Viime postauksen kommenttiosiossa eräs kommentoija esitti, että ehkä en päätynytkään kiusatuksi niiden ulkoisten syiden takia, joista minua pääasiassa nälvittiin, vaan itseäni vähättelevän asenteen takia. Jäin miettimään historiaani kiusatuksi uhriksi päätymisestä, ja tässä postauksessa pohdin sitä, mikä saattoi johtaa siihen että minusta tuli koko luokan maalitaulu, ja aikuisenakin olen ollut työpaikkakiusattu pariinkin otteeseen.
Ennen kouluikää: kotihoidettu, pikkuvanha älykkö
Äitini hoisi minut ja veljeni kotona kouluikään asti. Asuimme vähän syrjemmällä, joten toisia lapsia ei niin kauheasti tullut tavattua. Eikä vanhempani edes tunteneet ketään paikkakunnalta, jonne olimme isän työn takia muuttaneet. En siis saanut sosiaalistamista toisiin lapsiin ja näiden tapoihin päiväkodin tai säännöllisen toisten kanssa leikkimisen myötä. Sen sijaan kehitin kiinnostuksekseni fantasioinnin, sekä 4-vuotiaana lukemaan opittuani kiinnostuksen mm. historiaan, uskontoon ja avaruuteen. Vanhempieni mielestä oli hienoa, että heidän lapsensa oli älykkö, joka 4-vuotiaana lukee Kansojen historiaa, piirtää jostain atsteekkien uhrausseremonioista hienoja kuvia (mielikuvittelin aina tapahtumia niiden historian tapahtumien pohjalta kunnes mieleni silmin ihan näin niitä maisemia, ja sitten piirsin ne), tunnistaa monia tähtikuvioita sun muuta. Nykyaikana minut olisi varmaan diagnosoitu aspergeriksi, kun olin pakkomielteisen kiinnostunut tuollaisista asioista, ja hyvin sisäänpäin kääntynyt luonne. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen ja itsevarmakin lapsi, ehkä jopa liian, koska minua oli ylistetty ihmelapseksi niin paljon.
Kouluun meno: järkytys
Odotin itse asiassa innokkaana kouluun menoa. Olin oppimisesta kiinnostunut, ja koulussahan opitaan. En yhtään pelännyt niitä muita lapsia enkä itse koulua. Mutta ei montaa päivää mennyt, kun tajusin, että ne muut lapset ovat *erilaisia* kuin minä. En ymmärtänyt ollenkaan niiden touhuja. Muistan koulun pihalla toisena koulupäivänä, kun kaksi poikaa keinuivat keinussa ja puheissaan kilpailivat siitä, kumman isä on vahvempi, lapsellisen liioittelevin sanakääntein. Minä ihmettelin että mikä niitä vaivaa, että tässä iässä noin lapsellista touhua! Tytöt taas kerääntyivät rinkeihin ja puhuivat minusta yhtä lapsellisista asioista. Minä en halunnut osallistua. Mieluummin menin nojailemaan johonkin pihakatoksen tolppaan ja pohdin itsekseni niitä asioita joista olin viimeksi lukenut vanhempien tietokirjoista. Muistaakseni olin silloin lukenut jostain avaruus-kirjasta, että aika ja avaruus syntyivät vasta alkuräjähdyksen myötä, ja minua se ajatus kiehtoi valtavasti, se että jos sitä ennen ei ollut aikaa, miten saattoi koskaan saapua hetki jolloin räjähdys tapahtui. Mietin, että jos ei ole erillisiä kappaleita, ei ole aikaakaan, koska ei ole mitään välimatkaa eikä siis aikaa joka valolta tai avaruussukkulalta kestää kulkea niiden väli. Joku tyttö tuli tekemään tuttavuutta ja vastailinkin hänelle, mutta en oikein tajunnut mitä hän haki, minusta hän lähinnä häiritsi ajatteluani mutta yritin olla ilmaisematta sitä.
Halusin olla itsekseni, mutta sitä minulle ei suotu
Siitä olin täysin tietämätön, että ihmislaumoissa toimii sellainen laki, että erilaiset joutuvat syrjityiksi ja kiusatuiksi. Ajattelin, että saan rauhassa olla itsekseni ja pohtia mitä haluan, mutta ei kauaa kestänyt, kun ystävälliset tutustumisyritykset vaihtuivat vähän eri sävyisiin kommentointeihin. Vammainen! Tyhmä! Vaatteideni kommentointia (äitini halusi aina pukea minut kuin pienen prinsessan, mikä oli noloa, koska olin koulussa jossa suuri osa muista oppilaista oli kaupungin vuokrataloista ja vaatimattomasti puettuja). Vähitellen kaikkien eleideni ja ulkonäköni kommentointia. Mustalainen mullisilmä, tummien hiusten takia. Kattokaa nyt kuinka vammaselta se näyttää kun se yrittää juosta, liikuntatunnilla. Yök, kuunnelkaa miten se yskiikin, siis oksettavaa. Tytöillä oli tapana leikkiä sellaista, että joku koski minuun nopeasti, ja sitten juoksi kiljumalla inhotusta osoittaen äkkiä pois. "Siis yök, mä koskin siihen, nyt on pakko mennä pesemään kädet!" Kyllä se kouluun mennessä hyvä itsetunto äkkiä rapisi, enkä enää yhtään arvostanut niitä pohdintojanikaan, vaan pelkästään inhosin itseäni, koska olin erilainen, HUONOMPI, kuin muut. Nolo, likainen, ällöttävä.
Itseään ruokkiva kierre
Sitten kun olin hyväksynyt sen, että ne muut eivät olleetkaan vain lapsellisia ja tehneet väärin, vaan että minä olin ongelma, minun huonouteni ja nolouteni, oli henkinen selkäranka murrettu. Ennen olin saattanut vastata pilkkaajalle, että noin ei saa sanoa toiselle, mutta nyt ajattelin, että se on minulle ihan oikein, ja vetäydyin kuoreeni, teeskennellen etteivät iskut edes osu minuun. En koskaan itkenyt, en koskaan valittanut, mutta en myöskään puolustautunut. Minä vain kärsin kuoreni sisällä hiljaa omaa huonouttani, näyttäen päälle eleetöntä ja välinpitämätöntä kuorta. Vähitellen kuitenkin ainainen huonouden tunne johti myös ulkoisiin muutoksiin. Aloin kulkea köyryssä. Pelkäsin kiusaajia, joten pälyilin huolestuneesti ympärille, kuin valmistautuneina uusiin iskuihin. Pelkäsin enää puhua luokassa, koska se usein johti nauramiseen tai kommentointiin. Ja pelokkuuteni teki minusta vieläkin oudomman, ja lisäsi kiusaamista entisestään.
Yläaste: infernon huippu
Siinä iässä tytöt alkoivat kiinnostua pojista, ja pojat tytöistä. Minä tiesin jo olevani liian iljettävä kelvatakseni kellekään. Ja minua myös kiusattiin hyvin rankasti kaikista ulkoisista asioista iässä, jossa niin kovasti haluaisi olla haluttava ja porukalle kelpaava. Pojat yököttelivät porukalla ajatukselle, että jos joutuisi minun kanssa pussaamaan, saati jotain enemmän. Oli myös fyysistä kiusaamista, esim. pään laittamista vessanpyttyyn, koulumatkalla pyörän viemistä ja lyömistä jne. Mutta henkinen satutti lopulta enemmän. Se oli se, joka vakuutti minut, että olen ikuisesti liian iljettävä kelvatakseni kellekään miehellekään, että osani oli erakon osa, vaikken sitä tuntenut haluavanikaan. Parempi erakkonakin kuin aina vaan kiusattuna. Helvetti on toiset ihmiset, olin lukenut Sartren sanoneen, ja ajattelin ymmärtäväni ihan tasan mitä hän tarkoitti.
Ihmiset vaistoavat heikon itsetunnon
Vaikka minulla on aika vähän mitään henkisiä tai mystisiä uskomuksia, niin omasta kokemuksestani väittäisin, että ihmiset oikeasti vaistoavat helpon uhrin, jo valmiiksi alas lyödyn ihmisen. Koulukiusatuillekin usein käy niin, että vaikka vaihtaisi koulua, pian on uudessa koulussa kiusattu. Ja minä olen joutunut pilkattuun asemaan pari kertaa töissä ja myös niissä parisuhteissa joita olen yrittänyt. Ikään kuin vedän puoleeni ihmisiä, jotka haluavat tuntea olonsa paremmaksi sen kautta, että tuo nyt on vielä suurempi luuseri kuin minä ikinä. Edellinen miesystävänikin sai minut uskomaan, että hän lähinnä hyväntekeväisyydestä suostuu olemaan kanssani, ja minun pitäisi olla siitä hyvin kiitollinen. Hän, joka voisi saada minkä tahansa kaunottaren, alentuu kajoamaan tuollaiseen ihmissaasta-rumilukseen! Rakastuneena minä uskoin, ja vasta hänen jätettyä minut tajusin, että eipä se itsekään mikään alfauros varsinaisesti ollut.
Peilikuva: aina filtterien läpi katsottu
Moni kehui viime postauksessa ulkonäköäni, mikä minua ihmetytti, koska minusta siinäkin kuvassa näkyi useampia iljettäviä kauneusvirheitäni kuten roikkuvat silmäluomet ja leukaperät. Jäin miettimään asiaa, ja totesin, että tuskin kukaan näkee itseään objektiivisesti, vaan kokemus itsestä on aina tulkittu. Fyysiset piirteet ovat tietyt, mutta niiden arvotus on aina läsnä, ja se on menneisyyden ehdollistama. Minulla se ehdollistus on hyvin kielteinen, ja siksi minun on ainakin tällä hetkellä mahdotonta nähdä itsessäni muuta kuin rumaa. Katson itseäni ikään kuin kiusaajien silmien läpi edelleen. Sen helpotuksen keski-ikäisyys on sentään tuonut, että ajattelen nykyisin, että ruma olen kuin peikko, mutta mitä väliä! Kun taas joskus nuorempana haaveilin vielä perheestä ja muusta, ja katkerana ajattelin että rumuuteni sen estää.
