Nyt se koira sitten kuoli

Näin sitten loppui meikäläisen akuutin munuaisvikaisen koiran taival. Viikonloppuna se alkoi taas oksentaa ruokansa pois. Ei tosin ihan kaikkea minkä söi, mutta kuitenkin. Oksentamisen myötä alkoi vaikuttaa väsyneemmältä.

Ratkaiseva käänne huonompaan kuitenkin tapahtui eilen työpäivän aikana. Aamulla koira oli vielä suht ok kunnossa, joi vettä eikä oksentanut sitä, käveli pienen lenkin. Mutta kun tulin töistä, jo ovella tuli vastaan oksennuksen haju. Oksennuksia oli sohvalla useita, matoilla, joka paikassa. Ja itse koira löytyi tärisemästä makuuhuoneen nurkasta. Siitä paikasta oli pakko lähteä Viikin eläinsairaalaan päivystykseen, ja kyllähän sen arvasi että kun munuaisista on kyse niin mitään muuta ei ole tehtävissä kuin päästää koira kärsimästä.

Koira täytyi kantaa autolle ja sieltä eläinsairaalaan, koska sitä selvästi huimasi ja se hoiperteli. Eläinsairaalassa tutkittiin ja koiran ruumiinlämpökin oli epänormaalin alhainen. Otatin vielä munuaiskokeet kun eläinlääkäri sitä kysyi, lähinnä oman omantunnon helpottamiseksi, että tietää sitten varmasti että teki lopullisen päätöksen oikein perustein. Ettei olisikin vain joku tavallinen vatsatauti minkä takia oksenteli viime päivät. Ja kyllä ne munuaisarvot olivat yhtä huonot kuin silloin ennen nesteytyshoitoja kun vaiva todettiin, eli munuaiset ihan loppu ja muuta ei ollut tehtävissä kuin eutanasia.

Niinpä sitten koiran maatessa sylissäni sille laitettiin rauhoittava lääke, jonka vaikuttaessa silittelin koiraa siinä, kyyneliä vastaan taistellen (en halua itkeä tai näyttää tunteita ihmisten nähden vaan itkeä sitten yksin myöhemmin). Kun koira oli jo nukahtanut, se otettiin hoitopöydälle ja laitettiin nukutusaine ja koira nukkui ikiuneen. Sitten vielä päätökset ruumiin käsittelytavasta: kotiin mukaan, joukkotuhkaus, yksilötuhkaus vai antaminen yliopistollisen eläinsairaalan tutkimus/opetuskäyttöön (otin joukkotuhkauksen) ja maksu ja minä lähdin eläinsairaalasta tyhjä panta ja hihna mukanani.

Kotona sitten huutoitkua ja megalomaanista itsesääliä (valitin mm. että miksi KAIKKI mene päin persettä, kun samana päivänä autokin oli hylätty katsastuksessa ja töissä on yhtä helvettiä) johon tosin väsyin parissa tunnissa kun alkoi silmiä ja päätä särkeä niin paljon siitä vollottamisesta. Kännit olisin halunnut vetää ja olisin varmaan Cambridgesta huolimatta vetänytkin, ellei olisi tänä aamuna ollut pakko olla ajo- ja palaverikunnossa aikaisin. Työn takia en sitten vetänyt, mutta uhmakkaasti söin pari Tuc-keksiä ja kuivattua viikunaa jotka löytyi pääosin kaikesta syötävästä puhtaaksi raivatuista kaapeista. Ei nyt järin iso lankeemus tässä tilanteessa.

Tänään sitten on lähinnä ollut vittumainen ja tyly, tyhjä ja välinpitämätön olo. Suru tekee minulle aina sen, että en niinkään ihan ekan muutaman tunnin jälkeen itke tai tunteile, mutta olen äärimmäisen kärsimätön, levoton ja äkäinen. Työpaikalla tuli päästeltyä melko kärkevää kommenttia, ja kahviautomaatilla eräälle hitaalle vanhemmalle miehelle tokaistua "kestää, kestää", samalla stepaten kärsimättömästi hänen takanaan. Huomenna saan onneksi pitää etäpäivän niin saan äksyillä ihan yksikseni ja valittaa elämäni kurjuutta. Mutta tällaista siis kuuluu tänne, ja dieetti jatkuu huolimatta vastoinkäymisistä jotka yrittävät houkuttaa minut tarttumaan pulloon että edes hetkeksi saisi muutettua "velat saataviksi" omassa tunnemaailmassaan.

Koira nimeltä Kuoriainen viime kesänä kodin lähellä

Kommentit

  1. Voi ei :'( Otan osaa Plussapallo! Ihan hirveetä joutua sanomaan hyvästit yhdelle rakkaimmista. <3 Tsemppiä surutyöhön!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä tässä pärjätään kumminkin vaikka toki ikävää vielä onkin. Mistään surutöistä minä en yksinkertaisena ihmisenä ole koskaan oikein ymmärtänyt, ellei sillä tarkoiteta sitä että on jonkun aikaa vielä tavallistakin äkäisempi ja pessimistisempi, ja sitten se menee ohi. Mutta muuten elelen pääosin hetkessä, ajattelematta mennyttä juurikaan, ja silloin kun tapahtunutta ei ajattele, se ei tuota tuskaakaan.

      Poista
  2. Olen hirveän pahoillani!

    VastaaPoista
  3. Osanotto suureen suruusi. Jaksamista.

    VastaaPoista
  4. Käsittämätöntä että jaksoit mennä aamulla töihin (etkä tarttunut siihen pulloon)... olet vahva ihminen. Minäkin olen hirveän pahoillani koiran kuolemasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on tullut vanhemmiten, monien aiempien elämän vaikeuksien ja menetysten kautta, äärimmäisen hyvä hallitsemaan ajatuksiani. Surun kanssa se menee vähän niin, että jos muisto tai ajatus edesmenneestä tulee mieleen, niin sitten alkaa itkettää ja surettaa. Mutta minä osaan hallita ajatuksiani niin, että en päästä niitä mieleen silloin kun olen vaikka töissä tai muussa tilanteessa jossa en halua tunteilla. Silloin pysyn vain nykyhetken aistimuksissa, päästämättä yhtäkään ajatusta mieleen.

      Joskus menin tässä jopa niin pitkälle, että ajattelin että miksi surra ollenkaan edes yksin, kun sen voi estääkin hallitsemalla ajatuksia, mutta nykyisin ajattelen että se ei ole hyväksi sekään, vaan kyllä sureminenkin hyvää tekee lopulta, ja sen voi tosiaan halutessaan tehdä parhaiten sopivissa tilanteissa. Eikä kuten minä joskus nuorena tein eli täysin kykenemättä hallitsemaan sitä olin melko toimintakyvytön itkupilli jopa viikkoja surullisen tapahtuman jälkeen, kun en mitenkään pystynyt hallitsemaan sitä että mieleen tuli muistoja ja ajatuksia surua aiheuttavasta asiasta.

      Poista
  5. Lämmin osanotto minultakin. Kuoriaisella oli hyvä elämä, ja nyt sen loppuajan kärsimykset lakkasivat.

    Oma kissani, 18 vuotta, muuten myös hoiperteli viimeisinä päivinään viime elokuussa. Siitä tiesin, että on aika päästää se lähtemään. Diagnoosi munuaisten vajaatoiminnasta oli tullut toukokuussa. Sen veli tuossa vielä porskuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjia vaivoja kyllä nuo munuaisvaivat. Tosiaan järjellä ajatellenhan helpotus tuo on että lopulta meni aika nopeasti, eikä tarvinnut jäädä tilaan jossa täytyy tehdä koiralle raskaita hoitotoimenpiteitä kuten pakkosyöttöä, nesteyttämistä tms päivittäin. Eläinlääkäri kertoi siitä että jotkut koirat tai kissat elävät vuosiakin niin että kotona nesteytetään ihon alle säännöllisesti, ja silloin ajattelin että ei se kyllä oikein ole eläimen elämää jos niin huonoksi jää.

      Poista
  6. Tavattoman ikävä juttu.


    Joo, ja auton katsastaminen on aika turhaa. Katsastin tänä vuonna, mutta viime vuosi jäi väliin ja sitä ennen oli myös yksi katsastus kolmeen vuoteen. Aluksi on ressiä kun pelkää kyttäautoja, mutta eihän täällä kaupungissa ole mitään riskiä ellei ajele ylinopeuksia. Sitä paitsi eu-direktiivin ohje on katsastus kahen vuoden välein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan nuo katsastukset on aika turhia. Mun auto jäi tällä kertaa täysin yllättäen kiinni liian isoista hiilidioksidipäästöistä korkeilla kierroksilla. Huoltoon sain ajan seuraavan viikon perjantaille vasta. Ei yhtään tiedä mistä on kyse - googlailun perusteella voi olla kyse jostain ihan pikkujutusta ja pahimmillaan isosta kuten että koko katalysaattori on vaihtokunnossa. Auton huoltoon vienti on vähän semmoista usein ettei tiedä tuleeko sieltä satasen vai kahden tonnin lasku...

      Poista
  7. Tiedän miltä tuo tuntuu.Ei ole enää nenää kainalossa. Voimia!

    VastaaPoista
  8. Ei sinun olisi tarvinnut lisätä kepeyttä tähän tekstiin. Tai siis; yrittää sanoa että anonyymi blogisinä kyllä saa surra "julkisesti." En nyt oikein osaa asetella sanojani joten ehkä en osaa selittää mitä tarkoitan.

    Joka tapauksessa, Kuoriainen näytti aivan todella herttaiselta koiralta ja suru on onnen maksu. Kohtaa meitä kaikkia jotka uskallamme rakastaa. Kaikkea hyvää sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosielämässä en välitä surra julkisesti siksi, kun tykkään kulkea huomaamattomana, ja ihminen jonka naama olisi kyynelistä märkä väkisin kiinnittää huomiota. Mieluummin siksi pidän neutraalin perusilmeen niin että saan olla rauhassa katseilta ja suren vasta kun olen yksin.

      En minä kyllä ainakaan tietoisesti lisännyt tähänkään tekstiin kepeyttä. Kirjoitin vaan mitä mieleen tuli ja miltä tuntui. Toisaalta onhan kuolemista osannut odottaa tai ainakin pitää hyvin todennäköisenä jo siitä asti kun tuo akuutti munuaisten vajaatoiminta todella huonoilla munuaisarvoilla diagnosoitiin helmikuun alussa, joten tavallaan psyykkisesti asiaan on jo sen verran pitkälle sopeutunut, ettei se ole ehkä ihan yhtä rankkaa kuin jos olisi tullut yllätyksenä.

      Poista
  9. Olen todella pahoillani. Kaikilla meillä on oma aikamme täältä lähteä, nyt oli hänen vuoronsa. Voimia!! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se tosiaan on. Äitini kun soitti niin hän kovasti kauhisteli sitä miten nuorena lähti ja elämä jäi kesken. Ja minä mietin, että jokainenhan joskus lähtee, onko se lopulta niin paljon kauheampaa onko se muutama vuosi nuorempana tai vanhempana. Minusta ei ainakaan eläimellä, joka ei aseta toiveekseen pitkää elämää ja pelkää kuolemaa.

      Äidillä ehkä suuressa ahdistuksessa asiasta taustalla sitä kun itsekin on kuitenkin seitsenkymppinen ja varmasti omaa kuolemaa ja iän pituutta koskevia ajatuksiakin kulkee mielessä. Ehkä siinä tilanteessa on erityisen raskasta nähdä vielä kuukausi sitten täysin hyväkuntoisen, vanhahkon eläimen menevän hetkessä huonoon kuntoon ja kuolevan.

      Poista
  10. Kovasti paljon osanottoja! On raskasta kun ystävä lähtee...

    VastaaPoista
  11. Minä vein muutama vuosi sitten ison koirani viimeiselle kävelylle läheisen eläinlääkärin luo. Se eutanasia oli pakko aikatauluttaa - ei pieni eläinlääkärivastaanotto voi vastaanottaa valtavaa koiraa koska tahansa piikille, eihän sitä siirtele kuin nosturilla... Mutta vailla tiesi mihin on menossa ja kävelymatka oli rauhallinen ja kaunis, paluukävely pelkkä hihna kädessä oli kyllä surkea. Että tiedän tunteen. Ja se kämpän luonnoton hiljaisuus sen jälkeen. Ei kivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on sekin jo outoa että kun töistä tulee, niin ketään ei tule vastaan. Koirat aina on ottaneet vastaan häntä heiluen ja märillä pusuilla. Ja kyllä sitä varmaan aika pitkään vielä meinaa ottaa ulos lähtiessään mukaan koiran pannan, tai aamulla ensimmäinen ajatus on että pitää lähteä lenkille, vaikka enää ei tarvitsekaan.

      Siitä olen myös vähän huolissani että kuinka vähäiseksi liikuntani tämän myötä käy, minä en meinaan todellakaan viitsi säännöllisesti mitään lenkkejä tuolla ulkona tarpoa ilman koiraa jonka takia oli pakko...

      Poista
  12. Voi miten ikäviä uutisia. Osanottoni!

    VastaaPoista
  13. Tiedän miltä tuntuu,perheenjäsen lähtee. Osaanottoni. Sinä annoit kuitenkin hänelle hyvän elämän ja aina lapsellisesti ajattelen, että nyt ne kirmaa vailla tuskia siellä koirien taivaassa ja nekin rakkaat tulemme näkemään:)

    Itke vaan hyvä ihminen, niin paljon kun lähtee!!

    Meillä otettiin yksilötuhkaus ja uurna tuli kotiin. Ajateltiin, että tuhkat voi sitten siroitella kaverin lempimetsään missä juoksi vapaana. Uurna oli kuitenkin täysin ruuvattu kiinni ja nyt se on tuolla kaapin päällä. En tiedä mitä tehdä, koska mieluiten tosiaan siroittelisin ne tuhkat. Koira kuitenkin suurimmaks osaks ollu miehen ja hän ei ole tehnyt asialle mitään ja on kai tyytyväinen miten uurnan kanssa nyt on. Minulle se on vaan jatkuva muistutus kaiffarin kuolemasta, mutta en tiedä mitä pitäisi tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselleni olisi lähinnä ahdistava ajatus jos edesmenneet olisivat edelleen tuolla jossain. Minä uskon ja toivon että kun ihminen tai eläin kuolee, niin se on totaalisesti hävinnyt eikä kirmaile enää missään. Olisi se itselleni ainakin varmasti kamalaa, jos lopulta kuoltuaan jossain muodossa edelleen "heräisikin" tietoisena, sillä pessimistinä ajattelen että niin kauan kuin on olemassa tietoinen yksilöllinen olemassaolo, on myös kärsimyksen mahdollisuus. Elämää kärsimyksineen jaksaa ehkä ihmiselämän, mutta ei kiitos enempää.

      Minä en ottanut tuota yksilötuhkausta kun jotenkin on minusta vähän karmivia sellaiset kuolleen tuhkat kotona. Eikä ole mitään halua ripotellakaan mihinkään niitä tuhkia. Minulla jotenkin se tunneside katkeaa niin totaalisesti kuolemaan että minulle on loppujen lopuksi aika sama mitä sille ruumiille sen jälkeen käy, ja näin ajattelen myös itsestäni, että ihan sama vaikka roskiin heitettäisiin ruho sitten kun kuolen.


      Poista
    2. Huh, mulla on yksi rottis ja yksi kultainennoutaja yläkaapissa uurnissaan. Lisäksi vielä hamsteri tyttären huoneessa (kaunis sokerikko toimittaa siellä uurnan virkaa). Pakkasessa ei ole tällä hetkellä ketään... ei mua yhtään karmi ne tuhkat, huutelin vielä pitkään viimeisintä koiraa syömään possunfileen päältä leikattuja kalvoja tai "esipesemään" kattiloita... se oli mulle sellainen lempeä ja hidas tapa päästää irti rakkaista eläimistä. Yhä kuulen tassuttelua ja urinaa kolmannella korvallani :D

      Poista
    3. Jep, ihmiset on erilaisia. Minulle helpoin tapa päästää irti on kerrasta pistää poikki edesmenneen muistelu ja ajattelu (siinä määrin kun se onnistuu). Ehkä totaalisesta uskonnottomuudestani ja epähengellisyydestäni johtuu myös tuo että en kuolleiden ruumiisiin koe minkäänlaistas tunnesidettä enkä välitä mitä niille tapahtuu.

      Poista
  14. Uskotko Jumalaan tai että meillä kuolevaisilla elämä ei lopu tähän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä voisin tehdä vaikka ihan oman postauksen, kun nyt tällaisiakin tulee kuoleman kohdatessa mietittyä.

      Poista
  15. Voi, kuinka ikävää! *ISO HALI* sinulle!

    VastaaPoista
  16. Voimia ja jaksamista Sinulle Plussapallo!

    Minulla ei ole omaa koiraa, mutta olin viime viikon hoitamassa ystävän koiraa hänen kotonaan. Kun palasin koiranhoitoviikon jälkeen kotiin, niin "näin" koiran vilahtavan silmäkulmassani useamman kerran ja seuraavana yönä "tunsin" koiran kosketuksen sängyssä (ja koirahan siis jäi omaan kotiinsa). Kaikki tämä vain yhden viikon jälkeen. En edes osaa kuvitella, miltä tuntuu, kun on viettänyt koko koiranelämän yhdessä ja yhtäkkiä koiraystävä ei enää ole vieressä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Kyllä se omituiselta tuntuu, ja vähän väliä tulee mieleen koiraan liittyviä juttuja kuten esim. autoa ajaessa, että ei saa liian rajusti kurvailla ettei koiralle tule paha olo, kunnes sitten muistaa että eihän siellä takapenkillä enää koiraa olekaan...

      Poista

Lähetä kommentti