sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kun läheinen ei usko laihdutukseen

Tällä kertaa avautuminen äidistäni ja hänen asenteestaan painooni, ja nyt laihdutukseeni. Olen aina ollut niitä, jotka ajattelee, että ei aikuinen ihminen kauheasti tukea omaan elämäntapamuutokseensa toisilta kaipaa, että itse sitä lopulta päättää mitä syö ja miten liikkuu, mutta viikonloppuna kun tuli vierailtua vanhemmilla, sitä taas tajusi, kuinka paljon ei-tukeva asenne voi välillä ottaa aivoon. Minun tapauksessani onneksi kyseessä on vain äiti, jonka kanssa en asu samassa taloudessa tai edes samalla paikkakunnalla, mutta jos kyseessä olisi vaikka puoliso, ymmärrän hyvin että voisi tehdä koko laihduttamisesta todella vaikeaa.

Historia: vuosikaudet läskeistäni nälvimistä

Jo vuosikaudet minua on ahdistanut vierailut vanhemmille siitä syystä, että vaikka varsinkin äiti aina
puhelimessa kertoo kuinka kaipaa minua sinne käymään, niin heti kun todella tulen paikalle, olo on kuin jollain mikroskoopin alla olevalla hyönteisellä, jota tutkitaan kriittisesti, että mitä vikaa siinä on. Kaikki havainnot vioista kerrotaan suorasanaisesti ja pehmentämättä päin näköä. Ilmeisin haukkumiskohde on jo kauan ollut painoni. Ei toki ainoa, on hän kommentoinut myös huonosta ryhdistäni, siitä etten osaa niistää nenää oikein, että istun veltosti, että puhun liian kovalla äänellä, että pukeudun huonosti ja näytän homssuiselta kun en laita tukkaa enkä meikkaa jne.

Mutta eniten on ahdistanut se painokommentointi. Heti tervehdysten jälkeen on yleensä tullut joku kommentti siitä kuinka olen taas lihonut. On tainnut taas perse levitä. Olet taas lihonut. Eihän tuollaisen päällä enää näytä mikään vaate hyvältä. Jos se olisi jäänytkin siihen, olisi se ollut helppo sietää, antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta ei. Aihe on otettu puheeksi taas ja taas ja taas, suorasti ja epäsuorasti. Aitoon nalkutus- ja jäkätystyyliin. Samaan aikaan on nenän alle lykätty kahvipullaa ja likööriä ja suklaalevyä ja jäätelöä. Esimerkiksi tämmöiset on tavallisia kommentteja ollut:
- "Sinulla kun ei ole edes lapsia, sinun pitäisi olla hoikka. Lapsethan ne naisen lihottaa eikä sinulla ole mitään syytä olla tuollainen tankki."
- "Ei kukaan mies huoli tuommoista, minä jään ilman lastenlapsia siksi että sinä itsekkäästi vaan syöt ja juot etkä viitsi laihduttaa itseäsi sellaiseksi että joku mies sinut huolisi."
- "Vaatteet näyttäisi kyllä paljon paremmalta jos olisit hoikempi."
- "Voi kun sinä olit nuorena, semmoisena 50-kiloisena, hyvännäköinen, kyllä miehet katsoi perään, mutta toista se on nyt." (ei hän muuten minua nuorena ja hoikkana koskaan hyvännäköiseksi kehunut, päinvastoin, antoi kaikin tavoin ymmärtää että olen nolon ruma verrattuna tuttujen ja sukulaisten kauniisiin tyttäriin)
- "Sinulla on naamakin mennyt ihan kauhean näköiseksi kun olet lihonut, ei se kaikille noin häijyn näköisesti naamaan mene mutta sulle ei sitten tuo ylipaino sovi yhtään"

Pahempia on vielä olleet ne epäsuorat kommentit. Yhtäkkiä äiti on alkanut yleisesti saarnata ylipainon terveyshaitoista, sanoen että hänen itsensä täytyisi varmaan laihduttaa. Kuitenkin on selvästi ollut havaittavissa, että tarkoitus on vaan taas ottaa puheeksi se, että MINUN täytyy ymmärtää jo alkaa laihduttaa, epäsuora puhetapa on vaan otettu käyttöön siksi, että olen alkanut jo ärtyä suoraan nalkutukseen ja voisin häipyä koko visiitiltä jos ei äänensävy ja puheenaihe muutu.

No, nyt sitten laihdutan ja kerroin sen, äiti varmaan on tyytyväinen?

Pitkään en viitsinyt edes kertoa koko laihduttamisestani, kun tuntui etten halua saada äitiä kokemaan, että on "voittanut", että hänen loukkauksensa ja nalkuttamisensa olisivat olleet jotenkin hyödyllisiä, ikään kuin ne olisivat saaneet minut ymmärtämään laihduttaa. Itse asiassa kesäkuussa, kun olin jo laihtunut selvästi, sanoin piruuttani aikovani lihoa 100-kiloiseksi ainakin, ja sain kauhistelua miten kauheasti olenkin taas lihonut.

Nyt kuitenkin päätin, että kerron että aion laihtua 55-kiloiseksi. Tästä luulisi äidin ilahtuvan, kun hänelle kerran olisi niin tärkeää että olisin hoikka. Vaan ei. Ensimmäinen kommentti oli hyvin kylmä: "Et sinä siihen pysty". Sitten alkoi palopuhe, kuinka 55 kiloa on aivan liian vähän, ja että kuinka ihan parin kilon pudotus riittäisi jo mainiosti (hmm, tämä sama ihminen ihannoi ulkonäköäni ajoilta jolloin painoin 47-50 kg). Sitten alkoi saarna kuinka en saa enää syödä yhtään rasvaa enkä juoda yhtään alkoholia ja minun täytyy olla niin kauhean tiukka ja en minä siihen tule pystymään. En jaksanut edes selittää, että ei rauhallista tahtia laihtuminen tuollaista vaadi, ja että olen onnistunut jo laihtumaan vaikka en noudata hänen hatusta repimiään sääntöjä. Totesin vaan, että katsotaan. Kerroin, että ensi vappuun mennessä olen saavuttanut tavoitteeni, ja sain pirullisen virnuilun vastaukseksi. Että sittenpä nähdään, ettet sinä siihen pysty. Mutta minäpä aion pystyä! Oikeastaan lisää enemmän puhtia vaan se, että äitini oikein odottaa että epäonnistun, että pääsisi sanomaan, että mitä minä sanoin, ei sinulla sellaista tahdonvoimaa ole!

Mielenkiintoista nähdä miten hän reagoi kun tosiaan saavutan tavoitteeni. Äidin oma painohistoriahan on sellainen että parikymmentä "vauvakiloa" jäänyt molemmista lapsista, ja on käyttänyt aina lasten saantia tekosyynä painolleen. Silloin tällöin yrittänyt laihduttaa tilaamalla jotain ihmelaihdutustuotteita kuponkiuutisista, mutta kun ne -yllätys, yllätys- ei ole toimineet, on todennut että ei tälle painolle vaan mitään voi. Minulla kuitenkaan ei ole lapsi-selitystä, joten minun pitäisi olla hänen järkensä mukaan hoikka. No, toisaalta, vaikka minä onnistuisinkin laihduttamaan, niin eiköhän hän saa sitten sen seliteltyä niin, että helppohan hänen oli, kun ei ole niitä lapsia, jotka pysyvästi muuttaa aineenvaihdunnan niin että läski on ja pysyy!

9 kommenttia:

  1. No selvishän se, että mistä sun nyrjähtänny käsitys omasta ulkonäöstäsi on peräsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta on, että olen jo lapsesta asti kuullut erilaisia huomautteluja ulkoisesta olemuksestani. Äitini ei jotenkin ilmeisesti ollenkaan ymmärrä tuollaisten kommenttien loukkaavuutta ja totaalista hyödyttömyyttä.

      Alle kouluikäisenä jo kuulin, että veljeni on söpö ja kaunis lapsi, mutta minä en. Totta se toki oli, ihmiset ihastelivat veljeäni lapsena useinkin, mutta ei äidin tätä faktaa olisi päin näköä ehkä kuitenkaan tarvinnut sanoa. Muistan muutenkin kasvuiästä monia tölvimisiä ulkonäöstäni, asioista joille en voinut mitään. Kuten päivittelyä että miten lapsella voi olla noin isot ja keltaiset hampaat tai miten en ole ollenkaan sellainen raikkaan näköinen kuin muut nuoret tytöt. Tai että miten minulla on niin kauhean punainen naama aina (olin lapsena allerginen monelle asialle ja tosiaan lähes aina nenä vuoti ja silmät ja posket oli punaiset).

      Siihen vielä päälle koulukiusaajien kommentit niin kyllähän sitä melko synkkä mielikuva on muodostunut omasta ulkonäöstä.

      Poista
  2. Mun äiti kans ensin sano onpas sulla tukkireidet, kun yrittää laihtua ja on laihtunutkin (vähän!), tulee kommentti, "ei saa liikaa laihtua/älä vaan laihdu enempää, tulet anorektikoksi." Joten ymmärrän jotain tuosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä kumma reaktio, että entin selvästi toivotaan että laihduttaisi, ja sitten kun tekee niin, niin ei sekään ole hyvä. Ilmeisesti täytyy olla kriittinen kriittisyyden vuoksi, olla jotain mistä nalkuttaa.

      Olen ihmetellyt jo pitkään, että eikö normaalit käytössäännöt päde ollenkaan vanhempien ja aikuisten lasten suhteessa... Kun eipä tuollaisia suoria tölväyksiä toisen perseen leviämisestä tai tukkireisistä juuri kellekään muulle taloon vieraaksi tulevalle naisihmiselle taatusti päästäisi kukaan, mutta auta armias kun se on oma tytär, niin sana on ilmeisesti vapaa.

      Ja sitten vielä ihmetellään, jos sitä itsekin taantuu kiukuttelevaksi teiniksi kuten minulle joskus käy, ja saatan esim. todeta äidille takaisin että kuule ole sinäkin tonnikeiju hiljaa kun olet itse vielä paksumpi, mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Aikoihin en ole jaksanut edes tuntea syyllisyyttä siitä jos tulee vastailtua itsekin asiattomasti.

      Poista
  3. Voi elämä. Toivottavasti et usko ainakaan enää sanaakaan mitä äitisi suusta tulee, todella törkeää käytöstä. Ei vanhemmuus oikeuta polkemaan toista maanrakoon. Mullakin on melko "mielenkiintoinen" äitisuhde ja se on pistänyt pinnan niin kireälle että kolmeen vuoteen ei olla nähty, kun en vaan koe sellaista ihmistä tarvitsevani elämääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen jossain vaiheessa elämääni tehnyt tuollaisen ratkaisun. Syy oli se, että äiti ei kunnioittanut sitä että olen aikuinen ihminen ja teen itse elämäni ratkaisut, ja pyrki väkisin kontrolloimaan elämääni liikaa. Tein selväksi, että jos tässä nyt ei voida olla kaksi tasavertaista ja täysivaltaista aikuista ihmistä, niin sitten ei olla tekemisissä ollenkaan.

      Nyt kun äiti on jo vanhempi ja eläkkeellä, olen ajatellut että suhtaudun nyt häneen tavallaan kuin lapseen, että minun täytyy olla se järkevä aikuinen kun "lapsi" kiukuttelee. Usein tuossa onnistunkin, mutta välillä kyllä silti keittää yli, varsinkin silloin jos puhe menee niihin iänikuisiin kiistanaiheisiin joista jo teini-iässä riideltiin.

      Poista
  4. Tyttärilleen kateelliset äidit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi siinä osin tuotakin olla, mutta tässä tapauksessa luulen että enemmän on kyse siitä etten täyttänyt koskaan äidin odotuksia. Äiti oli nuorena kaunotar, joka menestyi jossakin kauneuskilpailuissakin. Hänelle tärkeintä oli löytää hyvä mies ja saada ok elintaso ja pari lasta. Hänellä on käsittääkseni ollut hyvä ja mieleisensä elämä, joten hän olisi kovasti toivonut tyttärelleen samanlaista.

      Mutta tyttärestä tulikin vähemmän kaunis, ja mikä vielä pahempaa, nörttimäinen outolintu joka ei ollenkaan osaa flirttailla tai viehättää vastakkaista sukupuolta, vaan lähinnä karkottaa ;-) Minä olen sitten pärjännyt eri tavalla elämässä, älylläni ja omalla työlläni, mutta äidin on vaikea ymmärtää miehettömän ja lapsettoman elämän viettämistä. "Hyväntahtoisesti" yrittää sitten auttaa että oppisin paremmin viehättämään miehiä, mutta saarnaaminen ja pilkkaaminen ei kyllä tunnu silti kauhean mukavalta...

      Poista