perjantai 11. joulukuuta 2015

Vittuilijaäidit - ilmeisesti ikäluokkansa yleinen ilmiö

Töissä perjantain hommat hoidettuani tuli katsottua ennen kotiin lähtöä keskustelupalstaa. Siellä oli aloitus: "Onko sinunkin äitisi vittuilija?" Aloituksessa kuvataan vittuilijaäidin kommentteja:

Oma äitini jaksaa aina vaan ilahduttaa kommenteillaan, joilla korostaa puutteitani.
"Sinun ikäisenäsi olin todella hoikka"
"Ai, onkos nykyisin muotia noin huonosti istuvat vaatteet"
"Kyllä minulla koti oli siivottu, vaikka oli teitä lapsia"
"Ole kiltti miehellesi, hän sentään huoli sinut"
"Sait sen työn? Ei tainnut olla kummoisesti hakijoita."
Listaa voisi tehdä loputtomiin, joka tapaamiskerralla tulee uusia rohkaisuja.

Ei yllätä, että kyseinen äiti osoittautuu 1940-luvulla syntyneeksi kuten omakin äitini. Ketjussa on valtava määrä samanlaisia kokemuksia tuon ikäluokan äideistä, ja luonnollisesti tuollainen omien lasten vielä aikuisenakin jatkuva julma lyttääminen tuomitaan, pohditaan sen haitallisia seurauksia itsetunnon kehitykselle, ja onpa jotkut katkaisseet välit vittuilijaäiteihinsä kokonaan.

Oma äitini on aina ollut tuollainen. On vieläkin. Kun menen vanhemmille kylään, alkaa heti arvostelevat katseet ja nälviminen ja pilkkaaminen ja yritykset saada minua muuttamaan itseäni äidin mielen mukaisemmaksi. "Kyllä sun nyt vaan täytyisi laihduttaa, naapurienkin ikäisesi tyttäret on niin timmejä ja hoikkia ja minua hävettää kun olet tuommoinen". "Kamala tuommoinen pitkä musta tukka sun ikäisellä, leikkaa jo se lyhyt ja värjää blondiksi, niin näytät nuoremmalta." "Miten sinä nyt taas seisotkin, näytät jotenkin ihan nyhjäleeltä, selkä suoraksi!" Ja vinkkejä, miten voisin ehkä vielä löytää miehen muuttamalla ulkonäköäni ja luonnettani ja elämäntapojani jne.

Silti minä en osaa kauheasti äitiäni halveksia. Onhan se joskus ärsyttävää kuunnella sitä ainaista kriittisyyttä, mutta tavallaan olen jo pitkään nähnyt sen läpi. Tiedän nimittäin, että äitini on pohjimmiltaan aina rakastanut minua ja rakastaa vieläkin. Olen täysin varma, että jos vaikka sairastuisin vakavasti, äitikin olisi huolesta sairas, kun pelkäisi menettävänsä rakkaan tyttären.

Äiti vaan on kovien ja karujen aikojen lapsi itse. 10-lapsisesta köyhästä perheestä, kasvanut sotavuosina ja niiden jälkeisinä köyhinä vuosina. Pienestä asti hänelle on sanottu että olet pelkkä köyhän mukula ja että naisesta ei ole kuin synnyttäjäksi ja soossin sekoittajaksi. Hän on itsekin koko elämänsä pelännyt olevansa riittämätön ja kelpaamaton, ja pyrkinyt mielistelemään kaikkia päästäkseen riittämättömyyksistään. Hän ihan oikeasti kokee antavansa hyviä neuvoja kun yrittää "haistella", miksi tuo lapseni ei tahdo kelvata miehille tai muille ihmisille, ja kertoa omasta näkökulmastaan mitä voisi tehdä ollakseen kelpaavampi. Sitä hän ei ikinä pysty ymmärtämään, että minua ei kiinnosta kelpaanko ihmisille vai en, koska hänelle koko elämä on se mitä muut ihmiset ajattelee. Minä taas ajattelen, että tämä on vapaa maa, ja saan olla sellainen kuin nyt satun olemaan.

Näin ollen, koska näen tuon kuvion läpi, en enää aikoihin ole jaksanut olla äidille loukkaantunut tai syyttävä, vaan näen hänetkin omien olosuhteidensa uhrina. Enkä yritä nyt enää seitsenkymppiselle ihmiselle alkaa omaa näkökulmaani avaamaan. Minä vaan hymyilen hiljaa (mikä äitiäni ärsyttää), kun hän alkaa taas yhden paasauksen syömisistäni ja läskeistäni tai omituisesta häpeällisestä vanhanpiian elämästäni jota vietän... Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, se on paras metodi vittuilijaäidin kanssa selviämiseen.

8 kommenttia:

  1. Nooh, vittuilu kuuluu äityleiden kansanperinteeseen. Oman kokemuksensa, oman aikakautensa arvoista juttujaan juttelevat. Varmasti parasta lapsilleen tahtovat.

    Vaan kun maailma otti ja ajoi heidän ohitseen. Tyttärensä eivät enää ukkoa tarvitse elääkseen hyvää elämää. Tätä eivät agraarikulttuurissa kasvaneet ymmärrä.

    Äityleitä pitää ymmärtää. Heillä on kova huoli tyttäristään. Heille itsellään, ilman ukkoa pärjäävä nainen on jotain sellaista joka on heidän käsityskykynsä ulkopuolella.

    Todettakoon, ettei äityli oikein ymmärtänyt sitäkään kun jätin aikoinaan isontalon tyttären naimatta. Katsos huoli toimeentulosta on äityleille tärkeää.

    -KKi-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, vähän samaa asiaa tuo minun äidin koohotus kuin tuo ettei sinun äiti ymmärtänyt miksei nyt ihan ison talon tytärtä ota jos sellaisen saisi: vanhan ajan ja vanhan ajattelutavan peruja. Aina on huoli siitä miten elämässä pärjää, ja ihmissuhteetkin pitäisi valita siltä kantilta, että kenen kanssa taloudellinen pärjääminen olisi varminta, ja toki maine ihmisten silmissä on myös tärkeää.

      Tuon asian tiimoilta minulla on äitini kanssa säännöllisesti myös keskustelu eläkeiästä, minun eläkeiästäni siis. Kun sanon, että en kaipaa mitään miestä elämääni, niin äiti oikein kiihtyy, niin et ehkä nyt, mutta entäpä kun jäät eläkkeelle! Sitten on yksinäistä istua huonokuntoisena vanhuksena kämpässään, eikä ole edes lastenlapsia jotka tulisi katsomaan. Ihan vaan vanhuuden turvaamiseksi pitäisi äkkiä ottaa puoliso, vaikka ei niin huvittaisikaan. Minä taas en missään asioissa hae turvaa mistään vaan elän hetkessä, vailla huolta huomisesta. Eläkeiän pärjääminen on sen ajan murhe.

      Poista
  2. Ihan ensin pakko antaa sulle kasa plussapisteitä, P-Pallo :) Olet suurisieluinen ihminen, kun pystyt noin suhtautumaan äitisi heikkouksiin. Itse en pysty samaan, vaan olen tällä hetkellä incommunicado aivan totaalisesti (äitini on lähemmäs 9-kymppinen, mutta vielä henkisesti erittäin vittuilukykyinen, myös aggressiivisuus on lisääntynyt viime vuosina. En vaan jaksa ja omien lasten vuoksi on pidettävä huoli mielenterveydestä...)

    Haluan vielä kommentoida KKi:n käyttämiä nimityksiä "äityli" ja "ukko". Samaan sarjaan kuuluu mm. "äippä". Näillä kaikilla voi varmaan olla hellittelymerkitys, mutta joskus ne ovat takaisinvittuilua, jos olen kontekstin oikein ymmärtänyt? Joskus taas ovat (anteeksi kielipoliittinen elitismini) vain osoitus nimenomaksujan "white trash" -suuntautumisesta... joidenkin lehtien keskustelupalstoilta olen ollut huomaavani, että äitiys tarkoittaa varsinkin teini-ikäisille ja vähän vanhemmille äideille jonkinlaista taantumista omaan lapsuuteen...

    Mutta nämä vanhan liiton vittuilijaäidit ovat sitten jo kovempaa kamaa heeh :D Koitetaan kestää, eihän tässä muuta voi. Ja omat, syyllistävät ajatukset vievät enemmän energiaa kuin se alkuperäinen vittuilu, olen huomannut. Ja irtautua yritän...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se minullakaan aina ole helppoa ollut, pahimmillaan jossain vaiheessa laitoin kokonaan välit poikki vanhempiin kun mitään muuta ei sieltä tullut kuin loukkauksia ja moitteita siitä miten olin elämäni valinnut elää.

      Mutta sittemmin jotenkin aloin huomata että äiti, joka on se pää-vittuilija, on oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava ihminen, monellakin tapaa. Nyt kun alkaa hänkin olla jo iällä, on taipumus tavallaan vielä vahvistunut, kun on eläkkeellä liikaa aikaa murehtia ja miettiä toisten asioita. Esim. lastenlapsipainostusta olen viime vuosina saanut ihan uskomattomia määriä, syyllistävään sävyyn itku kurkussa. Minä vaan ajattelen, että eipä tuollaiseen päivät pitkät turhia murehtivaan vanhukseen voi ihan kuin täysipäiseen suhtautua, joten täytyy vaan olla pitkämielinen ja kuunnella. Raskasta se varmaan on itsellekin pyöritellä päivät pitkät mielessään kaikkia pelkojaan ja huoliaan niin oman kuin lastensakin tulevaisuuden suhteen.

      Poista
  3. Tiedän äidin, joka soitti jopa tyttärensä työnantajalle ja haukkui tätä paljastaen tämän yksityiselämän asioita.

    En usko, että vittuilu on mikään jonkin aikakauden äitien ominaisuus. Sitä on varmasti kaikkina aikakausina. On myytti, että kaikki äidit olisivat lempeitä ja rakastavia (kiva, Plussis, että itse koet kuitenkin äitisi rakastavan sinua). Kaikki eivät sovi äideiksi, he tulevat äideiksi liian varhain, eivät esimerkiksi itsekkyyttään osaa olla äitejä, purkavat omia häiriöitään lapsiinsa, elämä koettelee heitä ja vie heiltä kyvyn rauhallisuuteen ja rakastavuuteen jne. Tai sitten vain ovat yksinkertaisesti vittumaisia eukkoja.

    Jaksoin lukea aika monia sivuja kyseistä palstaa: kamalaa luettavaa. Esimerkiksi se, että menee ennemmin vuosittaisille markkinoille vai mitä se nyt oli) kuin tapaa omaa erittäin harvoin kylään tulevaa tytärtään, on osoitus jostakin mielen lukosta ja kyvyttömyydestä eikä esimerkiksi menneinä vuosikymmeninä omaksutuista kasvatusmenetelmistä.

    Oma äitini oli syntynyt 1930-luvun lopulla, niin isänikin. Meillä ei kukaan ikinä vittuillut, mutta keskiluokkainen perhe oli moniongelmainen. Äitini ei kestänyt pikkusisarukseni vammaisuutta. Tosin hän oli jo ennen nuorimmaistaan jotenkin täysin pihalla: esimerkiksi itki keittiön lattialla maaten, kun isä antoi minun leikkiä kauppaa keittiössä mutta äiti ei olisi antanut. Olin silloin viisivuotias ja ymmärsin, että ei tuossakaan mitään järkeä ole.

    En koskaan muistanut äitiäni äitienpäivänä; tokaisin vain, että sinä et oikeastaan ole mikään äiti. Tämä oli itsestäänselvyys, enkä kokenut tästä syyllisyyttä - niin kuin muuten koen kaikista vanhempiini kohdistuvista negatiivisista tunteista.

    Äiti oli itsekin todennyt joskus viimeisinä aikoinaan, että minä olen jäänyt niin paljosta paitsi. Niinpä jiin: kaikesta huolenpidosta, jota äidin pitäisi edes jossakin määrin lapseen kohdistaa.

    Isäni onkin jo taas toinen surullinen, aleksityyminen tarinansä. Olimme vuosikymmenet todella kiusaantuneita toistemme seurasta ja viimein vapautimme itsemme joulun yhdessäolopakosta hänen viimeisenä joulunaan. Molemmat helpottuneina.

    Mutta tosiaan, kumpikaan heistä ei vittuillut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eipä se vittuilu välttämättä se kaikkein pahin ole tosiaan, monella muullakin tapaa voi lapsiaan väärin kohdella, tietäen tai tietämättään.

      Tuosta ekasta lauseesta tuli muuten mieleen, että itse olen pelännyt tuota mahdollisuutta niin paljon, että koskaan en ole vahingossakaan esim. esimieheni nimeä sanonut vanhemmilleni (on kyselty), juurikin koska en luota etteikö äitini voisi jossain tilanteessa huolissaan pirauttaa töihin ja nolata minut totaalisesti. Mutsilla kun on nyt eläkeläisenä tapana alkaa, jos en esim. samana iltana vastaa puhelimeen, koska se on jäänyt työpaikalle, luulla että makaan jossain kuolleena tai sairaalassa, ja hysteerisenä alkaa soitella joka paikkaan. Joskus myös pelkäsin että se voisi soittaa työpaikalleni ja ilmoittaa että mulla on alkoholiongelma, tarkoituksena saada minut pakolla avun piiriin.

      "Tai sitten vain ovat yksinkertaisesti vittumaisia eukkoja." Tätä jäin oikein miettimään. Minun ihmiskuva taitaa olla sellainen, etten usko kenenkään olevan pohjimmiltaan vittumainen, siis niin että joku syntyisi jo vittumaisena tai pahana ihmisenä. Ajattelen että kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, ja se kumpaa tulee enemmän sitten elämän aikana esiin johtuu monenlaisista asioista joista monelle ihminen ei voi paljon mitään.

      Poista
  4. On se varmasti aika rankkaa kun kasvoi köyhyyden keskellä, ruokakin oli kortilla. Muut sanelivat että miten asiat tulee tehdä, ja ne oli kans tehtävä niin. Nykyään on lapsilla yllin kyllin ruokaa ja herkkuja, on pelit ja vehkeet. Saa itse päättää mitä tekee isona, saa olla menemättä kenenkään kanssa naimisiin ihan vapaasti ilman että ketään hirveästi kiinnostaisi. (Näin periaatteessa.)

    Kyllä siinä itselläkin saattaisi kateus iskeä. Jotenkin nämä ihmiset sitten yrittävät saada omaa oloaan paremmaksi mollaamalla muita ja kehumalla itseään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin äidistäni tosiaan huomaa tuon katkeruuden siitä, miten vähän hänellä on ollut mahdollisuuksia elämässään ihan siksi, että syntyi sellaisiin oloihin ja sellaisena aikakautena kuin syntyi.

      Monet kerrat olen kuullut sen, miten perheessä ei ollut rahaa laittaa kaikkia oppikouluun, ja jos joku tyttö meni sellaista kysymään, niin isältä tuli kipakasti, että tytöllä menee hukkaan semmoiset koulut, siellä vaan laiskistuu ja istumisesta perse leviää, eikä sitä paitsi lasten hoitamiseen ja soossin sekoittamiseen mitään kouluja tarvita! Muutenkin hänen lapsuudenkodissaan oli kielteinen asenne kouluja ja kouluja käyneitä ihmisiä kohtaan: työmies se vaan oli rehellinen ihminen, kouluja käyneet paskantärkeitä tyhjäntoimittajia.

      Silti kuitenkin jatkuvasti muistutettiin, että parempien ihmisten, eli rikkaiden, edessä piti koko ajan muistaa että olet pelkkä surkea köyhän mukula ja pitää olla nöyrä, hävetä olemassaoloaankin ja olla huomaamaton. Hyvin voi ymmärtää että herättää sekä katkeruutta että kateutta ne mahdollisuudet, mitä oman sukupolveni lapset sukupuolesta ja perheen varallisuudesta riippumatta ovat saaneet: mahdollisuuden valita ammattinsa ja koulunsa, sen pariutuuko vai eikö ja kenen kanssa, tekeekö lapsia...

      Poista