Tällaista minulta kysyttiin edellisen koiran kuolemaa koskevan viestin kommenttiosiossa, ja päätin että voisin vastata tähän vähän laajemminkin kuin pelkkänä kommenttina.
Lyhyesti vastaus on, että en usko kumpaankaan. On kuitenkin ollut aika elämässäni, jolloin kovasti olisin kaivannut uskoa tai hengellisyyttä, mutta etsimisestä huolimatta en löytänyt, joten on pitänyt vaan hyväksyä todellisuus ilman uskomuksia yliluonnolliseen tai tuonpuoleiseen. Näin kauan kun on ilman uskoa elänyt, niin ei enää kaipaakaan mitään "toivoa" kuolemanjälkeisestä elämästä tai mistään, vaan voi hyväksyä asiat niin kuin ne on, hetki kerrallaan, miettimättä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai edes huomenna. En myöskään mieti elämän tarkoitusta tai muita suuria kysymyksiä, vaan elän yksinkertaista, pääosin hetken aistimuksissa pidättäytyvää elämää.
Kristinusko
Viimeisin seurustelukumppanini oli helluntailainen uskova kristitty, joten tästä uskonnosta olen kuullut paljon, ja jopa suoranaista käännytystä on tullut koettua paljon. Minulle kuitenkin koko kristinusko ja Raamattu ovat lähinnä vastenmielisiä ajatuksia, ja Raamatun Jumala tuntui varsinkin Vanhassa Testamentissa jopa ihmiseksi aika sairaalta ja pahalta. Exälle usein sanoinkin, kun hän paasasi uskoaan sillä argumentilla, että jollen usko, niin joudun kuoleman jälkeen sille kuumemmalle loppusijoitusosastolle ikuisiksi ajoiksi, että jos se sinun Jumalasi on niin kusipää, että pelastaa taivaaseen ne jotka sattuvat kuulemaan oikeasta uskonnosta ja pystyvät uskomaan oikein, ja heittää loput helvettiin, niin minä ihan tietoisesti valitsisin mennä mieluummin helvettiin solidaarisuudesta muita kohtaan kuin pelastaa oman nahkani. Ei kiitos mielipuolisen ja vääryydenmukaisen kiduttajajumaluuden taivasta mulle. Tosiasiassa en siis usko taivaan tai helvetin olemassaoloon, mutta noin ajatuksen tasolla jos uskoisinkin, en voisi valita taivasta niin kauan kuin yksikin muu joutuu helvettiin väärän tai puuttuvan uskonsa takia. Ihmisellä kun ei oikeasti ole aitoa valinnanvaraa.
Toinen juttu oli rukous. Uskovaiset rukoilevat, mutta käytännössä se ei tunnu vaikuttavan mihinkään. Rauhaa on rukoiltu vuosisatoja, mutta ei ole rauhaa maan päällä vieläkään. Ja kun yksittäinen kristitty rukoilee vaikka sairautensa paranemista tai talousongelmiensa ratkeamista, niin "vastauksen" todennäköisyys minusta vastaa lähinnä sattumaa. Yhtä lailla minä agnostikkona joskus paranen ja joskus en, kuten uskovatkin, mutta uskova tulkitsee luonnollisen paranemisen rukousvastaukseksi kun taas minä totean, että tällä kertaa mekanistisen luonnon prosessit menivät näin. Millainen muutenkaan olisi Jumala, joka sallisi sotaan ja nälkään kuolevia lapsia, kidutuksia, eläinrääkkäystä ja kaikkea muuta pahaa välittämättä näistä kärsivien kärsimyksestä, mutta samaan aikaan kun varsin hyvinvoiva länsimaalainen kristitty osaa oikein uskoa ja rukoilla, niin häneltäpä otettaisiin pois pienimmätkin vaikeudet jotka häntä kiusaavat? Ei, en haluaisi sellaista jumalaa palvoa siltikään jos pystyisin uskomaan sellaisen olevan olemassa. Mitä en siis pysty.
Yksi asia vielä, ja se on että uskon että monen "Jeesus sydämessä" on aikuisen mielikuvitusystävä, jonka hän on itse luonut. Näin ainakin ajattelin exästäni, joka sanoi että Jeesus puhuu hänelle kun hän rukoilee. Mutta aika usein ne Jeesuksen jutut menivät ihan pieleen tai ohjasivat häntä elämässään huonoon suuntaan. Jeesus sydämessä profetoi asioita jotka eivät tapahtuneet (mikä sitten seliteltiin sillä että ahkera rukous vielä lykkäsi Jumalan tuomiota), neuvoi huonoja neuvoja työpaikka- tai parisuhdeasioissa jne. Njää, minä ajattelin että ainakin ko. herran Jeesus oli mielikuvitusystävä, yksi sisäisen ajattelun/puheen ääni jolle oli annettu nimi Jeesus ja näin korotettu ehdottoman auktoriteetin asemaan. Yleensäkin harrasta uskovaa seurattuani useamman vuoden tuli mieleen että ei, hänellä ei uskonsa takia ole mitään mitä itselleni haluaisin. Päinvastoin, minä olen uskonnottomuuteni takia vapaa monesta taakasta jota hänellä on uskonsa takia.
Mystisemmät hengelliset näkemykset
Joskus tunsin viehätystä tietynlaisiin mystisiin, suoraa kokemusta korostaviin näkemyksiin. Samoin buddhalainen ja hindulainen filosofia vetosivat minuun kovasti ajatustasolla. Esim. ajatukset tämän ihmisitsen "tyhjyydestä" ja tämän koetun maailman harhanomaisuudesta vetosivat minuun kovasti.
Olin ehkä aina kokenut itsekin vaistomaisesti jotenkin niin, että minuus on pelkkä satunnainen kokoelma ajatuksia, elämän aikana kasaantunut uskomusjärjestelmä siitä mikä kuuluu minuun: tämä ruumis, tietyt ajattelumallit, tietyt omistukset, tietty sosiaalisen kanssakäymisen tapa jne. Koin, että jos en ajattele, minua ei tavallaan psyykkisesti ole, vaan on vain pelkkä olemassaolo ja aistimuksia vailla minuuden leimaa. Ei edes niin että kokisin että minä koen aistimuksia vaan niin, että on vain jonkinlainen "tila" jossa aistimukset tulevat tiedostetuksi. Joskus mietin sitä, että olenko minä se joka on tietoinen vai se koko tila jossa kaikki on olemassa (vai ovatko nämä yksi ja sama), mutta tuntui että se on asia joka ei ajattelemalla ratkea joten lopetin moisen pohdinnan.
Myös ajatus mayasta, todellisuuden illuusioluonteesta vetosi minuun, koska lapsesta asti olin joskus pelännyt, että kaiken tämän näkyvän, tuntuvan ja kuuluvan taustalla voi olla pelkkä tyhjyys, että kaikki tämä on mielen tuottamaa harhaa (olin alle kouluikäinen kun valvoin monet yöt valveilla tämän ajatuksen tuottaman ahdistuksen takia). Se, että muutkin kokevat sen, tarkoitti peloissani vain sitä että se on joukkoharhaa eikä pelkkää yksilön harhaa. Tämähän tietysti jättää jäljelle sen faktan, että jotta on koettua harhaa, on pakko olla ainakin jonkinlainen tietoinen olento joka kokee sen, mutta oliko sekään minkäänlainen jumaluus? En koskaan päässyt siitä selvyyteen joten lakkasin miettimästä sitä.
Meditaatiotakin kokeilin, koska sanottiin että sen avulla voi saavuttaa jotain, kuten kokemuksia harhanomaisen aistein koetun todellisuuden ydinolemuksena olevasta jumalallisesta todellisuudesta - siitä, kuinka kaikki mikä on, olisi jumaluus ilmenneenä. Tai että voisi saavuttaa jopa hengellisen valaistumisen. Minä opin kyllä olemaan sisäisesti hiljaa varsin hyvin, mutta en silti kokenut mitään tuonkaltaista. Kun istuin hiljaa ajattelematta, koin vain oman olemassaolon tai läsnäolon tunteeni ja tavalliset fyysiset aistimukset jotka virtasivat tietoisuudessani, en mitään sen ihmeempää. Joskus koin, että sen sijaan että olisin ruumiillinen olento joka meditoi, olenkin se koko tila jossa sekä ruumis että kaikki muukin mitä on, on läsnä, tila josta kaikki syntyy ja johon kaikki katoaa, mutta sen tilan olemus oli minulle tyhjyys, ei mikään jumalallisuus johon ihminen voisi turvata ja jota voisi esim. rukoilla.
Lopputulema
Lopulta väsyin koko henkisyyden tai hengellisyyden ajatteluun, koska koin etten sillä saavuta mitään muuta kuin korkeintaan uusia ihmisuskomuksia, joita ei pysty mitenkään varmentamaan varmasti vääriksi tai oikeiksi. Päätin, että en halua lisätä mieleeni sellaisia uskomuksia vaan olen mieluummin ilman, ja otan vaan todellisuuden sellaisena kuin se hetki hetkeltä ilmenee, ilman teorioita siitä onko se oikeasti sitä miltä se näyttää, vai onko sen ydinolemus jotain muuta, tai onko kuoleman jälkeen jotain. Opin elämään ilman näennäistä lohtua, jonka ehkä hengellisyys voisi tuottaa, ja luopumaan vastustuksesta sitä kohtaan millainen tämä ihmisen kokema maailma on. Sairaus, kuolema, kärsimys ovat osa minun ja tämän maailman todellisuutta, ja näyttäisi hullulta esim. kärsiä kivusta ja väittää että tämä ei ole totta, tämä on illuusio. Niinpä minä vaan hyväksyn kivun ja kuoleman ja kaiken mitä on, enkä välitä leimata niitä hyväksi tai pahaksi. Ne vain ovat, ja koska en niille mitään voi, en jaksa taistella niitä vastaan mielessäni sanomalla ettei niitä saisi olla. Hetki kerrallaan otetaan vastaan kaikki se vastaan mitä elämä eteen heittää, ilman ihmeempiä ajatuksia, on Plussapallon elämänfilosofia.
