Kuulumisia pitkästä aikaa

Ensimmäisenä hyvät uutiset blogin aiheeseen liittyen: en ole ollut keskikalja- ja ahmintamättödieetillä viime kirjoituksesta asti, kuten joskus kun olen ollut pidemmän aikaa kirjoittamatta on asia ollut. Paino on pudonnut niin, että maanantaina se oli 85,5 kiloa. On tässä ollut välillä muutama kilon takaisin lihomisiakin, kuten kesälomalla, mutta pääosin suunta alaspäin. 80 kg on minulla nyt tavoite, sen jälkeen pyrin vakiinnuttamaan painon siihen enkä ainakaan toistaiseksi yritä laihtua lisää. 

Olen onnistunut laihtumaan, koska olen opetellut sietämään a) tylsän makuista ruokaa ja b) nälkää ja epämukavuutta. Aina ennen minulla oli monesta asiasta mielipide: "liian ankeaa, ei käy", esim. ajatuskaan wokkiruoasta ilman riisiä tai nuudelia oli ei käy, tai vaaleasta leivästä luopuminen, tai alkoholittomuus. No, nyt olen syönyt lomaa lukuunottamatta jo kuukausia varsin vähähiilihydraattisesti ja useimmiten samaa tylsää arkiruokaa, niin että opin että ruoka on vain polttoainetta, ei muuta. Aamulla smoothieta, päivällä wokkia, illalla jotain keittoa tai salaattia. Siinä se. Tylsää, mutta nopeaa laittaa ja kalorit jää sopivan alas. Nälkä on välillä ja palelee, mutta enää en pidä sitä merkkinä että täytyy löysätä tai jopa repsahtaa, vaan hyväksyn sen osaksi painonpudotusta. Sanon itselleni: "ei siihen kuole, ja se menee ohi". Alkoholia en uskalla ottaa ollenkaan, koska se on omiaan heikentämään itsekontrollia ja laukaisemaan repsahduksia. 

Tällä kertaa tuntuu myös laihtuessa ekaa kertaa käyvän se, että jää ryppyistä tyhjää nahkaa. Edes Cambridge-kuurilla ei tullut, mutta kai se on kun ikää tulee lisää, ja kudokset on jo monta kertaa venyneet uudestaan, niin enää ei palaudu. Entinen pysty pömppövatsa on valahtanut ryppyiseksi pussiksi alavatsalle, ja leukaperän pulleat hamsteripussit on muuttumassa hyvää vauhtia vanhan ihmisen heltoiksi. Muutenkin naama muuttunut vanhan ihmisen naamaksi: silmät uponneet syvälle päähän ja piirteet valahtaneet. Mutta enpä enää nuori olekaan joten eipä tuo mitään. Eikä haittaa enää niin paljon, että mitään leikkauksia miettisin asian takia.

Koronaerakkoilua

Elän yksin asuvana vanhanapiikana muutenkin aika erakkomaisesti, mutta koronan myötä tämä on
mennyt ihan omiin sfääreihinsä. Ja nautin siitä valtavasti! Käyn kerran viikossa kaupassa, työt on etänä, joskus vähän kävelemässä ulkona ja siinä se. Ei minua tuo koko korona edes itsessään juurikaan kiinnosta, enkä peseskele käsiä tai käytä maskia, mutta onpahan sekin hyvä tekosyy omistautua erakkoluonteensa vaalimiselle ja samalla ainakin välttää saamasta tautia tai tartuttamasta ihmisiä kun ei niitä missään juuri edes näe. 

Ulkoasu alkaa olla kyllä melko metsänpeikkomainen. Ei tule juuri esim. hiuksia kammattua, mutta leikkautinkin tukan lyhyeksi että on kätevä etäillessä. Pieruverkkarit ja joku kulahtanut paita on vakioasu, ja samaa voi tietty käyttää viikon pesemättä. Meillä ei etäpalavereissa onneksi ole tapana pitää kameroita päällä :D Kätevää kun tässä laihtuu, niin eipä tarvi ostaa välikoon vaatteitakaan, kun voi olla niin kauan kuin etätyö jatkuu missä vaan rytkyissä.

Työelämä nyt on sitä itseään kuten aina

YT:t oli taas, tällä kertaa koronan takia, mutta ei osunut arpa meikäläiseen. Tunnelmat oli vähän niin, että toisaalta olisi mukava "joutua" pois, mutta toisaalta 46-vuotiaana en ainakaan omalta alalta todennäköisesti löytäisi enää mitään työtä, ja kyllähän se ajatus joko työttömyydestä eläkeikään asti tai pienipalkkaisista pätkäduuneista vähän kyrsisi, joten ehkä parempi näin kumminkin. Siihen alkaa olla jo sitä paitsi niin tottunut että on aina kauhea hätä ja kiire ettei sitä jaksa enää edes stressata kuten joskus nuorempana. Huvittaa vaan ekstroverttien harmittelu kun ei päästä konttorille ja viettämään ties mitä firman juhlia, kun itselle tämä pyjamassa etätyön teko yksin rauhassa on ihan parhautta :D