sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Hankittua: Oculus Rift virtuaalitodellisuuslasit

Ostin itselleni joululahjaksi Oculus Rift virtuaalitodellisuuslasit. Ne tosin vasta tulivat viime viikolla, koska ennen joulua oli Gigantilla erittäin hyvä tarjous tammikuussa toimitettavasta erästä: koko setin eli VR-lasit ja 2 Oculus Touch ohjainta sai 399 euron hintaan. Tässä postauksessa ensikokemuksia virtuaalitodellisuudesta.

Tuotepaketin kansikuva

 Asentelua

Ennen kuin hankkii PC-koneelle virtuaalilaseja, kannattaa testata että oma kone, erityisesti näytönohjain ja prosessori, ovat riittävän tehokkaita pyörittämään virtuaalimaailmoja. Gigantin tuotesivulta löytyy kätevä testeri, jonka voi Windows-koneessa ajaa ja joka suoraan kertoo riittääkö laitteisto. Itselläni laitteisto on: Prosessori Intel i7, grafiikkakortti Nvidia 1060, Windows 10 ja tämä setti riittää hyvin. Lisäksi käytän peliohjaimena Microsoft Xbox controlleria, koska näppäimistön käyttö on käytännössä mahdotonta kun näkymän peittävät virtuaalilasit, eikä Oculus Touch tukea ole suurimmassa osassa pelejä. 

Itse Oculuksen asennus oli helppoa. Tökättiin virtuaalilasien johto USB-porttiin, samoin erillinen liikesensori, joka asetetaan paikkaan mistä sillä on näkymä lasit päässä istuvaan tai seisovaan pelaajaan. Noita Toucheja en ottanut käyttöön koska pelaan Xbox Controllerilla. Oculuksen ohjelmiston lataus käynnistyi myös varsin automaattisesti, tosin sinne piti luoda itselleen käyttäjätili. 

Kun ensimmäistä kertaa laitoin lasit päähän, ilman edes mitään erityistä ohjelmaa käynnissä, näkymä oli hieno: istuin terassilla jossain korkealla, edessäni oli terassin reunaan päättyvä turkoosivetinen uima-allas joka näytti päättyvän ilman mitään seinämiä tai rajoja syvään laaksoon - siinä oli läpinäkyvät reunat ja pohja. Laaksossa usvasta nousi esiin korkeita pilvenpiirtäjiä. Katsoin jalkoihini, ja näin hyvin luonnollisen oloisen lattiakiveyksen. Takanani oli koristeallas, jossa uiskenteli karppeja, ja sivullani tuuli puhalteli lehtiä terassilla. Hienon maiseman päällä kellui Oculuksen erilaisia valikoita. 

Ohjelmatestailua

Oculuksen kaupasta löytyy monenlaista ohjelmaa jolla voi testailla virtuaalimaailmoja. Varsinaisia pelejä, jotka on toteuttu VR:nä, on vielä valitettavan vähän ja kokeilujeni mukaan suuri osa on outoja. Sen sijaan esim. karhuista kertova luontodokumentti tai Venetsian matkailudokumentti (ilmaisia!) olivat todella hienoja VR-toteutuksina. Kokeilemani pari peliä olivat valitettavasti ihan omituisia eikä yhtään genreä josta tykkään. Jonkun autopelin saatan vielä hankkia vaikken niistä niin välitä, koska sellaisessa realismin tuntu jonka VR tarjoaa voi olla hieno juttu. 

Parasta: lähes minkä tahansa ei-VR pelin käyttäminen virtuaalilaseilla

Tähän tarvitaan noin 30 euroa maksava ohjelma nimeltä VorpX. Se osaa luoda ihan perus 3D-pelistä jota ei ole suunniteltu erityisesti virtuaalilaseilla käytettäväksi eri silmille erilaiset näkymät niin että syntyy 3D-vaikutelma. 

Toistaiseksi VorpX:lla olen kokeillut Assassin's Creed Originsia ja The Witcher 3:a, jotka kuuluvat suosikkipeleihini. Koska nämä eivät ole ns. first person pelejä joissa maailmaa katsotaan sankarin silmin vaan sankari näkyy siinä ruudulla koko ajan, ei näissä toki saa sellaista immersioefektiä kuin varsinaisessa VR:ssä. Mutta käsittämättömän hieno efekti on silti. Se on kuin saisit jonkun Witcher 3:n uskomattoman kauniin maailman valtavalle edessäsi kaartuvalle 3D-teatteriscreenille pelattavaksi. Se tuntuu aivan erilaiselta kuin näytöltä pelaaminen, koska maisema täyttää koko näkökentän ja on kolmiulotteisuutta (ns. Cinema modessa, jolla täytyy pelata näitä pelejä joissa ei ole VR-toteutusta, toki päätä tarpeeksi kääntämällä jossain näkyy näytön raja).

VorpXin kanssa kokemukseni on, että vaatii kyllä säätöä että saa hyvät asetukset peleihin. Itse olen tietojenkäsittelytieteen maisteri ja kohta 20 vuotta työkseni käyttänyt tietokoneita ja ohjelmoinut, mutta silti meinasin turhautua kun ei meinannut hyviä asetuksia löytyä. Välillä pelien valikot ei näkyneet missään, välillä katseen kääntäminen sekoitti hahmon ohjauksen Xbox Controllerilla, milloin mitäkin. Googlettamalla ja pahalla sisulla kyllä sain sekä AC Originsiin että Witcher 3:een lopulta löydettyä itselleni hyvät asetukset, joilla kaikki toimii ja peli näyttää hyvältä.  

Pieni miinus: lasit painavat itselläni pahasti poskipäitä

Olen ehkä nörttäillyt näiden Oculusten kanssa vähän liikaa tänä viikonloppuna, mutta sen olen huomannut että mulla aika äkkiä alkaa virtuaalilasien alareunat painaa ilkeästi poskipäitä, mikä aiheuttaa kasvo- ja päänsärkyä. Tämä särky onneksi loppuu muutamassa minuutissa kun lasit ottaa päästä, mutta hieman haittaa pelinautintoa. Toisilla ihmisillä lasien design painaa kasvojen sijaan otsaa tai ohimoita. Ja jollain onnekkailla istuu kuin hansikas käteen, eli ei aiheuta vaivoja. 

Mutta ei puhettakaan ettenkö taas aloittaisi kaikkien vanhojen suosikkipelien uutta läpipeluuta, mutta nyt Oculus Rifteillä. Uudelleenpeluulistalla on ainakin: Skyrim, Dragon Age Inquisition, Assassin's Creedit 2, 3 ja Origins, The Witcher 2 ja 3...

perjantai 12. tammikuuta 2018

Huippuosaajuus - ansa tyhmille

Tänään taas töissä havahduin siihen, että minulle tungetaan ihan kohtuuttomasti töitä ja vastuita. Juuri sain valmiiksi erittäin kiireisen ison homman, vain huomatakseni että minut on myyty heti maanantaista alkaen konsultiksi toiseen it-firmaan pelastamaan 4 viikossa vuoden myöhässä oleva projekti joka ei etene. Että se siitä kun lohdutin itseäni sillä että jaksaa jaksaa nykyisen homman loppuun, koska sen jälkeen on rentoa jonkin aikaa. Paskat ole. Lisäksi monet asiakkaat kiusaavat minua jopa silloin kun en ole heille projektisuhteessa, ja minä en osaa näköjään sanoa EI. Tänään juuri aamupäivästä eräs asiakas lähetti viestiä, että pystyisinkö ratkaisemaan heidän tietokantamigraatio-ongelman kun heidän tietokanta-asiantuntija ei osaa. Ja minä pöhkö hikoilin sen kanssa stressituskanhikeä 2 tuntia ja ratkaisin.

Mutta ihan itsehän olen itseni tähän ajanut,  kunnianhimoisuuttani ja tyhmyyttäni. Viisaammat ymmärtävät olla keskinkertaisia: ei niin huonoja että ovat taakaksi tai vaarassa saada potkuja, mutta ei myöskään niin hyviä että niitä myydään pelastaviksi messiaiksi kriisiprojekteihin toistensa jälkeen. Nuorempana kuvittelin, että keskinkertaisuus johtuu siitä että ei ole kovin lahjakas tai pätevä, mutta neljänkympin jälkeen olen alkanut ymmärtää että se on myös monen tietoisesti valitsema, oikein viisas strategia, jolla saa nauttia tasaista palkkaa (usein ihan samaa kuin "huiput") joutumatta olemaan jatkuvasti hermot stressistä riekaleina. Parin tyypin olen kuullut yksityisesti tunnustavankin, että joskus käyttävät esim. tekosyytä "en osaa" kieltäytyäkseen projekteista joissa käytetään tekniikoita joita eivät vielä osaa. Tämä oli minulle järkytys, koska olen aina ajatellut että alan luonne on joutua oppimaan lennosta koko ajan uutta, eikä itselleni ole tullut ikinä siis mieleenkään käyttää tuota syytä. Jos en osaa, opettelen, ja poltan siinä sivussa hermojani vähän lisää kun pitää tehdä osaajan vauhdilla vaikkei vielä osaakaan.

Nyt ihan tosissani mietin että pitäisikö vaihtaa työpaikkaa, tai saman firman sisällä tiimiä, ja aloittaa puhtaalta pöydältä - keskinkertaisena :) Nykyisessä tiimissä kukaan ei enää usko etten osaa kun on liikaa track recordia lähes ihmeiden tekemisestä, ja viimeksi tänään sain asiakkaalta taas kiitosta viimeisestä projektista. Mieli tekisi muuttaa pois pk-seudultakin, jonnekin syrjempään missä omakotitalotkin on sen hintaisia että pystyisi yksin ostamaan... Ja koiran tai pari voisi ottaa jos olisi talo omalla pihalla. Täytyisi vaan jotenkin saada aikaiseksi oikeasti laittaa toimeksi se asuin- ja työpaikan vaihto eikä niin kuin yleensä, että haaveilen siitä hetken ja sitten taas pakotan itseni samaan hullunmyllyyn kuin aina ennenkin.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosi 2017 loppuu ja uusi alkaa

Näin uuden vuoden aattona väkisinkin miettii miten vanha loppuva vuosi on mennyt. Tämän blogin aiheen eli laihduttamisen suhteen ei kyllä yhtään hyvin. Enää on ollut heikkoja tempoiluja yrittää laihtua ja terveellistää elämäntapoja, mutta ne on lähteneet käyntiinkin jo sillä masentuneella asenteella, että pakko kai sitä on yrittää, vaikka yhtään en usko että onnistuu, kun ei ole koskaan ennenkään onnistunut.

Muuten elämä on ollut kyllä tasaista ja hyvää. Sellaista rauhallista keski-ikäisen elämää, jossa ei enää kaipaa mitään isoja tavoitteita eikä uusia juttuja, mutta arki pyörii mukavasti totuttuun tahtiin ja olo on pääosin rauhallinen ja jopa onnellinen. Henkisesti olen rauhoittunut viimeisen parin vuoden aikana valtavasti, en esim. enää juurikaan angstaa siitä millainen olen, en ulkonäöstäni enkä luonteestani. Olen mikä olen enkä muuta voi, joten mitäpä se murehtimalla paranisi. Ja kun on 43-vuotiaaksi asti pärjätty näin, niin pärjätään jatkossakin.

Uusi vuosi alkaa

Uudelle vuodelle en viitsi asettaa mitään isompia tavoitteita, koska onhan se jo ennenkin nähty ett mitä niille AINA käy. Olisi jo väsynyt vitsi jos meikäläinen laittaisi tänne jonkun kilotavoitteen joista aion päästä eroon vuoden 2018 aikana, tai aloittaisi jonkun uuden dieetin. 

Korkeintaan jonkunlainen hyvin muotoilematon tavoite elintapojen kohtuullistamisesta on: alkoholin käyttöä pitäisi kohtuullistaa, unen määrää olisi hyvä saada edes vähän ylöspäin arkipäivien 3 h 45 min keskiarvosta, ja pitäisi opetella sietämään stressiä ilman että menee ihan hirvittäville paniikkikierroksille joiden aikana ei pysty edes nukkumaan. On se nyt kumma kun ei tähän ikään mennessä ole oppinut sitä että ei ne mun elämän stressin aiheet niin suuria oikeasti ole ja aina on mennyt stressikaudet ohi - aina niistä on selvitty ja selvitään nytkin. Mutta ei, aina kun tulee pienikin haaste tai vastoinkäyminen, meikäläisen pää heittää katastrofivaihteen päälle ja sitten sitä lääkitään alkoholilla, makealla, levottomalla hääräämisellä yökaudetkin jne. 

Mutta eiköhän tästä ole tulossa ihan ookoo vuosi, niin kuin oli edellinenkin. Hyvää uutta vuotta 2018 kaikille lukijoille, jotka ovat jaksaneet seurata epätoivoisia painonhallintayrityksiäni, jotka ovat kaukana inspiroivasta menestystarinasta!


lauantai 23. joulukuuta 2017

Epäjouluinen fiilis

En ole lapsuuden jälkeen oikein jouluihmisiä ollut, ja taas on sama fiilis että ihan yksi ja sama koko joulu.

Töissä oli poikkeuksellisen kova viikko. Minut pistettiin auttamaan yhtä jumissa olevaa projektia, sillä kuvauksella että heillä olisi lähinnä joku yksittäinen tekninen ongelma jumikohtana, joka minun pitäisi ratkaista, ja sitten palaisin omiin projekteihini. No, siinä sitten paljastui että se projekti, huolimatta siitä että oli ollut viikkoja käynnissä, ei ollut edistynyt oikein lähtökuopistaan eikä toteuttajat olleet ilmeisesti kehdanneet pomolle kertoa etteivät vaan osaa saada sitä alkuun. Enkä minäkään ala semmoista toki toisista koodareista kantelemaan joten päätin että laitan niille pystyyn alusta asti kehityskelpoisen ympäristön ja sovellusarkkitehtuurin. Sen lisäksi minun täytyi tietysti tehdä omien projektien työt joten eilen olin ihan "aivot tiltissä"-tilassa. Tuli sitten nollattua stressiä ja "kiirehätäpaniikki"-kierroksia ryyppäämisellä ja nyt onkin ihan mukavan välinpitämätön olo.

Mutta joululta ei kyllä tunnu. Pitäisi tässä lähteä ajelemaan vanhempien luo joulunviettoon. Lahjat kävin hätäisesti ostamassa: äidille Gucci Bloom -hajuvettä lahjapakkauksessa, isälle klassisen näköisen tummansinisen kylpy/aamutakin ja veljelle Assassin's Creed Origins pelin. Mutta en ole tehnyt perinteistä joulusiivousta (=kämppäni on täynnä tyhjiä oluttölkkejä, energiajuomatölkkejä ja epämääräisiä käsittelemättömiä posti- ja paperipinoja) enkä valmistautunut muutenkaan mitenkään.

No, se on sentään hyvä että on pari vapaapäivää ensi viikolla, eli on siitä joulusta jotain hyötyä vaikka ei joulufiilistä olekaan sen kummemmin. Ja lihottua tulee vanhempien luona taas varmasti muutama kilo kun jouluruoka sentään maistuu.




tiistai 12. joulukuuta 2017

Jauhokoisainfestaatio

Perhonen jääkaapin ovessa
Jokunen viikko sitten huomasin asunnossani pienen yöperhosen näköisen ötökän. Parikin. Ajattelin, että aika sympaattista nähdä talvella perhosia. Silloin oli suojasäitä ja ajattelin että kiva että ne ovat päässeet mun luo sisälle lämpimään lentelemään ennen kuin pakkaset tulee.

Ongelma oli vaan että kohta niitä oli muutaman sijaan ehkä 10. Ja toissaäivänä huomasin että niitä on kunnon parvi, ja ne keskittyivät kummasti keittiöön. Aloin googletella että mikäs tämmöinen ötökkä on.

No, Hyönteismaailmasta löytyi: se on perkales tuhohyönteinen nimeltä intianjauhokoisa (Plodia interpunctella) http://hyonteismaailma.fi/hyonteiset/sisahyonteiset/keittiotuholaiset/koisaperhoset.html

Kirjoitus ötökästä sanoo:

Suomessa keittiökoisa (Plodia interpunctella) on tuonninvarainen. Se tulee meille kuivattujen hedelmien, manteleiden, pähkinöiden, makeisten ja rohtojen mukana. Naaras munii yllämainittuihin tuotteisiin. Toukat kehräävät valkoista seittikudosta, johon myös ulosteet kerääntyvät.
Täysikasvuinen toukka lähtee koteloitumaan joskus kauaksikin kasvupaikastaan. Se voi valita esimerkiksi kaapin tai taulun takana sijaitsevan rakosen koteloitumispaikakseen. Aikuisia perhosia voi nähdä lentelemässä huoneissa kauan senkin jälkeen, kun saastuneet tuotteet on hävitetty ja säilytyspaikat siivottu.
Torjunta hankaloituu, jos saastuntaa ei huomata ajoissa ja toukat ehtivät aloittaa vaelluksensa ja levitä ympäriinsä. Lievästi saastuneet tuotteet voidaan viikon pakastamisen (alle -25°C) jälkeen käyttää raaka-aineena.

Siis että hyi, jostain kuivakaapeista tulee todennäköisesti löytymään toukkien pesäke! Ja niinpä löytyi. Pähkinä-kuivahedelmäsekoitus, avattu sellainen kuivakaapin hyllyllä oli rihmaston ja keltaisten toukkien peitossa. Samalla hyllyllä olevissa kaurahiutaleissa ja couscousissa oli sama juttu. Couscouspaketti oli suljettukin, mutta toukat olivat nakertaneet tiensä sinne silti. Heitin kaikki ruokatarvikkeet siitä kaapista roskiin ja pesin hyllyt tymäkällä pesuaineseoksella. 

Vaan eipä ne ällöttävät yllätykset siihen loppuneet. Jouduin toteamaan omin silmin myös tuon toukkien vaellustaipumuksen, kun imuroin olkkarin sohvatyynyistä pois mulla kylässä olleen pitkäkarvaisen koiran karvaa: sohvatyynyjen alapuolellakin oli yksittäisiä keltaisia toukkia rihman peitossa :-o 

Nyt ei auta kuin pitää hyllyt tyhjänä ruokatarpeista ja varoa jättämästä mitään noille syötävää kuten hedelmiä esiin. Ja toivoa että häviävät. Itse perhoset on ihan symppiksiä mutta ne parisenttiset ohuet toukat rihmaston peitossa: hyi ja yök...

tiistai 5. joulukuuta 2017

Pömppömahasta roikkumahaksi

Pitkästä aikaa taas kirjoittelen. Sitä samaa tasaista on kuin yleensä. Kiireisiä projekteja, tavallista arkea. Syömisen ja painon suhteen vakioitunut tila, jossa paino ei nouse eikä laske, mutta valitettavasti se vakioituminen on tapahtunut 95 kilon painoon ja elämäntavoissakin on monenlaista vikaa kuten energiajuomien kittaaminen, 4-5 kertaa viikossa pikaruoka, 15-25 annosta alkoholia viikossa.

Tässä yksi päivä yllätyin siitä, että vaikka paino ei ole viime aikoina kauheasti muuttunut niin kropan muoto on. Ennen mulla oli sellainen pinkeä, vähän raskausmahamainen pömppövatsa. Nyt se on muuttunut roikkuvaksi riippumahaksi. Alushousut ja useimmat päällihousutkaan ei enää pysy sillä korkeudella millä kuuluisi, vaan pullahtavat alavatsan riippupussin ja häpykummun väliseen "makkaravakoon", ja vatsaläski sitten roikkuu siinä housunvyötärön päällä. YÄK! Mulle on myös tullut paljon uusia raskausarpia vatsaan, tisseihin ja pakaroihin.

Olen myös saavuttanut sen tason läskisyyttä että en enää edes yritä käyttää muita kuin trikoohousuja. Ne vaan ei ole mitenkään mukavia, esim. juuri tuosta riippuvatsasyystä. Telttamaiset mekot ja trikoohousut + tunikat (ja tunikan päälle vielä joku iso huivi tai viitta vatsaa ja selkäläskejä peittämään) on mun perustyyli nykyisin.

Torjuin tässä kamalan ulkonäköni takia myös yhden kiinnostavan työtarjouksen. Entinen kollega oli suositellut minua esimiehelleen tietoturvaan erikoistuneessa konsulttifirmassa. Sieltä otettiin sitten yhteyttä ja kyseltiin lounaalle keskustelemaan mahdollisuuksista heidän firmassa. Pakkohan se oli torjua, koska tiedän että siinä paikassa työntekijät on nuoria, hoikkia ja trendikkäitä. Voi kamala se järkytys kun roikkuposkinen ja -leukaperäinen, 100-kiloinen riippuvatsaemakko tulisi sinne paikalle... Tässä se uusien tekniikkojen dynaaminen osaaja ja edustuskelpoinen konsultti. Äähh...No, onneksi on vakaa työpaikka nytkin eikä tarvi työttömänä hakea työpaikkaa.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kehopositiivisuus?

Olen nyt katsonut kaksi jaksoa Jenny+ -ohjelmaa, jossa Jenny Lehtinen ja Saara Sarvas keskustelevat erilaisista ihmisyyteen ja kehollisuuteen liittyvistä teemoista. Tänään jaksossa oli biohakkerius ja transhumanismi, joista itse samaistun viimemainittuun: ultimaattinen haaveeni olisi päästä fyysisestä kehosta kokonaan eroon, ja saada digitoitua tietoisuuteni jonkinlaiseen tietoverkkoon. Mutta eipä taida olla mahdollista minun elinaikanani. Olisin kyllä vapaaehtoinen koehenkilö, jos edes semiuskottavia suunnitelmia olisi olemassa.

Enemmän silti jäi mietityttämään edellinen jakso, jossa puhuttiin kehovihasta ja kehopositiivisuudesta. Ensimmäiset ajatukset oli kriittisiä: no niin, siinä on oikein stereotyyppisiä isoja naisia: moniväriset  hiukset, räväkkä tyyli, niin herkkää niin herkkää (kyynel vähän väliä silmässä) ja traumoja ja syömishäiriöitä ja ties mitä. Minua on aina jotenkin kiusannut että en pysty mitenkään samaistumaan tuohon stereotyyppiin. Olen niin "kuivan virkanaistyylinen" kuin olla voi. En ole herkkis. Minua ei ole valmentajat eikä kaverit kiusanneet läskistä, koska olin kolmekymppiseksi asti laiha luuviulu. Syömishäiriötyyppistä käytöstäkin olen saanut aikaiseksi vain rajujen dieettien "takaiskuina" mutta se on aina mennyt ohi jonkin aikaa dieettien loputtua.

Lisäksi ohjelmassa esitetty kehopositiivisuusmarssi vaikutti jotenkin kovin teennäiseltä. En minä halua marssia sen oikeuden puolesta että olen satakiloinen kaljamaha-akka, se on minulle ihan luonnonsuoma oikeus. Olen mikä olen, ja koska mikään laki ei kiellä läskejä olemasta, sille ei mitään kukaan voi :D

Mutta asia joka jäi mietityttämään oli ohjelmassa esiintyneen keski-ikäisen tai vähän vanhemman naisen puheenvuoro, jossa hän kertoi laihduttaneensa vuosikymmeniä, mutta nyt todenneensä että sen voi vaan lopettaa kun niin päättää. Huolimatta siitä että itse olen aika lailla luovuttanut asian kanssa, niin silti mieli nousi vastarintaan: "okei, onko siis ok heittää kirves kaivoon kokonaan, eikö se ole tosi luuserimaista". Entä terveyshaitat, eihän ne mene pois sillä että hyväksyy läskinsä?

Vieläkin on niin vaikea vaan hyväksyä, että entä jos on tosiaan vuosikymmeniä laihduttanut, niin eikö jossain vaiheessa ole vain järkevää todeta, että koska olen lihonut takaisin jokaisen aiemmankin laihtumisen jälkeen, niin mikä antaisi syyn olettaa, että uusi laihduttaminen olisi pysyvämpi? Ja pelottavampi ajatus: vaikka itse en ole laihduttanut onneksi vuosikymmeniä, niin eikö tämä ala olemaan jo omallakin kohdallani tosiasia, että laihduttamiset ei vaan onnistu ja voisi parantaa elämänlaatua lopullisesti myöntää se. Olisipa yksi stressin aihe pois elämästä, kun ei tarvitsisi taustalla miettiä koko ajan laihduttamiseen liittyviä ajatuksia: "pitäisi varmaan taas laihduttaa", "tässä syödyssä oli aika paljon kaloreita,  huomenna pitää syödä salaattilounas", "inhottaa kun taas lankesin hampurilaisateriaan". Stressi jossain määrin olisi ok, jos se johtaisi johonkin tuloksiinkin, mutta jos se ei johda terveellisempiin elämäntapoihin eikä laihtumiseen, niin miksi raahata sellaista henkistä taakkaa kuin koko painon ajattelu mukanaan?

Silti en vieläkään ole ihan valmis henkisesti luopumaan, vaikkei minulla ole hajuakaan mitä voisin enää edes kokeilla. Mutta heti kun ajattelen nykytilan hyväksymistä, mieli sanoo sen moton mitä työssäkin käytän: minä vihaan luovuttamista. En tahdo antaa periksi. Jos töissä on vaikea ongelma, sanon että kyllä se niin on että hakkaan päätä seinään kunnes viisaampi eli seinä antaa periksi. Tämän painon kanssa on vähän sama. Ainoa vaan, että työasioissa sinnikäs ongelmanratkaisu johtaa aina jonkinlaisiin tuloksiin, tässä painoasiassa ei.