tiistai 26. heinäkuuta 2016

Aseksuaalisuus on iloinen asia

Viime kommenteissa minulta kyseltiin seksiasioideni hoitamisesta, että onko minulla fuckbuddyä tai käytänkö välineitä. Ihan ymmärrettävä kysymys sinänsä, koska useimmat ihmiset kaipaavat seksiä, ja minä olen täällä blogissa kertonut eläväni varsin erakkomaisesti vailla edes halua ihmisseuraan, edes seksimielessä.

Minä olen viimeisen viiden vuoden aikana myöntänyt itselleni olevani aseksuaalien seksuaaliseen vähemmistöön kuuluva ihminen. Nuorempana en kehdannut sitä myöntää edes itselleni, koska se tuntui jotenkin viallisuudelta, häpeälliseltä. Niinhän ihmiset puhuvat, että jos joku sanoo että ei pidä seksistä, niin aletaan selitellä: et ole vaan tavannut oikeaa ihmistä (sanojasta riippuen joko sellaista jota rakastaa, tai tarpeeksi teknisesti hyvää sängyssä), tai ehkä sinulla on jotain traumoja jotka estävät nauttimasta. Joka tapauksessa, kyseessä on ihmisten mielestä ongelma ja vika, jolle mielellään pitäisi tehdä jotain.

Niinpä minä sitten nuorempana tein. Minä näyttelin normaalia. Näyttelin sitä niin innokkaasti, että hetkittäin unohdin itsekin näytteleväni. Vaikka en ole koskaan pitänyt seksistä fyysisenä suorituksena - se on minusta lähinnä ikävystyttävää, hikistä äheltämistä, ei todellakaan vaivan arvoista - niin omalla tavallani pidin omista roolileikeistäni, siitä että esitin innokkaasti varsinaista aktiivista, jopa dominointiin taipuvaista seksipetoa. Ja vakavasti huonosta itsetunnosta kärsivänä nautin varsinkin siitä, että seksin kautta sain jonkun hullaantumaan itseeni, haluamaan minua ja olemaan jopa mustasukkainen minusta. Minusta se oli hienoa, että siinä missä jotkut valittivat, että miehet haluavat vain seksiä ja sitten häipyvät, niin minulla oli päinvastainen ongelma: minä halusin vain yhden illan seuraa, mutta niistä pahuksista ei tahtonut päästä eroon sen yhden kerran jälkeen vaan jäivät mankumaan lisää. Ostin siis seksillä omanarvontuntoa (ja siinä sivussa itselleni ja toiselle sydänsuruja, kun en iljennyt jättää tyyppiä josta tiesin heti että ei meistä mitään paria koskaan tule, ennen kuin pitkän ajan päästä kun en vaan kestänyt enää, kun ahdisti ei-toivottu suhde liikaa).

Vanhemmiten kuitenkin kävi niin, että ei ensinnäkään viitsinyt hankkia sitä seksiä (kun ei baarit ja biletys enää kiinnosta, ja parisuhteita en halua erakkoluonteeni takia), ja toiseksi, en kaivannut enää itsetunnolleni pönkitystä seksin kautta. Huomasin tulevani aivan erinomaisesti toimeen ilman. Siinä vaiheessa kun olin ollut jotain 8 vuotta ilman seksiä, taisin myöntää ensimmäisen kerran itselleni, että taidanpa tosiaan olla aseksuaali. Se saattaa osittain littyä siihen, etten henkisesti koe olevani kumpaakaan sukupuolta, eikä siksi kumpikaan sukupuoli kiinnosta. En tosiaan koskaan edes katsele miehiä (tai naisia, tai hermafrodiitteja ;) ) siinä mielessä että jotenkin seksuaalisesti kiinnostaisi. Voin todeta että joku on komea tai kaunis mutta ei siihen liity minkäänlaista halua olla seksuaalisesti tekemisissä sen ihmisen kanssa.

Aseksuaalisuuteni syiden teoretisointi ei kuitenkaan niin kauheasti itseäni kiinnosta, koska minulla ei ole mitään syytä yrittää muuttaa asian tilaa. Tämähän on kauhean vapauttavaa, kun ei tarvitse yrittää "kelvata" kellekään vain saadakseen seksiä. Nettipalstat on täynnä ihmisten valitusta siitä, kuinka valtavat kriteerit nykyisin ihmisillä on kumppaneille, varsinkin ulkoiset kriteerit. Täytyy sanoa, että ei minua harmita yhtään, että minun ei tarvitse liittyä siihen valittajakuoroon "yhyy, en kelpaa kellekään, kun olen rupsahtanut ja ruma ja läski, en saa edes baarista seuraa", kun en halua kenenkään seuraa. En edes yhdeksi yöksi, saati enemmäksi. Ei tarvitse pelätä tauteja tai raskautta, tai syödä ikäviä sivuoireita aiheuttavia ehkäisypillereitä. Eikä tarvitse alkaa ihmissuhteisiin, joita ei oikeasti halua, vain jonkun "luonnollisen tarpeen" pakottamana. Minä sanoisin, että tällaiselle epäsosiaaliselle mörököllille aseksuaalisuus on varsin miellyttävä ominaisuus, josta ei missään nimessä haluaisi eroon!

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Menin ja leikkautin eskaritukan


Kesäloman laiskotuksessa alkoi kyllästyttää hiusten laittaminenkin, joten sain kuningasidean: leikkautan sellaisen esikouluikäisillä lapsilla suositun pottapäämallin, jota ei tarvitse (eikä paljoa edes voi) laittaa. Eli viivasuorat, kulmakarvoihin asti pitkät etuhiukset ja muuten suora pitkä polkka. Kampaaja kyseli että olenko ihan varma, koska niitä etuhiuksia ei sitten enää saa laitettua kiinni, mutta minä halusin kattilapäähiukset vaihtelun vuoksi, joten sanoin että olen varma. Pituutta suostuin jättämään sentään sen verran että hätäponnarin, jonkinlaisen töpön ainakin, saa vielä laitettua.

Nyt huomaan että mun eskaritukasta tulikin noita-akkatukka. Näytän meinaan kirjaimellisesti aika julmalta ja karulta noita-akalta piikkisuorissa hiuksissa, joissa on suorat etuhiukset. Mutta eipä tuo mitään, ehkä se kuvaa luonnetta vaan, onpa varoitusmerkkinä ihmisille ;) Ja motivoi laihduttamaan loput liikakilot, koska hiusmalli tuntuu korostavan erityisen hauskasti leukaperäläskejä ja kaksoisleukaa. Saas nähdä mitä vitsiä työpaikan vitsiniekat tästäkin keksivät vääntää, kunhan ensi viikon jälkeen palaan taas töihin...




torstai 21. heinäkuuta 2016

Riippumatto ja muita laiskotteluostoksia

Yleensä olen lomalla tehnyt vuoden ostokset mitä tulee kodin sisustamiseen ja vaatteisiin, mutta nyt on ollut niin mukava erakoitua omaan kämppään, että en ole viitsinyt edes Alepaa kauempana kaupassa käydä. Nyt tässä tajusin että pahus, lomaahan ei ole kuin noin viikko jäljellä, ja jotain pitäisi kumminkin hankkia. Tällä viikolla ostin kotiin terassille ja pihaan jotain, ja vähän astioita. Ensi viikolla pitäisi ostaa sitten vaatteita - saa nähdä mikä koko on sopiva, luulen ettei 42:ta pienempi vieläkään mahdu ison makkarapötsin takia...

Ensin tarttui mukaan Bauhausista terassille puolitoista metriä korkea muovipalmu - en viitsi ostaa oikeita, koska ne kumminkin kuolevat talvella joko terassilla kylmyyteen tai sisällä pimeyteen, kurkikoriste sekä pieni tarjoilupöytä jolle olisi tarkoitus laittaa enemmänkin yrttejä kasvamaan. Iltojen iloksi sitten vielä värikkäät valopallot seinään. Tykkään usein iltaisin istua terassilla lukemassa e-kirjoja iPadilla viltin alla, ja aamupalakin siellä tulee kesäisin syötyä.



Hieman kitschejä koristeita: patterikäyttöisiä kynttilöitä ja pikkukameli ;)

Terassin iltavalaistus
Pihaan hankin nyt konkurssiin menneestä Kodin 1:stä riippumaton telineellä. Maksoi vain 24,90 euroa. Päiväunet tuli tänään jo nukuttuakin riippumatossa. Ihmetyttää, miksi en ole aiemmin hankkinut tällaista kaikkien laiskureiden lempipaikkaa itselleni ;) Samalla tarttui mukaan Villeroy & Bochin pari New Wave -lautasta ja teekuppia. Olivat vaan niin kauniita muotoilultaan etten onnistunut vastustamaan vaikken varsinaisesti tarvitse uusia.

Plussapallon päiväunipiste. 

Tämä se vasta on elämää - harmi että loma loppuu kohta :-o

Villeroy & Boch "Animals of the World" sarjan flamingokuppi

Saman sarjan kolibrikuppi ja New Wave -lautanen

Mistä päästäänkin sitten aiheeseen josta Cambridge-valmentaja puhui viime käynnillä, eli että arkisin ei pitäisi tehdä mitään erityisen hyvää ruokaa vaan syödä yksinkertaisesti, niin määrät pysyy kohtuudessa. Uudet lautaset vaan inspiroivat värkkäilemään intialaistyylistä - kukkakaali-kikhernecurryä ja kurkkuraitaa. No, ei siinä laskurin mukaan ollut kuin noin 600  kcal joten ei nyt niin kovin paha... Mitä nyt eilen tein tosin juustokakkua, ja uskottelin itselleni että se on tosi kevyttä kun käytin kevytjuustoa :D Tämähän tietysti on tekosyy syödä normaaliin verrattuna tuplakokoinen palanen ;) Ei kyllä ole laihdutus helppoa kun on niin pahuksen perso ruoalle kuin minä :(


Vähän on syntistä, vaikka tehty kevytjuustosta ;)


sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Suostuin Cambridge-valmentajalla PIENEEN liikuntaan

Paino ei ole laskenut nyt kohta pariin kuukauteen, ja jotain siis pitäisi tehdä. Turhauttaa maksaa valmennuskäynneistä ja etovista Cambridge-litkuista, kun ei edes tule tulosta. Valmentaja otti taas puheeksi liikunnan, ja kerroin suuresta inhostani kaikkea hikoiluttavaa ja hengästyttävää kohtaan. Ja että inhoan myös kaikkia paikkoja missä on muita ihmisiä, kuten kuntosaleja tai jumppapaikkoja.

Hänellä oli tarjota ratkaisu jossa voisin tehdä kotona itsekseni lihaskuntotreeniä, joka tällaiselle "nollakuntoiselle" rasvapallolle luultavasti vaikuttaa hyvinkin. Suostuin kokeilemaan. Kyseessä on Cambridge-ohjelman personal trainerin kehittämä kuminauhajumppa. Ostin sitten 8 eurolla kuminauhan ja ohjeet - ohjeet löytyy myös Youtubesta (video alla). Tätä olisi nyt tarkoitus tehdä muutama kerta viikossa ja katsoa miltä tuntuu.



Valmiiksi jo ahdistaa kyllä jonkin verran, mutta ehkä sen kestää kun saa tehdä kotona milloin haluaa, ja kyseessä ei sentään ole erityisesti kammoamani aerobinen treeni vaan lihaskuntotreeni. Jostain syystä lihastyön aiheuttamaa kipua en ole koskaan erityisesti inhonnut, vaan sellaista hengästymistä ja pitkäkestoisen liikunnan aiheuttamaa uupumusta enemmänkin.

Siinä se odottaa käyttöä - jumppakuminauha

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Renttuilua ilman viinaa

Olen tässä toista viikkoa kesälomalla, ja olen antautunut totaalisesti renttumaiselle elämälle, mikä on sinänsä hauskaa, että dieetin takia en juo alkoholia ollenkaan. Yleensä loma on tarkoittanut sitä että ekan kaljan voi korkata jo aamulla, mielellään terassilla luonnosta ja linnunlaulusta nauttien. Siitä sitten tissuttelua tasaisesti, niin ettei ole varsinaisesti kännissä koskaan mutta mukavassa rennossa laitamyötäisessä kuitenkin.

Nyt en siis kalorien välttämiseksi juo, mutta multa näyttää sujuvan renttumainen elely ihan ilman viinaakin, kun ei ole pakko tehdä mitään tai mennä minnekään. Menen nukkumaan joskus klo 4-6 aamuyöstä. Heräilen iltapäivällä. Sittenkään en jaksa nousta sängystä aikoihin, vaan peittojen lämmössä vähän pelaan kännykällä (Sunken Secrets -addiktio!) ja luen uutiset netistä.

Tänään olikin sitten uutispuolella isompi juttu kun Nizzassa oli tapahtunut terrori-isku. Katselin videonkin tapahtumista, ja se oli kyllä aika surrealistista nähtävää. Ihan kuin jostain ö-luokan mäiskintäpelistä, kun verisiä ruumiita lojui ympäriinsä pitkän tien mitalta ja jopa irtonaisia ruumiinosia. Ainoa vika, että kuvat olivat tosielämästä. Siitäkin ajattelin vaan, että ikävää, mutta eipä ole Ranska ja moni muukaan maa ihan viaton siihen, miksi "karma iskee takaisin" nyt tällaisessa muodossa. Niin sitä on kovina maailmanpoliiseina kaadettu Lähi-Idästä diktaattoreita, ja tuettu valtaan ja aseistettu vielä kammottavat porukat, juuri nämä jotka nyt perustavat kalifaattia ja haluavat laajentaa sen koko maailmaan. Jännittävää kyllä nähdä mitä tästä seuraa, vai seuraako mitään ihmeempää jokusen uuden iskun ja länsimaiden johtajien uhmakkaiden puheiden lisäksi.

Vaan eipä tuo omaa elämääni kauheasti heilauta, en viitsi murehtia asioita joiden murehtimiseni ei auttaisi ketään tai mitään. Murehtikoot maailman johtajat ja poliitikot. Minä vaan röhnötän kotonani renttumaisemman näköisenä kuin edes juodessa - hiukset kampaamatta ja sekaisin, meikkeihin en ole koko lomalla koskenut, päällä reikäiset harmaat pieruverkkarit ja aivan liian pieni musta toppi - ja nautiskelen elämästä. Välillä käyn kävelemässä ulkona ja ihastelemassa kesäluontoa. Pokka riittää nykyisin käydä sielläkin rentun näköisenä ja laittautumatta, sen verran hyvin olen sisäistänyt sen faktan että tuskin kukaan ajattelee mitään siitä miltä yksi tuntematon kävelytiellä vastaantullut keski-ikäinen tantta näyttää. Tai jos ajatteleekin, niin ihan sama. Katseen voi kääntää toiseen suuntaan, jos meikäläisen renttumainen olemus sattuu silmiin.

Siellä luonnossa onkin juuri nyt paljon kaunista katseltavaksi, niin että itsekin kuljeskelen värikkäiden kukkasten luota toisten luo ja ihailen kaikkea. Nyt aion nauttia, kun täällä pohjoisessa se on niin kovin lyhyt aika jona luonto kukoistaa ja on värejä täynnä. Pian alkaa taas illat pimetä ja harmaus iskeä, mutta toistaiseksi nautin kaikesta kauniista jota näen ihan kävelymatkan päässä kotoani. Tällaisesta, kuin näissä kuvissa alla vaikka. On sitä luontoa kaupungissakin, jos pysähtyy katsomaan :)





Mukana myös pieni hämähäkki
Ei varsinaisesti luontoa, mutta tykkään kuviosta jonka kivet muodostavat






Kompostin reunoja vasten kasvava kukka-asetelma

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Tunteista ja tunteettomuudesta

Harvemmin on tullutkaan sellaista palautetta blogiini kuin viime kommenteissa, mutta sekin on ihan tervetullutta, koska sekin saa pohtimaan ja peilaamaan meidän ihmisten keskinäistä erilaisuutta. Koska olen melkoisen tunnekylmä kuten kommenteissa sanottiin, tai kuten itse mieluummin sanon, tyyni ja rauhallinen  ;) , niin ei minulla herää mitään kielteisiä tunnereaktioita negatiivisesta palautteesta. Jään vaan rauhallisesti pohtimaan niitä asioita joista kommentissa puhutaan. Tässä joitain pohdintoja joita heräsi kommenttien pohjalta.

"Koirasi kuolema ja siihen reagoiminen sai minut jotenkin voimaan pahoin."

Tämä viittaa ilmeisesti siihen, että olen elämän varrella oppinut hallitsemaan ajatuksiani ja olemaan "katsomatta taakse", muistelematta menneitä tuskia sen enempää kuin menneitä menestyksiäkään. Niinpä en pitkään surrut ja ollut ahdistunut koirani kuoltua, vaan se oli tavallaan jopa helpotus vaikean sairauden loppuvaiheiden jälkeen. Mutta se että en jää pyörittelemään mielessäni menetystä ja itkemään sitä ei tarkoita, että en olisi rakastanut koiraa sen eläessä. Itselläni ei ole mitään ongelmia omantuntoni kanssa siitä asiasta. Ja se taas, paljonko itken tai olen itkemättä toisen jo mentyä, ei hyödytä mitään, ei muuta mitään. Olen sitä mieltä, että jos välittää, se pitää näyttää silloin kun kohde on elossa, ja tunteilu kuoleman jälkeen on melkoisen merkityksetöntä minkään kannalta. Jos kokee luonnolliseksi tunteilla, niin siitä vaan, mutta jos ei, niin ei se tee ihmistä paremmaksi eikä huonommaksi. En usko, että tunteilun määrä kuoleman jälkeen on rakkauden mitta, vaan teot joita on tehty elämän aikana.

"Onhan se hienoa että maksat veroja, mutta mitä muuta hyötyä sinusta yksinäisenä on tälle yhteiskunnalla. Kun delaat, niin kuka maksaa laskut ja kukaan ei ole sinua suremassa. Täysin hyödytön elämä sinullakin. "

Ihmisen hyödyttömyys - siinäpä onkin aika vaarallinen ajatusmalli, jonka perusteella voidaan melko mielivaltaisin perustein leimata itseni lisäksi varmasti muitakin ihmisiä hyödyttömiksi, sellaisiksi joilla ei ole oikeutta elää. Voin hyvin kuvitella, miten tällainen ajattelu voisi levitä eri yksilöillä lukemaan hyödyttömiin kaikki ne ryhmät, joita ei ymmärretä tai joista ei pidetä, esim. eri uskontoa tai kulttuuria edustavat, työttömät, sairaat ja vanhat "tuottamattomat" ihmiset, seksuaalivähemmistöt, muuten vaan ärsyttävät (eli persoonaltaan erilaiset) ihmiset...

Itse pidättäydyn täysin leimaamasta ketään hyödyttömäksi. Ei minulle kukaan ole sellaista tuomarinvaltaa ja -viisautta antanut, että voisin päättää kuka on hyödytön ja kuka ei. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kuten luonnossa, niin myös ihmiskunnassa jokaisella olevaisella on olemassaolon oikeutensa, ja että tämä koskee ihan jokaista ihmistä. Itseäni on aina jopa kiinnostanut ne suuren osan ihmisiä halveksuttavina pitämät yksilöt, esim. alkoholisoituneet ihmiset, koska huolimatta siitä että puhe voi olla sössötystä ja oksennus rinnuksilla, niin silti näen heissä ihan samanlaisen ihmisen, samanlaisen tietoisuuden ilmenneenä, kuin mikä itsekin olen. On sitä itsekin tullut joskus oltua huonossa hapessa, mutta silti minä olen ollut minä, ihan se sama ihminen kuin silloin kun ihmiset ovat kiittäneet minua jostain mitä olen tehnyt tai sanonut. Uskon jokaisessa olevan potentiaalia muuhunkin kuin siihen ehkä karuun tilaan, missä hän tällä hetkellä on. Samoin uskon jokaisessa tällä hetkellä hyvässä ihmisessä olevan potentiaalia myös pahaan. Ja osin se, mikä potentiaali toteutuu, riippuu myös siitä, uskovatko muut ihmiset mahdollisuuksiin vai tuomitsevatko mielessään ja eleissään kelvottomaksi hylkiöksi, josta ei ole koskaan mihinkään. Minä olen päättänyt, että ainakaan minä en aio koskaan olla se, joka katsoo toista ihmistä sillä mielellä, että sinusta hyödyttömästä hylkiöstä ei koskaan tule mitään.

"Tunnekylmä ihminen jolla ei mitään annettavaa. "

Myönnetään, en ole nykyisin maailman tunne-elämältäni värikkäin henkilö. Suurimman osan aikaa tilani on hyvin rauhallinen ja tyyni, sellainen missä ei juurikaan ole ajatuksia eikä tunteita. Vain hiljaisen onnellinen tunne olemassa olemisesta ja elämänenergiasta, joka täyttää kehoni. Mutta en koe, että olisin ollut mitenkään parempi ihminen nuorena, kun olin kovastikin tunteellinen. Päinvastoin, usein se etten osannut hallita tunteitani, se että niiden voima usein lamautti minut, esti minua toimimasta niin kuin olisi ollut oikein ja järkevää. 

Tätä taustaa vasten itse ajattelen ,että ei tunteilu ketään pilaa, mutta eipä se myös tee ketään paremmaksikaan. Loppujen lopuksi kuitenkin muut asiat ovat tärkeämpiä, esim. rehellisyys, tunnollisuus, oikeudenmukaisuus, luotettavuus ja muut tylsät vanhanaikaiset asiat. Nämä taas eivät tunnu juurikaan korreloivan ihmisissä sen kanssa, onko kovinkin tunteellinen vai ei. On tunteellisia ihmisiä, joita ihailen hyvinä ihmisinä, mutta on myös sellaisia, jotka ovat kaikkea muuta - jotka voivat jyrätä toisia julmasti ilman että edes huomaavat, mutta auta armias jos itselle tulee menetys, niin sitten kyllä ollaan niin herkkää ja tunteellista. 

"Nuku plussis pois kukaan ei kaipaa."

Tämän on ilmeisesti tarkoitus olla loukkaus, mutta ei se minua loukkaa, sillä minulle se on suuri vapauden tunteen lähde, että tosiaan, jos minun aikani on piankin, niin kukaan ei jää suremaan kuolemaani, eikä kukaan minusta riippuvainen jää vaikeuksiin. Olen vapaa lähtemään vaikka heti, ilman että se aiheuttaa kummempaa kärsimystä kellekään. Itsekään en pelkää lainkaan kuolemaa; kärsimystä ja kipua jonkin verran, mutta kuolemaa pidän lopullisena vapautuksena niistä. 

Niin, ehkä minulla ei ole kauheasti mitään annettavaa, mutta harvallapa meistä on. Mutta ei meidän tarvitsekaan millään annettavilla ostaa oikeutustamme olemassaoloon, sillä se on syntymäoikeus. Minusta se on tarpeeksi, että ei aiheuta tietoisesti kärsimystä toisille olevaisille tai rajoita näiden vapautta - ei tarvitse olla hyödyllinen.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Loma alkoi ja Cambridgen 4-taso jatkuu

Hirvittävän työrupeaman jälkeen sitten lopulta alkoi viikonloppuna loma, ja jatkuu tästä eteenpäin 4 viikkoa. Vielä ei ole oikein lomatunnelmaan päässyt, ihan siitä syystä kun on viimeisen kuukauden henkisesti joutunut piiskaamaan itseään tekemään nopeammin ja enemmän, työntämään väsymyksen ja tympäisyn syrjään. Nyt sitten kun ei enää tarvi, ylikierrokset purkautuvat epämääräisenä vitutuksena ja levottomuutena, jossa kaikki pienetkin asiat ärsyttävät kohtuuttomasti. Mutta eiköhän tämä noin viikossa tasoitu kun jatkan 12 tunnin yöunien ja päälle päiväunien nukkumista ;)

Cambridge-valmentajalla kävin eilen. Paino ei ollut laskenut viime kerrasta kuin 200 g, johtuen juhannuksen juhlinnasta. Sanoin että haluaisin kovasti takaisin sinne 70 kiloon minne olin jo päässyt, mutta valmentaja oli sitä mieltä että ei kannata yhtään hätäillä, vaan jatkaa vaan 1200 kcal ruokavaliota ilman ylimääräisiä kiristyksiä. No, minähän olin jo muutaman päivään pussikuuria pitänytkin, mutta sitä en kertonut ;)

Minulla tuon 4-tasonhan piti loppua jo heinäkuun puolivälissä, ja olla siirtyminen 5-tasolle, jolla saa syödä 1500 kcal päivässä, mutta päätimme jatkaa 4-tasolla, koska kuitenkin on vielä matkaa tavoitepainoon, ja tällainen liikuntaa harrastamaton pienikokoinen nainen ei todennäköisesti sillä 1500 kcal päivässä enää laihdu, vaan ne on ylläpitokalorit jolla saavutettu paino pysyy. 4-tasolla jatketaan kunnes paino on 66-67 kilossa.

Nyt lomalla olisi tarkoitus ottaa dieetti oikein tosissaan, kun ei voi stressiä ja "päännollaustarpeitakaan" ottaa tekosyyksi mässäyksille tai kaljoitteluille. Tarkoitus olisi siis pysytellä pedanttisen tiukasti siinä 1200 kcal päivä, ja katsoa miten paino lähtee kehittymään. En halua tätä projektia pidentää yhtään enää (ja jokainen lankeemushan vaan pidentää dieettiä), en niellä yhtään useampaa etovan makeaa Cambridge-tuotetta kuin on pakko. Joten tarkoitus olisi mennä nyt tavoitteeseen suoraviivaisesti ilman mutkia matkassa, ja sitten on tämäkin homma hoidettu pois alta, lopultakin. Onhan tätä muutama vuosi jo blogin merkeissä kitkutettukin tätä laihduttamista.


perjantai 1. heinäkuuta 2016

Mä sain eilen elämäni ensimmäisen livenä annetun ulkonäkökehun!

Täytyy sitä näköjään elää 42-vuotiaaksi että sellaisen saa. Tämäkin kehu tuli kyllä todennäköisesti enemmän mekolle kuin meikäläisen ulkonäölle varsinaisesti, mutta oli se silti niin hassu kokemus että panikoiduin pahasti. Ja kun minä panikoiduin, niin kehuja ilmeisesti käsitti että hän taisi sanoa jotain tosi noloa tai loukkaavaa, ja punastui ja loikki vaivautuneena pois. Toivottavasti ei nyt raukka loppupäivää murehtinut sitä että miksi piti päänsä aukaista ja mennä kommentoimaan juuri sen vittumaisen ja kylmän akan ulkonäköä - olisi se pitänyt arvata ettei se tykkää semmoisesta ;)

Kyseessä oli työtilanne. Oltiin lounasristeilyllä, ja mulla oli päälläni kurvikkaille naisille tarkoitettu
musta-puna-valkoinen kissamekko. Se ei ole värejä lukuun ottamatta yhtään mun tyyliä, ihan liian naisellinen kellohelmoineen ja tyköistuvine yläosineen. Sitä paitsi, vaikka se oli sopiva kun se viime viikolla tuli mulle, niin on sen verran vielä juhannusturvotusta että näytin mielestäni siinä vähän makkarankuoreen ahdetulta manaatilta, minkä vuoksi en edes kehtaa laittaa kuvaa itsestäni siinä tänne. Saa riittää kuva Lumingerien sivuilta, josta sen tilasinkin ;)  Olin lisäksi väkertänyt hiukset niskanutturalle sen tavanomaisen punaisella puhelinlangan näköisellä kiemuraisella lenksulla kiinnitetyn ponnarin sijaan.

Siellä sitä sitten olin kyrpiintynyt kuin mikä, koska epäsosiaalisena ihmisenä inhoan tuollaisia muka-rentoja pakkotilaisuuksia, joissa täytyisi teeskennellä että on kivaa ja rentoa, vaikka mieli tekisi joko a) vetää pää täyteen, mitä ei voi koska on töissä ja asiakkaitakin paikalla tai b) osoittaa elein ja sanoin kuinka paljon vituttaa koko risteily ja mieluummin olisi konttorilla koodaamassa, mutta tätäkään ei voi tehdä kun pitää edustaa työnantajaansa. Inhoan kaikenlaista feikkiyttä syvästi ja ahdistaa pakko tekojutustella ja tekohymyillä edustusmielessä. Se tuntuu henkisesti siltä kuin pitäisi nuolla jonkun persettä ja vielä päälle kiitellä, että kiitos kun saan nuolla, ai onpa tämä kivaa ja tässä sitä tiimiydytään kivasti samalla!

Yritin siinä sitten jossain nurkassa kyhjöttää kännykällä pelaamassa, kun sitten keski-ikäinen mies yllätti ja tuli kommentoimaan: "Sinä olet hyvin sievä tänään". Mulla kun on yleensäkin vittumainen perusilme, niin vaatii varmasti melkoisesti rohkeutta tulla noin sanomaan. Puhumattakaan maineesta suorasanaisena ja kiivasluontoisena ihmisenä, jota aremmat kollegat jopa pelkäävät niin että lähestyvät mieluummin sähköpostilla (ylikohteliaaseen sävyyn usein vieläpä) kuin tulemalla puhumaan. Ja sitten raukka sai vielä silmilleen mun paniikkireaktion, jossa luultavasti tuijotin silmät suurena, kiukkuisen näköisenä, ja sanoin kolkolla viskibassoäänelläni: "JAAHA!" Siinä vaiheessa mies poistui helvetin nopeasti :D