torstai 31. heinäkuuta 2014

"Kun oli aika perustaa perhe, rilluttelu vei voiton"

Luin tässä juuri Hesarista artikkelin (linkki), jossa 55-vuotias Erkki Lampén kertoo tuntemuksistaan siitä, että häneltä jäi ikään kuin ohimennen ja huomaamatta perhe perustamatta. Erkki on elänyt varsin vapaata ja rikasta elämää: hän on kokenut monenlaista ja matkustellut, juhlinut ja jopa kirjoittanut kirjoja retkeilystä. Silti Erkki tuntee itsensä jatkuvasti yksinäiseksi ja kaipaa sitä perinteistä perhe-elämää. Tämä kaipuu on alkanut vasta hiljattain, kun keski-iässä loppui kiinnostus siihen "rillutteluun", varsinkin baarielämään, ja tilalle tuli elämän tyhjyyden kohtaaminen.

Minua alkoi itseäni ahdistaa jonkin verran artikkelin lukeminen, koska olen itse aika samanlaisessa tilanteessa. Paitsi että minä en ole edes hyödyntänyt sinkkuvuosiani niin hyvin kuin Erkki Lampén. En minä ole juuri matkustellut enkä harrastanut tai muuta. Minä olen elänyt kotihiiren elämää, tylsyyteen kaljaa tissutellen. En ole koskaan valinnut että haluaisin erityisesti olla perheetön, mutta enpä ole valinnut sitäkään että pitäisi yrittää hankkia mies ja perhe.

Viime aikoina olen ajatellut, että olen nykyisin ihan tyytyväinen näin, ilman miestä ja lapsia. Että en enää tässä iässä taitaisi edes sopeutua edes asumaan toisen aikuisen ihmisen kanssa saman katon alla, saati että jaksaisin mitään lapsiperhe-elämää. Mutta tämä artikkeli pani ajattelemaan, että tuleeko minullekin 15 vuoden päästä tuollainen tilanne, jossa suren syvästi yksinäisyyttäni ja sitä etten toiminut saadakseni puolison? Eihän sitä voi ihminen millään tietää, mitä ajattelee pitkän ajan päästä. Voisihan käydä niinkin, että keski-iän kriiseilyssäni hankkisin jonkun vaan ihan ok puolison ja iltatähti-lapsen ja sitten katuisin sitä, surisin menetettyä rauhaa ja hiljaisuutta elämässäni.

Kyllä minun käy vaan niin kateeksi sellaisia ihmisiä, jotka tietävät ja ovat "aina" tienneet, mitä elämässä haluavat, ja sitten vaan päättäväisesti elävät valintojensa seurausten kanssa. Itse olen aina vaan "toisaalta, mutta toisaalta" tilanteessa, jossa ajelehdin elämässä minne virta vie, ja ihmettelen että tulenkohan tykkäämään siitä minne se lopulta vie. No, eipä se auta kuin jatkaa ajelehtimista, kun ei kerran ole mitään suuntaa minne haluaisi ;-)


8 kommenttia:

  1. Minäkin luin kyseisen artikkelin tänään, se oli kyllä ajatuksia herättävä, vaikka perheellinen olenkin. Mutta ei lastenhankinta minullekaan ollut itsestäänselvyys, ja samalla tavalla ihailin ja kadehdin niitä, jotka tiesivät täsmälleen mitä haluavat. Ajelehtiminen on ihan hyvä tapa antaa elämän viedä, mutta sellaisen idean / haasteen heittäisin sinulle, että päättäisit sanoa asioihin jonkin aikaa aina kyllä.

    Tällä haen siis sitä, kun kerroit aiemmin tilaisuudesta lähteä ulkomaille töihin ja sanoit nopeasti ei. Oman mukavuusalueen ulkopuolella on joskus tuskallista olla, mutta useimmiten siitä jää kuitenkin käteen jotain uutta ja positiivista. Itsellä on aina ollut tapana lähteä mukaan vähän kaikkeen, ja elämän kivat asiat ovatkin tulleet yllätyksinä sen seurauksena, että sanoo kyllä, vaikka ei aina jaksaisikaan. Olet testaillut kaikenlaista muutakin, miksei sitten tällaista? Pahimmassa tapauksessa mitään ihmeellistä ei tapahdu, ja voit jatkaa normieloa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hyvä haaste tuo sanoa asioihin välillä kyllä :) Nuorempana tein sitä ihan luonnostaan, jopa tavoilla joita monet pitivät erikoisina tai rohkeina. Kuten yksinäni talon osto maalta esimerkiksi.

      Jotenkin sitä vaan on tullut kauhean pelokkaaksi ja araksi vanhemmiten, vaikkei siihen varsinaisesti ole mitään syytä. En ole kokenut mitään kauheita pettymyksiä joiden takia nyt pelkäisin rohkeuden seuraamuksia tai mitään. Jotenkin vaan kaikki muutokset pelottaa nykyisin ihan kohtuuttomasti, jopa ihan pienetkin. Esim. ajatus siitä että joutuisin töissä vähän erityyppisiin tehtäviin kuin nyt tai eri tiimiin aiheuttaa valtavaa ahdistusta.

      Vaan ei tuohon taida oikein muuta apua olla kuin se, että alkaa vaan sanoa KYLLÄ edes jossain asioissa, vaikka tuntuisikin luontevammalta pysyä vaan entisessä ja "lämpimikseen" samalla narista että voi kun on kurjaa, tätä samaa paskaa aina vaan ;-)

      Poista
  2. Olen ihan samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Mitä jos kysyisit vielä sen ulkomaan pestin perään, ehkä se olisi vieläkin mahdollinen. Voisit myös löytää itsellesi kumppanin, jos antaisit itsellesi mahdollisuuden. Olethan vielä kaiken muun lisäksi miesvaltaisella alalla töissä ja yksinäisiä kivoja miesnörttejä on maailma pullollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua kyllä, nörttimiehet pelkää mua ;-) Johtunee siitä, että ne on itse yleensä sellaisia hiljaisia ja rauhallisia, ja minä taas olen aika suorasanainen, äänekäs ja vilkas. Se pelko menee välillä huvittavuuksiin asti, esim. joskus huomasin kun menin samaan hissiin töissä missä yksi nörtti oli, niin se paniikissa liimautui ihan hissin toiseen reunaan ja näytti siltä, että pelkäisi että aion raiskata sen tai jotain :D

      Jostain syystä aina ne miehet jotka minua on lähestyneet silloin kun vielä liikuin paikoissa missä yleensä kukaan lähestyy, on olleet sellaisia alfauros/pelimiestyyppejä, mikä on sinänsä hassua, että yleensä ne kai etsii kauniita naisia, ja sitä minä taas en ole. Mutta ehkä se että olen kuulemma aika ylimielisen ja itsevarman oloinen tekee sen, ettei ne kivat nörtit uskalla lähestyä mutta rajattomalla itsevarmuudella varustetut pelimiehet kyllä voi tulla kokeilemaan että lohkeaisikohan tuolta jääkuningattarelta ;-)

      Ulkomaan pestin suhteen olen tehnyt päätöksen etten sitä enää tavoittele. En usko että siinä kävisi hyvin. Syitä on paljon: ruostunut kielitaito, epäsosiaalisuuteni, se että en ole yhtään kiinnostunut työstäni joten olisi hyvin vaikea motivoitua opiskelemaan uuden paikan käytännöt ja asiat... Luulen, että jos lähtisin ulkomaille oman alani hommiin, siinä kävisi niin etten pärjäisi niissä hommissa koska en saisi aikaiseksi ottaa selvää asioista ja opiskella, ja lisäksi päätyisin yksinäisenä juomaan taas kaljaa illat kämpässäni kun ahdistaisi olla yksin ulkomailla kun töissäkin vielä menee päin persettä... (Minä optimisti!)

      Poista
  3. Uskon, että moni perheellinen tavallaan katuu ja kadehtii lapsettomien valintoja. Kaikki parisuhteethan eivät välttämättä ole onnellisia, ja kaikista lapsista ei tule vanhempiensa vanhuuden tukea. Perhe voi tuoda mukanaan huolta ja murhetta, ja joskus sitä vain huokaa että "olisinpa vapaa tekemään mitä tahdon"...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Samaa vähän kyllä mietin kuin luin tuota artikkelia, että aika ruusuinen kuva miehellä oli parisuhde- ja perhe-elämästä. Että jos hän olisi nuorempana valinnut sen, voisi nyt olla kuitekin valittamassa että miksi minä olen niin sidottu kotiin ja lapsiin enkä voi mennä ja tehdä. Varsinkin kun hänkin oli paljon matkustellut, retkeillyt jne niin ei sellaista elämää niin helppo ole viettää kun lapset on pieniä.

      Taitaa kuulua ihmisluontoon yleisesti se, että sitä mitä itsellä ei ole, sitä haikailee, eikä osaa olla täysin tyytyväinen siihen mitä on. Jotenkin sitä haluaisi KAIKEN, mutta kun valinnat sulkee toisia asioita aina pois, niin sitä on vaikea henkisesti hyväksyä ettei voi saada kaikkea. Osaisipa sitä vaan nauttia niistä mahdollisuuksista, joita oma konkreettinen elämäntilanne tarjoaa, eikä valittaisi sen perään, mitä jää puuttumaan!

      Poista
  4. Minä haaveilin perheestä ja luulin jo että sitä en saa.Sain sitten yhden lapsen ja lisää ei tule! Kokoajan "haluun sitä anna tätä" Huutamista ja tavaroiden paukuttamista. Milloin olisin lukenut kirjan tai täyttänyt ristikoita?Kämppä on sotkuinen,turha sisustaa kun mikään ei pysy siellä missä pitää.Ja joo ,kaikki tämä sen takia koska olen paska äiti.En jaksa jatkuvasti keskittyä lapseen joten tästä johtuu lapsen pitkästyminen.Mutta tuntuu että mikään ei riitä vaikka kuinka yrität.Ei enää lapsia!!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla tuollainenkin kokemus, että ei se ole pelkkiä lämpöisiä rakkaudentäyteisiä hetkiä suloisessa perheidyllissä ;-) Exäni itse asiassa tuosta minua varoittelikin. Hänen avioliittonsa oli aikoinaan mennyt poikki juuri siksi, että hän ei kerta kaikkiaan kestänyt lapsiperheen arkea. Koki että mielenterveytensä pelastamiseksi hänen on lähdettävä. Oli huvittavaa, kun aina kun hän puhuikin niistä ajoista kun tytär oli pieni, niin ilme oli sellainen kauhunsekainen, muistot selvästi olivat hyvin ahdistavia. Minä tosin laitoin koko asian sen piikkiin, ettei ko. mies muutenkaan ollut psyykkisesti kovin tasapainoinen, ja ajattelin että ns. normaali ihminen varmasti jaksaisi paremmin.

      Varmaan on kyllä niin että ainakin tässä iässä olisi tosi vaikea enää sopeutua luopumaan omasta ajasta ja ylellisestä hiljaisuudesta ja mitään tekemättömyydestä. Tänäänkin koiralenkille ostin pari hyvää olutta ja menin koirien kanssa pienen metsikön reunaan istumaan ja nauttimaan kaikessa rauhassa ne kaljani, linnunlaulua kuunnellen. Jos olisi pieni lapsi, niin tuskinpa olisi sitä tullut tehtyä edes silttenkään, vaikka olisi mieskin kuvioissa. Olisin saanut sen sijaan kuunnella kotona päiväkotipäivän väsyttämän lapsen loputtomia vaatimuksia äidille. Pelkään myös, että koska työni imee minusta aika lailla kaikki mehut, että minusta tulisi ennätyshuono, hyvin kärttyinen äiti.

      Poista