sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Painonhallinta ja opittu avuttomuus

Olen tässä taas tätä laihtumisen vaikeus -asiaa miettiessäni havainnut, että olen ihan itse omaksunut kasan ajatusmalleja ja uskomuksia, jotka tekevät minusta uhrin ja totaalisesti avuttoman sekä kehoni että ulkoisten voimien edessä. Heti alkuun täytyy sanoa, että sanon näin vain itsestäni, enkä väitä että pätee kaikkiin. Esimerkiksi kun olen katsonut "Hengenvaarallisesti lihava"-sarjaa, niin siellä vaikuttaa olevan jo lapsena vaikeasti traumatisoituneita ihmisiä, joille herkut on erittäin tärkeä ja usein jopa ainoa mielihyvän lähde elämässä. Sellaisille ihmisille varmasti todellakin on käytännössä mahdotonta laihtua ilman terapiaa ja usein se lihavuusleikkauskin on tarpeen.

Mutta sitten on meikäläinen, jolla ei voi sanoa olleen mitenkään vaikea lapsuus. Lisäksi paino-ongelmani alkoivat vasta 30 v iän jälkeen ja kertyivät hitaasti, ennen kuin ensimmäinen laihdutusyritys sitten laittoi vähän vauhtia laardin kertymiseen. Minun kyvyttömyyteni hallita painoani taitaa olla lähinnä opittua avuttomuutta ja kieltäytymistä sietää pientäkään epämukavuutta vedoten monenlaisiin tekosyihin kuten:

- geenit, äitini puolelta suvussa kaikista tulee vanhemmiten tosi lihavia
- se on joku riippuvuusmekanismi tai sairaus kuten ahmimishäiriö, en voi sille mitään
- välillä on stressiä ja vastoinkäymisiä, kai sitä nyt jotain iloa saa itselleen ottaa silloin
- mä olen yleisesti rento ja joviaali tyyppi enkä joku salaatinlehtiä järsivä terveysniuho
- johan kokemus on osoittanut että ei vaan onnistu, miten se muka voisi jatkossakaan onnistua?
- olen laiska joten en pysty

Vastaväitteitä perususkomuksilleni


Ne geenit

On totta, että suvussani on ihmisiä, esim. oma äitini, joilla oikeasti näyttäisi olevan kokoisekseen ihmiseksi varsin alhainen peruskulutus ja heidän on vaikea pysyä normaalipainossa vaikka söisivät varsin terveellisesti (tosin äitinikin on painanut enimmillään vain 80 kg, ei ikinä päätynyt kolminumeroisiin lukuihin kuten minä). Mutta minun kohdallani kyse ei ole tästä, koska aina kun olen lihonut, olen syönyt ja juonut tolkuttomasti kaloreita, ei ole kyse mistään ihmeellisestä "syön vain 1500 kcal päivässä mutta painan silti 100 kg" aineenvaihduntamysteeristä. Lisäksi, joka kerta kun olen noudattanut dieettejä tunnollisesti, laihtuminen on ollut juuri sitä luokkaa mitä laskennallisesti pitäisikin. Näyttää siis, että en voi vedota epätavallisen alhaiseen energiankulutukseen, vaan se on ikäiselleni ja painoiselleni naiselle aivan tavanomainen.

Riippuvuuksien tai syömishäiriön uhri?


Tämä on jo vähän vaikeampi. En ole koskaan uskonut olevani riippuvainen mistään tietystä jutusta kuten että olisin sokeririippuvainen. Mutta silti olen ajatellut jossain taustalla, että syömisen vaikka oikeasti pohjimmiltaan haluaisi laihtua aiheuttaa jonkinlainen aivokemiallinen riippuvuuskuvio. Jolle en luonnollisesti voi mitään koska se on jonkinlainen fysiologinen kuvio, jossa aivoni eivät saa mielihyvää muuta kuin riippuvuuskäytöksistään kuten rasvaisen ja suolaisen ahmimisesta. Välillä olen jopa ajatellut että minulla on ahmimishäiriö, joka on varsinainen syömishäiriö. Mutta käytännössä varsinaista ahmimiskäytöstä minulla on ollut vain pitkien ääridieettijaksojen kuten Cambridgen pussikuurivaiheen jälkeen. Jolloin asian voi hyvinkin selittää ihan luontainen valtava nälkävelka. Muuten olen ahmimista paljon rauhallisemmin liikaa syövä "naatiskelija". En siis jaksa uskoa oikein varsinaiseen syömishäiriöön enkä edes pakonomaiseen riippuvuuteen kohdallani.

Ruoka ja juoma lääkkeenä elämän vastoinkäymisiin

Tämä viimeisin oli hauska. Minulta murtuu häntäluu ja kädessä venähtää jänne, ja heti samana iltana marssin kivuista huolimatta kauppaan ylettömän tuohtuneena koko maailmankaikkeutta kohtaan, joka on niin paska paikka että täällä ihmisiä liukastuu ja luita katkeilee, ja ostan kaikkea mahdollista roskaa ihan vain v*tutukseen. Jäätelöitä, energiajuomia, limsaa, rasvaisia muna-riisipasteijoita, pakastepizzoja kasa, reilusti kaljaa, suklaata, irtokarkkeja. Illalla mässytän niitä kotona ajatellen jossain taustalla: "siitäpä sait maailmankaikkeus, jos sinä alat pyttyilemään mulle niin minäkään en noudata sääntöjä siitä miten pitäisi elää vaan teen just miten minä haluan". Silti,vaikka laihduttaminen on ollut nimenomaan oma päätökseni eikä sitä ole kukaan ulkopuolinen minulta vaatinut.

Onhan näitä asioita muitakin kasa, jotka mielestäni paitsi oikeuttavat, suorastaan pakottavat minut syömään liikaa kaloreita. Työstressi, PMS-vaivat, kaikenlaiset arjen pienet vastoinkäymiset, se että jonain aamuna vaan nousee "väärällä jalalla" ja tuntuu että eniten v*tuttaa kaikki. Ei sitä kieltää voi, etteikö mässäämisestä ja ryyppäämisestä olisi tilapäistä helpotusta näihin saatavissa, mutta en voi enää väittää, että minun muka oli pakko tehdä niin, koska ulkomaailma (tai oma keho) oli tuhma ja asiat ei menneet mieleni mukaan. Jatkossa minun täytyy ottaa täysi vastuu ja sanoa: "minä valitsin ottaa tilapäisen helpotuksen  negatiiviseen tuntemukseen nauttimalla runsaasti kaloreita, tietäen ihan täysin että se vaikeuttaa pitkän ajan tavoitettani laihtua, ja jos näitä tapahtuu usein, estää tavoitteeni saavuttamisen täysin". Kukaan tai mikään ei pakottanut, minä valitsin.

Rennon syöpön ja juopon imago

Tämä on hassua että yritän ylläpitää tätä mielessäni, silti vaikka aika vähän olen edes ihmisten kanssa tekemisissä käytännössä. Esim. töissä käyn syömässä ihan yksikseni, joten minun ei tarvi kenellekään selitellä, jos syön salaattiaterioita päivästä toiseen. Työhön liittyvät juhlat - niitä nyt on sen verran harvoin että vaikka jokaisessa niistä söisin ja joisin mitä haluan, ja olisin se tuttu "mässääjä ja viskisieppo, harvinainen naisihminen joka ei kaloreita laske eikä terveyttä mieti", niin nämä eivät estäisi merkittävää laihtumista nykyisestä, jos muuten eläisin siivosti. Halutessani voisin siis pitää imagoni helposti ja silti laihtua.

Kun se ei ole ennenkään onnistunut, ei se onnistu nytkään

Tämä on varma tae ettei edes tosissaan yritä. Koska turhaahan se on kumminkin, joten miksi tuhlata energiaansa, kunhan nyt muodon vuoksi vähän jotain pientä yrittelee, kun olisihan se hyvä kumminkin laihtua. Mistään uuden taidon oppimisesta elämässä ei tulisi mitään, jos suhtautuisi mahdollisuuteen oppia niin pessimistisesti kuin minä olen suhtautunut mahdollisuuksiini laihtua. Jos kävelemään opetteleva lapsi ajattelisi näin, niin hän pienen harjoittelun jälkeen päättäisi, että häneltäpä vaan puuttuu selvästi joku luonnonlahja kävelemiseen, senhän todistavat jo lukemattomat pyllähdykset yrittäessä kävellä, joten mitä sitä enää yrittämään, siinä vaan satuttaa itsensä. 

Olen laiska joten en pysty

Hiljattain kirjoitin tänne valitusvirren siitä, että en voi onnistua, koska en jaksa laittaa ruokia, joten olen tuomittu syömään kaloripitoisia ravintolaruokia ja eineksiä, mikä estää laihtumisen. Tosiasiassa se on ihan vaan valinta, jos totean että laihtuminen ei ole vaivannäön arvoista. En minä töissäkään sano, jos tulee tehtävä joka vaatii paljon taustaselvittämistä ja kokeilua ja raakaa työtä, että valitettavasti en voi enkä pysty, koska minä nimittäin olen laiska ihminen, joka en jaksa nähdä sellaista vaivaa - että voisitteko antaa minulle vain helppoja tehtäviä jatkossa kiitos! Päinvastoin totean että no nyt sitten vaan perehtymään ja tekemään, kun ei se asia lykkäämällä kuin pahene. Miksi en muka pystyisi ruoanlaiton kanssa käyttämään samanlaista sisua, joka toteaa vaan että joo, on vähän tylsää mutta tämä homma vaan on hoidettava alta pois jotta asiat etenee?

Uusia perususkomuksia


Ajattelin katsoa mitä tapahtuisi, jos tietoisesti yrittäisin korvata noita negatiivisia perususkomuksiani positiivisemmilla kuten:

- Mikään ulkoinen tilanne ei pakota minua syömään tai juomaan. Halu tai impulssi sellaiseen käytökseen kyllä voi tulla ilman tietoista tahtoa jostain alitajunnan tai vanhojen ehdollistumien syövereistä, mutta valinta käyttäytyä impulssin mukaan on aina tietoinen valinta, josta olen yksin vastuussa, samoin sen seurauksista.
- Geenejä minun on turha syyttää, koska jopa pitkän jojoilun jälkeen aina kun onnistun pysymään dieetissä, laihdun aivan keskiarvoihmisen oletusarvojen mukaan. Via Escalla olen syönyt peräti 1800 kcal päivässä ja laihtunut 600-900 g per viikko, eli kulutus on ihan hyvällä tasolla.
- "Ei se kumminkaan onnistu" asenteen voisin korvata samanlaisella jääräpäisyydellä kuin mitä käytän töissä kun ratkaisen vaikeaa ongelmaa: Jos ei hyvällä, niin sitten vaikka pahalla! Periksi en anna, koska vihaan periksi antamista. Sitä paitsi aina kaikki ongelmat ratkeavat ajallaan kun vaan ei anna periksi ja jaksaa etsiä uusia lähestymistapoja ja tehdä sinnikkäästi työtä vaikka turhauttaakin etenemisen hitaus.
- Jos minusta tuntuu että ei huvittaisi tehdä jotain, vaikka laittaa ruokaa, niin se ei tarkoita että sen tekeminen on jotenkin mahdotonta. Voin päättää tehdä silti, koska arvostan tavoitettani laihtua terveyden takia enemmän kuin sitä että hetkellisesti on vähän tympeää vaikka työpäivän jälkeen laittaa ateria sen sijaan että ajaisi Hesen kautta kotiin. 

Tavoite olisi, että en enää tulisi selittelemään tänne, että kyllä minä yritin mutta kun onnettomuus tai työstressi tai auton hajoaminen tai mikä milloinkin pakotti minut taas lankeamaan, vaan ainakin ottaisin täyden vastuun jos itse VALITSEN langeta syöpöttelyyn käyttäen syynä jotain elämän tapahtumaa. "Niin, tällä kertaa arvostin vaan enemmän makunautintoja ja turruttavaa ähkyä kuin laihtumistavoitettani. Minulla on oikeus tehdä niinkin aina jos haluan. Seuraukset ovat myös yksin minun ansiotani tai syytäni, eikä niistä voi syyttää mitään ulkoista tapahtumaa."

7 kommenttia:

  1. Nyt olet täysin asian ytimessä ja aivan loistavaa pohdintaa. Me kun ei vaan voida syytellä muita omista tekemisistä, vastuu on jokaisen itse kannettava siitä jatkaako yrittämistä kaatumisen jälkeen vai jääkö maahan makaamaan. Tiedän että sä onnistut kunhan käännät ne ajatukset siihen, että mä en epäonnistu, inhoan periksi antamista. Ja se tärkein, muistaa ettei tämä ole kuuri vaan lopun elämän tapa elää. Ja jos haluaa säilyttää toimintakykynsä, se tapa elää ei voi olla jatkuvasti herkkujen mässäilyä ellei sitten satu harrastamaan 24/7 todella raskasta liikuntaa jolla ne kalorit polttaa. :)

    Ja jos tuntuu, että yhteisön apu ja tuki olisi se millä jaksaa eteenpäin, suosittelen superdiet simpleä jossa ei ole liikuntaa, ruokavaliolla tehdään tulokset.

    Tsemppiä, jään seuraamaan edistymistäsi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokeilin muuten jossain vaiheessa tuota Superdiet Simpleä, oli minusta aivan järkyttävä, alle viikon taisin jaksaa noudattaa ja sitten lahjoitin äidilleni koko homman - joka ei myöskään jaksanut noudattaa sitä montaa päivää. Liian ankeita ruokia, liikaa kaikenlaista mitä en voi sietää kuten rahka.

      Poista
  2. Kyllä mä luulen, että ympäristö vaikuttaa yllättävän paljon, monella tapaa. Ja se miten itsestään ajattelee.

    Mä luin vinkin yksinkertaisesta ruokavaliosta, jota aion noudattaa. Ei vielä tietoa toimiiko, mutta vaikuttaa mulle sopivalta.

    Eli aamuisin puuroa ja mustikouta,kananmuna.

    Lounaaksi salaatti ja jotain proteiinia.

    Välipalsksi hedelmä ja muutama cashewpähkinä.

    Päivälliseksi salaatti ja vihanneksia, proteiini.

    Imtapalaksi rahkaa ja sokeroimatointa mehukeittoa Tai ruisleipä kinkulla ja kananmunalla.

    Tämä vaikuttaa minulle riittävän yisinkertsiselta noudattaa. Tuossa om niin selvät ohjenuoran, ettei oikein voi syödä liikaa. Saas nähdä toimiiko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti toimii, jos pystyt tuossa pysymään, koska kaloreitahan tuollaisesta ruokailusta tulee tosi vähän. Itse en pystyisi, alkaisi kyrsiä vaihtelun puute ja aika pian myös näläntunteet kasvaa ja päätyisin ahmimiseen ja repsahteluihin.

      Poista
  3. Heissan! Kävitkö koskaan lääkärissä kantokalvon kiputilan takia? Itselläni sama vaiva, ja mietin kannattaako vaivautua lääkäriin. Venyttelyjä en muista koskaan tehdä...

    VastaaPoista
  4. Miten paino yms? Päivitystä! :)

    VastaaPoista
  5. Mikä mahtaa olla tilanne?

    VastaaPoista