Lopultakin keksin itselleni haaveen: tahdon muuttaa ulkomaille

Olen täällä blogissakin pitkään tuskaillut sitä, että en yhtään tiedä vielä nelikymppisenäkään, mitä haluan. Surullisenkuuluisa yritys tehdä tavoitteiden aarrekartta päätyi sekin siihen, että kartalla oli kuva ainoastaan hoikasta vartalosta, mutta mitään muuta en keksinyt mitä sitten haluaisin.

Eräänä päivänä huomasin, että ei ole totta, että minulla ei olisi haaveita, vaan asia on niin, ettei minulla ole

realistisia haaveita. Päätin kirjoittaa ylös haaveita sillä asenteella, että entä jos ei tarvitsisi miettiä käytännön realiteetteja ollenkaan, niin mitä sitten haluaisin. Pääosa toki oli niitä täysin epärealistisia. Autoksi olisi kiva Lamborghini Aventador. Loton päävoitto olisi kiva. Haluaisin näyttää täysin erilaiselta kuin näytän. Haluaisin miehen joka olisi minua vähintään 10 vuotta nuorempi, mielettömän komea, rikas, huippuälykäs ja tietysti palvoisi minua kuin jumalatarta ;-)

Mutta oli siellä yksi haavekin, joka ei ehkä olekaan täysin mahdoton saavuttaa, vaikka olen senkin aina torjunut mielestäni perusteella, että mahdotonta, turha haaveilla. Haluaisin nimittäin muuttaa ulkomaille. Jonnekin Eurooppaan, eteläisestä Saksasta Välimeren rannoille ulottuvalle alueelle, ei mitään tarkkaa maavaatimusta. Jonnekin missä olisi vaan edes jonkin verran lämpimämpi kuin täällä, edes jotenkin erilaista.

Kylmän ja pimeän talven lisäksi jotenkin ahdistaa Suomessa niin kovin holhoava ja säädelty ilmapiiri, tuntuu että kaikki mikä ei ole erikseen sallittua on kiellettyä. Nämä keskustelut makeisveroista ja autojen gps-kyttäyksestä ja alkoholin myyntiaikojen rajoituksista sai taas ahdistuksen heräämään, en tykkää tästä aikuisten holhoamisesta, saati siitä että suomalaiset vielä noudattavat niitä sääntöjä, ja mielellään valvovat että naapurikin noudattaa... Onhan niitä sääntöjä muuallakin mutta ihmiset ei kaikkialla niin välitä niistä.

Olisikohan haave mahdollista toteuttaa? 

Olen aina ajatellut että ei, ensimmäisenä syynä tietysti ikä. Mikä ulkomaalainen yritys muka haluaisi palvelukseensa nelikymppisen mamu-ämmän, kun kotimaassakin alkaa jo esiintyä ikärasismia ikäisiäni kohtaan. Sinänsä alani töitä voi kyllä helposti tehdä missä päin tahansa maailmaa, eikä kielitaito ole niin tärkeää kuin monessa muussa työssä. Lisäksi on sellaista yleisempää saamattomuuden tunnetta, että miten minä yksinäni muka pärjäisin jossain ulkomailla. Sortuisin vaan yksinäisyyteeni juomaan taas. Mutta yhtä yksinhän minä Suomessakin olen, ei se asia oikeastaan miksikään muuttuisi. Kaikki illat minä istun yksin kotona nytkin. 

Ehkä juuri vaihtelu virkistäisikin kovasti, tarve opiskella ehkä uutta kieltä, uusia tapoja, uuden työpaikan käytännöt... Poistaisi se ainakin pariksi vuodeksi varmaan tympeän elämässä paikalleen ryytymisen tunteen joka minua on jo vuosia vaivannut. 

En vielä oikeasti tiedä, ottaako kukaan minua missään ulkomailla oman alani töihin. Mutta ajattelin alkaa katsella paikkoja ja hakea ainakin! Mikään tuskin on hullumpaa kuin olla edes yrittämättä tavoitella haavettaan ja sitten valittaa kun se ei toteutunut. Se on kuin haaveilisi lottovoitosta muttei koskaan edes lottoaisi. Tuntuupa helpottavalta ajatella, että on jokin suunta elämässä mitä kohti haluan aktiivisesti pyrkiä!

Tulevia kotimaisemia? (Kuva Málagasta, Espanjasta) ;-)