maanantai 17. helmikuuta 2014

Mielenkiintoista tietoa addiktioista Hesarissa

Olen ennenkin tykännyt tiedetoimittaja Jani Kaaron artikkeleista, mutta tällä kertaa oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen juttu, varsinkin kun olen itse omalla kohdalla joutunut myös pohtimaan pitkäaikaisen alkoholin suurkulutukseni taustoja. Jos vähääkään kiinnostaa vaihtoehtoiset näkökulmat addiktioihin, kannattaa lukea koko juttu: linkki juttuun.

Itselleni jutun keskeisin pointti on se, että koe-eläimet, tai sen puoleen ihmisetkään kuten intiaaniesimerkistä nähdään, eivät näytä addiktoituvan haitallisessa määrin niille tarjoilluille edes vahvoille päihteille, jos niiden sosiaalinen ympäristö ja elinympäristö on niille sopiva ja luonnollinen. Virikkeellisessä ympäristössä laumana
elävät rotat eivät kiinnostuneet morfiinista, vaikka sitä niille tarjottiin ja ne olisivat saaneet vapaasti nauttia sitä. Osaan rotista sitä jopa injektoitiin pakolla, mutta hyvässä ympäristössä elävät eläimet eivät silti kehittäneet siihen addiktiota. Aivan toinen oli perinteisessä, lajille sopimattomassa koe-eläinlabraympäristössä elävien rottien laita, siis niiden jotka elävät yksin pienissä muoviastioissa ja joita lisärasitetaan stressaavilla ja usein kivuliailla kokeilla. Nämä rotat kun pääsivät kiinni huumeeseen, ne addiktoituivat nopeasti. Ne kävivät hakemassa huumetta aina uudestaan ja uudestaan paikasta missä sitä oli tarjolla. Ne myös kehittivät vieroitusoireita jos eivät saaneet huumettaan.

Mielenkiintoista kyllä, samaa on nähty ihmisillä. Intiaanit tunsivat niin alkoholin kuin erilaisia kasvimaailman päihteitä, mutta niin kauan kuin he elivät perinteisissä yhteisöissään, noudattaen perinteistä elämäntapaansa, päihteet eivät olleet ongelma. He käyttivät niitä lähinnä uskonnollisissa yhteyksissä vahvistaakseen hengellisiä kokemuksiaan. Mutta kun intiaanit ajettiin reservaatteihin ja heidän elämästään tuli hyvin rajoitettua ja pitkästyttävää, muuttui varsin suuri osa intiaaneista ongelmajuojiksi. Päihteet ovat kipulääke, sanoo artikkeli, ja ne kiinnostavat liiassa määrin lähinnä niitä, joilla on (henkinen) kipu lääkittäväksi. Kivusta kärsimätöntä ne eivät kiinnosta muuta kuin ehkä satunnaisesti -onhan tietoisuudentilan muuntaminen itsessään kiehtova kokemus - mutta eivät haitaksi asti, niin että aine alkaisi ottaa vallan koko elämästä.

Omalla kohdalla...

tuntuu että jutussa on paljonkin perää sen kannalta, miksi olen ollut suurkuluttaja. Artikkeli puhuu paljon sosiaalisesta yhteisöstä syrjäytymisestä, ja omalla kohdallani tämä on ainakin ollut niin totta kuin voi. Olen ollut kiusattu, lisäksi olen muuttanut paikkakuntaa ensin opiskelujen myötä ja sitten vähän päälle kolmikymppisenä miehen perässä (miehen, joka jätti minut kuukauden päästä siitä kun olin muuttanut). Ystäviä ei ole ja suku asuu kaukana. Ei ole sitäkään onnea osunut kohdalle että olisi puolisoa löytynyt. 

Ja onhan tämä kieltämättä vähän luonnotonta ja tylsää elämää, istua päivät istumatyössä ja illat tietokoneen tai telkkarin ääressä. Samaa rutiinia aina vaan: nuku, syö, mene töihin, tee työtä 8 h, palaa töistä, syö, ulkoiluta koiria, istu väsyneenä koneen edessä, nuku... Velvollisuuksia riittää, mutta oikeasti iloa tuottavat asiat on harvassa. Minä löysin itselleni alkoholista sellaisen iloa tuottavan asian, jolla sai ihan hilpeän kivan olon vaikkei siihen varsinaisesti ollutkaan mitään syytä. Ei muuta kuin etanolin aivosoluja hyväilevä vaikutus. 

Enkä ole oikeastaan vieläkään löytänyt kauheasti uusia ilonaiheita. Olen ajoittain tiedostanut tämän ongelman, että pitäisi etsiä jotain mistä nautin, mutta en ole saanut aikaiseksi toteuttaa mitään. Hyvän ruoan laittaminen ja syöminen on ehkä ainoita missä olen aktivoitunut ja mistä pidän, mutta kun yrittää laihduttaa, herkuttelu ei ehkä ole kyllä sekään rakentavin tapa maailmassa ;-) Seuraava tavoite olisi hankkia itselleni mieleistä musiikkia ja alkaa kuunnella sitä. En ole nimittäin teini-iän jälkeen edes kuunnellut juuri koskaan musiikkia, paitsi jotain taustamusaa autoradiosta, vaikka aikoinaan musiikki oli minulle hyvin tärkeää.



4 kommenttia:

  1. Lainaus linkitetystä Hesarin jutusta: "Teorian valossa onkin huomionarvoista, miten tärkeää addikteille on kontakti toisiin addikteihin. Heroinistit liikkuvat omissa porukoissaan, jotka jakavat aineen ja pitävät huolta toisistaan."

    Tuosta ei oikein käy ilmi, onko kyseessä tutkijan päätelmä, vai kolumnistin päätelmä. Kun itse mietin juoppousongelmaa Suomessa, en tule samaan johtopäätökseen. Juopottelua tapahtuu paljon vapaaehtoisessa eristyksessä, jollaisessa ilmeisesti itsekin elät. Ihmiset, jotka eivät jostain syystä oikein innostu pitämään yhteyttä kanssaihmisten kanssa, vetäytyvät pulloineen mökkeihinsä ja ryyppäävät nuppinsa puuduksiin yksinäisyydessään. Ei siinä ole mitään pyrkimystä juopporemmin sosiaaliseen yhteisöön.

    Yksinäinen juopottelu on omiaan voimistamaan yksinäisen juopon kärkevää suhtautumista muihin ihmisiin ja katkeroitumista omaan yksinäiseen kohtaloonsa, jolloin etäisyys muihin ihmisiin luonnostaan kasvaa entisestään. Katkerasta yksinäisyydestä tulee entistä katkerampaa yksinäisyyttä, viinaa juomalla paetaan viinan aiheuttamia haittoja. Selvin päin miettiessä logiikka tuntuu sietämättömän typerältä, joten selvin päin oloa ei kestä senkään vuoksi.

    Ei ole onneksi omakohtaista kokemusta aiheesta, ja toivon hartaasti, ettei koskaan tulekaan. Voin osua harhaan omissa maallikkomietteissäni, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että juoppouden perustelu sillä, että juomalla pyrittäisiin juovien sosiaaliseen yhteisöön on puuta heinää. Toki homma voi toimia niin, että samanhenkiset harrastajat kokoontuvat yhteen keskenään todennäköisemmin kuin että juoppo otettaisiin avosylin vastaan selväpäisten ihmisten joukkoon. Juoppous ei tee ihmisestä hyväksyttävämpää yhteisön jäsentä, homma ei toimi niin. Veikkaan, että selväpäinen ihminen hyväksyttyisiin juopporemmiin siinä kuin juoppokin, jos joku selvin päin jaksaisi juopporetkuja katsoa ja heidän seurassaan viihtyä, eli juoppous ei todellakaan avaa portteja sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan sulkee niitä.

    Alkoholi kohtuullisesti käytettynä voi poistaa sopivasti estoja ja tehdä joistain sosiaalisista tilanteista helpompia, mutta siinä vaiheessa, kun on siirrytty juoppouden puolelle, edut on käytetty, ja jäljelle jäävät vain haitat. Olenko väärässä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en oikein jaksa uskoa tuohon päihteilyn sosiaaliseen merkitykseen. Olen itse juonut yksin ja yksinäisyyteen, ja niin on useimmat muutkin tuntemani liikakäyttäjät tehneet. Minä olen aina hyvässä pöhnässä kokenut muut ihmiset jopa häiriöksi - humala tuntuu niin hyvältä, etten halua keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen omaan olooni, ihmiset tai tekemiset on häiriö.

      Itse en ole vieläkään ollenkaan varma siitä, onko alkoholi ollut minulle oikeastaan ongelma, muuta kuin että se lihottaa ja että toki on niitä tunnettuja terveysriskejä jotka voivat iän myötä joskus realisoitua. Mutta en ole kokenut elämääni mitenkään rikkaammaksi tai paremmaksi ilman juomista, päinvastoin. Se on vain tylsempää. Edes täysin tipattomana tammikuuna en kokenut mitään hyötyjä juomattomuudesta. En minä selvinpäinkään halua mihinkään ihmisten seuraan lähteä, joten ei sekään asia miksikään muutu.

      Poista
    2. Meitä on niin moneks.. ehkä olen onnekas, kun saan iloa muusta..

      Poista
    3. Joo, minun tragediani on aina ollut että haaveilen asioista joihin minulla ei ole mahdollisuutta tai lahjoja, ja en nauti niistä asioista joita minulla on mahdollisuus saada...

      Poista