi, että kiusaamisen syyt poistuvat?! Ei jumalauta, kyllä ihmisen pitäisi voida mennä ihan itsensä näköisenä ilman leikkauksia töihin ilman pelkoa kiusaamisesta ja häpeästä! Jos näin ei ole, kiusaajat pitää panna kuriin, eikä painostaa kiusattua parantelemaan ulkonäköään leikkauksilla!

Tehdäkö myönnytyksiä ajan hengelle vai taistella vastaan? 

Hesarin jutun luettuani tuli hieman ahdistava olo, koska tämä minun elämänmuutokseni, alkoholinkäytön vähentämistä lukuun ottamatta, keskittyy ulkoisiin asioihin, painoon ja tyyliin. Eli olenko itsekin suostumassa hiljaa siihen mitä pohjimmiltaan vastustan, siihen että naisen täytyy edes kelvatakseen (työelämässä, parisuhteissa, ihmisenä yleensä) olla laiha ja viehättävän näköinen? Kun oikeasti unelmani olisi maailma, jossa suhde ulkonäköön olisi yhtä rentoa kuin tuttujen kesken mökillä: voisi näyttäytyä saunapuhtaana missä vaan ja niine läskimakkaroineen jotka nyt on, eikä kukaan hyväksyisi minua vähemmän sen takia.

Toisaalta vaikka moni minut reaalimaailmassa tunteva voi luulla että olen ollut tosiaan rento itseni hyväksyjä, niin faktahan on että olen oikeasti niellyt ne ulkonäköihanteet karvoineen päineen jo nuorena, minä vaan olen todennut omassa tapauksessani niiden olevan niin saavuttamattomia, että olen luovuttanut, sanonut että pitäkää tunkkinne perkele, minä olen sitten ruma kun en muuta voi! En siis ole asiassa yhtään parempi kuin ne jotka ovat käyttäneet paljon aikaa ja rahaa ulkonäkönsä parantamiseen: he ovat vain optimistisempia.

Sen tiedän, että en halua osallistua mihinkään ulkoiseen kilpavarusteluun, jossa minun täytyy vielä korjata asia x että olen riittävän hyvä (ja näitä asioita riittää loputtomiin). Se, onko mahdollista tulla hoikemmaksi ja hieman tyylikkäämmäksi ilman, että uhrautuisi pinnallisuuden alttarille, jää nähtäväksi. Toivon kovasti, että se on mahdollista.