tiistai 2. toukokuuta 2017

Vappuseikkailu: eksyneenä Nuuksiossa

Vapun aatonaattona meikäläinen sai inspiraation viettää terveellistä ja kevyttä päivää, eli juopottelun ja grillauksen sijaan lähteä ajelemaan uudella autolla, kohteena Nuuksio jossa voisi kävellä jonkun mukavan parin-kolmen kilometrin lenkin ja sitten takaisin.

Vaan ei mennyt tämä ihan kuin Strömsössä taas. Lähdin parkkipaikalta seuraamaan sinivalkoisia reittimerkkejä, joiden netin kartan perusteella oletin kuvaavan sopivan lyhyttä reittiä. Räntää satoi ja oli kylmä (mulla oli päällä leggingsit, ohut tunika ja takki joka ei mahtunut mahan kohdalta kiinni), mutta mitäpä siitä, eihän reitti ole kuin pari kilometriä. Ja eksymisestähän ei nykyaikana ole vaaraa, koska aina voi navigoida kännykän avulla takaisin autolle jos ei enää tiedä missä merkitty reitti kulkee (kuuluisia viimeisiä sanoja).

Reitin alkupuolella vielä ihmisten ilmoilla...


Sinne sitten lähdin metsään huolettomana, ja kuljin ajatuksissani kunnes jossain vaiheessa tajusin että nyt alkaa tuntua että reitti on jo ollut pidempi kuin sen reitin piti jota luulin seuraavani. Tai ehkä vain kuvittelin, koska enhän ollut tarkkaan katsonut aikaa kauanko olin tarponut, ehkä se vain tuntui pitkältä kun oli vilu ja märkä. Niinpä päätin jatkaa reittiä eteenpäin vaan, koska todennäköisesti matka takaisin olisi pidempi kuin kiertää koko reitti ympäri.

Jossain vaiheessa tulin silminnähden hiljaiselle autotielle, jonka varrella, kauhistus kyllä, oli niitä sinivalkoisia merkkejä molempiin suuntiin! Ilmeisesti ko. merkit ei olleetkaan mitään retkireittimerkkejä siis vaan olin päätynyt ties minne hornaan. Mutta mikäpä hätä tässä, nyt täytyy katsoa kännykällä vaan sijainti ja laittaa navigointi ohjaamaan "kotiin". Siinä vaiheessa viimeinenkin hymy hyytyi, kun kännykkä ei herännyt ollenkaan. Siinä oli ollut lähtiessäni akku puolillaan eli olisi pitänyt hyvinkin riittää, mutta ilmeisesti kastuminen ja kylmä olivat aiheuttaneet akun äkillisen tyhjenemisen.

Että onnea vaan Plussis, olet surkean ohuissa vaatteissa, ilman mitään eväitä, 3 asteen lämpötilassa ja märässä räntäsateessa ties missä, tietämättä yhtään missä päin auto on. Tässä vaiheessa sitten tein sen päätöksen, että koska en voi mitenkään tietää kumpaan suuntaan autotietä pitäisi lähteä tarpomaan, niin nyt on vaan palattava sama reitti takaisin jota tulinkin. Ärisin ja kirosin ääneen jatkuvasti - mahtoivat metsäneläimet siellä ihmetellä että mikäs kiukkuinen mörrimöykky tuo kulkija on! Onnistuin eksymään paluureitilläkin, niin että loppujen lopuksi parin kilometrin pikalenkkini siinä autoilun ohessa kesti yli 7 tuntia ja hämäräkin jo ehti tulla. Vain joku ihme intuitio lopulta pelasti, kun yhtäkkiä tuli vahva tunne, että minun täytyy mennä tietylle polulle ja seurata sitä, vaikkei siellä ollut mitään reittimerkkejäkään enkä järjellä ajatellen tiennyt yhtään onko suunta edes oikea. Mutta täytyy sanoa että olin melko onnellinen kun lopulta näin autoni parkkipaikalla :D (Kestovilu on ollut tuon reissun jälkeen jatkuvasti, eikä se häivy edes kuumassa suihkussa...) . Ihan vähään aikaan ei metsälenkkejä mulle kyllä tule, ja jos tulee niin kunnon varusteissa, ja mieluiten myös perinteinen retkikartta mukana...






3 kommenttia:

  1. Apua, onneksi viimein löysit autollesi. Ihan riskaabelilta vaikuttaa, kun olit vielä noin ohuissa vaatteissakin kamalassa kelissä.

    Itsekin koin juuri lauantaiaamuna vastaanlaista maailmankaikkeuden ivaa, kun aloitin taas aamuintervallilenkin karmean työputken päätyttyä. Lyhyt lenkki meni ihanasti mäkisessä maastossa, mutta auto alkoi vilkuttaa sadan metrin ajon jälkeen, kun suunta oli kohti kotia. Piti lisäämäni jäähdytysnestettä, mutta en puolessa tunnissakaan onnistunut avaamaan pullon korkkia. Ei kun kävellen kotiin ja naapurin ovikelloa soittamaan lauantaiaamuna. Metsässä en ilman laseja nähnyt, mitä korkille olisi pitänyt tehdä ja lasien kanssakaan en tajunnut. Squeeze and turn, kyllä, mutta naapuri opasti, että pitää puristaa koko ajan ja pitää puristaa karheista kohdista.

    No niin, sitten jäähdytysnestekassialmana takaisin, ja siihen suuntaan matkaan sisältyi yli kilometrin jyrkkä ylämäki vastatuuleen. Minäkin melkein palelluin, vaikka mulla oli kunnon vaatteet ja vielä siihen aikaan ei ollut sitä lähes lumimyrskyä täällä.

    Tuli joo hieman pidempi aamulenkki, mutta ei ollenkaan tuollainen kokemus kuin sinulla.

    VastaaPoista
  2. Tekniikka tuntuu ihan piruuttaan pettävän juuri pahimmassa paikassa. Itselläkin tuli auton kanssa vielä kauhun hetki paluumatkalla, kun yhtäkkiä kojelautaan syttyi törmäyssymboli ja kuului PIIP. Ehdin jo pelätä, että joko se uusi autokin jättää tien päälle, mutta kyse oli sentään vain siitä että lumi oli peittänyt tunnistimen jonka pitäisi tunnistaa jos toinen ajoneuvo on liian lähellä ja tehdä tarvittaessa hätäjarrutus automaattisesti, ja piippauksella ja ikonilla auto varoitti että nyt ei ole hätäjarruapuja käytössä.

    VastaaPoista
  3. Mitä kuuluu? Odotellaan postausta :)

    VastaaPoista