perjantai 28. huhtikuuta 2017

Stressin hyvä puoli: taidan olla päässyt vitkastelutaipumuksesta

Olen täällä joskus valittanut, että olen toivoton asioiden viime tippaan jättäjä (ns. procrastinator). Töissä se on esimerkiksi tarkoittanut sitä, että jos mulla on kolme viikkoa aikaa hommaan, niin ekan viikon vetelöin, toisella viikolla alan vähän ahdistua siitä että pitäisi alkaa tehdä mutten pysty aloittamaan, ja sitten vasta muutama päivä ennen deadlinea iskee paniikki, että nyt on pakko, ja on pakko tehdä yötä päivää.

No, nyt on pitkään ollut työtilanne sellainen että ei ole pienintäkään mahdollisuutta selvitä hommista kolmessa päivässä ennen deadlinea, vaan paniikkimoodi on ollut päällä koko ajan. Ja kas kummaa: minä PYSTYNKIN tekemään töitä joka päivä, mitä en edes uskonut mahdolliseksi. Taidan vaan olla tyyppi joka tarvitsee ihan julmetun henkisen paineen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mikä on sinänsä ikävää että eihän jatkuva painetila mukavalta tunnu.

Painonhallinnan suhteen on taas kyllä vähän mañana-vaihteelle mennyt

Eli joka päivä ajattelen että joo, huomenna aloitan terveellisemmän elämän, mutta syystä x, y, z tai ö vielä tänään kyllä tarvin hampurilaisaterian tai six-packin kaljaa tai muutaman tölkin energiajuomaa. Nykyinen projekti loppuu 9.6, mutta en kyllä haluaisi siihen asti elää kaljalla ja pikaruoalla, kun alkaa pelottaa että sillä voi jo olla vakavampiakin seurauksia kuin pelkkä painon nouseminen. 

Kai tässä täytyy semmoiselle AA-tyyppiselle linjalle lähteä että en tee pitkän ajan päätöksiä vaan kunakin päivänä pidän huolen vain siitä päivästä. Tänään en aio ostaa alkolijuomia. Tänään en aio mässätä kohtuuttomasti. Vain tätä päivää koskeva päätös ei ahdista niin paljoa kuin pitkän ajan kieltäymyksen ajatus. Mutta saa nähdä miten käy, että mitä jos huomenna en enää haluakaan päättää olla juomatta tai mässäämättä :D 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Heräteostos pitkästä aikaa: uusi auto

Olen kyllä jo vuoden verran miettinyt auton vaihtoa kun nykyinen auto on vuosimallia 2009, silloin uutena ostettu. Olen ollut pahasti kiintynyt sporttiseen kaksioviseen autooni, ja kun järkevän hintaisia (max 35 - 40 000 euroa) samantyylisiä ei ole ollut oikein markkinoilla, muodin ollessa katumaasturi- ja tila-autotyyliä, olen pitänyt vaan vanhaa autoa vaikka olen tiennyt että kohta sillä ei ole enää mitään vaihtoarvoa ja vikojakin alkaa väistämättä tulemaan.

Välillä olen haluttomasti selannut tavanomaisten automerkkien nettisivuja tai mainoksia ja todennut, että plääh, ei mitään mikä kiinnostaisi yhtään, ei sellaisella hintaa minkä olen valmis autoon käyttämään. Varsinaista urheiluautoa en ostaisi muuta kuin sitten jos olisi rahaa niin ettei ns. paskalle taivu, että sillä ei ole mitään väliä heittääkö sata tonnia sinne tai tänne. Isoa velkaa sellaisen hankkimiseen en tosiaan halua.

No, tänä viikonloppuna avatessani verkkohesarin sieltä ponnahti sitten esiin Autoverkkokauppa.fi mainos. Korko 0% rahoitukselle, ja voisi heti pyytää tarjouksen omasta vaihtoautosta. No, minähän katselen, ja ihan piruuttani kysäisen mitä vanhasta autosta vielä saisi vaihdossa. Vaan impulsiivinen ihminen kun olen, niin eihän se siihen jäänyt että olisin vaan katsonut mitä vaihtoautosta saa, vaan kun siitä tuli vastaus, aloin selata uusia autoja ja lopulta päädyin tilaamaan sellaisen :D Oikeasti koeajamatta edes, vain koska lopulta vuosien jälkeen löysin coupe-mallisen auton joka miellyttää silmääni ja kun nyt kerran oli jo vaihtoautostakin pyydetty sitova arvio. Minulla nämä impulssiostot on näköjään vähän eri luokkaa kuin että tilasin vähän harkitsematta vaatteita nettikaupasta :D

Tämmöinen alla olevien kuvien mukainen kärry mulle sitten nyt tulee 14 vuorokauden kuluessa. Hän onpi Hyundai Ionic hybridiauto, värissä "Marina Blue". En olekaan ennen ajanut hybridillä, eli autolla jossa osa tehosta syntyy sähkö- ja osa perinteisellä polttomoottorilla. Saa nähdä kuinka järkyttynyt olen sen tehottomuudesta kun tähän asti olen ajanut paljon sporttisemmalla bensakoneautolla. Mutta tehty mikä tehty, ja sen kanssa nyt sitten eletään.





On se vähän kesymmän näköinen kuin tämä nykyinen sitikka, mutta kun valitettavasti ei enää saa samanlaista kuin vanha, tai mitään vastaavaa....


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kohta ollaan ei-neuvolassapunnittavien sarjassa

Meikäläinen on pitkään ollut täysin heittänyt pyyhkeen kehään tuon painoasian kanssa. Ei jaksa, ei motivoi, ei oikeastaan kiinnosta. Mutta pahus kun silti se ottaa päähän kun tekee uusia ennätyksiä painossa ylöspäin :(

Olen projektissa tanskalaiselle firmalle ja olin tässä pari viikkoa työmatkalla. Sen nyt tiesi mitä se oli: kaljaa, mättöruokaa, ei vahingossakaan mitään terveellistä kuten hedelmää tai vihannesta suuhun koko aikana. Lopputulos: ensimmäistä kertaa elämässäni vaaka näytti yli 90 kg kun palasin kotiin :-o

Nyt muutama päivä toivuttu ja paino on "enää" 88.1 mutta on siinäkin ihan tarpeeksi. Minä olen aina sanonut, että yksi syy siihen ettei laihdutus oikein vahvasti motivoi on se, että mulle ylipaino ei ole koskaan aiheuttanut mitään raskasta huonoa oloa - vain ulkonäköhaitan. No, nyt on kyllä se raskas ja huono olokin :-\ Selkä on kipeä kun maha on kasvanut niin nopeasti ettei se ole ehtinyt sopeutua. Hikoiluttaa tolkuttomasti joka paikasta, ja läskimakkaroidenvälihiki on oikeastaan aika etovaa. Aina kun vaikka istun hetken jossain, on mahamakkarat, tissinaluset, nivuset tms. hiestä märkiä.

Jatkuva nälkä vaivaa myös. Luin jostain, että se johtuu insuliiniresistenssistä: kun ihminen tarpeeksi kauan mättää itseensä jatkuvalla syötöllä liikaa energiaa, lopulta solut tulevat epäherkiksi insuliinille jonka pitäisi saada energia menemään sisään soluihin. Näin ihminen joutuu huonoon kierteeseen, jossa on jatkuvasti nälkä, koska insuliiini ei vaikuta normaalisti, mutta edes syöminen ei auta nälkään kuin hetkeksi. Mutta kaloreita tulee syötyä tolkuttomasti.

Täytyisi kai alkaa taas yrittää alkaa syödä jotain normaaliakin ruokaa välillä, joskin pudotus sellaiselle on kova kun viime viikon on ollut energiajuoma-keskiolut-hampurilais-kebab-pizzakuurilla... Mutta ärsyttää, kun niin kovasti nauttisin sellaisesta boheemielämästä, jossa ei tarvi koskaan laittaa ruokaa eikä miettiä koko syömisasiaa, sen kun ottaa kaapista jotain tölkkejä ja paketteja juuri sillä hetkellä kuin nälkä iskee :D

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Se tunne kun tulet kampaajalta ja työkaveri kysyy: oletko vähän itse värjäillyt tukkaa

Meikäläinen kävi taas vaihtelun vuoksi kampaajalla. Ei ole pitkään aikaan ollut mitään vakipaikkaa vaan olen käynyt jossain, yleensä työpaikan tai kodin lähellä, minne saa ajan yleensä nopeasti sitten jos kalenterissa on sopiva aukko.

Päätin kevään kunniaksi piristää itseään vaaleilla raidoilla kasvojen lähelle. Olin ajatellut semmoisia aika selkeitä raitoja, mutta kampaaja meinasi että en ehkä kuitenkaan tykkäisi niistä, joten mitä jos laitetaan ihan miedolla vaalennusaineella niin että raidoista tulee ruskeat. Sellaiset, jotka erottuvat vain hyvin vähän, mutta antavat elävyyttä ja lämpöä. Kuulostaa hyvältä, laitetaan sellaisia raitoja!

Lopputulos: mun päässä on oranssinsävyisiä länttejä :-o Tekniikka jolla ne laitettiin oli erikoinen: yleensä ainakin mulle raitoja on laitettu niin että on otettu osio, laitettu siihen ainetta ja paketoitu folioon. Nyt vaalennusainetta siveltiin aika lailla vapaalla kädellä, eniten kasvojen reunoille, ja aine jäi vaikuttamaan ilman mitään foliota. En saanut kauheasti liikuksia ennen kuin aine on kuivunut ettei aine tahri joka paikkaa mihin hiukset osuu.

Mutta joo, ei ole raitoja nämä vaan siellä täällä olevia isohkoja, noin 5 cm alueita joissa tukka on oranssinruskehtava. Taitaa tosiaan näyttää siltä kuin olisi vähän kotona yrittänyt jollain leveällä maalipensselillä tehdä raitoja päähänsä :D Lisäksi valitettavasti tuo lämmin oranssi sävy ei sovi mulle yhtään. Näytän tavallistakin väsyneemmältä ja vanhemmalta, jotenkin homssuiselta. Täytyisi taas aktivoitua naaman pakkeloinnin suhteen ilmeisesti... Tai sitten korjata vahingot itse ja värjätä tummaksi kokonaan.


Epämääräisen oranssinruskea alue. Näitä on siellä täällä ja välissä tummaa. Auringonvalossa näyttää paljon oranssimmalta.



sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kyllä kannattaa jojoilla: rasvaprosentti yli 50%!

No niin nyt on meikäläisestä tullut elävä esimerkki siitä mitä tapahtuu kun aikansa jojoilee äkkilaihdutusten ja äkkitakaisinlihomisten välillä.

Toki tiesin, että olen lihonut paljon siitä alimmasta painosta minkä Cambridgella saavutin, mutta silti painoin vielä yli 5 kg vähemmän kuin Cambridgea aloittaessani. Jotenkin vaan tuntui, että näytän läskimmältä kuin koskaan. Naamakin näyttää ihan laardipallerolta, mahasta ja jenkkakahvoista puhumattakaan. Jopa käsivarret näyttävät lyhyiltä ja pulleilta.

Vyötärömitta näytti sen mitä pelkäsinkin: vaikka paino oli "vain" 80 kg, vyötärönympärys oli 106 cm eli lyhyehkölle naiselle melkoisissa lukemissa. Vain sentti vähemmän kuin kaikkien aikojen ennätykseni. Olin tosin lukenutkin sen että jos lihoo nopeasti, kroppa pystyy tehokkaimmin varastoimaan rasvan juuri vatsan seudulle, ja niin näytti nyt tosiaan käyneen.

Muistin sitten että työpaikalla oli joskus käynyt kuntokeskus mainostamassa palvelujaan ilmaisilla rasvaprosenttimittauksilla. Ajattelin että nyt on pakko käydä tsekkaamassa miten rasvatilanne on kehittynyt ja juuri niin oli asia kuin pelkäsinkin: rasvaprosentti oli noussut edellisestä, Cambridge-valmentajalla tehdystä mittauksesta 7% (44%->51%) mikä on ihan odotettavaa koska painokin on noussut paljon, mutta inhottavampaa on että viskeraalirasva eli se vaarallisin, hormonaalisesti aktiivinen sisäelinrasva, oli noussut erittäin paljon. Aloittaessani Cambridgea se oli ylipainosta huolimatta normaalin sisällä vielä, joskin ylärajalla. Nyt päästiin sellaisiin lukemiin että niitä kuulemma näkee lähinnä isovatsaisilla vanhemmilla miehillä, kun naisilla ei yleensä niin vahvasti kerry rasva juuri vatsaan.

Että ei välttämättä taidakaan olla hyvä idea se että pysyttelisin tässä 80 kilossa ja tyytyisin tähän, jos rasvaprosentti ja viskeraalirasva sanovat että on vain ajan kysymys milloin se diabetes tai joku muu sairaus tupsahtaa kylään. Täytyis vissiin yrittää ryhdistäytyä taas...

Kieltämättä tuo 45% tyyppi näyttää melkoisesti siltä miltä minä nykyisin. Luulin ettei ihminen voi polvesta alaspäin sääristä lihoa, mutta noinkin mulle on käynyt että heti nilkasta alkaa läskikerrokset.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kun uusi innokas työntekijä kohtaa kyynistyneen keski-ikäisen hirviön

Töissäni olen joutunut hyvin raskaaseen tilanteeseen: minun tutoroitavakseni on laitettu uusi, vastavalmistunut ihminen. Alkuun yritin suhtautua positiivisesti, vaikka pomolle alkuun sanoinkin, että minä olen ehkä maailman huonoin ihminen tutoroimaan ketään, koska en osaa selittää asioita, vain tehdä.

Mutta päivä päivältä hajottaa enemmän. Ja alkaa itsekuri asiallisen, kohteliaan käytöksen osalta rakoilla. Kamalinta on, että tämä uusi ihminen on loputtoman puhelias :-o Entinen myyntimies se sanookin olevansa ja sen huomaa. Hölö-hölö-hölö-hölö. Meillä ei ole ollut tapana puhua töissä muista kuin työasioista, mutta tästä tyypistä olen vastoin tahtoani joutunut kuulemaan asuinpaikan, siviilisäädyn, lemmikit, sivuaineet joita on opiskellut, poliittisen kannan ja miljoona muuta asiaa. Eilen huomasin että pari muuta tiimiläistä laittoivat merkitsevästi käsiä korvilleen kun ilmeisesti hölötys häiritsi keskittymistä, joten oli pakko ottaa puheeksi tyly puheenaihe: "Avokonttorin säännöt". Että täällä ei ole tapana kauheasti puhua turhaan, koska muut keskittyvät vaativaan ongelmanratkaisuun ja odottavat hiljaisuutta. Tyyppi meni punaiseksi kasvoiltaan, mikä oli lupaavaa, mutta valitettavasti hölötys alkoi taas ehkä 10 minuutin päästä.

Varokaa, nuoret!
Ahdistavinta kuitenkin on tyypin into tietää kaikesta kaikki. Itse olen tähän alaan ollut jo sen verran
kyllästynyt ainakin 10 vuotta, että pyrin oppimaan vain sen minimin, jolla saan käsillä olevan homman tehtyä. Opittavia tekniikoita tulee ovista ja ikkunoista niin että aivot ylikuormittuu muutenkin, ei sitä halua jokaiseen syventyä kovin syvästi. Ja nyt tämä uusi innokas kyselee kuin kyselyikäinen lapsi, ja minun täytyy sanoa että en tiedä eikä kiinnosta, mutta näin tätä voi kuitenkin käyttää tietämättä mistään mitään :D

Tänään sitten viimeinen pisara oli kun uusi juniori alkoi innokkaasti selittää miten hän ei voi ymmärtää miten jotkut tekee sellaista työtä joka ei ole intohimo. En vastannut aikoihin mitään, koska pienikin vastaaminen, edes "joo" tai "ahaa", tuntuu lisäävän puheripulia. Mutta paasaaminen jatkui ja jatkui, joten oli pakko todeta, että "niin, minä sitten olen sellainen kyynistynyt dementoitunut akka, jota ei kiinnosta tämä duuni enempää kuin sonnan lapiointi, mutta ei se mikään ongelma ole kun ottaa sen asenteen että homma on vaan tehtävä vaikka se tympeää onkin". Tämä sentään tuntui järkyttävän tyypin hetkeksi hiljaiseksi. Mutta pian alkoi uusi ihmettely: hän ajatteli, että hänen täytyy ratkaista minun kauhea ongelmani. Etkö voi lähteä opiskelemaan, etkö voi vaihtaa työpaikkaa, eikö olisi parempi olla työtönkin kuin työssä jota inhoaa? Tiesin ettei tyyppi ymmärtäisi, jos selittäisin, että en minä inhoa työtäni, tai siis oikeastaan: inhoaisin yhtä lailla jokaista työtä (ellei työ olisi tyyliä sänkytehtaan koemakaaja tai viinatislaamon koemaistaja) joten vaihtaminen ei auta, joten sanoin vaan, että kuules nyt poika, sut on palkattu tänne juniorirooliin tekemään paskoista paskimpia koodausnakkeja joita kukaan muu ei halua tehdä, ei uraneuvojaksi, psykologiksi tai arkkitehdiksi (se on minun duunini). Joten muistapa paikkasi tai voi olla ettei pesti kovin kauaa jatku.

Torstaisin olen yleensä etänä töissä, mutta huomenna ajattelin mennä konttorille ihan siksi, että voin nähdä joko juniori on oppinut Vaihdevuosihirviön Tylytyskuurista, vai vieläkö tarvitaan lisää :D Vai joko se on pyytänyt toista ystävällisempää tutoria. Tai kannellut pomolle että iso paha akka kiusaa. Mä olen kyllä melkoinen luonnonlahjakkuus saamaan ihmiset inhoamaan itseäni :D Ehkäpä mun ei tarvi tutoroida ketään toista kertaa tämän jälkeen!

tiistai 28. helmikuuta 2017

Pelottava ajatus: enkö voi ikinä enää elää ruoan suhteen rennosti lihomatta nopeasti

Talvilomalla tuli lähes 4 kg ja sen jälkeen on tullut hitaammin lisää, niin että 80 kg on taas valitettavasti saavutettu. Ja täytyisi alkaa hankkia taas uusia isojen tyttöjen vaatteita, kun ei entiset mahdu pahus enää päälle.

Enkä ole edes harjoittanut mitään täysin holtitonta elämää. Unenpuutetta ja stressiä toki, kuten aina, ja energiajuomaa ja välillä pizzaa tai hampurilaisia tai suklaata. Mutta ei jatkuvasti, ja useimmat ateriat on olleet tavallista ruokaa. Näin ollen ajattelin, että paino ei varmasti laskisi, mutta tuskin nouseekaan. Vaan kyllä se nousee.

Alkaa oikein käydä ahdistamaan se ajatus, että enkö koskaan enää saa elää rauhassa niin, että voisin vain syödä miettimättä kaloreita tai suunnittelematta aterioita kalorimäärien mukaan. En tykkää siitä, että ruoan ajattelemiseen pitää käyttää niin paljon energiaa, enkä aina jaksa. Mutta jos en tee sitä, paino alkaa heti nousta.

Tekisi mieli tehdä ihmiskoe, että kuinka korkealle asti se paino nousee jos vaan syön kuten haluan miettimättä kaloreita, mutta pelottaa, että olisin 100 kg ennen kuin huomaankaan eikä painon nousu pysähtyisi siihenkään. Ja siinä vaiheessa terveysriskit alkaisi olla jo melkoisia, varsinkin kun aikuistyypin diabetestä on suvussa ollut monellakin.

Rentoa painonhallintaa, sanovat kirjat, mutta mulla kaikenlainen rentous tarkoittaa nopeaa lihomista. Vain tiukkuus ja nälkä tarkoittavat painon ennallaan pysymistä tai laihtumista. Ongelma vaan on, että niitä ei aina jaksa. Tunnen itseni totaaliseksi luuseriksi tämän yhden ongelman kanssa elämässä, varsinkin kun tämä on sitä laatua että sen näkee heti päältä eikä sitä pysty peittämään. Jos olisin vaikka huono työssäni tai hoitamaan raha-asioitani, sitä ei jokainen kadulla vastaantulija näkisi päältä, mutta paino-ongelman näkee.

Kova koirakuumekin taas iskenyt

Mulla oli viikonloppuna hoidossa veljeni 12 viikkoa vanha blue merle sheltinpentu, ja ai että kun tuli ikävä omaa tuhisijaa kotiin. Minä vanha tosikko nautin ihan hulluna pennun kanssa leikkimisestä: konttasin sitä pakoon ja välillä jahdaten pitkin asuntoa, revittiin leluja, köllittiin päällekkäin sohvalla. Pihalla heittelin pennulle lumipalloja ja se sai jahdata niitä. 

Mutta eipä taida onnistua minkään sortin pennun otto multa, kun työ on mitä on, pitkiä päiviä ja vapaa-ajan puolellekin tunkee..

Kuivunut kasvinlehti suussa kukkapylvään takana
Tappajapedon julma katse ;)