Ajatuksia optimismista ja pessimismistä
Tänään tällainen pohdiskeleva postaus, kun itse laihduttaminen sujuu tasaisesti taas eikä siitä erityistä kerrottavaa... Aamun paino 70.0 eli ensi viikolla varmaan pääsen kutosella alkavaan painoon jo! Tuli mieleen kirjoittaa tämä, koska minulle pitkästä aikaa soitti eilen nykyisin ulkomailla asuva lapsuudentuttu, jolla tuntui menevän elämässään kerta kaikkiaan loistavasti. Oli työn ohessa juuri suorittanut kauppatieteellisen akateemisen tutkinnon insinöörintutkintonsa lisäksi, on kaksi kaunista lasta ja kaunis vaimo, hieno talo ja auto, matkoja ja vilkasta seuraelämää. Nolotti, kun hän kysyi että mites minulla, ja ei minulla ollut oikein muuta sanottavaa kuin että "no jaa, sitä tavallista, töissä samassa paikassa kuin viimeiset 12 vuotta, asun samassa asunnossa (joka ei ole edes oma, vaan asumisoikeus), en seurustele, ei mitään uutta". En viitsinyt lisätä, että on sentään jokin muuttunut: nimittäin olen kyllä lihonut 20 kg sen jälkeen kun viimeksi tavattiin!
Mutta tuon lievästi vaivaannuttavan puhelun jälkeen aloin miettiä, että mistä johtuu että hän menestyy
elämässään, ja minulla taas ei ole oikeastaan mitään muita saavutuksia kuin sentään akateeminen loppututkintoni. Minullahan piti olla ne paremmat edellytykset elämässä. Minä olin lapsena ihmelapsena ja huippulahjakkuutena pidetty. Sellainen, joka oppi 4-vuotiaana itsekseen lukemaan opettamatta, joka pärjäsi koulussa loistavasti kaikessa muussa paitsi liikunnassa edes lukematta juurikaan. Kun taas tämä nykyisin menestynyt tuttavani vaikutti kaikin puolin aika keskinkertaiselta tyypiltä. Koulu tuntui olevan hänelle aika vaikeaa, tukiopetustakin usein tarvitsi. Eikä hän ollut mikään vahvatahtoisen oloinen menestyjäluonnekaan, vaan enemmän todella vanhaksi asti vanhempien tukea tarvitseva "itkupilli". Muistan kuinka kypsymättömänä teininä halveksin häntä siitä, ettei hän edes yrittänyt peittää huonouttaan muilta vaan avoimesti itki tai valitti vaikeuksistaan ihmisille. Minulle kovempikuorisena tyyppinä sellainen ei olisi tullut kyseeseen, näyttää nyt sillä tavoin heikkouttaan avoimesti ihmisille. Sitten kun opiskelemaan piti lähteä, minä pääsin sisään yliopistoon suoraan ja suoritin tutkintoni määrätietoisesti ja tehokkaasti, vaikka juhlinkin myös ankarasti. Tämä tyyppi ei päässyt oikein mihinkään, paitsi lopulta jonnekin kaikkien epämääräiseksi kutsumalle lähinnä maahanmuuttajia varten suunnitellulle englanninkieliselle insinöörilinjalle, josta kaikki sanoivat, ettei se valmista ihmistä oikein mihinkään ammattiin.
Mutta lähtökohdista huolimatta siis tilanne tänään on se, että minä olen ollut yli vuosikymmenen mitään aikaansaamaton alkoholin suurkuluttaja, siinä kun tämä tyyppi on menestynyt elämässään loistavasti ja viettää varsin kadehdittavaa elämää. Hän on kääntänyt vaikeutensa voitoksi: esimerkiksi, oli totta että hänen tutkinnollaan ei oikein Suomesta löytynyt töitä, mutta niinpä hän lähti ulkomaille ja saa nyt paljon enemmän palkkaa kun samantyyppisestä työstä Suomessa. Syy, miksi näin on, on minun analyysini mukaan, että tämä tuttava on elämänmyönteinen optimisti, kun taas minä olen ollut mariseva pessimisti. Hänen asenteensa on, että kyllä kaikki järjestyy, täytyy vaan yrittää. Minun asenteeni on aina ollut: kaikki on kuitenkin paskaa eikä mikään onnistu, täytyy vaan jotenkin kestää (esimerkiksi kaljaa vitutukseen kittaamalla). Minä olen vain ajelehtinut elämässäni ja uskonut jotenkin kohtalonomaisesti, että "onni" tai "sattuma" tuo ihmiselle sen mitä ihmisellä on, ja jos ei tuo, niin se on vaan ikävää, täytyy kestää. En ole uskonut omiin mahdollisuuksiini haaveilla, asettaa tavoitteita ja pyrkiä niihin. Nyt ulkoinen elämäni näyttää samalta kuin sisäinen mielenmaisemani on näyttänyt monet vuodet: harmaalta ja tyhjältä.
Mutta onhan tämä sentään edistystä, että lopulta nyt ymmärrän oman asenteeni ja perususkomusteni osuuden siinä mitä elämästäni on tullut tai ollut tulematta. Olisi nämä asiat voinut oivaltaa vaikka kolmikymppisenäkin, eikä vasta neljänkympin korvilla... Mutta ei kai tässä silti muu auta kuin alkaa tarkkailla omia uskomuksia ja oletuksia ja juuria pois niitä jotka pelkästään rajoittavat elämää antamatta mitään hyötyä tilalle. Heti tunnistan esimerkiksi seuraavat:
Mutta tuon lievästi vaivaannuttavan puhelun jälkeen aloin miettiä, että mistä johtuu että hän menestyy
elämässään, ja minulla taas ei ole oikeastaan mitään muita saavutuksia kuin sentään akateeminen loppututkintoni. Minullahan piti olla ne paremmat edellytykset elämässä. Minä olin lapsena ihmelapsena ja huippulahjakkuutena pidetty. Sellainen, joka oppi 4-vuotiaana itsekseen lukemaan opettamatta, joka pärjäsi koulussa loistavasti kaikessa muussa paitsi liikunnassa edes lukematta juurikaan. Kun taas tämä nykyisin menestynyt tuttavani vaikutti kaikin puolin aika keskinkertaiselta tyypiltä. Koulu tuntui olevan hänelle aika vaikeaa, tukiopetustakin usein tarvitsi. Eikä hän ollut mikään vahvatahtoisen oloinen menestyjäluonnekaan, vaan enemmän todella vanhaksi asti vanhempien tukea tarvitseva "itkupilli". Muistan kuinka kypsymättömänä teininä halveksin häntä siitä, ettei hän edes yrittänyt peittää huonouttaan muilta vaan avoimesti itki tai valitti vaikeuksistaan ihmisille. Minulle kovempikuorisena tyyppinä sellainen ei olisi tullut kyseeseen, näyttää nyt sillä tavoin heikkouttaan avoimesti ihmisille. Sitten kun opiskelemaan piti lähteä, minä pääsin sisään yliopistoon suoraan ja suoritin tutkintoni määrätietoisesti ja tehokkaasti, vaikka juhlinkin myös ankarasti. Tämä tyyppi ei päässyt oikein mihinkään, paitsi lopulta jonnekin kaikkien epämääräiseksi kutsumalle lähinnä maahanmuuttajia varten suunnitellulle englanninkieliselle insinöörilinjalle, josta kaikki sanoivat, ettei se valmista ihmistä oikein mihinkään ammattiin.Mutta lähtökohdista huolimatta siis tilanne tänään on se, että minä olen ollut yli vuosikymmenen mitään aikaansaamaton alkoholin suurkuluttaja, siinä kun tämä tyyppi on menestynyt elämässään loistavasti ja viettää varsin kadehdittavaa elämää. Hän on kääntänyt vaikeutensa voitoksi: esimerkiksi, oli totta että hänen tutkinnollaan ei oikein Suomesta löytynyt töitä, mutta niinpä hän lähti ulkomaille ja saa nyt paljon enemmän palkkaa kun samantyyppisestä työstä Suomessa. Syy, miksi näin on, on minun analyysini mukaan, että tämä tuttava on elämänmyönteinen optimisti, kun taas minä olen ollut mariseva pessimisti. Hänen asenteensa on, että kyllä kaikki järjestyy, täytyy vaan yrittää. Minun asenteeni on aina ollut: kaikki on kuitenkin paskaa eikä mikään onnistu, täytyy vaan jotenkin kestää (esimerkiksi kaljaa vitutukseen kittaamalla). Minä olen vain ajelehtinut elämässäni ja uskonut jotenkin kohtalonomaisesti, että "onni" tai "sattuma" tuo ihmiselle sen mitä ihmisellä on, ja jos ei tuo, niin se on vaan ikävää, täytyy kestää. En ole uskonut omiin mahdollisuuksiini haaveilla, asettaa tavoitteita ja pyrkiä niihin. Nyt ulkoinen elämäni näyttää samalta kuin sisäinen mielenmaisemani on näyttänyt monet vuodet: harmaalta ja tyhjältä.Mutta onhan tämä sentään edistystä, että lopulta nyt ymmärrän oman asenteeni ja perususkomusteni osuuden siinä mitä elämästäni on tullut tai ollut tulematta. Olisi nämä asiat voinut oivaltaa vaikka kolmikymppisenäkin, eikä vasta neljänkympin korvilla... Mutta ei kai tässä silti muu auta kuin alkaa tarkkailla omia uskomuksia ja oletuksia ja juuria pois niitä jotka pelkästään rajoittavat elämää antamatta mitään hyötyä tilalle. Heti tunnistan esimerkiksi seuraavat:
- en voi edes etsiä puolisoa, koska kukaan ei kuitenkaan huoli tällaista rumaa ja tylsää läskikasaa
- en voi etsiä uutta työtä koska kuka nyt palkkaisi nelikymppisen ämmän muka
- en voi matkustella, koska sekin on yksinään jumalattoman tylsää, pitkästyisin sielläkin vain yksin illat hotellihuoneen yksinäisyydessä
- en voi ostaa omistusasuntoa, koska olen sinkku
- ihmiset eivät pidä minusta joten minun on turha yrittää ystävystyä kenenkään kanssa
- olen jo niin vanha että turha sitä tässä iässä enää on yrittää uudistua tai saada mitään merkittävää
Aion alkaa nyt oikein tarkkailla mitä sisäisessä puheessa mielessäni liikkuu, ja lopettaa sellaisten pessimististen ajatusten pyörittelyn, jotka vaan syövät minulta mahdollisuudet saavuttaa asioita ja olla onnellinen. Eli vaikka tämän postauksen sävy voi olla valittava ja sitä menestyvää ystävää kadehtivakin, niin itse koen kuitenkin oivallukseni oman ajatteluni synkkyydestä erittäin positiivisena. Kun sairaus on tunnistettu, sen voi ehkä parantaa!
Eikös se niin menekin, että ne keskinkertaisella järjenjuoksulla varustetut usein selviytyykin parhaiten? Itse ainakin olen aina ihan ymmälläni kun julkisuudessa käsitellään esim. poliitiikkojen koulutodistuksia - minulle on mysteeri, että miten joku onnistuu saamaan lukuaineista kutosen ja seiskan arvosanoja jos vähänkin yrittää, ja silti sellaisia löytyy pääministeriltämme ja presidentiltämme!
VastaaPoistaOlen joskus itsekin huomannut, että sosiaalisuus on tärkeämpi tekijä menestymisessä kuin varsinaisesti älykkyys. Monet älyllisesti lahjakkaat ovat vähän kuin minä, nörttityyppejä, joita kiinnostaa enemmän asiat kuin ihmiset, ja lopulta sellaiset ei erityisen hyvin pärjää maailmassa, jossa menestyksen määrää toiset ihmiset ja ihmisten suosio - poliitikoilla varsinkin aivan korostetusti.
PoistaMinulla sinänsä hyvä tilanne että olen asiantuntija-ammatissa jossa saan rauhassa olla itsekseni pohdiskeleva nörtti, enkä oikeastaan mitään ylenemistä tai ihmeellistä menestystä kaipaakaan, kunhan nyt vaan vapaa-aikaani koitan kaljanjuomisen tilalle kehittävämpää täytettä keksiä :)
Keskinkertaisuudesta on se hyöty, että se pakottaa yrittämään ja kestämään epäonnistumisia. Vähitellen taidot kasvaa ja riittävällä harjoittelulla keskinkertaisesta voi tulla oman alansa huippu tai tavallisemmin "asiantuntija". Keskinkertaisuushan ei tarkoita sitä, että ihminen olisi lahjaton.
VastaaPoistaOpiskeluvuosista muistan muutaman erittäin älykkään tyypin, joilla oli superhyvä muisti mutta joista ei sitten koskaan tullut mitään erityistä. He eivät edes menestyneet opinnoissakaan kovin hyvin ja harvoin saivat korkeimpia arvosanoja. Yhteistä näille kaikille oli asioiden tekemisen helppous, joka houkutteli jättämään kaiken ylimääräisen harjoittelun ja suoriutumaan mahdollisemman nopeasti ja kevyesti, toisin sanoen keskinkertaisesti. Välillä itse näin keskinkertaisena ihan harmittelee sellaisten ihmisten puolesta, joilla näkee olevan lahjoja vaikka muille jakaa mutta jotka eivät silti viitsi tai edes halua käyttää potentiaaliaan. Monille ihmisille riittää mukava elämä ja jos haluaa menestyä, niin joutuu sietämään epämukavuutta. Tämä on jokaisen valinta.
Ihannetyyppihän olisi tietysti sellainen, joka olisi lähtökohtaisesti huippuälykäs/lahjakas ja jolla olisi sisäinen palo tekemiseen: näitäkin yliopistossa tai esim. luovalla alalla (taide, käsityö) aina silloin tällöin onneksi näkee.
Mitä tulee plussapalloon ja sinun menestymiseesi, niin minun näkökulmasta sinulla menee erittäin hyvin. Olet vielä nuori. Sinulla on kaikki avaimet käsissä menestymiseen, jonka ehdot sinä itse määrittelet. Ne menestymisen ehdot voivat todella olla jotakin muuta kuin puoliso, lapset ja omistusasunto. Itse asiassa nuo em. asiat ovat aika tavallisia ja monen keskivertoihmisen tavoitettavissa. Sen sijaan poikkeuksellista on, jos ihiminen on esim. kutsumusammatissaan ja kokee tekevänsä mielekästä ja ehkä yhteiskunnallisestkin arvokasta työtä. Tai että hän on siinä määrin vapaa ja riippumaton yksilö, että uskaltaa toimia niin kuin kokee oikeaksi riippumatta siitä, vastaako sellainen toiminta yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja moraalia.
Tämä on muuten tosi kiva blogi, vaikka onkin laihduttamisesta joka ei minua (suurin piirtein sinun mallistasi) edes kauheasti kiinnosta. Kirjoitat hauskasti ja mielenkiintoisesti.
Kiitos postauksesta, hyvää pohdintaa! Tunnistan itsessäni myös tuon että en ole ikinä oppinut näkemään vaivaa, koska minun ei ole tarvinnut lahjakkuuteni takia.
PoistaToisaalta minulla on ollut juuri ongelmana tuo sisäisen palon puute, oikein pahastikin. Esimerkiksi opiskelualan valinta oli kauheaa, koska minua ei kiinnostanut mikään erityisesti, ja toisaalta lahjakkuudetkaan ei ohjanneet mihinkään erityisesti: olin kaikessa tasaisen hyvä. Ajattelin aina, että unelmani olisi olla kotiäiti tai maatalon emäntä, mutta ymmärsin myös, että sitä haavetta en todennäköisesti pääse täyttämään koska olin jo nuorena vastakkaisen sukupuolen syrjimä ja vieroksuma. Joten valitsin jotain vaan mitä opiskella, mistä todennäköisesti saa työtä ja kohtuullista palkkaa.
Toisaalta ei se ole pahakaan tilanne että tekee työtä joka on vain leipätyö, ei intohimo: alallani on paljon ihmisiä jotka polttavat itsensä loppuun kolmikymppisenä, mutta minulla ei ole sitä vaaraa, koska työ itsessään ei minua juuri kiinnosta. Hoidan sitä koska ihmisen pitää tehdä jotain elääkseen mutta minulla ei ole mitään tarvetta näyttää olevani erityisen hyvä tai todistella mitään - minua ei nähdä raatamassa öitä ylitöissä että osoittaisin olevani huippu. Minulle riittää että olen sen verran hyvä ettei potkujen uhkaa välittömästi ole.
Ongelmahan tässä on ainoastaan se, että tällä hetkellä myöskään työn ulkopuolinen elämäni ei tarjoa sitä "elämän tarkoitusta". Ennen kysymys ei kiinnostanut, koska kaljoittelu peitti sellaiset kaipuut. Nyt tilanne on se että minulla on työ joka ei kiinnosta, ja vapaa-aika, joka myös on melko pitkästyttävää. Minun täytyy löytää ne omat "menestymisen ehtoni", joita haluan tavoitella, tällä hetkellä en tiedä oikein mitä ne ovat. Tiedän vain, että vanhaa rataa jatkaminen ei oikein tunnu enää riittävän, jotain keski-iän kriiseilyä kai... Eli varmaan tässä blogissa tulee riittämään muutakin kuin laihdutusaiheista sisältöä jatkossakin kun näitä pohdin :D
Oi, hienoa pohdintaa! Itsekin olen noita, jotka eivät ole oppineet näkemään vaivaa, koska kaikki on tullut niin helpolla ilmankin. Onhan se hienoa tässä 35+ iässä sitten tajuta, että hei, kaikkea ei tarvitse eikä voi osata heti vaan monien asioiden eteen on tehtävä töitä. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan. :) Itsekin siis tosiaan koulut erinomaisin arvosanoin käynyt läksyjä tekemättä, hyväpalkkaisessa ammatissa asiantuntijatehtävissä, on omaa taloa yms. mutta joku kolkutellut tyhjyyttä pään sisällä kunnes nyt ihan vasta viimesen puolen vuoden sisällä kääntynyt joku pään sisällä siihen asentoon, että minä haluan oppia ja opetella uusia asioita, eikä se haittaa vaikka ei heti onnistukaan tai ala tulosta näkyä.
PoistaTuttua tuo vaivannäköön tottumattomuus. Minulla ollut vielä pitkään sellainen hassu ajatus, että jos jokin asia ei heti suju, niin kyse on siitä että olen LAHJATON ja LIIAN TYHMÄ siihen, joten turha yrittää. Ei ole jotenkin tullut mieleen että on asioita joissa kukaan ei ole seppä syntyessään vaan pitäisi ihan oikeasti harjoitella. Muistan esimerkiksi jossain vaiheessa teininä kokeilleeni pianotunteja ehkä 3 kertaa ja sitten totesin että minulla ei selvästi ole tähän lahjoja, koska soittaminen ei lähtenyt heti sujumaan kuin vettä vaan.
PoistaTästä tuli mieleeni hiljattain Iltasanomissa ollut juttu jossa puhuttiin siitä miten lasta tulisi kehua. Siinä sanottiin, että olisi parempi kehua yrittämisestä ja työnteosta kuin lahjakkuudesta, koska lahjakkuudesta kehutuista tulee helposti juuri sellaisia jotka säikkyy kaikkea missä voi epäonnistua ja mitä ei osaa heti. Minä muistan, että minua kehuttiin aina juuri lahjakkuudesta lapsena, kuinka olen fiksu ja älykäs ja lahjakas. Kyllä siitä syntyi sellaista pelkoa että ehkäpä en olekaan oikeasti fiksu, mutta vanhemmat arvostavat minua kovin koska olen heistä fiksu, joten täytyy välttää sitä ettei paljastu että olisinkin vain tavallinen ei-kovin-fiksu lapsi.