maanantai 15. heinäkuuta 2013

Täytyykö ihmisen elämällä olla erityinen tarkoitus?

Tämä on pohdintaa liittyen lukijakommenteissa saamaani linkkiin, joka käsitteli logoterapiaa. Tässä linkki artikkeliin, mutta lainaan tässä tekstissä niitä kohtia joita kommentoin joten välttämättä sitä ei tarvitse lukea: http://logoterapia.fi/cmsms/uploads/docs/Logoterapia%20%5BRead-Only%5D.pdf 

Minua siis jäi jotenkin häiritsemään muutama asia tuossa tekstissä kun sen luin, ja nyt sen uudelleen luettuani vähän tarkemmin hahmotin sitä, mitä kohtia tekstistä epäilen, tai jotka tuntuvat oman kokemukseni mukaan epäilyttäviltä tai epätosilta. Ydinkysymys on se, täytyykö ihmisen elämällä olla, jotta ihminen kokisi sen arvokkaaksi, jokin koettu tietty tarkoitus vai ei. Artikkeli näyttää sanovan kyllä, minä taas olen sitä mieltä että ei.

Onko ihmisen perustarve olla joku jollekin?

"Olla joku jollekulle. ihmiselle on tärkeää olla joku jollekin. Älä odota, että 
sinut huomataan, vaan huomioi itsekin muita. voit vaikka hymyillä ja tervehtiä bussikuskia. sinä voit olla tänään joku jollekulle ja luoda iloa."

En epäile, etteikö useimmat ihmiset pitäisi miellyttävänä ja toivottavana sitä, että on tuolla tavalla joku jollekin, että on ihmissuhteita  ja tulee itsenään huomatuksi. Mutta että perustarve? Eikö se ole aika vahvasti sanottu? Minun pitäisi tuon mukaan olla hyvin onneton ihminen, koska minulla ei itse asiassa ole ihmissuhteita juuri lainkaan. En kuitenkaan sitä ole. Tiedän myös monia ihmisiä jotka ovat eläneet hyvinkin erakkomaisesti, joko omasta tahdostaan tai joskus jopa vastoin tahtoaan kun esimerkiksi ikääntyminen ja sairaudet ovat sitoneet kodin seinien sisälle ja yksinäisyyteen, ja  jotka ovat löytäneet rauhan ja jopa onnellisuuden tilanteesta siihen sopeutumisen kautta. 

Tuo sopeutumisen ajatus oli se pointti miksi tekstin tämä kohta jäi mietityttämään. Eikö lainauksen mukainen uskomus että on tärkeää, jopa hyvinvoinnille välttämätöntä, olla joku jollekulle, estä ihmistä sopeutumasta siihen mikä toisinaan on jopa väistämätöntä, ja näin lisää näissä tapauksissa ihmisen kärsimystä? Huomaan itsestänikin, että itse asiassa viihdyn erittäin hyvin yksin, aina kun en vain ota mieleen pyöritettäväksi sitä kaikenlaisten lehtien ja asiantuntijoiden toitotusta ihmissuhteiden merkityksestä. Mutta heti jos uskon ajatuksen että äärimmäisessä yksinolossa on jotain vikaa, alkaa ahdistaa, ja sitten ahdistaa seuraavaksi se, että minun pitäisi tehdä sille jotain, vaikka en pohjimmiltaan halua. Oma tapaukseni sentään on siitä onnellinen että jos niin koen, minulla on mahdollisuus yrittää hankkia ihmissuhteita. Kaikilla sitä mahdollisuutta ei ole, ja miltä heistä mahtaa kuulostaa tämä väite että elämä itsessään ei ole merkityksellistä, ellei ole joku jollekin?

Arvot kantavat?

"Eli elämässä tarvitaan arvoja ja arvokkaiksi koettuja asioita, joita elää arjessa todeksi."

"Arvojen laajentaminen. Jos meillä on vain yksi arvo, vaikka työ, asema, 
olympiamitali, oma lapsi tai tietty koulutus, käy huonosti, jos menetämme sen. kun haemme elämäämme monia asioita, joita pidämme arvokkaina, emme putoa koskaan tyhjän päälle. Arvojen todeksi eläminen antaa tarkoitusta elämälle."

Mutta kaikki nuo luetellut asiat ovat sellaisia jotka ihminen voi menettää ja pudota tyhjän päälle. Ihmettelen, mihin tuontapaisia arvoja tarvitsee sinänsä ollenkaan, siis arvoiksi. Miksei vaan nauttia noista asioista silloin kun niitä on, mutta olla kiinnittymättä niihin kovinkaan paljon, ajatella jo alunperin että "katoavaista on mainen kunnia"? Lainaus sen sijaan näyttää suosittelevan rakentamaan elämänsä noille asioille, mutta yrittämään tehdä huterasta rakennelmasta edes vähän tukevamman haalimalla niiksi arvoiksi, joiden läsnä ollessa katsoo elämänsä olevan elämisen arvoista, useamman kuin yhden.

Itse ajattelen, että itse elämä kaikissa sävyissään, iloineen ja tuskineen, voittoineen ja menetyksineen, on itseisarvoisesti arvokasta eikä se tarvitse sen enempää tiettyjen asioiden saavuttamisesta ja omistamisesta oikeutusta arvolleen. Tässä mielessä minua on aina jo hyvin nuoresta asti jotenkin kiehtoneet kaiken menettäneet ihmiset, esimerkiksi sellaiset ns. laitapuolen kulkijat, jotka kuitenkin uusiin elämän viitekehyksiin sopeuduttuaan vaikuttavat varsin leppoisilta. En itsekään tajunnut miksi tykkäsin jutella sellaisten ihmisten kanssa, tyyppien joista useimmat kiiruhtivat ohi toivoen ettei se epäsiisti juoppo vaan minua lähesty, mutta jotenkin minua kiehtoi ajatus että ihminen jolla ei ole mitään siitä mitä itse pidän arvokkaana ja tavoittelen, voi olla noin rento ja hyväntuulinen.

Se elämän tarkoitus, täytyykö sitä miettiä?

"Logoterapiassa siis ajatellaan, että elämän tarkoitus on keskeinen tekijä, joka auttaa jaksamaan. Elämän tarkoitukseksi ei riitä, että itsellä olisi hyvä ja mukava olla."

Kuulostaa minusta vaaralliselta ajattelulta, johon itsekin olen paljon syyllistynyt ja aiheuttanut itselleni tarpeetonta kärsimystä niille ajatuksillani. Oman kolmenkympin kriiseilyni yksi keskeinen kohta oli juuri tuo, että mutta kun minun elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, ei siis mitään erityistä, ja siksi ahdistaa niin maan perusteellisesti. Kieltäydyin huomaamasta asioita jotka olivat hyvin, koska ne olivat mielestäni merkityksettömiä ilman jotain suurempaa tarkoitusta, jotain mystistä juuri minulle tarkoitettua elämänpolkua jonka joskus löytäisin niin että kokisin että no nyt, nyt olen kulkemassa omaa tarkoitustani kohti. 

Onneksi tulin järkiini noista ajatuksista muutamassa vuodessa, ja totesin, että kun koirat ja linnutkin esimerkiksi näyttävät olevan ihan rauhassa ilman mitään muuta tarkoitusta kuin vain olla mitä ne luonnostaan ovat, niin miksei ihminen voisi olla? Ja totesinkin, että voi kyllä, jos ei omassa mielessään aseta itselleen onnellisuuden ehdoksi erityistä tarkoituksen kokemusta. Asiaa vielä auttaa jos ei aseta ehdoksi edes sitä hyvää ja mukavaa oloa, koska sellaistakaan ei kenelläkään varmasti aina ole. 

Minulle siis riittää nykyisin vastaukseksi elämän tarkoituksesta vaikka se kuuluisa "42" tai vaikka "Kanada!" tai "Elämän tarkoitus on elää". Yritän oppia luopumaan tarkoitus- ja arvoajatuksista ja hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Ei siis ainakaan logoterapiaa minulle kiitos ;-)

6 kommenttia:

  1. Hei! Minä olin se joka laittoi tuon linkin :)En kyllä ole itsekään logoterapiaa kokeillut, muutenkin suhtaudun vähän nihkeästi kaikkiin terapioihin ja vastaaviin. Tosin noista kirjoituksista saa välillä pohtimisen aihetta. Ja tuo mitä kerroit kolmenkympin kriisistä - itsekin olen "kasvanut" (vai pitäisikö sanoa kehittynyt) kriisien kautta. Välillä se on ollut ikäkriisi, välillä pitkäjaksoinen sairastaminen, välillä työpaikan menetys - kaikista niistä on selvitty ja olen muuttunut lähtötilanteeseen verrattuna...

    Logoterapian kehittäjä lienee elänyt toisenlaisessa maailmassa kuin me keski-ikästyvät suomalaisnaiset, jolloin yhteiskunta oli erilainen. Se todennäköisesti tuo tuota "ole tärkeä muille"-aspektia tuohon. Ja miksipä tuokaan ajatus ei voisi toimi jollekin :)

    Olipa taas sekavaa ja aiheen vierestä. Pahoittelen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä ajatuksia noista kriiseistä. Itsellenikin oikeastaan elämässä kaikenlaiset tuskalliset kokemukset ja kriisit on olleet niin hyödyllisiä lopulta, että nykyisin suhtaudun kaikenlaiseen sellaiseen tavallaan innollakin, odottaen että mitä hyvää tästä angstaamisesta seuraa. Lasken liikajuomisen lopettamista seuraavat ahdistuksetkin tähän potentiaalisesti erittäin hyödyllisten kokemusten joukkoin. Suurin hyödyllinen kriisi itselläni on ollut ilman ulkoista syytä aikoinaan tullut vaikea masennusjakso, jonka mentyä ohi tuntui kuin olisin ollut ihan eri ihminen kuin se ylimielinen ja heikkoutta halveksiva nuori nainen joka masentui.

      Tuosta logoterapian kehittäjästä oli artikkelissa tietoa että hän oli keskitysleiriselviytyjä. Sitä oikeastaan juuri ihmettelinkin, että eikö juuri tuollaiset ääriolot ole sellaisia, joissa artikkelin suosittelema tapa rakentaa elämän merkityksellisyyden tunteensa asioilla kuten työ, läheiset, harrastukset jne käy turhiksi ja jopa vahingollisiksi, koska tuollaisissa tilanteissa voi oikeasti menettää ne kaikki, vaikka olisi useampikin arvotukijalka.

      Poista
  2. Heips! Löysin foorumin kautta blogisi, ja olenkin sen jälkeen sitä ilolla ja uteliaisuudella seurannut. Pidän todella paljon kirjoituksista aihevalinnoista lähtien. Haastat lukijatkin pohtimaan elämässä aidosti merkityksellisiä asioita, mikä on minusta ehkä blogisi hienoin ominaisuus. Jatkakaa, olkaa hyvä :) !

    Tuohon logoterapiaan en oikein osaa sanoa mitään. Tosin tuohon arvokohtaan liittyen olen melko samoilla linjoilla. Omien opintojeni kautta minulle on painotettu juuri tuota seikkaa, ettei esimerkiksi ainoastaan työ voi olla elämän sisältö, sillä sen menettäessään elämältä katoaa pohja. Mutta, kuten sinäkin pohdit, mikä sitten on asia tai arvo, jota ei voi elämäntilanteiden muuttuessa kadottaa ja joka voimaannuttaisi ihmisen kerta toisensa jälkeen. Mielenkiintoinen kysymys...

    -Sosuli-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Joillekin ihmisille varmasti vahva usko johonkin uskontoon voi olla sellainen arvo joka kantaa varsin pitkälle, jos vaikeudetkin nähdään hyväntahtoisen jumaluuden kasvattavina lahjoina. Mutta nykyään yhä harvempi, ja itse kuulun siihen joukkoon myös, pystyy uskomaan minkään uskonnon esittämiä väitteitä yliluonnollisista asioista, joista oma arkikokemus ei anna mitään todisteita. Minun olisi yhtä helppo uskoa pinkkiin spagettihirviöön kuin minkään uskonnon pyhiin kirjoituksiin esimerkiksi. Kaltaisilleni ei ole helppoa vastausta tarkoituksen ja syyn jaksaa kysymyksiin.

      Itse käytännössä pyrin siis eliminoimaan edes tarvetta älyllistää koko asiaa, kysyä sitä että miksi, ja kuinka jaksan. Ajattelen että jaksan hetken kerrallaan kun en muutakaan voi. Yhteen aikaan minulla oli hassu tapa sisäisessä puheessa pieniinkin vastoinkäymisiin teatraalisesti reagoida vinkumalla en jaksa, en kestä! Sitten jossain vaiheessa huomasin että tuolla höpinällä ei ole mitään sisältöä, koska kuitenkaan en ole itsemurhaa hautomassa joten siis aion jaksaa ja tulen jaksamaan. Senkun vaan marttyyrimäisesti valitin elämälle siitä miten huonosti asiat taas muka on.

      Poista
  3. Elämän tarkoitus? Olen tutkinut asiaa, ja päätynyt seuraaviin tuloksiin:

    Perustamalla perheen puolisoineen ja lapsineen saa elämään sisältöä, joka auttaa näkemään itsensä tärkeänä ja lähes korvaamattomana.

    Toinen vaihtoehto on uskonto, mutta jos on tottunut näkemään maailman ilman yliluonnollisia ihmeitä, uskominen yliluonnollisiin jumaliin ei vain ota onnistuakseen, elämälle ei tällöin löydy tarkoitusta pyhistä kirjoista.

    Työ, harrastukset, luottamustoimet? Niistä ihminen voi saada elämälleen sisältöä ja tuntea itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi, mutta jos on henkisesti terve ja kykenevä hahmottamaan maailmaa vähänkin avarammasta perspektiivistä, tajuaa, että maailma pärjää ihan yhtä hyvin, vaikka itse katoaisi jäljettömiin.

    Ilmeistä on, että ihmisen elämällä ei ole tarkoitusta. Ihmisellä on merkitys sille piirille, jonka parissa ihminen vaikuttaa.

    Minimoimalla vaikutuspiirinsä ja maksimoimalla käytöksellään vastenmielisyyden, jota vaikutuspiirissä oleva populaatio tuntee itseä kohtaan, tekee kuolemastaan arvokkaan muiden ihmisten näkökulmasta. Toisaalta pyrkimällä tekemään elämästään arvokkaan lisää kanssaihmisten tuntemaa tuskaa, kun itsestä aika jättää.

    Suosittelen mahdollisimman eristäytynyttä ja pienimuotoista elämää. Oman hyvinvointinsa vuoksi kannattaa opetella nauttimaan sellaisesta elämästä. Itselleni se on rehellisesti sanottuna vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä elän kyllä aika hyvin suositustesi mukaan :) Eipä minulla ole juuri ihmissuhteita eikä paljoa ihmisiä jotka jäisivät perääni suremaan jos nyt kuolisin. Jotenkin se on kauhean vapauttavakin ajatus, vaikka sen pitäisi kai olla ahdistava ajatus sosiaaliseksi eläimeksi sanotulle ihmislajille.

      Olen esim. miettinyt, että jos sairastuisin vakavasti, en todennäköisesti ottaisi kovin rankkoja hoitoja vaan antaisin luonnon ja sairauden tehdä tehtävänsä. Minulla ei ole minkäänlaista pelkoa tai vastenmielisyyttä kuolemista kohtaan, ehkä juuri siitä syystä, että ei ole senkaltaista "tarkoitusta" pysyä täällä pitkään, kuin esim. tarve saada oma lapsi kasvatettua aikuiseksi tai olla tärkeän ihmisen kuten puolison rinnalla.

      Ihmisille ei voi kauheasti puhua noista asioista, koska moni tulkitsee heti "masennus" eikä halua kuulla, haluaa vain että moinen itsetuhoinen hakisi kiltisti jotain lääkettä päätohtorilta ja lopettaisi miettimästä tuollaisia ahdistavia kuolemisjuttuja. Mutta en minä ole itsetuhoinen enkä erityisesti halua kuolemista, mutta minulla vaan ei ole mitään erityistä sitä vastaankaan, jos nyt se on tullakseen. Se on minusta jotenkin vapauttava tila, ajatella että vaikka kuolisin huomenna tai ensi yönä, se on ihan täysin ok.

      Poista