sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Painonhallinta ja opittu avuttomuus

Olen tässä taas tätä laihtumisen vaikeus -asiaa miettiessäni havainnut, että olen ihan itse omaksunut kasan ajatusmalleja ja uskomuksia, jotka tekevät minusta uhrin ja totaalisesti avuttoman sekä kehoni että ulkoisten voimien edessä. Heti alkuun täytyy sanoa, että sanon näin vain itsestäni, enkä väitä että pätee kaikkiin. Esimerkiksi kun olen katsonut "Hengenvaarallisesti lihava"-sarjaa, niin siellä vaikuttaa olevan jo lapsena vaikeasti traumatisoituneita ihmisiä, joille herkut on erittäin tärkeä ja usein jopa ainoa mielihyvän lähde elämässä. Sellaisille ihmisille varmasti todellakin on käytännössä mahdotonta laihtua ilman terapiaa ja usein se lihavuusleikkauskin on tarpeen.

Mutta sitten on meikäläinen, jolla ei voi sanoa olleen mitenkään vaikea lapsuus. Lisäksi paino-ongelmani alkoivat vasta 30 v iän jälkeen ja kertyivät hitaasti, ennen kuin ensimmäinen laihdutusyritys sitten laittoi vähän vauhtia laardin kertymiseen. Minun kyvyttömyyteni hallita painoani taitaa olla lähinnä opittua avuttomuutta ja kieltäytymistä sietää pientäkään epämukavuutta vedoten monenlaisiin tekosyihin kuten:

- geenit, äitini puolelta suvussa kaikista tulee vanhemmiten tosi lihavia
- se on joku riippuvuusmekanismi tai sairaus kuten ahmimishäiriö, en voi sille mitään
- välillä on stressiä ja vastoinkäymisiä, kai sitä nyt jotain iloa saa itselleen ottaa silloin
- mä olen yleisesti rento ja joviaali tyyppi enkä joku salaatinlehtiä järsivä terveysniuho
- johan kokemus on osoittanut että ei vaan onnistu, miten se muka voisi jatkossakaan onnistua?
- olen laiska joten en pysty

Vastaväitteitä perususkomuksilleni


Ne geenit

On totta, että suvussani on ihmisiä, esim. oma äitini, joilla oikeasti näyttäisi olevan kokoisekseen ihmiseksi varsin alhainen peruskulutus ja heidän on vaikea pysyä normaalipainossa vaikka söisivät varsin terveellisesti (tosin äitinikin on painanut enimmillään vain 80 kg, ei ikinä päätynyt kolminumeroisiin lukuihin kuten minä). Mutta minun kohdallani kyse ei ole tästä, koska aina kun olen lihonut, olen syönyt ja juonut tolkuttomasti kaloreita, ei ole kyse mistään ihmeellisestä "syön vain 1500 kcal päivässä mutta painan silti 100 kg" aineenvaihduntamysteeristä. Lisäksi, joka kerta kun olen noudattanut dieettejä tunnollisesti, laihtuminen on ollut juuri sitä luokkaa mitä laskennallisesti pitäisikin. Näyttää siis, että en voi vedota epätavallisen alhaiseen energiankulutukseen, vaan se on ikäiselleni ja painoiselleni naiselle aivan tavanomainen.

Riippuvuuksien tai syömishäiriön uhri?


Tämä on jo vähän vaikeampi. En ole koskaan uskonut olevani riippuvainen mistään tietystä jutusta kuten että olisin sokeririippuvainen. Mutta silti olen ajatellut jossain taustalla, että syömisen vaikka oikeasti pohjimmiltaan haluaisi laihtua aiheuttaa jonkinlainen aivokemiallinen riippuvuuskuvio. Jolle en luonnollisesti voi mitään koska se on jonkinlainen fysiologinen kuvio, jossa aivoni eivät saa mielihyvää muuta kuin riippuvuuskäytöksistään kuten rasvaisen ja suolaisen ahmimisesta. Välillä olen jopa ajatellut että minulla on ahmimishäiriö, joka on varsinainen syömishäiriö. Mutta käytännössä varsinaista ahmimiskäytöstä minulla on ollut vain pitkien ääridieettijaksojen kuten Cambridgen pussikuurivaiheen jälkeen. Jolloin asian voi hyvinkin selittää ihan luontainen valtava nälkävelka. Muuten olen ahmimista paljon rauhallisemmin liikaa syövä "naatiskelija". En siis jaksa uskoa oikein varsinaiseen syömishäiriöön enkä edes pakonomaiseen riippuvuuteen kohdallani.

Ruoka ja juoma lääkkeenä elämän vastoinkäymisiin

Tämä viimeisin oli hauska. Minulta murtuu häntäluu ja kädessä venähtää jänne, ja heti samana iltana marssin kivuista huolimatta kauppaan ylettömän tuohtuneena koko maailmankaikkeutta kohtaan, joka on niin paska paikka että täällä ihmisiä liukastuu ja luita katkeilee, ja ostan kaikkea mahdollista roskaa ihan vain v*tutukseen. Jäätelöitä, energiajuomia, limsaa, rasvaisia muna-riisipasteijoita, pakastepizzoja kasa, reilusti kaljaa, suklaata, irtokarkkeja. Illalla mässytän niitä kotona ajatellen jossain taustalla: "siitäpä sait maailmankaikkeus, jos sinä alat pyttyilemään mulle niin minäkään en noudata sääntöjä siitä miten pitäisi elää vaan teen just miten minä haluan". Silti,vaikka laihduttaminen on ollut nimenomaan oma päätökseni eikä sitä ole kukaan ulkopuolinen minulta vaatinut.

Onhan näitä asioita muitakin kasa, jotka mielestäni paitsi oikeuttavat, suorastaan pakottavat minut syömään liikaa kaloreita. Työstressi, PMS-vaivat, kaikenlaiset arjen pienet vastoinkäymiset, se että jonain aamuna vaan nousee "väärällä jalalla" ja tuntuu että eniten v*tuttaa kaikki. Ei sitä kieltää voi, etteikö mässäämisestä ja ryyppäämisestä olisi tilapäistä helpotusta näihin saatavissa, mutta en voi enää väittää, että minun muka oli pakko tehdä niin, koska ulkomaailma (tai oma keho) oli tuhma ja asiat ei menneet mieleni mukaan. Jatkossa minun täytyy ottaa täysi vastuu ja sanoa: "minä valitsin ottaa tilapäisen helpotuksen  negatiiviseen tuntemukseen nauttimalla runsaasti kaloreita, tietäen ihan täysin että se vaikeuttaa pitkän ajan tavoitettani laihtua, ja jos näitä tapahtuu usein, estää tavoitteeni saavuttamisen täysin". Kukaan tai mikään ei pakottanut, minä valitsin.

Rennon syöpön ja juopon imago

Tämä on hassua että yritän ylläpitää tätä mielessäni, silti vaikka aika vähän olen edes ihmisten kanssa tekemisissä käytännössä. Esim. töissä käyn syömässä ihan yksikseni, joten minun ei tarvi kenellekään selitellä, jos syön salaattiaterioita päivästä toiseen. Työhön liittyvät juhlat - niitä nyt on sen verran harvoin että vaikka jokaisessa niistä söisin ja joisin mitä haluan, ja olisin se tuttu "mässääjä ja viskisieppo, harvinainen naisihminen joka ei kaloreita laske eikä terveyttä mieti", niin nämä eivät estäisi merkittävää laihtumista nykyisestä, jos muuten eläisin siivosti. Halutessani voisin siis pitää imagoni helposti ja silti laihtua.

Kun se ei ole ennenkään onnistunut, ei se onnistu nytkään

Tämä on varma tae ettei edes tosissaan yritä. Koska turhaahan se on kumminkin, joten miksi tuhlata energiaansa, kunhan nyt muodon vuoksi vähän jotain pientä yrittelee, kun olisihan se hyvä kumminkin laihtua. Mistään uuden taidon oppimisesta elämässä ei tulisi mitään, jos suhtautuisi mahdollisuuteen oppia niin pessimistisesti kuin minä olen suhtautunut mahdollisuuksiini laihtua. Jos kävelemään opetteleva lapsi ajattelisi näin, niin hän pienen harjoittelun jälkeen päättäisi, että häneltäpä vaan puuttuu selvästi joku luonnonlahja kävelemiseen, senhän todistavat jo lukemattomat pyllähdykset yrittäessä kävellä, joten mitä sitä enää yrittämään, siinä vaan satuttaa itsensä. 

Olen laiska joten en pysty

Hiljattain kirjoitin tänne valitusvirren siitä, että en voi onnistua, koska en jaksa laittaa ruokia, joten olen tuomittu syömään kaloripitoisia ravintolaruokia ja eineksiä, mikä estää laihtumisen. Tosiasiassa se on ihan vaan valinta, jos totean että laihtuminen ei ole vaivannäön arvoista. En minä töissäkään sano, jos tulee tehtävä joka vaatii paljon taustaselvittämistä ja kokeilua ja raakaa työtä, että valitettavasti en voi enkä pysty, koska minä nimittäin olen laiska ihminen, joka en jaksa nähdä sellaista vaivaa - että voisitteko antaa minulle vain helppoja tehtäviä jatkossa kiitos! Päinvastoin totean että no nyt sitten vaan perehtymään ja tekemään, kun ei se asia lykkäämällä kuin pahene. Miksi en muka pystyisi ruoanlaiton kanssa käyttämään samanlaista sisua, joka toteaa vaan että joo, on vähän tylsää mutta tämä homma vaan on hoidettava alta pois jotta asiat etenee?

Uusia perususkomuksia


Ajattelin katsoa mitä tapahtuisi, jos tietoisesti yrittäisin korvata noita negatiivisia perususkomuksiani positiivisemmilla kuten:

- Mikään ulkoinen tilanne ei pakota minua syömään tai juomaan. Halu tai impulssi sellaiseen käytökseen kyllä voi tulla ilman tietoista tahtoa jostain alitajunnan tai vanhojen ehdollistumien syövereistä, mutta valinta käyttäytyä impulssin mukaan on aina tietoinen valinta, josta olen yksin vastuussa, samoin sen seurauksista.
- Geenejä minun on turha syyttää, koska jopa pitkän jojoilun jälkeen aina kun onnistun pysymään dieetissä, laihdun aivan keskiarvoihmisen oletusarvojen mukaan. Via Escalla olen syönyt peräti 1800 kcal päivässä ja laihtunut 600-900 g per viikko, eli kulutus on ihan hyvällä tasolla.
- "Ei se kumminkaan onnistu" asenteen voisin korvata samanlaisella jääräpäisyydellä kuin mitä käytän töissä kun ratkaisen vaikeaa ongelmaa: Jos ei hyvällä, niin sitten vaikka pahalla! Periksi en anna, koska vihaan periksi antamista. Sitä paitsi aina kaikki ongelmat ratkeavat ajallaan kun vaan ei anna periksi ja jaksaa etsiä uusia lähestymistapoja ja tehdä sinnikkäästi työtä vaikka turhauttaakin etenemisen hitaus.
- Jos minusta tuntuu että ei huvittaisi tehdä jotain, vaikka laittaa ruokaa, niin se ei tarkoita että sen tekeminen on jotenkin mahdotonta. Voin päättää tehdä silti, koska arvostan tavoitettani laihtua terveyden takia enemmän kuin sitä että hetkellisesti on vähän tympeää vaikka työpäivän jälkeen laittaa ateria sen sijaan että ajaisi Hesen kautta kotiin. 

Tavoite olisi, että en enää tulisi selittelemään tänne, että kyllä minä yritin mutta kun onnettomuus tai työstressi tai auton hajoaminen tai mikä milloinkin pakotti minut taas lankeamaan, vaan ainakin ottaisin täyden vastuun jos itse VALITSEN langeta syöpöttelyyn käyttäen syynä jotain elämän tapahtumaa. "Niin, tällä kertaa arvostin vaan enemmän makunautintoja ja turruttavaa ähkyä kuin laihtumistavoitettani. Minulla on oikeus tehdä niinkin aina jos haluan. Seuraukset ovat myös yksin minun ansiotani tai syytäni, eikä niistä voi syyttää mitään ulkoista tapahtumaa."

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Villivihanneskurssilla

Kipeää persettä (eli murtunutta häntäluuta) parannellessani aloitin netissä, jotain vaivoista ja kivuista huomion vievää tekemistä kaivatessani, villivihanneskurssin. Kyseessä on aiheesta kirjojakin kirjoittaneiden Raija ja Jouko Kivimetsän "Villiinny villivihanneksiin 2019" kurssi (linkki). Kurssin vetäjillä on muuten myös erinomainen hortoilu.fi sivusto, johon kannattaa tutustua jos asia kiinnostaa, sillä sieltä löytyy paljon tietoa ja villivihannesreseptejä ilmaiseksi.


Olen aina tykännyt ajatuksesta keräillä luonnosta ravintoa, mutta en ole saanut viherpuolesta aikaiseksi muuta kuin kerätä keväällä nuoria nokkosia ja joskus voikukanlehtiä salaattiin. Lisäksi olen tiennyt, että ketunleivät suolaisina sopisivat varmaankin moneen ruokaan, samoin makea kallioimarre, mutta en ole saanut aikaiseksi ottaa selvää tai kokeilla mihin, tai käytännössä kerätä niitä. Ajattelin, että tänä vuonna voisin laajentaa repertuaariani, ja samalla lisätä arkeeni vähän tarkoituksellisemman oloista liikuntaa kuin kävelyteiden tarpominen, jotta joku tietty askelmäärä aktiivisuusrannekkeessa tulee täyteen.

Tänään villiyrttikurssin ensimmäisen osan materiaalit tulivat jakoon ja täytyy sanoa että olen kyllä aika innostunut! Harvoin sitä tämän ikäinen ihminen oppii niin paljon uutta asiaa kerralla. Sain mm. tietää, minkä keräily kuuluu jokamiehenoikeuksiin ja minkä ei, ja että jos haluaa keräillä jokamiehenoikeuksiin kuulumattomia kuuluvia juttuja kuten puiden kerkät ja lehdet Metsähallituksen mailta, voi tähän hankkia kätevästi mobiililuvan. No sitten on tietysti se ongelma että mistä tietää mitkä on Metsähallituksen maita... Sehän on selvää ettei kenenkään yksityisen pihamailta tai talousmetsistä saa kerätä puita vahingoittavaa materiaalia, mutta mietin esim. näitä oman asuinalueeni kaupunkimetsiä - en yhtään tiedä kuka ne omistaa. Mutta taidan olla pahis ja kokeilla keväämmällä silti kerätä pieniä maistelumääriä luonnon antimia sieltä. Itse asiassa olen nähnytkin täällä ekohippien luvatuilla mailla ihmisiä usein jo alkukeväästä kulkemassa korien ja pussukoiden kanssa ja keräämässä jotain, ja olen ihmetellyt että mitä ne muka löytää, kun ei vielä sieniä tai marjojakaan ole. Ehkä ne on näitä villivihannesihmisiä!

Kotimaisten puiden syötävät osat

Keräilyä koskevan yleistiedon ja sääntöjen lisäksi ensimmäinen oppitunti koski kotimaisia puita, joista löytyy syötäviä osia. Ilmeisesti jo hyvin varhain keväällä voisi näistä jotain löytää. Laitan tähän jotain yleisluontoisesti, ja sitten laajemmin kunhan myöhemmin keväällä pääsen käytännössä testailemaan näitä.

Koivu

Koivusta saa mahlaa, jonka kerääminen neuvottiin opetusvideolla. Sitä ei luonnollisesti saa kerätä muuta kuin omista koivuistaan tai maanomistajan luvalla, koska kyllähän se puuta vahingoittaa että kuoreen porataan reikä ja siitä valutetaan mahlaa. Mahlat siis jäänevät itseltäni maattomana kaupunkiasujana kokeilematta. Sen sijaan koivun hiirenkorvia eli silmuja ja nuoria lehtiä aion kyllä kokeilla. Nuoret lehdet sisältävät ilmeisesti paljon ravintoaineita, ainakin C-, B2- ja B3-vitamiineja, beetakaroteenia ja jopa proteiinia. Lapsena niitä joskus kesällä napsin suuhuni mistä muistan saaneeni äidiltä torut, että eivät ole mitään ihmisen ruokaa, älä nyt hyvänen aika tuollaisia syö! Lapsen vaisto näköjään oli oikeassa että on syötävää ja vieläpä terveellistä.
Koivuviinaa aion aivan erityisesti kokeilla, koska viinan juonti on aina kivaa:

vajaa pullollinen maustamatonta viinaa
reilu kourallinen silmuja tai hiirenkorvia
(sokeria)
Jätä viina uuttumaan vuorokaudesta pariin viikkoon. Siivilöi koivun silmut tai hiirenkorvat pois. Lisää halutetessasi lusikallinen sokeria. Tarjoa viileänä.

Kuusi

Kuusesta voi syödä sesonkiaikaan kerkkiä eli silmuja ja vaaleanvihreitä vuosikasvaimia. Maun sanotaan olevan kirpeän raikas (olen vähän skeptinen voiko mikään havupuun osa olla hyvää, mutta kokeillaan!). Kerkistä haudutettu tee auttaa väsymykseen ja lievittää yskää ja hengitystieongelmia. Näitä voi myös pakastaa minigrip-pusseihin. 

Pihlaja

Kaikkihan tietävät että pihlajan marjoja voi käyttää ravinnoksi, mutta itselleni oli iso yllätys että pihlajan silmuja ja lehtiä voi myös! Silmujen sanotaan olevan jopa suorastaan makuelämys vailla vertaa - niiden kuvataan maistuvan "hurmaavasti mantelilta tai oikeastaan mantelilikööriltä". Ei hitsi, tämä on pakko testata kunhan kevät etenee! Täytyykin ottaa lähiseudun pihlajat pian jo tehovalvontaan, koska kurssilla sanottiin, että silmut on oikeassa vaiheessa vain muutaman päivän keväällä. Pihlajan lehdistä voi myöhemminkin kesällä tehdä yrttiteetä.

Omena

Itse omenan lisäksi omenapuun lehtiä voi syödä. Ne maistuvat parhaalta kerättynä ennen omenapuiden kukkimista keväällä. Lehtiä voi syödä salaatissa tai niistä voi hauduttaa yrttiteen. Sisältävät tulehduksia ehkäisevää floretiinia.





keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Läski liikkuu, lasaretti kutsuu

Aloinpa ihan kesken työpäivän (kahvitaukoaikaan) kirjoittaa blogitekstiä, kun en kumminkaan pysty työtä tekemään ennen kuin särkylääke alkaa vaikuttaa.

Mutta siis... ViaEsca dieetin ja laihtumisen innoittamana päätin, että alanpa saman tien kävelemään ja ulkoilemaan enemmän. Kuluuhan siinäkin kaloreita, terveys ja kunto paranevat, ja mielikin voisi piristyä kun ei aina istu sisällä koneen äärellä.

Siinäpä sitten aloitin päivittäiset lenkit, tavoitteena aktiivisuusrannekkeen suosittelemat 10 000 askelta päivässä. Kalorinkulutus nousi 2300 kcal / päivä tasolta 2800 kcal / päivä tasolle, ja tuntui että se on riittävän motivoivaa jaksaa liikkua. Varsinkin jos nyt ei ole ihan niin orjallinen, että kaikkein karseimmillakin keleillä olisi pakko kävellä.

Pari viikkoa kävelyä, ja alkoi ensimmäinen kipu ja vaiva. Jalkapohjiin alkoi sattumaan. Ensin se oli suht pientä, alkoi iskeä vasta pidemmillä lenkeillä tai jos oli pitkään istunut paikallaan ja sitten nousi seisomaan. Mutta aika pian kipu alkoi erityisesti kantapään alueella olla niin järkyttävää, että oikein pelotti astua esim. aamulla sängystä lattialle. Googlettelu antoi tulokseksi, että minua taitaa vaivata plantaarifaskiitti , ilmeisesti yleinenkin vaiva jos ylipainoisena alkaa yhtäkkiä liikkumaan paljon. No, eipä mitään, taukoa vähän sille kävelylle jos se siitä teentyisi.

No viime viikonloppuna sitten koin, että jalkapohjakipu oli jo sen verran siedettävää, että hyvillä pehmeillä kengillä voisin ehkä vähän kävellä. Lähdin kotoani kävelemään kohti Lammassaarta, mutta eikö mitä: juuri ennen Lammassaareen vieviä pitkospuita kaaduin ääriliukkaalla jäisellä polulla, ja häntäluu otti erityisen pahaa osumaa, eikä vasen käsi jolla otin kaatumista vastaan sekään hyvää tykännyt. Kävelin sitten takaisin kotiin useamman kilometrin käden turvotessa vähitellen entistä pahemmaksi tummanpuhuvaksi, hanskaan mahtumattomaksi "nyrkkeilyhanskaksi" ja selkärangan alaosan tuntuessa joka askeleella siltä, kuin puukko siellä kääntyilisi lihan sisässä.


Ei auta, eteenpäin kuin mummo lumessa, ajattelin minä ja käväisin hakemassa yksityisen puolen päivystyksestä hoidoksi kipulääkekuurin (käsi ei ollut murtunut, häntäluu kyllä on mutta paranee itsestään ajan kanssa). Paitsi että eilen liikkuminen osoitti taas tuhonsa. Töissä, tukevan naprokseenikuurin olon lähes siedettäväksi puuduttamana (paitsi että kyllä se häntäluu istuessa juilii silti), päätin reippaasti kävellä suht lähellä olevaan asiakkaan toimitaloon työasioissa. Miksipä sitä alle kilometriä autoilemaan, kun ei sieltä löydy edes parkkipaikkoja varmaan läheltä. Ja enköhän vaan sitten taas kaatunut, liukastuin lumen alla piilossa olleeseen peilijäähän. Tällä kertaa kärsi oikea käsi jolla otin vastaan taas kaatuessani oikein lentämällä selälleni, sekä jo ennestään tuskaisen kipeä häntäluu osui myös kevyesti maahan taas.

Kun lopulta raskaan päivän päätteeksi tulin kotiin töistä, en edes yllättynyt, että voimattomasti liukastua lässähdin vielä omassa pihassani, niin että läppärilaukku ja olkalaukku lensivät pitkin jäätä. Vitutti sen verran runsaasti, että jäin siihen istumaan pitkäksi aikaa, ajatellen että en vaan jaksa. Lopulta jaksoin sillä perusteella, että nyt mulla on jumaliste oikeus hakea Alepasta kaljaa ja herkkuja. Ja vetäytyä kotiin turvaan saikulle ja deekikselle määräämättömäksi ajaksi.

Käytännössähän saikku mun projektitilanteessa tarkoittaa vain etätyötä, minkä myötä deekiskin jää pakosti korkeintaan iltatissutteluun. Niinpä siis olen tänään koodannut kiireellistä hommaa istuen pehmeällä tyynyllä, joka minimoi aran häntäluun kosketusta tuoliin. Ja syönyt naprokseenia kuin leipää. Ilman lääkitystä tuskallisen kipeiden kohtien lista on siis nyt: jalkapohjat, häntäluu, molemmat kädet, vasen käsi kyynärpäähän asti.

Mutta ulos en vapaaehtoisesti mene ennen kuin jää ja lumi on sulanut. Liikunta ei selvästikään ole tie terveyteen vaan lähinnä sairaalaan :D (Dieetille pitäisi kyllä yrittää palata taas pian. Mutta ei tänään. Vituttaa vielä liikaa kaikki.)