tiistai 12. joulukuuta 2017

Jauhokoisainfestaatio

Perhonen jääkaapin ovessa
Jokunen viikko sitten huomasin asunnossani pienen yöperhosen näköisen ötökän. Parikin. Ajattelin, että aika sympaattista nähdä talvella perhosia. Silloin oli suojasäitä ja ajattelin että kiva että ne ovat päässeet mun luo sisälle lämpimään lentelemään ennen kuin pakkaset tulee.

Ongelma oli vaan että kohta niitä oli muutaman sijaan ehkä 10. Ja toissaäivänä huomasin että niitä on kunnon parvi, ja ne keskittyivät kummasti keittiöön. Aloin googletella että mikäs tämmöinen ötökkä on.

No, Hyönteismaailmasta löytyi: se on perkales tuhohyönteinen nimeltä intianjauhokoisa (Plodia interpunctella) http://hyonteismaailma.fi/hyonteiset/sisahyonteiset/keittiotuholaiset/koisaperhoset.html

Kirjoitus ötökästä sanoo:

Suomessa keittiökoisa (Plodia interpunctella) on tuonninvarainen. Se tulee meille kuivattujen hedelmien, manteleiden, pähkinöiden, makeisten ja rohtojen mukana. Naaras munii yllämainittuihin tuotteisiin. Toukat kehräävät valkoista seittikudosta, johon myös ulosteet kerääntyvät.
Täysikasvuinen toukka lähtee koteloitumaan joskus kauaksikin kasvupaikastaan. Se voi valita esimerkiksi kaapin tai taulun takana sijaitsevan rakosen koteloitumispaikakseen. Aikuisia perhosia voi nähdä lentelemässä huoneissa kauan senkin jälkeen, kun saastuneet tuotteet on hävitetty ja säilytyspaikat siivottu.
Torjunta hankaloituu, jos saastuntaa ei huomata ajoissa ja toukat ehtivät aloittaa vaelluksensa ja levitä ympäriinsä. Lievästi saastuneet tuotteet voidaan viikon pakastamisen (alle -25°C) jälkeen käyttää raaka-aineena.

Siis että hyi, jostain kuivakaapeista tulee todennäköisesti löytymään toukkien pesäke! Ja niinpä löytyi. Pähkinä-kuivahedelmäsekoitus, avattu sellainen kuivakaapin hyllyllä oli rihmaston ja keltaisten toukkien peitossa. Samalla hyllyllä olevissa kaurahiutaleissa ja couscousissa oli sama juttu. Couscouspaketti oli suljettukin, mutta toukat olivat nakertaneet tiensä sinne silti. Heitin kaikki ruokatarvikkeet siitä kaapista roskiin ja pesin hyllyt tymäkällä pesuaineseoksella. 

Vaan eipä ne ällöttävät yllätykset siihen loppuneet. Jouduin toteamaan omin silmin myös tuon toukkien vaellustaipumuksen, kun imuroin olkkarin sohvatyynyistä pois mulla kylässä olleen pitkäkarvaisen koiran karvaa: sohvatyynyjen alapuolellakin oli yksittäisiä keltaisia toukkia rihman peitossa :-o 

Nyt ei auta kuin pitää hyllyt tyhjänä ruokatarpeista ja varoa jättämästä mitään noille syötävää kuten hedelmiä esiin. Ja toivoa että häviävät. Itse perhoset on ihan symppiksiä mutta ne parisenttiset ohuet toukat rihmaston peitossa: hyi ja yök...

tiistai 5. joulukuuta 2017

Pömppömahasta roikkumahaksi

Pitkästä aikaa taas kirjoittelen. Sitä samaa tasaista on kuin yleensä. Kiireisiä projekteja, tavallista arkea. Syömisen ja painon suhteen vakioitunut tila, jossa paino ei nouse eikä laske, mutta valitettavasti se vakioituminen on tapahtunut 95 kilon painoon ja elämäntavoissakin on monenlaista vikaa kuten energiajuomien kittaaminen, 4-5 kertaa viikossa pikaruoka, 15-25 annosta alkoholia viikossa.

Tässä yksi päivä yllätyin siitä, että vaikka paino ei ole viime aikoina kauheasti muuttunut niin kropan muoto on. Ennen mulla oli sellainen pinkeä, vähän raskausmahamainen pömppövatsa. Nyt se on muuttunut roikkuvaksi riippumahaksi. Alushousut ja useimmat päällihousutkaan ei enää pysy sillä korkeudella millä kuuluisi, vaan pullahtavat alavatsan riippupussin ja häpykummun väliseen "makkaravakoon", ja vatsaläski sitten roikkuu siinä housunvyötärön päällä. YÄK! Mulle on myös tullut paljon uusia raskausarpia vatsaan, tisseihin ja pakaroihin.

Olen myös saavuttanut sen tason läskisyyttä että en enää edes yritä käyttää muita kuin trikoohousuja. Ne vaan ei ole mitenkään mukavia, esim. juuri tuosta riippuvatsasyystä. Telttamaiset mekot ja trikoohousut + tunikat (ja tunikan päälle vielä joku iso huivi tai viitta vatsaa ja selkäläskejä peittämään) on mun perustyyli nykyisin.

Torjuin tässä kamalan ulkonäköni takia myös yhden kiinnostavan työtarjouksen. Entinen kollega oli suositellut minua esimiehelleen tietoturvaan erikoistuneessa konsulttifirmassa. Sieltä otettiin sitten yhteyttä ja kyseltiin lounaalle keskustelemaan mahdollisuuksista heidän firmassa. Pakkohan se oli torjua, koska tiedän että siinä paikassa työntekijät on nuoria, hoikkia ja trendikkäitä. Voi kamala se järkytys kun roikkuposkinen ja -leukaperäinen, 100-kiloinen riippuvatsaemakko tulisi sinne paikalle... Tässä se uusien tekniikkojen dynaaminen osaaja ja edustuskelpoinen konsultti. Äähh...No, onneksi on vakaa työpaikka nytkin eikä tarvi työttömänä hakea työpaikkaa.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kehopositiivisuus?

Olen nyt katsonut kaksi jaksoa Jenny+ -ohjelmaa, jossa Jenny Lehtinen ja Saara Sarvas keskustelevat erilaisista ihmisyyteen ja kehollisuuteen liittyvistä teemoista. Tänään jaksossa oli biohakkerius ja transhumanismi, joista itse samaistun viimemainittuun: ultimaattinen haaveeni olisi päästä fyysisestä kehosta kokonaan eroon, ja saada digitoitua tietoisuuteni jonkinlaiseen tietoverkkoon. Mutta eipä taida olla mahdollista minun elinaikanani. Olisin kyllä vapaaehtoinen koehenkilö, jos edes semiuskottavia suunnitelmia olisi olemassa.

Enemmän silti jäi mietityttämään edellinen jakso, jossa puhuttiin kehovihasta ja kehopositiivisuudesta. Ensimmäiset ajatukset oli kriittisiä: no niin, siinä on oikein stereotyyppisiä isoja naisia: moniväriset  hiukset, räväkkä tyyli, niin herkkää niin herkkää (kyynel vähän väliä silmässä) ja traumoja ja syömishäiriöitä ja ties mitä. Minua on aina jotenkin kiusannut että en pysty mitenkään samaistumaan tuohon stereotyyppiin. Olen niin "kuivan virkanaistyylinen" kuin olla voi. En ole herkkis. Minua ei ole valmentajat eikä kaverit kiusanneet läskistä, koska olin kolmekymppiseksi asti laiha luuviulu. Syömishäiriötyyppistä käytöstäkin olen saanut aikaiseksi vain rajujen dieettien "takaiskuina" mutta se on aina mennyt ohi jonkin aikaa dieettien loputtua.

Lisäksi ohjelmassa esitetty kehopositiivisuusmarssi vaikutti jotenkin kovin teennäiseltä. En minä halua marssia sen oikeuden puolesta että olen satakiloinen kaljamaha-akka, se on minulle ihan luonnonsuoma oikeus. Olen mikä olen, ja koska mikään laki ei kiellä läskejä olemasta, sille ei mitään kukaan voi :D

Mutta asia joka jäi mietityttämään oli ohjelmassa esiintyneen keski-ikäisen tai vähän vanhemman naisen puheenvuoro, jossa hän kertoi laihduttaneensa vuosikymmeniä, mutta nyt todenneensä että sen voi vaan lopettaa kun niin päättää. Huolimatta siitä että itse olen aika lailla luovuttanut asian kanssa, niin silti mieli nousi vastarintaan: "okei, onko siis ok heittää kirves kaivoon kokonaan, eikö se ole tosi luuserimaista". Entä terveyshaitat, eihän ne mene pois sillä että hyväksyy läskinsä?

Vieläkin on niin vaikea vaan hyväksyä, että entä jos on tosiaan vuosikymmeniä laihduttanut, niin eikö jossain vaiheessa ole vain järkevää todeta, että koska olen lihonut takaisin jokaisen aiemmankin laihtumisen jälkeen, niin mikä antaisi syyn olettaa, että uusi laihduttaminen olisi pysyvämpi? Ja pelottavampi ajatus: vaikka itse en ole laihduttanut onneksi vuosikymmeniä, niin eikö tämä ala olemaan jo omallakin kohdallani tosiasia, että laihduttamiset ei vaan onnistu ja voisi parantaa elämänlaatua lopullisesti myöntää se. Olisipa yksi stressin aihe pois elämästä, kun ei tarvitsisi taustalla miettiä koko ajan laihduttamiseen liittyviä ajatuksia: "pitäisi varmaan taas laihduttaa", "tässä syödyssä oli aika paljon kaloreita,  huomenna pitää syödä salaattilounas", "inhottaa kun taas lankesin hampurilaisateriaan". Stressi jossain määrin olisi ok, jos se johtaisi johonkin tuloksiinkin, mutta jos se ei johda terveellisempiin elämäntapoihin eikä laihtumiseen, niin miksi raahata sellaista henkistä taakkaa kuin koko painon ajattelu mukanaan?

Silti en vieläkään ole ihan valmis henkisesti luopumaan, vaikkei minulla ole hajuakaan mitä voisin enää edes kokeilla. Mutta heti kun ajattelen nykytilan hyväksymistä, mieli sanoo sen moton mitä työssäkin käytän: minä vihaan luovuttamista. En tahdo antaa periksi. Jos töissä on vaikea ongelma, sanon että kyllä se niin on että hakkaan päätä seinään kunnes viisaampi eli seinä antaa periksi. Tämän painon kanssa on vähän sama. Ainoa vaan, että työasioissa sinnikäs ongelmanratkaisu johtaa aina jonkinlaisiin tuloksiin, tässä painoasiassa ei.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Minua ei ärsytä nämä työn välttelijät sitten yhtään

Viime aikoina on ollut kiivasta keskustelua ns. ideologisista työttömistä, jotka eivät halua mennä töihin. He ovat mieluummin valinneet elää yhteiskunnan tarjoamalla minimitoimeentulotuella. Ilmiö on herättänyt presidenttiä myöten kansalaisissa kiihkoa. Presidentti ilmaisi kielteisen kantansa ilmiöön sanomalla olevansa samaa mieltä kuin "jokainen tervejärkinen Suomen kansalainen", eli käytännössä tuomitsevansa ilmiön.

Itse en ole sitten näitä tervejärkisiä kansalaisia ollenkaan. Minusta on hyvä vaan, että jos kerran tässä maassa on laumoittain työhaluisia työttömiä, jotka ei pääse töihin, niin edes pieni osa ihmisistä luopuu vapaaehtoisesti työpaikkakilpailusta. Olisi sekin nyt hullua, että jos saataisiin jollain tapaa kiristettyä lehdissä esiintyneiden 30-40 v työhaluttomien nuorten miesten tapaiset hakemaan ja vastaanottamaan työtä, mutta samalla nämä veisivät työpaikkoja ihmisiltä jotka oikeasti haluavat tehdä työtä. Työttömiä, yhteiskunnan varoilla elätettäviä olisi edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, koska kaikille ei riitä kumminkaan töitä, mutta inhimillisen kärsimyksen määrä olisi suurempi kuin silloin, jos työhaluiselle annetaan työ ja työhaluton saa rauhassa köyhäillä tuilla kotonaan.

En usko että nykykäytännössä on sitä vaaraa, että merkittävä osa ihmisistä alkaisi ideologisesti työttömiksi. Ei useimmat meistä haluaisi elää pienen pienellä peruspäivärahalla ja asumistuella. Ainakin itsestäni se tuntuisi aika ankealta elämältä, johon toki varmaan pakon edessä sopeutuisi mutta jos on vaihtoehtojakin niin ei kiitos. Moni ihminen myös tuntee työssään tekevänsä jotain tarpeellista ja siksikin haluaa tehdä töitä. Itselläni sisäinen moraalitaju estää heittäytymästä muiden elätiksi niin kauan kuin pystyn huolehtimaan omasta elatuksestani itse.

Mutta niin, jos minä olisin työtön niin toivoisin että noita ideologisesti työttömiä olisi niin paljon, että työnantajat ottaisivat minut yli-ikäisenkin johonkin töihin vielä.

Automatisaatiokehitys ja työmoraali vievät eri suuntiin

Outoa tässä on myös se, että samaan aikaan kun robotit ja automatiikka kehittyy ja korvaa yhä suuremman osan ihmistyöstä, niin juuri nyt takerrutaan perinteiseen työn etiikkaan näin kovasti.  Itse olen sillä kannalla, että kehitys pois ihmistyöstä olisi toivottavaa ja tuettavaa. Kyllä minulle vaan kävisi, että eläisin koneiden tuottaman työn vauraudella, ja keskittyisin mukaviin pikku projekteihin joilla ei olisi mitään painetta tuottaa mitään järkevää. Tiedä millainen taiteiden ja tieteiden renessanssi siitä vielä tulisi, kun pitkästä aikaa olisi "Ateenan vapaiden miesten" kaltainen suuri joukko ihmisiä jotka voisivat pohtia asioita vain pohtimisen ilosta, vailla elatuksen murhetta. Kuten tänään Hesarissa ollessa työn murrosta käsitelleessä artikkelissa sanottiin:

ENTÄ jos työ loppuu? 

MIT:n tutkijat Erik Brynjolfsson ja Andrew McAfee ovat kuuluisissa teoksissaan Race Against The Machine (2011) ja The Second Machine Age(2014) esitelleet ajatusta, että koneet tunkeutuvat entistä enemmän ihmisen tontille. 

Kun tietokone kykenee ihmismäiseen työhön, tarve ihmisten työlle vähenee dramaattisesti. Autorin teoria O-renkaasta voisi joutaa roskakoriin. 

Pohjola ei ole ajatuksesta huolissaan. Jos kone todella syrjäyttäisi ihmistyön, se tarkoittaisi, että talouskasvulla ei olisi mitään rajoja. 

”Se olisi hieno juttu. Ei tarvitsisi enää tehdä töitä. Kaikki tulot menisivät robottien, luonnonvarojen ja muun pääoman omistajille. Voisimme iskeä omistavalle luokalle 70 prosentin tuloveron ja vetäytyä kansalaispalkalle.” 

”Mutta perinteinen ekonomistin näkemys on, ettei tällaista kehitystä tapahdu. Valitettavasti”, Pohjola lisää. 

Ja meikäläinen toivoo, että perinteinen ekonomisti on väärässä!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Heikosti menee mutta menköön

Ei ole tullut blogiin kirjoiteltua, kun ei jaksaisi millään päivittää sitä, miten on taas epäonnistunut painonhallinnan suhteen. Beckin menetelmä jäi, kun töissä tuli erittäin kiireinen projekti. Ei vaan jaksanut eikä ehtinyt iltaisin alkaa aivopestä itseään yhtäkkiä lapsellisen oloisilta tuntuvilla tempuilla. Tympäisi myös kirjan ehdottomuus, jonka tosielämä osoittaa epätodeksi. Jokaisesta kohdasta väitettiin, että jos tätä et ota tosissasi ja toteuta, et VOI onnistua painonhallinnassa. Mutta kun itse tietää monia onnistuneita, jotka eivät noudata kaikkia sellaisia kohtia, niin ei vaan jaksa uskoa. Mikä syö sitten uskoa koko menetelmään.

Yhtäkkiä alkoikin taas vedota patrikborgmainen rento painonhallinta, että miksi minä teen tätä näin vaikeasti, kun voisi ottaa kevyemmin ja rennomminkin. Paitsi että: rentous tarkoitti sitä mitä aina ennenkin, liikaa rentoutta ja painonnousua. Koska otan rennosti, ei tarvi kieltäytyä tästäkään kakkupalasta, tai jäätelöstä, tai kaljoitteluillasta. Riittää että syö 80% hyvin! Ihan varmasti sitten ensi viikolla syön järkevästi niin ei se haittaa jos tänään vähän menee sitä ja tätä. Sama ajattelu toistuu huomenna, ja ylihuomenna, ja sitä seuraavana päivänä... Kunnes huomaa että taas on kuukausi mennyt ja on tullut syötyä pelkkää paskaa ja lihottua.

Eikä enää jaksa edes sanoa, että aloittaa uudestaan. Ei ole mitään uskoa onnistumisesta. Viime aikoina olen jo alkanut vitsailla 100 kilon painosta, jota olen kyllä jo varsin lähellä. Äitini huomautteli pukeutumisestani ja meikkaamattomuudestani kun kävin siellä, enkä minä edes kiihtynyt, totesin vaan tosiallisesti: "Jos lyhyt akanlyllerö painaa 100 kg niin eipä siinä kuule ole paljon meikeillä merkitystä". Se on pelottavan helpottavakin ajatus, että koska nyt olen peruuttamattomasti oikeasti läski, niin ei tarvitse välittää kauheasti mistään muustakaan. Vaatteeksi kelpaa joku kaapu, mikä nyt mahtuu vielä päälle (Prisma myy ihania Neulomon mustanpuhuvia kaapuja, joihin meikäläisenkin kaljamaha mahtuu!). Hiuksia ei viitsi laittaa, koska mitä väliä, kaikki kuitenkin huomaa vain pullean bulldoginnaaman ja läskiin kadonneen leuan, ei siinä mitkään kampaukset auta. Eikä tämä ole enää edes mitenkään ahdistava ja surullinen ajatus kuten joskus aikoinaan, vaan vain tosiasian toteamus. Vähemmän minulla ulkonäköahdistuksia on nyt, kuin oli 60-kiloisena. Silloin en nimittäin hyväksynyt puutteitani ja kauneusvirheitäni, kun taas nyt ne kaikki menee sen alle, että mitä väliä, jos kuitenkin olen lyllertävä laardipallo. Ihan varmasti kun kaikkien silmään ensimmäisenä osuu se kauneusvirhe, että olen iso, roikkuvalla kaljamahalla (joo, Cambridgen jälkeen uudelleen lihottuani kaljamaha on alkanut roikkua reisien päälle eikä ole enää niinkään sellainen raskausmahamainen pinkeä pömppö kuin aikoinaan) varustettu akka, eikä ne pienemmät jutut joista joskus angstasin.

No se tässä myös tuli todettua että se stressi on melkoinen tekosyy. Nimittäin, kun kiireinen lyhyt projekti meni ohi, niin minulla on tällä hetkellä jopa tilanne että töissä ei ole oikein mitään töitä kun seuraava projekti mihin minut oli kiinnitetty peruuntui asiakkaan tämän vuoden it-määrärahojen puutteen takia. Äärimmäisen rentoa ja kevyttä, nukkua saa kunnolla jne. Onko se auttanut mitään syömisiin ja juomisiin? No ei. Yhtä lailla ei jaksa laittaa ruokaa vaan tulee töistä kotiin pizza- tai burgerpaikan kautta, yhtä lailla menee energiajuomaa, karkkia ja jäätelöä jne. Eipä siis tarvitse haaveilla siitäkään, että jos ei olisi stressiä, niin sitten onnistuisin laihduttamaan.

Huonohan tässä on enää keksiä mitä voisi yrittää. En vaan saa paria viikkoa kauempaa noudatettua lievimpiäkään muutoksia tavanomaiseen ruokavaliooni. Eikä se johdu edes siitä että olisi joku pakonomainen syömishäiriö, mitä tekosyytä olen joskus yrittänyt käyttää, todettuani 10 kaljan juomisen jälkeen ahmiseksi luokiteltavissa olevaa syömistä. En minä normaalissa arjessa ahmi tai syö pakonomaisesti nyt kun en ole ollut tiukoilla kuureilla jotka aiheuttivat liikasyömisen vastareaktion. Syön, koska pohjimmiltani arvostan helppoutta ja mieleisiäni makuja enemmän kuin terveyttä ja parempaa ulkonäköä. Se on vähän sitä, että joo, alempi paino olisi ihan kiva jos sen saisi taikasauvaa heilauttamalla, mutta jos siihen pitää nähdä vähänkään vaivaa tai kärsiä epämukavuutta, niin ei se ole sen arvoista. Ajoittaiset pinnallisemman mielen tempaukset muuttua ei oikein auta, kun pohjimmiltaan on sitä mieltä että mieluummin lyhyt ja makea elämä kuin pitkä ja kuiva.

torstai 14. syyskuuta 2017

Bujoilun kokeilua

Päätin sitten tarttua ainakin kokeeksi lahjaksi saamaani bujo eli bullet journal -kirjaan. Tavallaan jopa innosti pitkästä aikaa ajatus lapsenomaisesti askarrella ja paskarrella, piirrellä ja tehdä kaavioita. Niin sitten alkoi syntyä minun bullet journal, joka tosin on surkean näköinen verrattuna moniin netissä näkyviin taiteellisempien ihmisten tuotoksiin. Ensinnäkin huomasin, etten osaa enää oikein kirjoittaa käsin, kun niin harvoin tulee muuten kuin näppäimistöllä kirjoitettua. Käsiala on kamala, ja välillä kirjaimia jää välistä pois. Mutta kirjassa sanottiinkin että bujo on yksityinen ja sen pitää tuottaa iloa vain omistajalleen, eikä haittaa mitä mieltä muut siitä on. Kunhan toimii asioiden organisoimiseksi, on hyvä. Muuten taas ei, vaikka olisi kuinka kaunis.

Vuosinäkymä


Ei sitten muuta kuin aloittamaan ohjeiden mukaan. Piti tehdä vuosinäkymä, jonne voi kirjata isomman aikavälin tavoitteita ja haaveita ja tapahtumia. Kirjassa oli ohjeet että se tehdään jakamalla kaksi aukeamaa vaakaviivoilla osiin niin, että jokaiselle kuukaudelle jää osio. Ainoa ongelma oli, että en oikein keksi ainakaan vielä mitään sisältöä vuosinäkymään...




Kuukausinäkymä

Seuraavaksi täytyi tehdä näkymä kuluvalle kuukaudelle. Siihen merkitään päivät ja niihin tärkeitä tapaamisia, tapahtumia, muistettavia asioita tms. Katselin netistä erilaisia ihmisten kuukausinäkymiä, ja valitsin toteutettavaksi version jossa oikeanpuoleisella sivulla on kuukausitason tehtäviä, tavoitteita ja muistiinpanoja. Kuvasta on peitetty projektien ja henkilöiden nimiä.



Päivä / viikkonäkymä

Bujon tärkein osa on se, että joka ilta pitää suunnitella, mitkä tapahtumat ja tehtävät seuraavana päivänä pitäisi hoitaa. Nämä kirjataan listaksi päivän kohdalle, ja sitten rastitetaan hoidetuksi sitä mukaa kun niitä tehdään. Jos jotain asiaa ei hoida, se merkitään > merkillä siirretyksi ja siirretään muulle päivälle. 

Itse en kirjaa tähän kaikkia työhön liittyviä asioita, koska niistä tapahtumat on sähköpostiohjelman kalenterissa, ja muuten työtä tehdessä on helpompi pitää to do -listaa siinä samalla koneella jolla tekee työtäkin, kuin kaivaa aina bujo-vihko esiin ja kirjata sinne. Kirjaan bujoon vain sellaiset työhön liittyvät asiat jotka vaativat erityistä muistamista tai valmistelua. 



Habit tracker

Bujo-kirjassa oli vaikka mitä erilaisia kaavioideoita, mutta alkuun toteutin niistä vain yhden: habit trackerin jolla seurataan päivittäin sitä, miten tulee noudatettua erilaisia hyviä tapoja joita haluaisi noudattaa. Esim. kuinka usein on alkoholittomia tai karkittomia päiviä, milloin on syöty dieetin mukaisesti, ulkoiltu tai liikuttu. 8 h unitavoitteen huomasin heti itselleni aivan liian vaativaksi, kun keskiarvo puhelimen unenseuranta-appsin mukaan on 3 h 45 minuuttia per yö... No, ensi kuun trackeriin tavoite on 5 tuntia / yö...



Painonseurantataulukko

Koska laihduttelu tai painonhallinta on kuitenkin ollut jatkuva teema elämässäni, värkkäsin kaavion myös painon seurantaan. Idean painonpudotuksesta polkuna maaliin kopioin netistä, ja sitten töhertelin itse kaavion. Aina kun on kilo lähtenyt, merkkaan askelkuviotarroilla etenemisen polulle. 



Ajatuksia parin viikon jälkeen


Onhan tuosta hyötyä ollut. Mulla on ollut ihmeellinen tapa jättää ihan yksinkertaisia yksityiselämän hoidettavia asioita roikkumaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Niillä kun ei ole samanlaisia deadlinejä kuin hommilla työssä. Esim. kun aloitin bujon, mulla oli ollut kylppäristä valo palanut jo pari viikkoa, mutta en vaan saanut aikaiseksi mennä ostamaan lamppua ja vaihdettua sitä. Tulihan sinne ihan tarpeeksi valoa kun jätti oven auki kun oli kylppärissä :D Ensi töikseni kuitenkin merkkasin bujoon että se lamppu pitäisi vaihtaa, ja vaihdoin myös. Hoitamatta jäänyt asia vaivaa enemmän, jos sen joutuu bujossa jättämään rastittamatta ja siirtämään seuraavaan päivään, kuin jos sitä ei olisi mihinkään merkittynä. 

Tuosta piirtely- ja koristeluhommasta en sen sijaan tiedä viitsiikö sitä pitkään. Yhtä hyvin itse suunnitteluasian hoitaa sellainenkin bujo, johon kirjoitetaan vain kuulakärkikynällä ja jossa ei ole piirustuksia ja kaavioita. Minulla sattui olemaan askarteluinspis kun homman aloitin joten tuli tehtyä kaikenlaista, mutta esim. stressikausina ei toivoakaan että koristelisin päivänäkymän päiviä lipuilla ja koristekirjaimilla... Sekin toki tulee mieleen, näin it-alan ihmisenä, että miksi ihmisten täytyy näitä käsin tuhertaa - eikö voisi olla valmiita sivuja tai jopa sovelluksia esim. puhelimelle, joilla voisi pitää vaikka habit trackeria, tehdä vuosi-, kuukausi- ja päivänäkymiä jne. Toisaalta kirja kovasti sanoo että yksi tärkeä pointti on juuri pakottaminen analogisuuteen, irti teknologiasta, ja voihan se toki tällaiselle ammattinörtille hyvää tehdä sekin välillä.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Rengasrikko ja bujoilua

Äärh, se on huono päivä kun auto aamulla piippaa ensimmäiseksi, että yksi rengas olisi tyhjänä. Näytti jopa jotain painelukemia, muiden renkaiden kohdalla noin 40 psi, mutta yhden punaisena vilkkuvan kohdalla vain 28. En tässä vaiheessa vielä edes älynnyt että rengas oikeasti vuotaa, vaan ajattelin että täytyy vaan käydä huoltoasemalla laittamassa ilmaa. Aika pian totesin kuitenkin että ei tällä huoltsikalle asti ajeta rikkomatta vanteitakin, kun paine putosi kilomerin ajolla noin 15:teen. Kotiin palattua se oli enää 9 ja rengas silmin nähden löysä.

Siinä pytytyksissäni pyörin ja mietin mitä tehdä. Ei tuon kanssa voisi rengasliikkeeseenkään ajaa, joten ei kai auta muu kuin vaihtaa talvirengas rikkinäisen tilalle ja ajaa sitten rengasliikkeeseen. Mitään vararenkaitahan näissä nykyautoissa ei enää ole mukana. Onneksi tuli kuitenkin ennen renkaanvaihtopuuhiin ryhtymistä googletettua palveluita. Sattumalta kun etsin lähellä olevia rengasliikkeitä, tuli esiin ilmoitus Rengaspartio-nimisestä firmasta, josta saa 24 tuntia vuorokaudessa paikan päälle renkaan paikkaus- tai vaihtoavun. Kokemus osoittautuikin oikein hyväksi kyseisestä firmasta. 25 minuuttia soitosta paikalle tuli pakettiauto ja mies, joka irrotti pyörän, tutki vauriokohdan, totesi että renkaan paikkaus riittää, paikkasi renkaan ja veloitti hommasta 60 euroa. Työ kävi todella nopeasti hyvillä välineillä, ja olisi ollut oikeankokoinen uusi rengaskin mukana jos olisi vaihtaa tarvinnut. Tämä sama firma tekee myös renkaiden kausivaihtoja joten voipi olla että kun talvirenkaat pitää vaihtaa, en viitsikään kykkiä rengashommissa huonon auton mukana tulleen pikkutunkin ja muiden halpisvälineiden kanssa vaan tilaan avun kotipihaan :) Siinä renkaassa muuten oli kolmiomainen vaaleaa metallia oleva piikki, jollaisia kuulemma toisinaan irtoaa raitiovaunujen raiteista, ja sitten tuhoavat autojen renkaita kun autoilla ajetaan raiteiden päältä.

Siinä rengasapua odotellessani tuli myös selailtua autosta erilaisia valikoita ja näyttöjä mitä siitä löytyy ja löytyi hassu toiminto. Auto näköjään kerää dataa ajajansa ajotyylistä, ja minut se on tuominnut aggressiiviseksi ajajaksi. Vain hyvin harvoin ajan normaalisti, joskus taloudellisesti mutta pääosin aggressiivisesti. No, on mulla aina Sport-asento vaihteistakin päällä...

Bujoilua?


Sain syntymäpäivälahjaksi äidiltäni bujoilukirjan ja päiväkirjan jossa bujoa eli bulletin journalia voisi pitää. En tiennyt ennestään mitä bujoilu on, mutta pienen googlauksen jälkeen tuomitsin idean ihan pystyyn kuolleeksi. Minun siis pitäisi tehdä vapaa-ajastanikin samanlaista aikataulutettua, ahdistavaa projektia kun työ? Tehdä päivän aluksi pitkä TO DO lista ja sitten yliviivailla sieltä hommia kun saan niitä hoidettua. Suunniteltava kirjallisesti kaikki syömisistä ja kuntoiluista rahankäyttöön ja ajankäyttöön. Hyh, ahdistavaa, ajattelin enkä avannut muoveistaan edes koko bujokirjaa ja päiväkirjaa. 

Tänään avasin sen kun ajattelin että vienköhän roskikseen vai kirjaston kirjankierrätyshyllyyn. Siinä sitten aloin lueskella sitä teoriakirjaa, eikä se ihan niin hullulta kuulostanutkaan kuin mitä olin alkuun tuominnut. Idean pitäisi olla vapauttaa enemmän oikeasti rentoa aikaa, kun pakolliset hommat hoidetaan alta pois suunnitellusti ja tehokkaasti. Hyvä huomio kirjassa oli  myös että aika monen -ja tunnustan, että ainakin minun- suuri osa ajasta kuluu sellaiseen mikä ei ole hyödyllistä työtä EIKÄ rentoutumista, vaan jonkinlaista semiahdistunutta ajan tappamista. Tuntuu että pitäisi tehdä jotain, ei huvita, sitten surffaa netissä tai hakee kaupasta herkkuja tai kaljaa. Ei ole oikein rentoa eikä nautiskelevaa, mutta eipä saa mitään aikaankaan. 

Ehkäpä nyt ainakin lukaisen tuon kirjan loppuun ensin ja katson sitten viitsinkö alkaa täyttämään itse bujoilupäiväkirjaa...