Painoennätyksiä senkun satelee
Ei jumalauta. Enpä ole ikinä nähnyt omassa vaa'assani tällaista lukemaa kuin tänä aamuna.
Nyt tammikuun olen syönyt hyvin kurinalaisestikin, Kiloklubin mukaan 1300-1500 kcal päivässä. Paino ei ole lainkaan laskenut silti tammikuun aikana, itse asiassa noussut kilon joulukuun lopusta.
Ei kai tässä auta muu kuin sinne ravitsemusterapeutille aika varata. Jotain seurantaa tai valvontaa minun laihdutusyritykseni selvästi kaipaa, koska ei omin avuin näytä millään onnistuvan vaan lihon vain jatkuvasti. Enkä nyt osaa enää omista syömisten kirjaamisistanikaan päätellä mikä se on mikä vaan lihottaa, kun ei ole enää ollut edes juopotteluiltoja tai ahmimiskohtauksia, joilla joskus viime vuonna kuittasin sen ettei paino laske tai vain nousee vaikka pääosin söin terveellisesti.
Mutta ei nyt auta ollenkaan yritystä päästä itseinhosta tämä, että ämmä alkaa muistuttaa valasta päivä päivältä enemmän eikä enää koon 44 housutkaan meinaa mahtua kiinni. Seuraavaksi pakko siirtyä isojen tyttöjen liikkeisiin vaateostoksille jos tämä meno jatkuu. Uusi ihastuttava ilmiö on kainaloläskit, jotka tursuaa rintaliivin olkainten sivulta mukaviksi hyllyviksi lisätisseiksi. Ihanaa :D
Ei kai tässä auta muu kuin sinne ravitsemusterapeutille aika varata. Jotain seurantaa tai valvontaa minun laihdutusyritykseni selvästi kaipaa, koska ei omin avuin näytä millään onnistuvan vaan lihon vain jatkuvasti. Enkä nyt osaa enää omista syömisten kirjaamisistanikaan päätellä mikä se on mikä vaan lihottaa, kun ei ole enää ollut edes juopotteluiltoja tai ahmimiskohtauksia, joilla joskus viime vuonna kuittasin sen ettei paino laske tai vain nousee vaikka pääosin söin terveellisesti.
Varasin saman tien sen ajan
Kampin Terveystaloon telkkarista tutulle ravitsemusterapeutille Anette Palssalle. 5.2.2015 on siellä aika varattuna. Hävettää mennä tuollaisen asian takia sinne, kun eikö nyt ihmisen sentään pitäisi omin avuin pystyä syömistään vähentämään että laihtuu... Mutta parempi se vaan on kai tappionsa myöntää tässä vaiheessa kun puolitoista vuotta laihdutusta on lihottanut lähes 10 kg.
Teit oikean ratkaisun, asiantuntija saa ehkä sut näkemään sen, mikä on pielessä.
VastaaPoistaMä veikkaan, että se sanoo sulle:
- kalorintarkkailu pois
- älä punnitse itseäsi muutamaan viikkoon ollenkaan
- juo pari litraa raikasta vettä päivässä
- suomalainen lautasmalli: puolet kasviksia, paljon vihreitä
- kunnon proteiinia (kana, kala, rasvattomat maitotuotteet)
- kokojyvätuotteita
- 3 ateriaa, max 2 välipalaa (hedelmiä) päivässä
Ja lopun edestä unohdat laihduttamisen. Ajattelet terveysprojektina: haluan elää ilman kremppoja ja lääkkeitä, ja haluan voida ottaa sen kaljan silloin tällöin. Paino sanalla 'haluan', ei sanoilla' mun on pakko, mun TÄYTYY'.
Tsemppiä Plussis, mâ oon varma että laihduttamisen lopettaminen johtaa normaalipainon paluuseen.
Keep us informed!
Kiitos tsemppauksesta, varmasti tulen kertomaan mitä ravitsemusterapeutilla tapahtui, kun olen siellä ensikäynnillä käynyt :)
PoistaTämä valitsemani ravitsemusterapeuttihan pitää myös blogia "Pullapoliisin elämää" http://pullapoliisi.blogspot.fi/ Sitä lueskelin ennen kuin tein päätökseni hänelle aika varata. Vaikuttaa siinä mielessä hyvältä että hän on hoitanut paljon ahmintaan taipuvaisia ja on kiinnostunut myös psykologisesta puolesta. Lisäksi tuntuu edustavan linjaa jossa ei anneta tiukkoja ruokavalio-ohjeita vaan yksilölliset mieltymykset on sallittuja.
Mielenkiinnolla jään seuraamaan! Luulen, että nuo ylläolevat olet ehkä tiennyt itsekin ja pitkälle noudattanutkin. Jospa saisit yksilöllisempää ohjausta ja löytyisi syy sille, ettei ole onnistunut.
VastaaPoistaJoo sitä minäkin toivon että ulkopuolinen asiantuntija osaisi esim. asenteestani tai ruokavaliostani havaita jotain niin että jotain palasia loksahtaisi kohdalleen omassa päässä, että miksi tämä homma nyt ei toimi yhtään...
PoistaTiedätkö muuten, mitä mieleeni juolahti heti tuon edellisen kommenttini jälkeen. No höh, paljonkin, ja taas on vaikea saada tähän tiivistettyä se, mitä luulen olennaiseksi.
VastaaPoistaLuulen, että sä tiedät aivan sikahyvin, miten ihmisen kuuluisi syödä, onhan netti ohjetta pullollaan. Ja me kommentoijat, minä vanha besserwisser etunenässä, annetaan kanssa kovasti "hyviä" ohjeita. Mutta ainakin mulla ongelma on joskus siinä, etten minä, omasta mielestäni kamalan fiksu ihminen, tartte kenenkään ohjeita enkä uppiniskaisuudessani ainakaan niin tee miten joku toinen ohjeistaa. Mä haluun aina tietää itse parhaiten ja tehdä itse keksimälläni/löytämälläni tavalla (painonvartijoissakin feilasin aina kun rupes ottamaan päähän se ameriikanmalli). Ja kaiken maailman villityksiin en ainakaan lähde: en periaatteestakaan kokeile mitään avokadopastaa ja green smootheja, koska se on joku ...keleen trendiherkku. Teoriassa oikein hyvä lähtökohta, mutta toteutus ontuu, eli en mä kuitenkaan saa itseäni näin yksinäni ruotuun.
Yksinään sitä antaa vallan sille puolelle itseään, joka sanoo, että ketut koko ulkonäköyhteiskunta, jos mä haluan pullon viiniä tai litran suklaajäätelöä, minä ...kele otan, "kerran täällä vaan eletään", eikö niin. Mutta kun on seurassa, tilanne on toinen. Työmaaruokalassa en ahmi pastaa ja suklaamousseja vaan otan salaattia ja jugurtin. Jos on vieraita kylässä tai jos itse olen jonkun muun luona, en kehtaa ottaa sitä kolmattakin lautasellista pastaa, eikä oikeastaan edes tee mieli, vaikka se olisi kuinka herkullista. Jotenkin se toisten läsnäolo, varsinkin sellaisten, joilla ei ole tätä tunnepuolen syömishäiriöongelmaa, tasapainottaa suhdetta syömiseen. Yksin ollessa tätä tasapainottavaa tekijää ei ole. Mulla on lapset, mutta en on niin tuttuja, ettei niillä ole tähän vaikutusta. Niin hyvä äiti en ole, että olisin heille jotenkin esimerkillinen :)
Tästä liirumlaarumista päästäänkin siihen, että ajattelen myös sen oman tiedostetun tai tiedostamattoman itseinhon ruokkivan itseään. Kirjaimellisesti, suklaalla ja kekseillä ja pizzalla. Laihduin kerran yli 10 kiloa ja urheilinkin säännöllisesti, ja olin jopa omasta mielestäni yllättävän hyvän näköinen, vaatekoko oli 38-40 kun sellaisiin mahtuminen on yleensä ollut totally unheard of. Sain ihailijoitakin, ällistys ja pullistus.Yksi heistä vuodatti oikein krokotiilinkyyneleitä, kun en rakastunutkaan niin, että olisin halunnut hänet ikuisiksi ajoiksi. Toinen halusi heti naimisiin. Ja siitähän minä järkytyin, voin pahoin, ajattelin, että olen aiheuttanut ihanille ihmisille kamalasti tuskaa. Aloin taas ahmia. Eikä aikaakaan, kun ihailijaongelma oli hoidettu! Olin kiloineni ja sentteineni taas turvassa - miltä? Tunteilta? Joo, varsinkin toisten. Ei minuun saa takertua, tukehdun siihen! Seksuaalisuudelta? Etenkin siltä. Eipä enää tarvinnut kohdata sitä osaa itsestään, joka uinuu Ruususen unta ja joka on lähes aina hereillä ollessaan aiheuttanut suurta tuskaa, häpeää, itseinhoa. Kiloineen on turvassa, elämältä, läheisyydeltä, saa olla ihan rauhassa. Sitä syö itsensä erakoksi.
Oletko sä koskaan päätynyt tällaiseen ajatusketjuun?
(Olisipa muuten mukavaa, jos joku pätevä psykologi osuisi tänne blogiisi, kuulisin mielelläni, onko tällaisessa pohdinnassa mitään järkeä :-o)
Minä valitettavasti syön yhtä lailla seurassa... Töissä uppoaa suklaamousse lasagnen päälle oikein mielellään, ja jotenkin mulla on tiettyjen tyyppien parissa sellainen rennon tyypin imagokin, että tässä on nainen joka ei jostain kaloreista nipota vaan syö mitä mieli tekee. Joskus huvitti kun palaverista jäi yli pieniä päällystettyjä karjalanpiirakoita ja pari pullaa, niin pomo toi ne mun työpöydälle ja sanoi että sinä sentään vielä syöt tämmöisiä etkä ole porkkananjärsijä :D Ja minähän maineeni ylläpitämiseksi (ja toki mieliteosta) söin :D
PoistaMutta tunnistan kyllä minäkin tuon ajatuskuvion mitä kuvaat. Sen, että koska itse inhoaa itseään, ei halua missään nimessä huomiota ihmisiltä, ei myönteistäkään. Myönteinen huomiohan johtuu vaan siitä, ettei se huomioija ole vielä huomannut miten mätä kakku on sisältä jos nyt ensikatsomalta olisikin päältä kaunis :D Läski kyllä on erittäin toimiva suoja siltä, ettei tarvi miettiä miten suhtautua esimerkiksi flirttiin tai miesten tutustumisyrityksiin - kun niitä ei kerta kaikkiaan tule.
Mulla on vielä semmoinen hassu juttu että ihastun käytännössä KAIKKIIN, jotka vaan osoittaa mulle huomiota. Pelkään sitä että sekaannun (taas) ihan vääränlaiseen tyyppiin, jos menen yhteen jonkun kanssa joka osoittaa huomiota ja johon ihastun. Mutta kun minä en pysty erottamaan oikeanlaisia vääränlaisista, kaikki aiheuttavat välittömän syvän rakastumisen jotka vaivautuu flirttaamaan vaikka :-\ Mutta tosiaan, nelikymppinen pystyyn nostetun emäsian näköinen ämmä, niin eipä kauheasti tarvitse pelätä huomiota ja ihastumisia :D
Voilà, siinähän se tuli. Ahmimishäiriö on siis itsesuojelua! Läskiä pitäisi siis kunnioittaa kuin avaruuspukua, sehän suojelee meitä vaaroilta kuten vastakkaiselta sukupuolelta ja omilta tunteilta! Eli pettymyksiltä.
VastaaPoistaTyhmempi saattaisi vielä kysyäkin, että miksi niiltä pitää suojautua... mutta kyllä tankki tietää :D
Joo kyllä tankki tietää :D
PoistaMulla ainakin kaikenlaiset miehiin sekaantumiset on aina huonontaneet elämänlaatua, ja silti on käynyt niin että en ole vahvan tunnesiteen takia päässyt niistä oikein irti, ei silti vaikka järki huutaisi että juokse ja lujaa. Osaan korkeintaan passiivis-aggressiivisesti ryhtyä vittumaiseksi ja ikäväksi, ja odottaa että mies jättää minut. Itse en nuorempana ainakaan vaan pystynyt jättämään.
Hassua on myös että mulla se tunnesiteen syntyminen ei tosiaan tarvi kuin vaikka kännistä yhden illan seksiä tai pientä kevyttä flirttiä. Jossain vaiheessa ajattelin että vaikka ei mulla miestä ole, niin voisi mulla silti olla seksielämä, onhan nykyään nainenkin vapaa hakemaan myös satunnaisseuraa. Ei kun reippaasti lähibaariin ja pokaamaan joku vaan auttamaan naista puutteessa. Pikku ongelma vaan on, että minä rakastun syvästi jopa yhdenillan seksin perusteella, eikä homma oikein käy kevyestä huvista ja pelkän biologisen tarpeen tyydytyksestä, jos sitten täytyy puoli vuotta ikävöidä ja haaveilla siitä tyypistä...
Tuosta maineen ylläpitämisestä lisäksi... mulla on ollut sama juttu, mutta alkoholin suhteen. Kyllä tämä lyyli kiskoo siinä missä jätkätkin. Ja onpa kiskonutkin, sisuskalunsa pihalle ja tietyt nuoruusvuodet hämärän peittoon. Mitä neitisiidereitä, kaljaa koneeseen!
VastaaPoistaOnneksi se aika on ohi, jotain sentään oppii.
Silloin kun mä nuorempana kävin baareissa ja yökerhoissa, tämä sama oli mullakin. Olin jopa ylpeä siitä, kun jotkut miehetkin sanoi että tuo muija juo muuten pöydän alle kenet tahansa. Viskiä ja kyytipojaksi Guinness, siinäpä meikäläisen naisellinen lempiyhdistelmä opiskeluajoilta :D Stolichnaya vodka myös maistui lempijuomana, raakana. Ja tavoite ei tosiaan ollut mikään pikkupöhnä vaan kunnolla muuntunut tietoisuudentila jossa vaistot ottivat vallan järjestä ja meno oli villiä.
PoistaVanhemmiten sittemmin sopivan seuran ja menohalujen puutteessa aloin kotitissuttelijaksi, ja juomatkin vaihtui pääasiassa keskikaljaan, koska ei yksin kotona ole kiva olla sekokännissä vaan sopivassa pikkupöhnässä vaan, jota tilaa kaljalla saa ylläpidettyä helposti koko illan. Väkevämmillä tulisi helposti liian juovuksiin, ajatellen esimerkiksi seuraavan aamun töihinmenoa.
Ravitsemusterapeutille meno on hyvä päätös, eikä siinä ole mitään häpeämistä. Päinvastoin, fiksu ihminen hakee tarvitsemansa avun, eikä yksin tarvitsekaan selvitä.
VastaaPoistaVoihan olla, että kaipaat vain pientä tönäisyä ulkopuoliselta, jotta löydät taas omat voimasi. Jos taas tarvitset perusteellisempaa ravistelua, päätös oli sitäkin tärkeämpi. Hävitä hommassa ei ainakaan voi!
Totta. Aloin miettimään tuota häpeääni sen kautta, että olenhan minäkin itse asiantuntija-konsultti, enkä minäkään ajattele asiakkaistani että ovatpa noloja ja tyhmiä kun tarvitsevat apuani eivätkä osaa tehdä itse. Samalla tapaa ravitsemusterapeutti on oman alansa asiantuntija, ja siinä ei ole mitään hävettävää että konsultoin sellaista ja maksan siitä, kun kerran on ongelmia siinä että syön enemmän kuin kulutan vaikken pohjimmiltani tahtoisi.
PoistaMuistan että jossain vaiheessa ajattelin monista terveydenhoitoalan ammattilaisista, että ne varmaan jotenkin paheksuu ihmisiä joilla on esim. itseaiheutettuja terveysongelmia (vaikka syömisen kanssa ongelmia). Mutta eihän se niin mene. Isäni sisko, joka on hammaslääkäri, kerran kommentillaan auttoi minua ymmärtämään ettei se ihan niin ole, kun jonkun kysyessä että eikö ole ällöttävää kun tulee epäsiistejä asiakkaita jotka eivät ole käyneet hammaslääkärissä vuosikymmeneen ja mädät hampaat haisee, ja tämä vaan totesi, että sellainen suuhan on oikein hammaslääkärin kultakaivos, että raha siinä vaan haisee kuten sanoi vanha sikalanomistaja kun naapuri lannankärystä valitti :D
En kannata ravitsemuksellisesti sitä linjaa mitä Anette Palsa. Näen kuitenkin sen hyvän puolen jos jatkat hänellä käyntejä että joku "valvoo" mitä syöt ja juot. Helpompi laittaa itsekseen läskiksi kuin valvovan silmän alla. Siis mikäli näin.
VastaaPoistaSitä minäkin lähinnä odotan, että jonkinlainen ulkopuolinen seuranta voisi auttaa pitämään kiinni hyvästä ruokavaliosta. Ilman sellaista on liian helppo huijata itsensä tekosyillä taas "vähän" joustamaan, esim. että kyllä minä nyt saan mässätä kun on niin stressaavaa töissä.
PoistaPlussapallo, joka kerta kun luen blogiasi ja keskutelua, ajattelen että saisit varmasti ajateltavaa kirjasta nimeltä Joustava mieli. Se on suomalainen, asiantuntijan kirjoittama kirja joka auttaa mm. harjoitusten avulla erottamaan automatisoituneen sisäisen puheen ja todellisuuden eron, sekä toimimaan yhä enemmän kohti omia arvojaan. Kirjan viesti on ettei tarvita mitään erityistä positiivista ajattelua vaan keinoja erotella nykyhetki menneisyydestä ja kuvittelemastamme tulevasta. Toinen kirja voisi olla Tunne lukkosi. Siihen liittyen on hyvä nettitestikin. Itse olen saanut paljon apua näistä.
VastaaPoistaMinä olen lukenut muuten tuon "Tunne lukkosi" kirjan. Silloin oli sellainen kausi kun luin enemmänkin psykologista ja terapiakirjallisuutta, Hellsteniä ja muuta. Kun luin Tunne lukkosi, olin vaiheessa jossa aloin kyllästyä terapeuttien lässytyksiin, joten en muistaakseni siitä oikein välittänyt. Oli tuosta ja yleensä samantapaisista kirjoista tunne, että niitä lukiessa kyllä tulee hienoja oivalluksen kokemuksia ongelmista ja niiden syistä, mutta se oivaltaminen ei muuta mitään käytöksen tasolla kumminkaan, joten se on aika yhdentekevää.
PoistaOmat vahvat tunnelukkoni muuten kirjan mukaan olivat pessimistisyys, ulkopuolisuus, epäonnistuminen ja vajavuus. Mutta enpä niihin mitään apua saanut kirjan harjoituksista, toisaalta eipä se motivaatiokaan ollut kauhean vahva koska silloin koin elämäni varsin hyväksi kaikin puolin muutenkin. Akuutimmaksi ongelmat ovat käyneet vasta laihdutusyrityksen myötä, johon samaan aikaan on osunut jonkinlainen keski-iän kriisi, mm. oman lapsettomaksi vanhaksipiiaksi jäämisen sureminen.
Tuohon "Joustava mieli" kirjaan täytyy kyllä tutustua, kiitos vinkistä :)
Kirjojen nopeasti nostattamasta innostuksesta ja sen jälkeen seuraavasta downista tai haihtumisesta tiedän kokemuksesta paljon. Olen suomentanut ja kirjoittanut parikymmentä vuotta ns. self-help-kirjallisuutta ja kirjoittanut jonkin verran myös lehtiin. Sain kuukausi sitten valmiiksi kirjan, jonka suomentaminen oikeasti muutti koko elämäni... se oli aika hurjaa... toki kääntäjä aina menee syvälle teokseen, mutta tässä tapauksessa kävi todella niin :) ja huom. ko. kirjassa ei ollut mitään sinänsä ihmeellistä eikä uutta. Se vain oli koostettu niin, että kaikki tärkeä tuntui olevan kiinteästi siinä, eikä mitään turhaa ollut mukana. Hirvittävän määrän töitä joutuu ihminen onnen eteen tekemään ja keskittymään ynnä kehittymään, mutta näyttäis kannattavan... tein tyyliin yhtä sadasta harjoituksesta muutaman sekunnin ja onnistuin jo luopumaan alkoholista pariksi viikoksi...ihan outoa, kokeilkaa itse. Ainii, se kirja ei ole vielä kansissa. Hiljaa olemisesta siinä on kuitenkin kyse (kuka uskaltaa?) niin kuin monessa muussakin mestariteoksessa...
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKuulostaa mielenkiintoiselta tuo kirja :)
PoistaJoskin minua aina ihmetyttää mikä siinä hiljaa olemisessa niin hienoa on, se meinaan todellakin on taito jossa itse olen mestari, sekä sisäisesti että ulkoisesti hiljaa olemisessa, eikä se minusta mitään ihmeen valaistunutta tai muuten keskivertoa parempaa ihmistä ole tehnyt.
Itse ajattelenkin aina että kyse on varmaan tasapainosta, että suurelle osalle ihmisiä on ongelma kiireinen maailma ja ajatuksia täynnä oleva mieli, ja silloin varmasti hiljentyminen tasapainottaa ja parantaa oloa. Minulla taas tuppaa olemaan päinvastainen ongelma, eli liiallinen passiivisuus ja hiljaisuus, niin elämäntilanteen tasolla kuin mielenkin tasolla, ja minä tarvisin pikemminkin aktivointia kuin hiljentymistä.
Paljonko maksaa Palssan luona käynti?Luulen että menee rahat vähän hukkaan.....mutta jos se kuitenkin antaa uutta potkua,jospa siellä jokin kolahtaa. Katoppa misura.fi. Sieltä saa isoja nättejä vaatteita :) minusta sinun ongelmasi yksinkertaisesti on liikkumattomuus.
VastaaPoistaPari tuntia päivässä kuitenkin kävelen koiran kanssa joten en ihan äärivähän liiku, vaikken mitään teholiikuntaa harrastakaan...
PoistaEn muuten edes katsonut mitä tuo käynti maksaa, luulisin että saman verran suunnilleen kuin noilla yksityislääkäriasemilla vastaanottokäynti muutenkin. Eli ei niin paljon että tarttisi minun tapauksessa hintaa miettiä... On sitä tyhmempiinkin asioihin tullut rahaa laitettua, kuten siihen pitkäaikaiseen kaljan kittaamiseen joka ilta, tai nuorempana meikkien ja vaatteiden osteluun itsetunnon parantamiseksi.
Nuo isojen tyttöjen vaateliikkeet on juttu jota olen toistaiseksi yrittänyt vältellä, syystä että se tuntuisi lopulliselta luovuttamiselta painon suhteen, että hyväksyisi että ok, normikauppojen vaatteet ei vaan enää mahdu mutta mitä siitä, onhan niitä XL-kauppojakin... Toinen juttu on että minun silmää ei miellyttä isojen tyttöjen vaatteiden mallit, minä rakastaisin tyköistuvia jakkupukuja ja kotelomekkoja ja sen sellaista, mutta ne ei vaan näytä isolla ihmisellä hyvältä.
Olet ehkä lukenutkin Patrik Borgin blogia, mutta laitan silti varalta tämän linkin: http://patrikborg.blogspot.fi/2011/08/saastoliekki.html
VastaaPoistaMinulla on ihan selvästi ollut säästöliekki-ilmiötä, eli en ole laihtunut, riippumatta siitä onko päivittäinen kalorivaje ollut 500 vai 1000 kalorin luokkaa. Päinvastoin karppauksen ja 800 kalorin vajauksen aikana paino suorastaan nousi kolme kiloa parin kuukauden aikana. Onneni taitaa olla, että aloitin prosessin normaalipainon alarajoilta, ja nyt se on jämähtänyt normaalipainon keskivaiheille, vihdoin, usean vuoden hankalan nousuputken jälkeen. Myöskin ystäväpiirissä tämä on tuttu juttu, tunnollisiksi tietämäni ihmiset rääkkäävät itseään mitä kovimmilla keinoilla, eivätkä silti laihdu. Toivottavasti tämä ei nyt masenna, vaan pikemminkin tsemppaa siinä, että ainakin saat selvitettyä juurta jaksain, onko toimissasi ollut jotain vikaa, vai voisitko hyvällä omatunnolla hylätä tehokuurit.
Tosiaan, olen lukenut Borgin kirjoja ja blogiakin, ja tykkään... Mutta mutta, minä en vaan Borgin keinoilla laihdu. Ilmeisesti tosiaan on niin että ne rennot painonhallinnat sopii lähinnä niille, jotka eivät ole jo sotkeneet aineenvaihduntaansa jojoilemalla ja pikakuureilla. Tosin tiedä sitten mikä muukaan toimisi, koska kitukuurit taas johtaa siihen vanhaan kituilen-ahmin-kituilen-ahmin kierteeseen mikä varmasti on vielä epäterveellisempää kuin tasainen liikasyönti.
PoistaOisko niin että ekaks pitäis löytää keinot millä aineenvaihdunnan saa kuntoon.. Ja siitä sitten edetä kohti omia tavoitteita. Mitä ne sitten ovatkin..
PoistaTäältä netistä et varmaan sitä-parasta-neuvoa saa .. johtuen jo siitä että kuva tilanteestasi on varsin ohut. Aineenvaihdunnan rooli myös painonhallinnassa on kai keskeinen - ja kaikki mikä siihen vaikuttaa. Edellä jo mainittu säästöliekki-ilmiö lienee faktaa, samoin kai myös se että stressi lihottaa.. ulkonäköjutut, ulkopuolisuus ja biologisen kellon tikittäminen ovat kai mitä suurimmassa määrin stressitekijöitä. Ryhmän tuki auttaa monia mutta se ei taida olla sinun juttusi. Motivaation tulisi kuitenkin kestää ja kestää..
VastaaPoistaJoo tuo motivaatio on se ongelma, se tuntuu minulla murentuvan pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Onnistun aina jotenkin älyllisesti perustelemaan itselleni, miksi tällä kertaa voin poiketa dieetistä, eikä se mitään haittaa. Näitä kertoja vaan kun tulee usein, huonosti käy laihtumiselle.
PoistaHassua kyllä, en pääosin tunne olevani elämässäni stressaantunut, en suurinta osaa aikaa. Töissä tulee ajoittain stressaavia päiviä, ja kieltämättä silloin usein palkitsen itseni suklaalla ja pikaruoalla, mutta en sitli sanoisi että kokonaisuudessaan olisin erityisen stressaantunut. Osaan kuitenkin nykyisin olla ajattelematta työasioita kotona ja olla suostumatta ylitöihin.
Mitens toi hormonitoiminta laihtumattomuuden selittäjänä? Silloin, kun mulla vielä oli kierto ja laihdutin, lähti menkkojen jälkeen aina hurja määrä painoa, nyt kun kiertoa ei ole (kierukan/vaihdevuosien takia), laihtuminen tuntuu paljon vaikeammalta. Moni ei tule ajatelleeksi, että on sitä naisella (ja miehelläkin) monta muutakin hormonia kuin keltarauhas -jne. tavarat. Insuliinikin on hormoni ja monet muut aineenvaihduntaan liittyvät aineet, joita joko itse eritetään tai saadaan ulkopuolelta... ja kun elimistössä kaikki vaikuttaa kaikkeen, voi olla niinkin että laihtumisen ehdot on hyvin suuressa määrin yksilöllisiä, eli massoille suunnatut (joko valtion tai kaupallisen tahon) ohjeet ei päde kaikille...
PoistaSiitä hiljaa olemisesta, että se ei todellakaan tarkoita sitä, että ollaan konventionaalisessa mielessä hiljaa, vaan aivan jotain muuta. Jos ajatellaan vaikka termeillä sosiaalinen hiljaisuus ja atomiavaruuden sisäinen hiljaisuus, päästään jyvälle siitä erosta... :D :D nyt nukkumaan!! hyvää yötä ja huomenta!
Mulla aina tulee menkkoja ennen nesteturvotusta 2-3 kg, ja ne lähtee sitten viikossa vuodon alkamisesta pois. Mutta en kyllä varsinaisesti laihdu mitenkään kuukautiskierron mukaan, nestemäärä kropassa vaan vaihtelee. Siinä mielessä kierto kyllä vaikuttaa, että viikko ennen menkkoja on ihan valtavat ahmimishalut, ja erityisesti viinaa ja makeaa tekee mieli ihan uskomattomasti. Siihen yhdistettynä masentunut PMS-mieliala, niin on helppo päätyä siihen, että ihan sama joku laihdutus, minä luuseri vaan juon ja syön, mitä väliä...
PoistaEn minäkään sillä hiljaisuudella tarkoittanut pelkästään sitä että osaan erakkoluonteena hyvin olla tietysti ihmisten kanssa puhumatta, mutta olen joutunut jossain vaiheessa elämää, mm. burnoutin koettuani, oppimaan hallitsemaan myös ajatteluani niin että osaan hiljentää myös sen. Ja viimeisinä vuosina olen huomannut että vaikken erityisesti päätä hiljentää ajattelua, saatan yksin ollessani viettää pitkiä aikoja tilassa, jossa en ajattele mitään enkä varsinaisesti tunne mitään, muuta kuin jollain tasolla olemassaolemiseni.