Nyt se koira sitten kuoli

Näin sitten loppui meikäläisen akuutin munuaisvikaisen koiran taival. Viikonloppuna se alkoi taas oksentaa ruokansa pois. Ei tosin ihan kaikkea minkä söi, mutta kuitenkin. Oksentamisen myötä alkoi vaikuttaa väsyneemmältä.

Ratkaiseva käänne huonompaan kuitenkin tapahtui eilen työpäivän aikana. Aamulla koira oli vielä suht ok kunnossa, joi vettä eikä oksentanut sitä, käveli pienen lenkin. Mutta kun tulin töistä, jo ovella tuli vastaan oksennuksen haju. Oksennuksia oli sohvalla useita, matoilla, joka paikassa. Ja itse koira löytyi tärisemästä makuuhuoneen nurkasta. Siitä paikasta oli pakko lähteä Viikin eläinsairaalaan päivystykseen, ja kyllähän sen arvasi että kun munuaisista on kyse niin mitään muuta ei ole tehtävissä kuin päästää koira kärsimästä.

Koira täytyi kantaa autolle ja sieltä eläinsairaalaan, koska sitä selvästi huimasi ja se hoiperteli. Eläinsairaalassa tutkittiin ja koiran ruumiinlämpökin oli epänormaalin alhainen. Otatin vielä munuaiskokeet kun eläinlääkäri sitä kysyi, lähinnä oman omantunnon helpottamiseksi, että tietää sitten varmasti että teki lopullisen päätöksen oikein perustein. Ettei olisikin vain joku tavallinen vatsatauti minkä takia oksenteli viime päivät. Ja kyllä ne munuaisarvot olivat yhtä huonot kuin silloin ennen nesteytyshoitoja kun vaiva todettiin, eli munuaiset ihan loppu ja muuta ei ollut tehtävissä kuin eutanasia.

Niinpä sitten koiran maatessa sylissäni sille laitettiin rauhoittava lääke, jonka vaikuttaessa silittelin koiraa siinä, kyyneliä vastaan taistellen (en halua itkeä tai näyttää tunteita ihmisten nähden vaan itkeä sitten yksin myöhemmin). Kun koira oli jo nukahtanut, se otettiin hoitopöydälle ja laitettiin nukutusaine ja koira nukkui ikiuneen. Sitten vielä päätökset ruumiin käsittelytavasta: kotiin mukaan, joukkotuhkaus, yksilötuhkaus vai antaminen yliopistollisen eläinsairaalan tutkimus/opetuskäyttöön (otin joukkotuhkauksen) ja maksu ja minä lähdin eläinsairaalasta tyhjä panta ja hihna mukanani.

Kotona sitten huutoitkua ja megalomaanista itsesääliä (valitin mm. että miksi KAIKKI mene päin persettä, kun samana päivänä autokin oli hylätty katsastuksessa ja töissä on yhtä helvettiä) johon tosin väsyin parissa tunnissa kun alkoi silmiä ja päätä särkeä niin paljon siitä vollottamisesta. Kännit olisin halunnut vetää ja olisin varmaan Cambridgesta huolimatta vetänytkin, ellei olisi tänä aamuna ollut pakko olla ajo- ja palaverikunnossa aikaisin. Työn takia en sitten vetänyt, mutta uhmakkaasti söin pari Tuc-keksiä ja kuivattua viikunaa jotka löytyi pääosin kaikesta syötävästä puhtaaksi raivatuista kaapeista. Ei nyt järin iso lankeemus tässä tilanteessa.

Tänään sitten on lähinnä ollut vittumainen ja tyly, tyhjä ja välinpitämätön olo. Suru tekee minulle aina sen, että en niinkään ihan ekan muutaman tunnin jälkeen itke tai tunteile, mutta olen äärimmäisen kärsimätön, levoton ja äkäinen. Työpaikalla tuli päästeltyä melko kärkevää kommenttia, ja kahviautomaatilla eräälle hitaalle vanhemmalle miehelle tokaistua "kestää, kestää", samalla stepaten kärsimättömästi hänen takanaan. Huomenna saan onneksi pitää etäpäivän niin saan äksyillä ihan yksikseni ja valittaa elämäni kurjuutta. Mutta tällaista siis kuuluu tänne, ja dieetti jatkuu huolimatta vastoinkäymisistä jotka yrittävät houkuttaa minut tarttumaan pulloon että edes hetkeksi saisi muutettua "velat saataviksi" omassa tunnemaailmassaan.

Koira nimeltä Kuoriainen viime kesänä kodin lähellä