Stressin hyvä puoli: taidan olla päässyt vitkastelutaipumuksesta

Olen täällä joskus valittanut, että olen toivoton asioiden viime tippaan jättäjä (ns. procrastinator). Töissä se on esimerkiksi tarkoittanut sitä, että jos mulla on kolme viikkoa aikaa hommaan, niin ekan viikon vetelöin, toisella viikolla alan vähän ahdistua siitä että pitäisi alkaa tehdä mutten pysty aloittamaan, ja sitten vasta muutama päivä ennen deadlinea iskee paniikki, että nyt on pakko, ja on pakko tehdä yötä päivää.

No, nyt on pitkään ollut työtilanne sellainen että ei ole pienintäkään mahdollisuutta selvitä hommista kolmessa päivässä ennen deadlinea, vaan paniikkimoodi on ollut päällä koko ajan. Ja kas kummaa: minä PYSTYNKIN tekemään töitä joka päivä, mitä en edes uskonut mahdolliseksi. Taidan vaan olla tyyppi joka tarvitsee ihan julmetun henkisen paineen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mikä on sinänsä ikävää että eihän jatkuva painetila mukavalta tunnu.

Painonhallinnan suhteen on taas kyllä vähän mañana-vaihteelle mennyt

Eli joka päivä ajattelen että joo, huomenna aloitan terveellisemmän elämän, mutta syystä x, y, z tai ö vielä tänään kyllä tarvin hampurilaisaterian tai six-packin kaljaa tai muutaman tölkin energiajuomaa. Nykyinen projekti loppuu 9.6, mutta en kyllä haluaisi siihen asti elää kaljalla ja pikaruoalla, kun alkaa pelottaa että sillä voi jo olla vakavampiakin seurauksia kuin pelkkä painon nouseminen. 

Kai tässä täytyy semmoiselle AA-tyyppiselle linjalle lähteä että en tee pitkän ajan päätöksiä vaan kunakin päivänä pidän huolen vain siitä päivästä. Tänään en aio ostaa alkolijuomia. Tänään en aio mässätä kohtuuttomasti. Vain tätä päivää koskeva päätös ei ahdista niin paljoa kuin pitkän ajan kieltäymyksen ajatus. Mutta saa nähdä miten käy, että mitä jos huomenna en enää haluakaan päättää olla juomatta tai mässäämättä :D