maanantai 23. lokakuuta 2017

Minua ei ärsytä nämä työn välttelijät sitten yhtään

Viime aikoina on ollut kiivasta keskustelua ns. ideologisista työttömistä, jotka eivät halua mennä töihin. He ovat mieluummin valinneet elää yhteiskunnan tarjoamalla minimitoimeentulotuella. Ilmiö on herättänyt presidenttiä myöten kansalaisissa kiihkoa. Presidentti ilmaisi kielteisen kantansa ilmiöön sanomalla olevansa samaa mieltä kuin "jokainen tervejärkinen Suomen kansalainen", eli käytännössä tuomitsevansa ilmiön.

Itse en ole sitten näitä tervejärkisiä kansalaisia ollenkaan. Minusta on hyvä vaan, että jos kerran tässä maassa on laumoittain työhaluisia työttömiä, jotka ei pääse töihin, niin edes pieni osa ihmisistä luopuu vapaaehtoisesti työpaikkakilpailusta. Olisi sekin nyt hullua, että jos saataisiin jollain tapaa kiristettyä lehdissä esiintyneiden 30-40 v työhaluttomien nuorten miesten tapaiset hakemaan ja vastaanottamaan työtä, mutta samalla nämä veisivät työpaikkoja ihmisiltä jotka oikeasti haluavat tehdä työtä. Työttömiä, yhteiskunnan varoilla elätettäviä olisi edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, koska kaikille ei riitä kumminkaan töitä, mutta inhimillisen kärsimyksen määrä olisi suurempi kuin silloin, jos työhaluiselle annetaan työ ja työhaluton saa rauhassa köyhäillä tuilla kotonaan.

En usko että nykykäytännössä on sitä vaaraa, että merkittävä osa ihmisistä alkaisi ideologisesti työttömiksi. Ei useimmat meistä haluaisi elää pienen pienellä peruspäivärahalla ja asumistuella. Ainakin itsestäni se tuntuisi aika ankealta elämältä, johon toki varmaan pakon edessä sopeutuisi mutta jos on vaihtoehtojakin niin ei kiitos. Moni ihminen myös tuntee työssään tekevänsä jotain tarpeellista ja siksikin haluaa tehdä töitä. Itselläni sisäinen moraalitaju estää heittäytymästä muiden elätiksi niin kauan kuin pystyn huolehtimaan omasta elatuksestani itse.

Mutta niin, jos minä olisin työtön niin toivoisin että noita ideologisesti työttömiä olisi niin paljon, että työnantajat ottaisivat minut yli-ikäisenkin johonkin töihin vielä.

Automatisaatiokehitys ja työmoraali vievät eri suuntiin

Outoa tässä on myös se, että samaan aikaan kun robotit ja automatiikka kehittyy ja korvaa yhä suuremman osan ihmistyöstä, niin juuri nyt takerrutaan perinteiseen työn etiikkaan näin kovasti.  Itse olen sillä kannalla, että kehitys pois ihmistyöstä olisi toivottavaa ja tuettavaa. Kyllä minulle vaan kävisi, että eläisin koneiden tuottaman työn vauraudella, ja keskittyisin mukaviin pikku projekteihin joilla ei olisi mitään painetta tuottaa mitään järkevää. Tiedä millainen taiteiden ja tieteiden renessanssi siitä vielä tulisi, kun pitkästä aikaa olisi "Ateenan vapaiden miesten" kaltainen suuri joukko ihmisiä jotka voisivat pohtia asioita vain pohtimisen ilosta, vailla elatuksen murhetta. Kuten tänään Hesarissa ollessa työn murrosta käsitelleessä artikkelissa sanottiin:

ENTÄ jos työ loppuu? 

MIT:n tutkijat Erik Brynjolfsson ja Andrew McAfee ovat kuuluisissa teoksissaan Race Against The Machine (2011) ja The Second Machine Age(2014) esitelleet ajatusta, että koneet tunkeutuvat entistä enemmän ihmisen tontille. 

Kun tietokone kykenee ihmismäiseen työhön, tarve ihmisten työlle vähenee dramaattisesti. Autorin teoria O-renkaasta voisi joutaa roskakoriin. 

Pohjola ei ole ajatuksesta huolissaan. Jos kone todella syrjäyttäisi ihmistyön, se tarkoittaisi, että talouskasvulla ei olisi mitään rajoja. 

”Se olisi hieno juttu. Ei tarvitsisi enää tehdä töitä. Kaikki tulot menisivät robottien, luonnonvarojen ja muun pääoman omistajille. Voisimme iskeä omistavalle luokalle 70 prosentin tuloveron ja vetäytyä kansalaispalkalle.” 

”Mutta perinteinen ekonomistin näkemys on, ettei tällaista kehitystä tapahdu. Valitettavasti”, Pohjola lisää. 

Ja meikäläinen toivoo, että perinteinen ekonomisti on väärässä!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Heikosti menee mutta menköön

Ei ole tullut blogiin kirjoiteltua, kun ei jaksaisi millään päivittää sitä, miten on taas epäonnistunut painonhallinnan suhteen. Beckin menetelmä jäi, kun töissä tuli erittäin kiireinen projekti. Ei vaan jaksanut eikä ehtinyt iltaisin alkaa aivopestä itseään yhtäkkiä lapsellisen oloisilta tuntuvilla tempuilla. Tympäisi myös kirjan ehdottomuus, jonka tosielämä osoittaa epätodeksi. Jokaisesta kohdasta väitettiin, että jos tätä et ota tosissasi ja toteuta, et VOI onnistua painonhallinnassa. Mutta kun itse tietää monia onnistuneita, jotka eivät noudata kaikkia sellaisia kohtia, niin ei vaan jaksa uskoa. Mikä syö sitten uskoa koko menetelmään.

Yhtäkkiä alkoikin taas vedota patrikborgmainen rento painonhallinta, että miksi minä teen tätä näin vaikeasti, kun voisi ottaa kevyemmin ja rennomminkin. Paitsi että: rentous tarkoitti sitä mitä aina ennenkin, liikaa rentoutta ja painonnousua. Koska otan rennosti, ei tarvi kieltäytyä tästäkään kakkupalasta, tai jäätelöstä, tai kaljoitteluillasta. Riittää että syö 80% hyvin! Ihan varmasti sitten ensi viikolla syön järkevästi niin ei se haittaa jos tänään vähän menee sitä ja tätä. Sama ajattelu toistuu huomenna, ja ylihuomenna, ja sitä seuraavana päivänä... Kunnes huomaa että taas on kuukausi mennyt ja on tullut syötyä pelkkää paskaa ja lihottua.

Eikä enää jaksa edes sanoa, että aloittaa uudestaan. Ei ole mitään uskoa onnistumisesta. Viime aikoina olen jo alkanut vitsailla 100 kilon painosta, jota olen kyllä jo varsin lähellä. Äitini huomautteli pukeutumisestani ja meikkaamattomuudestani kun kävin siellä, enkä minä edes kiihtynyt, totesin vaan tosiallisesti: "Jos lyhyt akanlyllerö painaa 100 kg niin eipä siinä kuule ole paljon meikeillä merkitystä". Se on pelottavan helpottavakin ajatus, että koska nyt olen peruuttamattomasti oikeasti läski, niin ei tarvitse välittää kauheasti mistään muustakaan. Vaatteeksi kelpaa joku kaapu, mikä nyt mahtuu vielä päälle (Prisma myy ihania Neulomon mustanpuhuvia kaapuja, joihin meikäläisenkin kaljamaha mahtuu!). Hiuksia ei viitsi laittaa, koska mitä väliä, kaikki kuitenkin huomaa vain pullean bulldoginnaaman ja läskiin kadonneen leuan, ei siinä mitkään kampaukset auta. Eikä tämä ole enää edes mitenkään ahdistava ja surullinen ajatus kuten joskus aikoinaan, vaan vain tosiasian toteamus. Vähemmän minulla ulkonäköahdistuksia on nyt, kuin oli 60-kiloisena. Silloin en nimittäin hyväksynyt puutteitani ja kauneusvirheitäni, kun taas nyt ne kaikki menee sen alle, että mitä väliä, jos kuitenkin olen lyllertävä laardipallo. Ihan varmasti kun kaikkien silmään ensimmäisenä osuu se kauneusvirhe, että olen iso, roikkuvalla kaljamahalla (joo, Cambridgen jälkeen uudelleen lihottuani kaljamaha on alkanut roikkua reisien päälle eikä ole enää niinkään sellainen raskausmahamainen pinkeä pömppö kuin aikoinaan) varustettu akka, eikä ne pienemmät jutut joista joskus angstasin.

No se tässä myös tuli todettua että se stressi on melkoinen tekosyy. Nimittäin, kun kiireinen lyhyt projekti meni ohi, niin minulla on tällä hetkellä jopa tilanne että töissä ei ole oikein mitään töitä kun seuraava projekti mihin minut oli kiinnitetty peruuntui asiakkaan tämän vuoden it-määrärahojen puutteen takia. Äärimmäisen rentoa ja kevyttä, nukkua saa kunnolla jne. Onko se auttanut mitään syömisiin ja juomisiin? No ei. Yhtä lailla ei jaksa laittaa ruokaa vaan tulee töistä kotiin pizza- tai burgerpaikan kautta, yhtä lailla menee energiajuomaa, karkkia ja jäätelöä jne. Eipä siis tarvitse haaveilla siitäkään, että jos ei olisi stressiä, niin sitten onnistuisin laihduttamaan.

Huonohan tässä on enää keksiä mitä voisi yrittää. En vaan saa paria viikkoa kauempaa noudatettua lievimpiäkään muutoksia tavanomaiseen ruokavaliooni. Eikä se johdu edes siitä että olisi joku pakonomainen syömishäiriö, mitä tekosyytä olen joskus yrittänyt käyttää, todettuani 10 kaljan juomisen jälkeen ahmiseksi luokiteltavissa olevaa syömistä. En minä normaalissa arjessa ahmi tai syö pakonomaisesti nyt kun en ole ollut tiukoilla kuureilla jotka aiheuttivat liikasyömisen vastareaktion. Syön, koska pohjimmiltani arvostan helppoutta ja mieleisiäni makuja enemmän kuin terveyttä ja parempaa ulkonäköä. Se on vähän sitä, että joo, alempi paino olisi ihan kiva jos sen saisi taikasauvaa heilauttamalla, mutta jos siihen pitää nähdä vähänkään vaivaa tai kärsiä epämukavuutta, niin ei se ole sen arvoista. Ajoittaiset pinnallisemman mielen tempaukset muuttua ei oikein auta, kun pohjimmiltaan on sitä mieltä että mieluummin lyhyt ja makea elämä kuin pitkä ja kuiva.