perjantai 28. helmikuuta 2014

Perjantain viihdepläjäys

Minulla on ollut oikeasti kova työviikko. Ison projektin on oltava valmiina ensi tiistaina, ja viikonloppukin tulee menemään kotona työtä tehdessä... Mutta nyt perjantain kunniaksi ostin pullon viiniä ja etsin netistä kaikkea koomista. Ja jaan blogissakin. Taas siis mautonta huumoria luvassa :)

Amerikan kummallisimmat lait

  • Alaska: Flamingojen omistajat eivät saa viedä lintujaan parturiliikkeisiin.
  • Alaska: Lakien rikkominen on kielletty. - No täytyyhän tämäkin sanoa, muuten ihmiset ei ymmärtäisi että niitä lakeja on tarkoitus noudattaa!!!
  • Arizona: Asunnossa saa olla vain kaksi dildoa. - Voidaankohan kenen tahansa kotiin tehdä kotietsintä, jotta löydettäisiin ne hemmetin kaalimadot ja muut kamalat tuomiopäivän dildot?
  • Colorado: Taloja ei saa ampua katapulteilla. - No okei, katapultit onkin vähän vanhanaikaisia. Esimerkiksi singoilla saanee ampua?
  • Colorado: pölynimuria ei saa lainata naapurille.
  • Connecticut: koirien kouluttaminen on kielletty. 
  • Connecticut: mies ei saa suudella vaimoaan sunnuntaisin. - Mutta jonkun toisen vaimoa saa?
  • Florida: Myös elefanteista tulee maksaa pysäköintimaksu
  • Florida: seksisuhteet piikkisikoijen kanssa on kielletty. - Masokistien touhuja anyway...
  • Florida: suihkuun ei saa mennä alasti. - Mitä vitt...?
  • Florida: seksiä saa harrastaa vain lähetyssaarnaaja-asennossa.
  • Kansas: jalankulkijan ylittäessä valtatie pimeällä hänellä tulee olla ahterissaan valaisin. - Ahterissaan? Siis sisällä? No, jonkun Mini Magliten ehkä sinne voi laittaa, mutta ei se sieltä käsin mitään valaise...
  • Kansas: jos kaksi junaa ajaa samaa raidetta tulee kummankin pysähtyä, kunnes toinen on mennyt ohi. - Miten pysähtyneet junat kulkevat toistensa ohi, se ei mahdu tämän sisäisesti blondin päähän!
  • Massachusetts: nainen ei saa seksissä olla päällä. 
  • Missouri: mitään alkoholijuomia ei saa antaa elefanteille. 
  • New Jersey: murhaa suorittaessa ei saa käyttää luotiliivejä. -Tämä on huutava vääryys! Murhaaminenhan voi olla vaarallista, ainakin jos menee palkkamurhaamaan mafiosoa tai rikollisen moottoripyöräjengin pomoa. Pitäisihän siinä saada käyttää asianmukaista suojavarustusta :D
  • New Mexico: idiootit eivät saa äänestää. - Tämä laki voisi olla hyvä joka paikkaan. 
  • Rhode Island: toisen jalkaa ei saa purra. - Harmi, aina on tehnyt mieleni rouskaista jotain säärestä!
  • Tennessee: rotujenväliset avioliitot on kielletty.
  • Texas: rikollisen tulee ilmoittaa aiotulle uhrilleen 24 tuntia ennen rikosta ja selittää aiotun rikoksen luonne. - Hyvä John Smith, 21 tunnin kuluttua aion tulla anastamaan omaisuutenne asunnostanne!
  • Utah: Ydinaseen räjäyttäminen on kielletty. - Voi tylsää! Saakohan siitä paljonkin sakkoa jos kuitenkin räjäyttää!
  • Washington: yli kuuden jalan pituista asetta ei saa kuljettaa salaa. - Öö, miten yli 180 cm asetta yleensä kuljetetaan salaa. Ei se ainakaan taskuun mahdu.
  • West Virginia: vaimoa saa kurittaa oikeustalon portailla sunnuntaisin.
(Lähde, ja lisää löytyy täältä).

Ihmisten peräsuolista löytyneitä omituisia esineitä

Taivaan kiitos en ole ensiapulääkäri. Ei pitäisi ollenkaan pokka kun onkisi näitä objekteja takapuolista... (Linkki lähteeseen)

  • Avaimet ovat itsellänikin toisinaan hukassa. Mutta eipä ole tullut mieleen että ne on saattanut tulla epähuomiossa laitettua takapuoleen.


  • Vibraattori ja salaattiottimet. Tässä tarina on selvästi nähtävissä. Vibraattoria on käytetty, se on joutunut turhan syvälle, ja salaattiottimilla on yritetty pelastaa tilanne. Harmi vaan, että nekin ovat juuttuneet sisään. 
  • Cokispullo. Ei jumalauta.
  • Aurinkolasit. Eikö tää tyyppi ole kuullut, että kyseiseen paikkaan ei aurinko paista???
  • Sementtiä kohdevaluna. Homopari oli päättänyt kokeilla, kuinka hottia ja kinkyä olisi valaa sementtiä toisen peräsuoleen. Lopputulos oli juuri se mitä aavistaa voi, eli sementti kovettui ja jouduttiin poistamaan leikkauksessa. 

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

En ollut tuntea erästä tuttua - vähähiilihydraattinen dieetti tehnyt ihmeitä

Olen koko ajan ollut aika skeptinen noihin kaikenlaisiin hiilihydraatteja rajoittaviin dieetteihin. Syynä siihen on ollut varmasti sekä omat makumieltymykset: rakastan pastaa ja leipää varsinkin, että se kun tuntuu ettei minulle hiilarit tee mitään oireita kuten jotkut valittaa että väsyttää, vatsa on sekaisin tms. Minä olen aina voinut varsin hyvin, läski on ainoa piinaava ongelma.

No, tänäänpä näin sitten työkuvioista puolitutun (samassa projektissa eri osapuolina useamman vuoden takaa) lounastaessani ravintolassa, enkä meinannut ollenkaan tuntea kun hän moikkaili. Jotenkin oli tutun näköinen mutta ei mitenkään tullut mieleen kuka. Lopulta hän itse sanoi mistä tunnemme, ja sitten toki tunnistin. Mutta muutos oli ihan uskomaton! Hän oli aina ollut räväkkä nainen jonka tyyliä ihailin: vaikka keski-ikäinen, niin musta tukka jossa välillä jokunen pinkki raita, välillä hopeinen. Vaatteet yleensä varsin erikoiset, paljon mustaa ja liehuvaa, ja yllättäviä vaatekappaleita niin että olemuksesta tulee mieleen taiteilija. Mutta hän oli myös oikeasti *todella* ylipainoinen. Ei varmaan paljoa puuttunut siitä että olisi painanut tuplasti sen kuin minä "karmeine läskeineni". Sivumennen sanoen, se että hän oli niin paksu ja silti laittautui ja pukeutui näyttävästi, lisäsi ihailuani hänen tyyliään kohtaan - siinäpä terveen itsetunnon omaava ihminen!

Nyt kuitenkin oli jotain outoa tapahtunut. Nainen joka minua moikkasi, oli selvästi hoikempi kuin minä itse, pieni ja siro. Kasvotkin olivat laihtuneet niin että oli vaikea tuntea. Hän oli jotenkin muutenkin terveemmän ja eloisamman näköinen kuin ennen. Siinä sitten lounastettiin, ja pakkohan se oli kysyä muutoksesta. Hän kertoi, että oli harjoittanut "sovellettua paleodieettiä", jossa pääsääntönä oli ettei viljoja, riisiä, perunaa, sokeroituja tuotteita. Mutta hän ei ollut niin tiukka kuin jotkut ja käytti jonkun verran maitotuotteitakin vaikkei niitä kivikaudella tunnettu. Teollisia ruokia vältti, mutta hedelmiä söi vaikka niissä on hiilihydraatteja vähän enemmänkin. Ruoaksikin otti lautaselleen pihvin ja salaatteja, jätti perunat ja jälkiruoan väliin.

Noin ison muutoksen samanikäisessä "kroonisesti lihavassa" naisihmisessä nähtyäni on pakko olla vaikuttunut. Että pitäisiköhän tuota oikeasti itsekin kokeilla, edes vähän aikaa... Pakko kai tähän on ainakin kirjallisuudesta vähän tutustua että mitä ihmettä sitä sitten söisi jos oikeasti jättäisi pois viljat, riisit ja perunan esimerkiksi...


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Viikonlopun pieniä ilonaiheita

Nyt kun olen päättänyt yrittää vähentää valittamista ja opetella nauttimaan niistä asioista mistä on mahdollista, listailen tässä omia pieniä, arkisia viikonlopun kohokohtiani:

Kävin entisen työkaverin kanssa baarissa

En oikeastaan koskaan käy missään ihmisten ilmoilla. Siksi lähdin tyypin sitä ehdotettua eilen ulos, vaikka tiesinkin että viikon laihdutus onkin sitten kaljoitteluillalla nollattu. Mutta tosiaan, siitä on vuosia, varmaan lähemmäs 10 vuotta, kun olen edes baarissa käynyt. Juonut olen kyllä useammankin edestä, mutta yksin kotona. Oli ihan mukavaa jutella jonkun kanssa livenä pitkästä aikaa. Pieni morkkis on siitä, etten kai päissäni ole hölöttänyt liikesalaisuuksia tai avautunut liian nolosti henkilökohtaisista asioistani, mutta tuskinpa tuo niitä eteenpäin kertoo vaikka olisinkin niin tehnyt...

Snackyn nostalgiamenu nauratti


Joo, darrapäivänä sorruin mättöön mutta olipa sentään piristävä ruokalista. Tilasin poliisin jossa on munaa, enkä esimerkiksi kumipullia homoilla. Ja normaali määrä mälliäkin riitti poliisiin, ei tarvinnut tilata tuplamällillä.

Suomi rökitti USA:n jääkiekossa

Ei tullut kultaa eikä hopeaa, mutta sentään pronssia, ja on sekin hieno voitto kun tuli niin hyvällä tuloksella kovaa jääkiekkomaata vastaan.

Tein viikonlopputöitä ja sain hyvin aikaiseksi

Vähän tiukka tilanne töissä, ja lykkäsin ja lykkäsin sitä että piti tehdä vähän hommia viikonloppuna... Pelkäsin jo että menee plörinäksi eilisen baareilun takia, mutta darrahan on oikein luova työntekotila, ja sain muutamassa tunnissa valmiiksi hommat joihin pelkäsin menevän koko päivän.

Ehkä lopultakin opin että minä vaan en pidä sushista

Tuli taas sitäkin yritettyä syödä. En ole koskaan siitä tykännyt, ne etikkaiset ja soijaiset maut inhottaa. Runsaalla vahvan wasabin käytöllä saan sitä alas, mutten siltikään tykkää. Olen kuitenkin jotenkin yrittänyt sitä syödä, koska on vaikea uskoa että ruoka josta lähes kaikki tuntuu tykkäävän, on minulle yök. Kun duunipaikan pikkujoulujen syömistä suunniteltiin, ja menin suoraan ilmaisemaan mielipiteeni sushivaihtoehdosta, että hyi ei kyllä uppoa, minua katsottiin kuin sivistymätöntä junttia, joka varmaan ei syö kuin perunaa ja lihapullia ja kammoaa kaikkea outoa. Nyt tunnustan jatkossa junttiuteni avoimesti ja sanon sushille ei kiitos.




torstai 20. helmikuuta 2014

Mielikuvituspoikaystävä

Tunnettua on, että lapsilla voi olla mielikuvituskavereita. Minullakin oli lapsena sellainen, alle kouluikäisenä. Hänen nimensä oli Kirsi, ja hänen kanssaan tehtiin lapsen mielikuvituksen voimalla mitä ihmeellisempiä tekoja, joiden rinnalla Teräsmies jää kakkoseksi. Pelastettiin maailma harva se päivä kaikenlaisilta vaaroilta ja sen sellaista.

Mutta mitä, kun nelikymppisellä on mielikuvitusystävä, ja vieläpä mielikuvitus-miesystävä? Se on jo vähän oudompaa. Minulla on aina ollut hyvin värikäs ja vilkas mielikuvitus ja sisäinen elämä, mutta yleensä olen käyttänyt sitä tahdonalaisesti: päättänyt kuvitella jotain ja sitten luonut maailman jonka haluan. Nyt kuitenkin on käynyt niin, että ihan spontaanisti mieleeni on syntynyt hyvin eloisa ja todentuntuinen mielikuvituspoikaystävä.

Olen yhtä aikaa hämmästynyt ja huolestunut siitä, että kun ei ole pakko keskittyä mihinkään tiettyyn asiaan, vaikka töihin, niin mielessäni pyörii jonkinlainen dialogi tai elokuva minun ja mielikuvitusmiesystäväni välillä. Välillä me riitelemme, välillä rakastelemme, välillä vaan käymme vaikka kaupassa yhdessä. Ja minulla on spontaanin mielikuvitteluni takia koko ajan tuntemus, kuin olisin valtavan rakastunut ja onnellinen. Ei siinä mitään, se on ihan kiva tunne, mutta lieneekö se kovin tervettä, kun tunteen kohteen on luonut oma mielikuvitus?

Tai kun olen olllut jo pari kertaa vähällä kertoa ihan ihmeellisiä valheita, koska olen hetkellisesti pitänyt omia mielikuvittelujani niin totena, että olisin voinut -uskoen puhuvani täysin totta- kertoa tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet vain mielikuvituksessani minun ja mielikuvitusmiesystäväni välillä... Olisi se noloa, jos oikeasti sanoisi jotain sellaista, ja kävisi ilmi ettei se ole totta ollenkaan.

Pelottavinta on, että minusta tuntuu, ettei mikään oikea miesystävä voisi korvata tätä mielikuvitusystävää. En taitaisi oikeastaan edes haluta sellaista, vaikka olen nettideiteistä yrittänyt etsiäkin. Minun mielikuvitusystäväni on täysin muokattavissa oman mieleni mukaan, kun taas tosielämässä mahdollisuuteni riittäisivät todennäköisesti lähinnä keski-ikäiseen, vähän alkoholisoituneeseen perusperttiin. Minä taidan mieluummin pitää tämän, jolla on Cristiano Ronaldon vartalo ja nuoren Antonio Banderasin kasvot, ja joka on ihan sairaan hulluna meikäläiseen ;-)

maanantai 17. helmikuuta 2014

Mielenkiintoista tietoa addiktioista Hesarissa

Olen ennenkin tykännyt tiedetoimittaja Jani Kaaron artikkeleista, mutta tällä kertaa oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen juttu, varsinkin kun olen itse omalla kohdalla joutunut myös pohtimaan pitkäaikaisen alkoholin suurkulutukseni taustoja. Jos vähääkään kiinnostaa vaihtoehtoiset näkökulmat addiktioihin, kannattaa lukea koko juttu: linkki juttuun.

Itselleni jutun keskeisin pointti on se, että koe-eläimet, tai sen puoleen ihmisetkään kuten intiaaniesimerkistä nähdään, eivät näytä addiktoituvan haitallisessa määrin niille tarjoilluille edes vahvoille päihteille, jos niiden sosiaalinen ympäristö ja elinympäristö on niille sopiva ja luonnollinen. Virikkeellisessä ympäristössä laumana
elävät rotat eivät kiinnostuneet morfiinista, vaikka sitä niille tarjottiin ja ne olisivat saaneet vapaasti nauttia sitä. Osaan rotista sitä jopa injektoitiin pakolla, mutta hyvässä ympäristössä elävät eläimet eivät silti kehittäneet siihen addiktiota. Aivan toinen oli perinteisessä, lajille sopimattomassa koe-eläinlabraympäristössä elävien rottien laita, siis niiden jotka elävät yksin pienissä muoviastioissa ja joita lisärasitetaan stressaavilla ja usein kivuliailla kokeilla. Nämä rotat kun pääsivät kiinni huumeeseen, ne addiktoituivat nopeasti. Ne kävivät hakemassa huumetta aina uudestaan ja uudestaan paikasta missä sitä oli tarjolla. Ne myös kehittivät vieroitusoireita jos eivät saaneet huumettaan.

Mielenkiintoista kyllä, samaa on nähty ihmisillä. Intiaanit tunsivat niin alkoholin kuin erilaisia kasvimaailman päihteitä, mutta niin kauan kuin he elivät perinteisissä yhteisöissään, noudattaen perinteistä elämäntapaansa, päihteet eivät olleet ongelma. He käyttivät niitä lähinnä uskonnollisissa yhteyksissä vahvistaakseen hengellisiä kokemuksiaan. Mutta kun intiaanit ajettiin reservaatteihin ja heidän elämästään tuli hyvin rajoitettua ja pitkästyttävää, muuttui varsin suuri osa intiaaneista ongelmajuojiksi. Päihteet ovat kipulääke, sanoo artikkeli, ja ne kiinnostavat liiassa määrin lähinnä niitä, joilla on (henkinen) kipu lääkittäväksi. Kivusta kärsimätöntä ne eivät kiinnosta muuta kuin ehkä satunnaisesti -onhan tietoisuudentilan muuntaminen itsessään kiehtova kokemus - mutta eivät haitaksi asti, niin että aine alkaisi ottaa vallan koko elämästä.

Omalla kohdalla...

tuntuu että jutussa on paljonkin perää sen kannalta, miksi olen ollut suurkuluttaja. Artikkeli puhuu paljon sosiaalisesta yhteisöstä syrjäytymisestä, ja omalla kohdallani tämä on ainakin ollut niin totta kuin voi. Olen ollut kiusattu, lisäksi olen muuttanut paikkakuntaa ensin opiskelujen myötä ja sitten vähän päälle kolmikymppisenä miehen perässä (miehen, joka jätti minut kuukauden päästä siitä kun olin muuttanut). Ystäviä ei ole ja suku asuu kaukana. Ei ole sitäkään onnea osunut kohdalle että olisi puolisoa löytynyt. 

Ja onhan tämä kieltämättä vähän luonnotonta ja tylsää elämää, istua päivät istumatyössä ja illat tietokoneen tai telkkarin ääressä. Samaa rutiinia aina vaan: nuku, syö, mene töihin, tee työtä 8 h, palaa töistä, syö, ulkoiluta koiria, istu väsyneenä koneen edessä, nuku... Velvollisuuksia riittää, mutta oikeasti iloa tuottavat asiat on harvassa. Minä löysin itselleni alkoholista sellaisen iloa tuottavan asian, jolla sai ihan hilpeän kivan olon vaikkei siihen varsinaisesti ollutkaan mitään syytä. Ei muuta kuin etanolin aivosoluja hyväilevä vaikutus. 

Enkä ole oikeastaan vieläkään löytänyt kauheasti uusia ilonaiheita. Olen ajoittain tiedostanut tämän ongelman, että pitäisi etsiä jotain mistä nautin, mutta en ole saanut aikaiseksi toteuttaa mitään. Hyvän ruoan laittaminen ja syöminen on ehkä ainoita missä olen aktivoitunut ja mistä pidän, mutta kun yrittää laihduttaa, herkuttelu ei ehkä ole kyllä sekään rakentavin tapa maailmassa ;-) Seuraava tavoite olisi hankkia itselleni mieleistä musiikkia ja alkaa kuunnella sitä. En ole nimittäin teini-iän jälkeen edes kuunnellut juuri koskaan musiikkia, paitsi jotain taustamusaa autoradiosta, vaikka aikoinaan musiikki oli minulle hyvin tärkeää.



perjantai 14. helmikuuta 2014

Lopultakin paino laskuun, ja yksinäisen ystävänpäivä

Jees, pitkä painonnousuputki katkesi

Tiedä onko Allien ansiota vai muuten, mutta kun viime viikolla paino saavutti karmeat 71,1 kg, tänä aamuna se oli enää 70,5 kg. Onneksi näin, nimittäin alkoi jo iskeä paniikki kun lihoo ja lihoo vaikkei syö tai juo mitenkään liiallisesti. Tästä on hyvä jatkaa samalla linjalla, ilman helposti kostautuvia paniikkivetoja kuten pikakuurit. Vieläkin kyllä välillä kaduttaa, että miksi OI MIKSI mokasin sen että olin syksyllä jo päässyt vähän päälle 63 kilon painoon, mutta koska asia ei katumalla muutu, en jaksa sitä onneksi kovin kauaa miettiä.

Yksinäisen ystävänpäivä

Tänään on ollut ystävänpäivä, ja sen kunniaksi vielä Iltasanomissa Rakkausviikko. On ollut jotenkin masentavaa luettavaa ja kuultavaa ikiyksinäiselle. Minulla ei ole käytännössä koskaan ollut läheistä ystävää. Koulussa joskus lapsena meinasin vähän ystävystyä erään luokkaan uutena tulleen lapsen kanssa, mutta varsin pian hänkin löysi kiinnostavamman kaverin ja minä jäin taas sivuun. Aikuisena ei ole ollut ystäviä. 

Ja ne rakkausviikon tarinat ihmeellisistä toistensa kohtaamisista... Huoooh... Jotain sellaista kai itsekin nuorempana odotin, että ei tarvitse kuin elellä elämäänsä ja jossain tulee vastaan se unelmien prinssi ja sitten mennään naimisiin ja hankitaan pari lasta ja talo, se perinteinen idylli. Se ei vaan mennytkään niin, ja tuollaiset rakkausviikot saa sen taas muistamaan mitä on menettänyt, vaikken yleensä sitä kauheasti mieti. 

Mutta muuten kyllä ihan hyvä päivä, Leijonat kaatoi Norjan olympialaisten jääkiekossa (jee, vähän oli tullut vetoakin lyötyä voiton puolesta Veikkauksen sivuilla), ja tällä hetkellä ei ole yhtään surkea yksinäisyysfiilis edes. Ai niin, ja tänään ensimmäistä kertaa 40-vuotisessa elämässäni joku kehui ulkoista olemustani. Prismassa se tapahtui, en edes huomannut koko tyyppiä kun olin keskittynyt hermostuneesti huokailemaan teatraalisen kyllästyneesti kassajonossa seisovien ihmisten hitaudelle, kun huomasin ehkä 30-40-vuotiaan miehen takanani katselevan minua. Kun katsoin takaisin (ilmeellä "mitä vittua säkin tölläät saatana, kai minä saan huokailla jos minua tympii"), tyyppi hymyili ja sanoi että jäin vaan katsomaan kun olet aikamoinen ilmestys, tumma ja tulinen, aivan ihanan näköinen. Vastaukseni taisi kyllä olla lähinnä turhautunut HMPF kun en tiennyt miten moiseen reagoidaan, ja jatkossa tiukasti katseen suuntaaminen eri suuntaan, siltä varalta että kommentti oli vittuilua, ja mies nauraisi minulle jos ottaisin sen tosissaan.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Omituinen koulukiusaamisartikkeli Hesarissa

Itse koko kouluajan kiusattuna kiinnitän usein huomiota siihen, mitä kiusaamisesta puhutaan julkisuudessa. Tällä kertaa Helsingin Sanomissa käsiteltiin Maija Gellinin kehittämää vertaissovittelumenettelyä, jonka pitäisi olla ratkaisu ikiaikaiseen koulukiusaamisen ongelmaan. Juttu löytyy täältä, mutta lainaan pääkohtia tekstissäkin.

Pääpointti on, että Maija Gellin on kehittänyt uuden avun koulukiusaamista vastaan, ja tämä on nimeltään Verso, eli vertaissovittelu. Ensimmäinen esimerkki, joka jutussa kerrotaan, on kahnaus kahden pojan välillä. Pojat ovat nimitelleet toisiaan, ja heidät laitetaan sovitteluun. Siellä he ratkaisevat kiistansa ja sopivat, ettei semmoinen nimittely ja muu vihanpito enää jatku.

Teksti kuvaa Versoa: "Verso on vertaissovittelua. Se perustuu näkemykseen, jonka mukaan konflikteissa on pohjimmiltaan kyse vuorovaikutuksen puutteesta. Kun nuoret saavat siinä apua, he pystyvät itse ratkaisemaan kinansa. Sovittelija johdattelee osapuolet sopua kohti, mutta ei ratkaise ongelmaa heidän puolestaan.

Oikein jees varmasti, jos tosiaan on kyse erimielisyyksistä sinänsä tasaveroisten lasten välillä. Mutta entä jos tilanne on se kuin itselläni ja varmasti tuhansilla muilla koulukiusatuilla, että mitään mihinkään asiaan liittyvää erimielisyyttä ei ole olemassa, vaan ongelma on jonkun oppilaan erilaisuus, hänen koko persoonansa tai fyysinen olemuksensa? Syitä on varmasti rajattomasti: etninen tausta, ujous, jokin hassu ulkonäön piirre, mikä tahansa erilaisuus joka pistää silmään. Ja sen jälkeen, kun yksi syy keksitään, usein kyseisestä lapsesta etsitään kaikki viat ja niistä pilkataan armottomasti. 

Mikä olisi ollut vertaissovittelun arvo esimerkiksi omassa tapauksessani, kun minua kiusattiin mm. vammaiseksi, albiinoneekeriksi, miguel don karvajalaksi, hörökorvaksi, pupuhampaaksi, kirjakieliseksi, hikkariksi, ällöttäväksi, sellaiseksi jonka tyyli yskiä tai juostakin on perin ällöttävä ja naurettava? Minusta ei tuollaisessa tapauksessa voi olla vertaissovittelua, koska ei ole vertaisia. Kyse ei ole kahden tasavahvan puolen kiistasta, vaan alistetusta ja alistajista. Mikä olisi ollut minun osani tulla vastaan konfliktin ratkaisussa? Pyytää anteeksi sitä että olen niin helvetin outo ja noloko? Koska kyllä ne kiusaajat jo valmiiksi tiesivät, että minuun sattuu kiusaaminen, ei minun tarvinnut heille sanallisesti Verso-asiantuntijan edessä tunteitani kertoa saadakseni heitä ymmärtämään sitä. 

Eräs tekstin kommentoija, nimimerkki "Itsesuojelu", kommentoi mielestäni hyvin jutun pääongelmaa, vaihtamalla sanan kiusaaminen tilalle raiskauksen: 

"Kokeillaanpa vaihtaa sana "kiusaaminen" johonkin toiseen väkivallantekoon, vaikka näin:
"Verso on vertaissovittelua. Se perustuu näkemykseen, jonka mukaan RAISKAUKSISSA on pohjimmiltaan kyse vuorovaikutuksen puutteesta. Kun RAISKAAJA ja RAISKATTU saavat siinä apua, he pystyvät itse ratkaisemaan kinansa. Sovittelija johdattelee osapuolet sopua kohti, mutta ei ratkaise ongelmaa heidän puolestaan."


Näinhän tämä homma toimii -NOT! Itse valitettavasti uskon, että aina kun on itsehillinnältään vielä kehittymättömien ihmisten laumoja kuten kouluissa on, tarvitaan ihan vaan vanhanaikaista valvontaa ja kuria, jotta kiusaamista voidaan edes vähän rajoittaa. Kärpästen Herran saaren laeilla toimivien lapsilaumojen sisäiseen ymmärrykseen ei oikein voi luottaa.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Eipä taida Allit toimia mitenkään

Erityisveltto viikonloppu takana, kiitos olympialaisten, joiden takia on ollut hyvä tekosyy lojua koko päivät television ääressä. En ole kuitenkaan syöpötellyt sentään TV:tä katsoessa, tai juopotellut. Enkä oikeastaan koko viikkona, paitsi että torstaina söin päivälliseksi ravintolan punajuuririsoton vuohenjuustolla ja yhden ison oluen. Sinä päivänä kalorit ylittivät sallitun 1500 kcal:iani 400 kcal:illa. Muuten aina hieman alle.

Olen noita Alleja ottanut aina ennen aterioita, 3 kpl päivässä. Mutta eivätpä ne taida toimia mulla ollenkaan. Edes vatsa ei ole mitenkään löysällä mikä viittaa siihen ettei taida rasvaa poistua peräpään kautta kuten pitäisi. Edes tuon suuren risoton, jonka päällä oli iso kiekko rasvaista vuohenjuustoa jälkeen: ei niin mitään efektiä.

Ja paino on sen kun jatkanut nousemistaan myös. Viime viikolla 70,5 kg, nyt jo 71,1 tänä aamuna. Ei tässä montaa viikkoa mene, että olen viime kevään alkupainossani tätä menoa, mikä vituttaa melkoisen ankarasti. Enkä uskalla enää kokeilla mitään tehodieettejäkään, koska niiden efektit on minulla olleet erittäin ei-toivottuja. Ainakin sekä Nutrilett-jakso että pätkäpaasto aiheuttivat ihan valtavan sudennälän ja ahmimishimon pitkäksi aikaa.

Pitäisiköhän siihen hiton säästöliekkiin alkaa muka uskoa, kun ei paino putoa vaikka syö hieman alle 1500 kcal päivässä... Mutta ei senkään pitäisi oikein iskeä päälle jos kuitenkin syö näinkin paljon kuin minä. Jotenkin kyllä nyt on kääntynyt yhtäkkiä kropan energiankulutus ihan olemattomiin, mikä vaikeuttaa laihtumista kovasti. Tässä sitä vaan ihmetellään että kuinka ylös paino voi nousta kun syö 1500 kcal päivässä :-o


torstai 6. helmikuuta 2014

Humalainen exä analysoi vanhapiikuuttani

Heh, tulipa puhuttua eilen parin tunnin puhelu exän kanssa. Se soitti juovuksissa, ja kun en ollut pitkään aikaan hänen kanssaan puhunut niin en lyönyt edes luuria kiinni kun halusin edes kuulumiset kuulla. Että onko töitä riittänyt, vieläkö asuu samassa paikassa kuin ennen, seurusteleeko, miten lapsilla menee.

Olen kuulemma jääkuningatar
Halusihan hänkin sitten kuulla, että seurustelenko. Sanoin että en, ja en oikeastaan olisi halunnut puhua siitä asiasta enempää, mutta inttämispöhnässä hän päätti yrittää jututtaa lisää. Kerroin sitten senkin, etten ole itse asiassa seurustellut sen jälkeen kun 8 vuotta sitten hänestä erosin (hän jätti). Siitähän se tietenkin innostui kyselemään, että mikset, nunnaksiko olet ryhtynyt, ei ole oikein sinun tapaista... Ja minä kun olen huono keksimään mitään kaunista kiertoilmausta jolla vaivaannuttavan keskustelunaiheen olisi saanut loppumaan, pamautin suoraan, että no kun en ole ketään miestä onnistunut saamaan.

Seuraava hänen kyselynaiheensa oli tietysti, että miksi et? Tuohtuneena listasin niitä ulkonäköasioita, joita hän
aina jaksoi minussa haukkua, ja kysyin että no kukapa sitten haluaisi helvetin ruman, lihavan, kyömynokkaisen, siansilmäisen lehmän, kuten herra itse on kertonut minun olevan. Että niin siinä juuri kävi, että kun yritin nettideittaillakin, niin eipä ne nähtyään enää halunneet nähdä toiste. Toivoin jo todellakin, että tämä puheenaihe loppuisi siihen, tai että minulla olisi edes jotain juotavaa jota voisin ottaa vitutukseen, vaan ei ollut.

Niin päädyin sitten selvin päin kuuntelemaan herran analyysiä todellisista syistä, miksi minua ei kukaan huoli. Hän ei uskonut ulkonäön olevan syy todellakaan, vaan listasi muita vikoja. Minusta kuulemma puuttuu täysin sellainen naisellinen pehmeys ja sosiaalisuus, josta miehet tykkää. Hänen kaverinsa kutsuivat minua kuulemma aina jääkuningattareksi, kun olen niin viileä ja etäinen. Ylimielisenäkin monet pitävät, suorastaan "helvetin koppavana ämmänä". Ammattini ja teknisen alan akateeminen koulutuksenikin kuulemma pelottavat miehiä. Sekä luonteen äijämäisyys, vakavuus ja se että puhun vähän mutta asiaa, kun naisen taas pitäisi kuulemma olla iloinen hauska höpöttelijä. Lisäksi miehet kuulemma haluavat tuntea itsensä tarpeelliseksi, ja minä tulen niin hyvin itseksenikin toimeen etten tarvitse miestä mihinkään. Minunkaltaiseni nainen "kutistaa useimmilta miehiltä munat rusinoiksi". Itseään hän sanoi eniten vaivanneen minun viileä, sarkastinen älykkyyteni, joka sai hänet vähän väliä tuntemaan itsensä tyhmäksi lapseksi joka yrittää keskustella aikuisen kanssa, mikä johti siihen että usein hän kysyi minulta neuvoa sen sijaan että olisi vaan keskustellut tasaveroisena ihmisenä yleisesti (no joo, jätkä ei olisi halunnut päättää mitään edes työelämästään ja urastaan itse vaan halusi että minä sanon sille mikä on parasta - ja tämä ärsytti minua ja kieltäydyin aina päättämästä toisen asioista).  Hänen tuomionsa mukaan olen yleisesti pelottava ihminen tutustua, vaikka olenkin sitten rento ja mukava kun tutustuu. Tosin siihenkin lisäsi, että olen niin monimutkainen ihminen, että alkoi hän vähän pelätä minua uudestaan sitten kun luuli jo tuntevansa. Lopputuomio oli, että minun pitäisi ehkä löytää joku boheemi taiteilija tai muu erikoinen tyyppi. Kuulemma myös hoivattava peräkammarin poika voisi sopia minulle.

Että semmoisia totuuksia itsestäni. Minä kun toivoin, että se rumuus olisi ainoa tai edes pääasiallinen ongelma ;-)

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Mainoksen uhrina ostin Alli-laihdutuslääkettä

Turhautuneena jo kuukauden mittaiseen painojumitukseen, johon ei oikein ole nyt mitään järkevää syytäkään,
menin sitten ostamaan ilman reseptiä saatavia Alli-laihdutuslääkkeitä. En oikeastaan saisi ohjeen mukaan syödä noita, koska painoindeksini ei ole tarpeeksi korkea, mutta tuskinpa niihin kuoleekaan jos vähän alle jää. Läskimakkaroita sulatettavaksi kyllä löytyy lanteilta ja vatsalta ihan kiitettävästi vieläkin.

Eilen otin ekat Allit ja niin ne toimii kuten lupaakin, eli rasva tulee suurelta osin kropasta läpi ulosteissa kun syö rasvaista ruokaa. Itselläni ei onneksi ainakaan vielä ole ollut mitään inho-oireita joita pakkausselosteen mukaan tulee jopa yhdelle kymmenestä, eli alushousujen tahriintumista rasvaulostetahroilla tai ulosteen pidätyskyvyttömyyttä. Jos semmoisia tulee, lentää kyllä Allit mäkeen. Mieluummin läski kuin paskahousu. Mutta toistaiseksi 5 nautitun tabletin jälkeen ei mitään ikäviä oireita. Toivottavasti auttaisi painon laskusuuntaan.

No sittenhän tietysti voi syödä rasvaista ruokaa ;-)

Kun Alli maagisesti kumoaa sen vaikutuksen ;-) Tein siis vähän moussaka-tyyppistä kasvisruokaa itselleni viikonlopuksi. Siihen tuli runsaassa öljyssä paistettua munakoisoa, ja sen kanssa kerroksittain tomaattikastiketta, jossa oli myös sipulia, varsiselleriä, valkosipulia, vihreitä linssejä, persiljaa ja mausteina chiliä, vähän kanelia ja paprikaa. Päälle vuokaan vielä jauhoilla suurustettu maitokastike johon 1 muna, ja mausteeksi muskottipähkinää, suolaa ja mustapippuria. Ja reipas kasa manchegojuustoa pinnalle. Oli hyvää :)