Voi hitto että voi ihmisellä olla tylsä elämä!

Juhannus oli taas melkoisen pitkästyttävä, kuten elämäni on viime aikoina tupannut olemaan. Olin itsekseni kotona, kun ei ole muitakaan paikkoja minne mennä. Aatonaattona sentään join pullon viiniä ja se olikin juhannukseni kohokohta. Sitten aatto ja juhannuspäivä menivätkin vähemmän juhlavissa merkeissä: siivoilin kämppää, pyykkäsin ja silitin, pelailin tietokoneella jotain vanhoja pelejä jotka olen aiemminkin jo pelannut läpi edes jotain tehdäkseni. Taustalla olin levoton ja pitkästynyt, mietin että onkohan kellään muulla oikeasti yhtä tylsää elämää kuin minulla.

Huomenna pitää mennä taas tylsään työhöni. Olen yrittänyt tsempata itseäni, parantaa asennettani sitä kohtaan, mutta paras mihin olen päässyt on, että työni on siedettävää. En oikeasti ole kiinnostunut siitä saati pidä siitä. Tästä syystä minusta on tullut änkyrä vastarannankiiski: esimerkiksi viime viikolla jouduin koulutukseen johon useimmat suorastaan haluaisivat, mutta minä ajattelin vaan, että kaikkea paskaa sitä joutuukin ihminen kärsimään. Sitä tuttua päivittäistä perusduunia vielä tekee, vaikkei kiinnosta, mutta uuden oppimisen yritys, varsinkin kun kurssin lopussa on sertifikaattikoe joten oikeasti pitäisi myös oppia eikä istua vaan luennoilla muita asioita ajatellen, tuntuu olevan tervanjuomista. Samoin kaikki muutokset esim. työtiloissa, tehtävissä, aikatauluissa on nykyisin sellaisia että herää mielessä valtava vastarinta että ei, ei, EN JAKSA! Viime viikolla eräs työkaveri puhui siellä koulutuksessa jotain aloittaen "sitten on kyllä ihan väärällä alalla, jos..." ja minä meinasin jo möläyttää, että "TUNNUSTAN, MINÄ OLEN VÄÄRÄLLÄ ALALLA", mutta onneksi sain kerrankin pidettyä ison leipäläpeni kiinni. Alallani kun pitää olla, tai ainakin esittää olevansa, innostunut siitä mitä tekee. Ei kuulemma muuten pärjää jos ei vapaa-ajallakin ole kiinnostusta (se on kyllä paskaa, en ole itse koskenut ikinä työhön tai lukenut ammattilehtiä vapaa-ajalla ja olen pärjännyt).

Suurin tympäisyn aihe tässä ongelmassa on se, että olen varmaan maailman ainoa niin tylsä ihminen, että en tiedä yhtään mitä haluan. Näin kerran jossain tv-ohjelmassa, kuinka joku elämänhallinnan valmentaja suositteli tekemään ns. aarrekartan, johon kirjaa haaveitaan vaikka lehdistä leikatuin kuvin. No, minäpä lueskelin aarrekartoista vähän netistä ja ryhdyin toimeen. Kahden tunnin jälkeen ainoa haave jonka olin saanut puserrettua paperille oli kuva hoikasta vartalosta. Ja tiedän itsekin, ettei oikeasti elämänsisällöksi riitä se että olisi hoikka. En olisi varmaan ollut tänä pitkästyttävänä juhannuksenakaan onnellisempi, jos painaisin 55 kiloa 69 kilon sijaan. Hieman mielen perukoilla hetken heijasteli haave myös ulkomaille muutosta, mutta sen torppasin heti tuntien luonteeni: ei minusta ole siihen yksin ainakaan, kun ottaa huomioon tuon kyllästymiseni työhöni, uudessa työssä ulkomailla täytyisi jaksaa opetella paljon uutta, tottua suureen määrään uusia käytäntöjä. Ei, minun lienee parasta pysyä suojatyöpaikassani ja toivoa ettei yt:t iske ;-) Puoliso - no joo ehkä, mutta minä kun en tyydy vähempään kuin suunnilleen prinssiin valkealla ratsulla, siis tyyppiin jonka kanssa tuntisin syvää sielunkumppanuutta, niin eiköhän sekin haave kannata unohtaa. Varsinkin kun olen rumakin kuin riihipiru, ja pääkaupunkiseudulla naisista on niillä markkinoilla ylitarjontaa. Olisin oikea dream catch: tylsämielinen, ruma nelikymppinen ämmä joka toivoo että mies tulisi ja loisi mulle elämän kun itse en keksi miten :D

Ei ole kyllä ihme että on kalja maistunut ja maistuisi vieläkin, sillä onhan tämä elämäntilanne jotenkin

Kaljamahaleidi deittailee

turhauttava jumitilanne. Ja tiedän ihan hyvin ettei se ole kiinni siitä, että ulkoiset olosuhteet estäisivät minua, vaan koska oma pääni, oma mielikuvituksettomuuteni ja saamattomuuteni, estävät. Nyt minulla on sentään tämä laihdutusprojekti. Jotenkin kai toivon, että maagisesti samalla kun tulen hoikaksi, elämäni paranisi yleisesti muutenkin. Vähän harmittavan helposti tämä laihduttaminenkin on mennyt, joten siitäkään ei ole ollut suurta sisältöä elämään: jos se olisi kovaa taistelua vaikka tunnesyömis-, ahmimis- tms. himoja vastaan niin siinähän sitä olisi sisältöä hetkeksi, mutta kun se on niin pahuksen vaivatonta. Ongelma tämäkin :D Positiivista on se, etten ole juonut alkoholia enkä edes harkinnut juoda sitä vaikka olen nyt juhlapyhät tällaisia ajatuksia pyöritellytkin, ja jo miettinyt että kesälomasta vasta pitkästyttävä varmaan tuleekin, että mahdankohan puhua koko lomana kuin kaupan kassaneidille - no, vanha äiti ehkä kerran tai pari soittaa ja jos vaikka saataisiin piristävä riita aikaan jos hän vaikka yrittää kontrolloida elämääni liikaa...