Keski-iän kriisissä halusin muuttaa kaiken mutta lopulta en muuttanut mitään

Selailin tässä aiempia vanhoja blogipostauksiani lähinnä tarkoituksena varmistaa mistä aiheista olen jo kirjoittanut, ettei tule vahingossa toista samanlaista kirjoitusta tehtyä. Päällimmäiseksi lukemisesta jäi kuitenkin käteen oman keski-iän kriisini kehityskulku.

Alussa olen levottomassa mielentilassa, jossa olen sitä mieltä että elämässä on jotain pahasti vialla, muutakin kuin se oma paino, ja kaikki pitäisi muuttaa. Työ ja ammatti on väärä, asuinmaa on väärä, se että minulla ei ole miestä tai lapsia on tissutteluelämän aiheuttama virhe jonka ehkä ehtii vielä korjata jos kiirettä pitää. Työn suhteen ahdistaa tosin se, että vaikka olin sitä mieltä että nykyinen työ on väärä, niin en ollut vieläkään myöskään keksinyt tilalle sitä unelma-ammattia, johon sitten oikeasti haluaisin. Nettideittejä tuli kokeiltua, ajatuksella että jos nyt äkkiä löytäisi miehen niin ehkä yhden lapsenkin vielä ehtisi tehdä. Ulkomaille hain töihin jonkin verran, mutta melko laiskasti, koska siinä vaiheessa aloin jo jollain tasolla tajuta, että en taidakaan kaivata niitä ulkoisia muutoksia elämääni, kun sisäinen muutos on jo pitkällä.

Se sisäinen muutos näinä keski-iän kriisivuosina on ollut jonkinlainen rauhoittuminen ja pienistä arjen asioista nauttimaan oppiminen. En minä enää koe työtäni ja ammattiani minulle vääräksi tai pääosin ahdistavaksi. Stressiä toki on joskus ja muitakin epäkohtia, mutta paljon myös hyvää kuten etätyömahdollisuudet ja työn itsenäisyys. En minä oikeasti halua alaa vaihtaa. Puolisoa ja lastakaan en ole enää aikoihin kaivannut - niiden kaipuu oli lähinnä jonkinlaista vieroitusreaktiota siitä kun lopetin jokapäiväisen alkoholin tissuttelun, ja elämä tuntui selvin päin ja ihan yksin tyhjältä. Nyt olen tottunut elelyyn ilman suurkulutusta, ja  nautin yksin olemisesta, enkä voisi kuvitellakaan ketään miestä saati lapsia elämääni. Olen nykyisin varsin tyytyväinen omituinen erakko-vanhapiika. 

Koomisin oli tuo ulkomaille muutto -ajatus. Minä kun olen vanhemmiten tullut sellaiseksi etten meinaa jaksaa pieniäkään muutoksia rutiineihin ilman että ne herättävät voimakasta sisäistä vastustusta. Ja sitten tällainen ihminen menisi tekemään elämänmuutoksen, jossa muuttuisi ympäriltä kaikki: kieli, ihmiset ympärillä, työpaikka, kulttuuri... Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi en ole kovin impulsiivinen ihminen ja vetkuttelin päätöksiä riittävän kauan että koko halu noihin kaikkiin muutoksiin meni ohi. 

Näinkin voi siis keski-iän kriisissä käydä, että ihminen oppii tykkäämään siitä entisestä elämästään, joka ahdistikin vain sisäisen kriisin takia eikä itsessään. Tällaista ratkaisua ei naistenlehdet koskaan tuo esiin, vaan niissä ihannoidaan niitä jotka ovat tehneet isoja muutoksia elämäänsä keski-iässä. Sellaisia ihmisiä ylistetään rohkeiksi. Minä en ehkä ole rohkea, mutta varsin elämääni tyytyväinen nykyisin olen! 

Kommentit

  1. Onpa kiva kuulla tällaisia pohdintoja. Mielestäni yksi juttu, joka jää huomiotta näissä lehtien suurissa muutostarinoissa on se, että vaikka ulkoisesti tekee minkälaisia ulkomaille muuttoja ja muita täyskäännöksiä, niin sisäisesti on kuitenkin edelleen se sama ihminen, omaa itseään kun ei pääse karkuun. Mulle on niin tuttua, että sekä itse että tuttavapiirissä on kuviteltu, että sitten kun muuttaa eri kaupunkiin tai eri ammattiin jne, niin muuttuu myös ihan eri ihmiseksi. Kuitenkin suurimpia muutoksia on päinvastoin sisäiset muutokset. Ja kiinnostavimpia! Ihan asia erikseen on, jos on jo muuttunut sisäisesti, ja siksi on pakottava tarve tehdä myös suuria ulkoisia irtiottoja. Mutta on tosiaan hienoa lukea tällaisesta sisäisestä muutoksesta, olen iloinen puolestasi, oikein hyvältä kuulostaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin on ollut nuorempana paljon tuota että kuvittelin tekemällä ulkoisia muutoksia muuttuvani eri ihmiseksi. Nyt loppujen lopuksi kun katson taaksepäin, niin yleensä se tarve muuttua eri ihmiseksi johtui toisten ihmisten ihanteiden omaksumisesta, ei omista haluista. Esim. ajattelin että on noloa olla yksin kotona kirjoja lueskeleva tyyppi, ja niinpä ajattelin aina että NYT aloitan uuden menevämmän ja sosiaalisemman elämän. Tällä hetkellä tajuan että saan olla juuri sellainen tyyppi joka olen, eikä sillä ole mitään väliä vaikka koko muu maailma pitäisi minua nolona nyhverönä. Olen mikä olen, enkä muuta voi (enkä halua)!

      Luulen että en niinkään ole edes muuttunut, vaan olen vaan uskaltanut tulla enemmän itsekseni, ilman tarvetta enää koko ajan ruoskia itseäni siitä millainen olen, ja kokea huonoutta kun vertaisin toisiin.

      Poista

Lähetä kommentti