Kun laihtuminen lisää tyytymättömyyttä

Sain aiheen tähän kirjoitukseen Kiloklubin foorumilla olleesta keskustelusta, jonka otsikko oli "Laihtuminen ja lisääntynyt tyytymättömyys". En ollut aiemmin edes miettinyt asiaa, mutta luettuani sen aloituksen tajusin, että juuri niin minullekin on käynyt, eli kun olen laihtunut, tyytymättömyys omaan ulkonäköön on koko ajan lisääntynyt, vaikka järjen mukaan pitäisi mennä toisinpäin.

 Omalla kohdallani oli niin, että silloin kun olin selkeästi ylipainoinen kaljamahainen nainen, pääosan ajasta

Optimaalinen vartalonmuoto

suhtauduin ulkonäkööni huumorilla. Joskus ihailin peilistä sivuprofiiliani, johon kuului iso kaljavatsa ja pari kaksoisleukaa niin että oikein työnsin mahaa ulospäin ja vedin leukaa sisään: profiilikuva muistutti minusta ihan Jope Ruonansuun viihdeohjelmissa välillä olevia profiilipiirroksia Jopesta itsestään. Siinä oli jotain koomista ja sarjakuvamaista. Tyyppi oli ehkä ruma mutta rennon ja sympaattisen näköinen. Sitten kun päätin alkaa laihduttamaan, niin luonnollisesti ajattelin, että jo pienikin pudotus on hyvä juttu, koska en niin kauheasti edes ulkonäöstä välitä. Että jos normaalipainon sisälle pääsisin, olisin jo mielettömän tyytyväinen.


Mutta mitä on käynyt kun olen todella laihtunut? Tyytymättömyys on sen kuin lisääntynyt. Enää en osaa rennosti naureskella hassuina pitämille ulkonäköni ominaispiirteille, vaan ne ovat ahdistavia ja inhottavia. Joka kerta kun katson peiliin huomaan lisää kammottavia vikoja. Minulla on kauhea etukeno kaula ja niskakyömy. Luonnottoman lyhyt mutta leveä nenä. Lahnaperse, eli sellainen leveä mutta littana. Rinnatkin on ihan kauhean muotoiset. Itse asiassa koko naama on ihan vammaisen muotoinen munapää. Nykyisin peilissä asuu koomisen kaljamahaisen pötkylän sijasta vastenmielinen suohirviö, jonkalaisen kanssa en voisi kuvitella esim. kenenkään miehen haluavan mitään seksuaalista. Siksi on jäänyt deittihommatkin väliin, kun olen ajatellut että jos tästä vielä alkaisi näyttää siedettävältä kun laihtuu lisää, että eihän tämännäköisenä kehtaa.

 Mutta tosiaan, siellähän sitä oli pitkä ketju keskustelua, muitakin jotka ovat laihtuneet, mutta tulleet koko ajan vain tyytymättömämmiksi ulkonäköönsä. Joku kertoi inhoavansa kroppaansa enemmän kuin 30 pudotettua kiloa sitten. Monella on alkanut ärsyttää jotkut yksityiskohdat joihin ei ennen edes kiinnittänyt huomiota kuten rypyt tai löllöt kohdat vartalossa. Niinhän ne itseänikin on alkaneet ärsyttää yksityiskohdat, joita en edes huomannut kun se kaljamaha vei huomion. Hyvin erikoinen ilmiö tuo, että kun objektiivisesti ajatellen tulee paremman näköiseksi laihtuessaan, niin kokee itsensä entistä rumemmaksi. Onhan ne nimittäin ne muutkin viat olleet olemassa myös ylipainoisena, ja niiden lisäksi vielä ylipaino.

Sen ainakin tuo keskustelu herätti huomaamaan, että ongelma jotenkin on omassa mielessä, ei siinä itse ulkonäössä. Että todennäköisesti pistettä, missä olisi tyytyväinen ei olisi edes olemassa, vaan jos vaikka treenaisi itselleen tosi timmin fitnesskropan suurella vaivalla niin sittenkin löytyisi edelleen paljon vikoja mistä ahdistua, ja ehkä esim. naaman viat ahdistaisivat vielä enemmän jos vartaloon olisi kohtuutyytyväinen. Siitä voisikin pahimmillaan edetä kierteeseen jossa kehoa ja naamaa korjaillaan yhä rajuimmin keinoin, mutta aina on silti johonkin tyytymätön olo. Kuin eräässä dokumentissa jonka näin: se kertoi noin kolmevitosesta brittinaisesta, joka jatkuvasti teetti itselleen kauneusleikkauksia, mutta ei koskaan ollut tyytyväinen lopullisesti siihen miltä näytti.

Ei kai se tähän muu auta kuin vaan aktiivisesti opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, ja panna stoppi aina kun sitä huomaa sille sisäiselle puheelle, joka aloittaa peilin edessä ollessa valitusvirren siitä mitä kaikkia vikoja kuvassa näkyvästä ihmisestä löytyy.