Heikosti menee mutta menköön
Ei ole tullut blogiin kirjoiteltua, kun ei jaksaisi millään päivittää sitä, miten on taas epäonnistunut painonhallinnan suhteen. Beckin menetelmä jäi, kun töissä tuli erittäin kiireinen projekti. Ei vaan jaksanut eikä ehtinyt iltaisin alkaa aivopestä itseään yhtäkkiä lapsellisen oloisilta tuntuvilla tempuilla. Tympäisi myös kirjan ehdottomuus, jonka tosielämä osoittaa epätodeksi. Jokaisesta kohdasta väitettiin, että jos tätä et ota tosissasi ja toteuta, et VOI onnistua painonhallinnassa. Mutta kun itse tietää monia onnistuneita, jotka eivät noudata kaikkia sellaisia kohtia, niin ei vaan jaksa uskoa. Mikä syö sitten uskoa koko menetelmään.
Yhtäkkiä alkoikin taas vedota patrikborgmainen rento painonhallinta, että miksi minä teen tätä näin vaikeasti, kun voisi ottaa kevyemmin ja rennomminkin. Paitsi että: rentous tarkoitti sitä mitä aina ennenkin, liikaa rentoutta ja painonnousua. Koska otan rennosti, ei tarvi kieltäytyä tästäkään kakkupalasta, tai jäätelöstä, tai kaljoitteluillasta. Riittää että syö 80% hyvin! Ihan varmasti sitten ensi viikolla syön järkevästi niin ei se haittaa jos tänään vähän menee sitä ja tätä. Sama ajattelu toistuu huomenna, ja ylihuomenna, ja sitä seuraavana päivänä... Kunnes huomaa että taas on kuukausi mennyt ja on tullut syötyä pelkkää paskaa ja lihottua.
Eikä enää jaksa edes sanoa, että aloittaa uudestaan. Ei ole mitään uskoa onnistumisesta. Viime aikoina olen jo alkanut vitsailla 100 kilon painosta, jota olen kyllä jo varsin lähellä. Äitini huomautteli pukeutumisestani ja meikkaamattomuudestani kun kävin siellä, enkä minä edes kiihtynyt, totesin vaan tosiallisesti: "Jos lyhyt akanlyllerö painaa 100 kg niin eipä siinä kuule ole paljon meikeillä merkitystä". Se on pelottavan helpottavakin ajatus, että koska nyt olen peruuttamattomasti oikeasti läski, niin ei tarvitse välittää kauheasti mistään muustakaan. Vaatteeksi kelpaa joku kaapu, mikä nyt mahtuu vielä päälle (Prisma myy ihania Neulomon mustanpuhuvia kaapuja, joihin meikäläisenkin kaljamaha mahtuu!). Hiuksia ei viitsi laittaa, koska mitä väliä, kaikki kuitenkin huomaa vain pullean bulldoginnaaman ja läskiin kadonneen leuan, ei siinä mitkään kampaukset auta. Eikä tämä ole enää edes mitenkään ahdistava ja surullinen ajatus kuten joskus aikoinaan, vaan vain tosiasian toteamus. Vähemmän minulla ulkonäköahdistuksia on nyt, kuin oli 60-kiloisena. Silloin en nimittäin hyväksynyt puutteitani ja kauneusvirheitäni, kun taas nyt ne kaikki menee sen alle, että mitä väliä, jos kuitenkin olen lyllertävä laardipallo. Ihan varmasti kun kaikkien silmään ensimmäisenä osuu se kauneusvirhe, että olen iso, roikkuvalla kaljamahalla (joo, Cambridgen jälkeen uudelleen lihottuani kaljamaha on alkanut roikkua reisien päälle eikä ole enää niinkään sellainen raskausmahamainen pinkeä pömppö kuin aikoinaan) varustettu akka, eikä ne pienemmät jutut joista joskus angstasin.
No se tässä myös tuli todettua että se stressi on melkoinen tekosyy. Nimittäin, kun kiireinen lyhyt projekti meni ohi, niin minulla on tällä hetkellä jopa tilanne että töissä ei ole oikein mitään töitä kun seuraava projekti mihin minut oli kiinnitetty peruuntui asiakkaan tämän vuoden it-määrärahojen puutteen takia. Äärimmäisen rentoa ja kevyttä, nukkua saa kunnolla jne. Onko se auttanut mitään syömisiin ja juomisiin? No ei. Yhtä lailla ei jaksa laittaa ruokaa vaan tulee töistä kotiin pizza- tai burgerpaikan kautta, yhtä lailla menee energiajuomaa, karkkia ja jäätelöä jne. Eipä siis tarvitse haaveilla siitäkään, että jos ei olisi stressiä, niin sitten onnistuisin laihduttamaan.
Huonohan tässä on enää keksiä mitä voisi yrittää. En vaan saa paria viikkoa kauempaa noudatettua lievimpiäkään muutoksia tavanomaiseen ruokavaliooni. Eikä se johdu edes siitä että olisi joku pakonomainen syömishäiriö, mitä tekosyytä olen joskus yrittänyt käyttää, todettuani 10 kaljan juomisen jälkeen ahmiseksi luokiteltavissa olevaa syömistä. En minä normaalissa arjessa ahmi tai syö pakonomaisesti nyt kun en ole ollut tiukoilla kuureilla jotka aiheuttivat liikasyömisen vastareaktion. Syön, koska pohjimmiltani arvostan helppoutta ja mieleisiäni makuja enemmän kuin terveyttä ja parempaa ulkonäköä. Se on vähän sitä, että joo, alempi paino olisi ihan kiva jos sen saisi taikasauvaa heilauttamalla, mutta jos siihen pitää nähdä vähänkään vaivaa tai kärsiä epämukavuutta, niin ei se ole sen arvoista. Ajoittaiset pinnallisemman mielen tempaukset muuttua ei oikein auta, kun pohjimmiltaan on sitä mieltä että mieluummin lyhyt ja makea elämä kuin pitkä ja kuiva.
Yhtäkkiä alkoikin taas vedota patrikborgmainen rento painonhallinta, että miksi minä teen tätä näin vaikeasti, kun voisi ottaa kevyemmin ja rennomminkin. Paitsi että: rentous tarkoitti sitä mitä aina ennenkin, liikaa rentoutta ja painonnousua. Koska otan rennosti, ei tarvi kieltäytyä tästäkään kakkupalasta, tai jäätelöstä, tai kaljoitteluillasta. Riittää että syö 80% hyvin! Ihan varmasti sitten ensi viikolla syön järkevästi niin ei se haittaa jos tänään vähän menee sitä ja tätä. Sama ajattelu toistuu huomenna, ja ylihuomenna, ja sitä seuraavana päivänä... Kunnes huomaa että taas on kuukausi mennyt ja on tullut syötyä pelkkää paskaa ja lihottua.
Eikä enää jaksa edes sanoa, että aloittaa uudestaan. Ei ole mitään uskoa onnistumisesta. Viime aikoina olen jo alkanut vitsailla 100 kilon painosta, jota olen kyllä jo varsin lähellä. Äitini huomautteli pukeutumisestani ja meikkaamattomuudestani kun kävin siellä, enkä minä edes kiihtynyt, totesin vaan tosiallisesti: "Jos lyhyt akanlyllerö painaa 100 kg niin eipä siinä kuule ole paljon meikeillä merkitystä". Se on pelottavan helpottavakin ajatus, että koska nyt olen peruuttamattomasti oikeasti läski, niin ei tarvitse välittää kauheasti mistään muustakaan. Vaatteeksi kelpaa joku kaapu, mikä nyt mahtuu vielä päälle (Prisma myy ihania Neulomon mustanpuhuvia kaapuja, joihin meikäläisenkin kaljamaha mahtuu!). Hiuksia ei viitsi laittaa, koska mitä väliä, kaikki kuitenkin huomaa vain pullean bulldoginnaaman ja läskiin kadonneen leuan, ei siinä mitkään kampaukset auta. Eikä tämä ole enää edes mitenkään ahdistava ja surullinen ajatus kuten joskus aikoinaan, vaan vain tosiasian toteamus. Vähemmän minulla ulkonäköahdistuksia on nyt, kuin oli 60-kiloisena. Silloin en nimittäin hyväksynyt puutteitani ja kauneusvirheitäni, kun taas nyt ne kaikki menee sen alle, että mitä väliä, jos kuitenkin olen lyllertävä laardipallo. Ihan varmasti kun kaikkien silmään ensimmäisenä osuu se kauneusvirhe, että olen iso, roikkuvalla kaljamahalla (joo, Cambridgen jälkeen uudelleen lihottuani kaljamaha on alkanut roikkua reisien päälle eikä ole enää niinkään sellainen raskausmahamainen pinkeä pömppö kuin aikoinaan) varustettu akka, eikä ne pienemmät jutut joista joskus angstasin.
No se tässä myös tuli todettua että se stressi on melkoinen tekosyy. Nimittäin, kun kiireinen lyhyt projekti meni ohi, niin minulla on tällä hetkellä jopa tilanne että töissä ei ole oikein mitään töitä kun seuraava projekti mihin minut oli kiinnitetty peruuntui asiakkaan tämän vuoden it-määrärahojen puutteen takia. Äärimmäisen rentoa ja kevyttä, nukkua saa kunnolla jne. Onko se auttanut mitään syömisiin ja juomisiin? No ei. Yhtä lailla ei jaksa laittaa ruokaa vaan tulee töistä kotiin pizza- tai burgerpaikan kautta, yhtä lailla menee energiajuomaa, karkkia ja jäätelöä jne. Eipä siis tarvitse haaveilla siitäkään, että jos ei olisi stressiä, niin sitten onnistuisin laihduttamaan.
Huonohan tässä on enää keksiä mitä voisi yrittää. En vaan saa paria viikkoa kauempaa noudatettua lievimpiäkään muutoksia tavanomaiseen ruokavaliooni. Eikä se johdu edes siitä että olisi joku pakonomainen syömishäiriö, mitä tekosyytä olen joskus yrittänyt käyttää, todettuani 10 kaljan juomisen jälkeen ahmiseksi luokiteltavissa olevaa syömistä. En minä normaalissa arjessa ahmi tai syö pakonomaisesti nyt kun en ole ollut tiukoilla kuureilla jotka aiheuttivat liikasyömisen vastareaktion. Syön, koska pohjimmiltani arvostan helppoutta ja mieleisiäni makuja enemmän kuin terveyttä ja parempaa ulkonäköä. Se on vähän sitä, että joo, alempi paino olisi ihan kiva jos sen saisi taikasauvaa heilauttamalla, mutta jos siihen pitää nähdä vähänkään vaivaa tai kärsiä epämukavuutta, niin ei se ole sen arvoista. Ajoittaiset pinnallisemman mielen tempaukset muuttua ei oikein auta, kun pohjimmiltaan on sitä mieltä että mieluummin lyhyt ja makea elämä kuin pitkä ja kuiva.
Minä olen myös kaljamahainen leidi ja nyt vituttaa, kun se maha ei ole pienentynyt, vaikka vaihdoin kaksi viikkoa sitten aamupalani (pannulla paistettua leipää ja nakkeja) kaurapuuroon. Olen muutenkin kärvistellyt nälässä eikä mitään tulosta ole nähtävissä.
VastaaPoistaEilen sitten otti niin paljon päähän, että ostin pullon kossua ja läträsin sen kanssa illan. Nyt kyrsii entistä enemmän ja morkkis on kamala.
Yritän kuitenkin vielä nousta tästä alennustilastani. Pysyttelen tiiviisti kotona ja varsinkin poissa facebookista. Miks jumalauta sitä pitää tehdä sinnekin tyhmiä päivityksiä?! Anteeksi kiroilu.
Heh, kovin tuttua tällekin kaljamahaiselle leidille, että vituttaa kun asiat ei mene putkeen, ja siihen lääkkeeksi alkoholia :D
PoistaVoi Plussapallo, teki aika pahaa lukea tuota itseinhoa tursuavaa osuutta tekstistäsi. Toivoisin niin paljon, että pystyisit suhtautumaan lempeämmin itseesi ja omaan ulkonäköösi. Minulle tulee sellainen tunne, että tarvitsisit elämääsi enemmän jotain kivoja asioita, joita kai jotkut harrastuksiksi kutsuvat, ja sitä kautta muutakin mielekkyyttä kuin herkuttelu yksin kotona.
VastaaPoistaMinä olen se anonyymi, joka sinun kirjoitustesi perusteella kävi Beckin menetelmän lainaamassa kirjastosta. Luin kyllä kirjan läpi ja tein harjoituksetkin, mutta päällimmäiseksi jäi kyllä negatiivinen tunne. Se ehdottomuus nimenomaan tökki eikä mielestäni Beckin ankara suhtautuminen ruokaan oikein terveeltä vaikuttanut. Kirjassa olevat vinkit olivat osa ihan hyviä, mutta paljon parempi olisi ollut jos ne olisi esitetty tavalla "kokeile näitä ja poimi käyttöösi ne mitkä sinulla tuntuvat toimivan". Kirjassa myös näytettiin olettavan, että kaikkien lihominen on tapahtunut samalla tavalla ylimääräisiä napostellen, mikä omalla kohdalla ei pidä paikkaansa. Minulla syynä on liian suuret annokset ja sitten alkon käytön yhteydessä täysin hallinnasta ryöstäytyvä syöpöttely. Nyt kun on alko ollut poissa elämässäni kolmisen kuukautta niin painokin on tippunut yli 10 kiloa. Toki alkupainokin oli korkea (yli 120 kiloa).
Sinulla taisi olla aika negatiivinen suhtautuminen liikuntaan ellen väärin muista? Itse olen melko liikuntavihamielinen ja tuntuu jopa jonkunlaiselta periksiantamiselta myöntää, että kyllä päivittäiset 1-1,5 tunnin kävelylenkit on mielialaa nostaneet. Äänikirjoja kuunnellen se liikuntakin siinä menettelee.
En mä itse asiassa tunne juuri ollenkaan itseinhoa tällä hetkellä ulkonäöstäni. Joo, myönnän että olen koomisen näköinen roikkumahoineni ja -naamoineni, muttei se hävetä tai ahdista nykyisin. Olen mikä olen, eikä tässä iässä tarvikaan mikään hyvän näköinen olla. Tämä on itse asiassa osa painonhallinnan motivaatio-ongelmaa, etten enää oikeastaan edes välitä siitä miltä näytän, joten sekään motivaatio ei enää toimi.
PoistaEn kyllä mitään harrastuksia halua, enkä muutenkaan pois kotoa olemista enempää kuin töiden takia on pakko. Minusta on ihana olla yksin kotona :)
Tuo juuri itseänikin Beckissä alkoi tökkimään että mitään tilaa sille ei annettu, että joistain neuvoista voisi vaan todeta, että ei, ei sovi mulle, tai että en nyt ota tätä muutosta ohjelmaan vaan katson sitten vasta myöhemmin kun olen vakiinnuttanut muita uusia tapoja että tarvinko tätä. Joka välissä kirjoittaja paasasi kuinka jos et tee ihan jokaista pikkujuttuakin niin et voi todellakaan laihtua. Aika pakko-oireiseksi se muutenkin käytöstä ohjasi, kun joka päivä piti lukea moneen kertaan niitä motivaatiokortteja ja muistutuslappuja, tehdä harjoituksia jne. Mulla ainakin tulee sellaisesta psyykkinen vastareaktio joka haluaa vapautta, katkaista turhan toiminnan kahleet ja alkaa elää rennosti ja luonnollisesti.
Liikunan suhteen mulla on niin että en halua mitään ohjattua liikuntaa harrastaa mutta kyllä mä lähes päivittäin kävelen, se tapa on jäänyt siltä ajalta kun omistin koiria. Nyt kun on ollut ihan ennätyssateinen syksy niin on ollut kyllä jonkun verran päiviä että en ole yhtään kävellyt ulkona. Töissä olen alkanut tehdä osan päivästä seisaaltani, kun on säädettävät pöydät, tosin en oikein osaa keskittyä mihinkään jos en saa istua.
Itseinhoa tai ei, aika ikävään ja rumaan sävyyn puhut ulkonäöstäsi.
PoistaOletko tyytyväinen elämääsi tällä hetkellä? Jos olet, niin hyvä. :) Jos et, niin mitä haluaisit muuttaa?
En oikeastaan tyytyväinen enkä tyytymätön, vaan "ihan ookoo" kuten Kimi Räikkönen joskus haastattelussa sanoi voitettuaan formulaosakilpailun ;)
PoistaMulla on aina sellainen liioitteleva ja ronski puhetyyli, se on mun trademark eikä ainakaan mun livenä tuntevat ota sitä enää vakavasti. Jos sanon vaikka että "mulla on niin v-mäinen fiilis että aamulla jos olisi ollut ase sängyn vieressä niin olisin ampunut itseäni päähän", se ei tarkoita että harkitsen oikeasti itsemurhaa, vaan kertoo että aamu-unisuus oli tavallista pahempaa sinä aamuna. Tai jos sanon että "ja mitäänhän en osaa", se ei tarkoita että uskoisin oikeasti etten osaa mitään, vaan että asiassa jota minun pitäisi parhaillaan tehdä on jotain puolia jotka vaatii vielä selvittämistä.
Kiva että kuitenkin kirjoittelit. Kerkesin jo miettimään, että onkohan sulle sattunut jotain tmv. Pitäisiköhän vierottaa itsensä blogimaailmasta, kun alkaa miettiä blogimaailman ihmisiä tällä lailla. :-D
VastaaPoistaVaikeaahan se painon pudottaminen varmasti on, jos siihen ei ole mitään selkeää motiivia. Itse ainakin kaipaan asioille jonkin selvän syyn, miksi niitä teen, ja jos sellaista ei ole, innostus loppuu ennemmin tai myöhemmin.
Totta. Yleensä vain mukavan tuntuisia asioita viitsii ilman erityistä syytä, ja vaikka kuinka rennosti laihduttaisi niin kyllä se miinuskaloreilla olo aina pidemmän päälle on jossain määrin epämiellyttävää.
PoistaKirjoitat:
VastaaPoista"Tuo juuri itseänikin Beckissä alkoi tökkimään että mitään tilaa sille ei annettu, että joistain neuvoista voisi vaan todeta, että ei, ei sovi mulle, tai että en nyt ota tätä muutosta ohjelmaan vaan katson sitten vasta myöhemmin kun olen vakiinnuttanut muita uusia tapoja että tarvinko tätä."
Tämäntyyppinen ajattelu on tullut kirjoituksissasi eteen ennenkin. Onko muka pakko uskoa johonkin menetelmään kuin Jumalan sanaan? Kieltääkö se kirja todella skippaamaan itselle sopimattomat ohjeet ja hyödyntämään vain sopivia neuvoja?
Mutta siihen varmaan ismit perustuvat, että ismi ei tuokaan onnea ja täytyy löytää toinen ismi. Bisnes pyörii. Etkös tätä aloitellessasi skipannut rennon painonhallinnan, kun se korostaa aamupalaa. Mitä väliä, jokainen voi olla syömättä sen aamupalan ja noudattaa neuvoja soveltuvin osin.
Sitä yritän sanoa, että täytyy tehdä niin kuin itselle sopii. Mustavalkoinen ikään kuin Asperger-tyyppinen pakonomaisuus kahlitsee.
Tuossa kirjassa tosiaan korostettiin, kirjoittajan psykologin auktoriteetilla, lähes joka kohdassa, että jos tätä et noudata, niin sinulla ei ole mitään mahdollisuutta laihtua. Kirjoittaja oikein mainitsi monen päivätehtävän kohdalla, että sinusta voi tuntua ettet tarvitse tätä, mutta ymmärrä että ilman tätä et voi laihtua.
PoistaSiinä mielessä se pitää varmaan paikkaansa, että jos joku on niin sisukas että jaksaa 60 päivää tehdä joka ainoan tehtävän kirjasta vimpan päälle, niin luultavasti laihtuu myös. En tiedä onko siihen kirjalla paljonkaan merkitystä, vai onko tärkeintä se, että motivaatio on melkoisen korkealla jos viitsii tunnollisesti sitä ohjelmaakin noudattaa, ja samalla tunnollisuudella pystyy syömään kaloreita vähemmän kuin ennnen.
Mä kyllä yleensä teen vähän liikaakin kuten itselle sopii, olen suorastaan kapinallinen kaikenlaisia sääntöjä ja ihmisten hyvänä ja kunnollisena pitämiä asioita kohtaan. Siksi olen yrittänyt osana laihduttamista opetella jonkinlaista kurinalaisuutta, mutta vieläkin se ottaa kauheasti vastaan ja helposti käy niin että kurinalaisuus kestää pari viikkoa, sitten tulee kahta kauheampi repsahdus.
Näitä sun juttuja hetken lukeneena tulee edelleen mieleen että sulla on aika kova stressi..ja juuri sen sortin stressi jota ei itse huomaa ja lähipiiri on siihen vaivihkaa myös ajan oloon niin tottunut etteivät nekään välttämättä näe sitä stressiä. Ja riittävän pitkään jatkuessaan alkaa tökkiä, juurikin kuvailemallasi tavoin, ei enää olekaan väliä..kohta millään. Itse olen ollut osittain samoissa vesissä..erojakin on mutta tuo pikkuhiljaa elämän värien haalistuminen.. jos vielä jaksat lukuharjoituksia, john naish, riittää jo,irti maailmasta missä on kaikkea ihan liikaa, helpotti mun ajatusmaailmaa ja toi hyviä näkökulmia siihen että vähempi on enempi, ihan oikeastaan joka elämän alueilla.
VastaaPoistaNiin piti tähänvielä lisätä, että nuo kilot ja se stressi niistä ei ole varmaankaan syntynyt ihan parissa viikossa tai kuukaudessakaan joten ikävä kyllä sekä stressin hoito että laihdutuskin toimivat yleensä melko hitaasti, että ikävä kyllä elämänmuutosprojekteihin ei sitä taikasauvaa taida edelleenkään olla olenassa. Mutta pitkäjänteisyyttä ja ennenkaikkea armollisuutta itseä kohtaan ehkä pystyy saamaan kun stressitasot hellittää. Tuota stressiä elämässä kun voi olla niin paljon muistakin aiheista kuin työstä aiheutuen, että vaikka työssä olis hetken leppoisempaa, voi henk.koht. elämässä ollasitä ihan yhtä paljon tai enemmänkin kun siihen työhön ei pääsekään "pakenemaan" ja uppoutumaan kuten yleensä. Edelleen suosittelen käydä juttelemassa jonkun ongelmaratkaisukeskeisen terapeutin kanssa, mieluiten jopa useammasti, jotta saat solmusi hellittämään..yksi mikä näistä kirjoituksista välillä nousee pintaan, on sun äidin suhtautuminen..kuulostaa välillä niin tutulta..tsemppiä jokatapauksessa.
PoistaMulla siitä hyvä tilanne, että työtä lukuunottamatta muista asioista ei ole stressiä. Ei ihmissuhdeongelmia, ei sairauksia, ei rahavaikeuksia, ei oikeastaan mitään stressinaiheuttajia.
PoistaEn mä koe että mulla olisi mitään sen ihmeempiä solmuja paitsi tämä vaikeus hallita omia syömisiäni ja juomisiani. Kyllähän toki tuollaista impulsiivista käytöstäkin voi terapiassa oppia hallitsemaan, mutta en vaan ole yhtään halukas sellaiseen tällä hetkellä. Ehkä jos impulsiivisuus olisi ongelma laajemminkin elämässäni, sitten haluaisin, mutta kun se on vain tämä hiton syömisasia niin olkoon.
Älä luovuta plussis. Ala vaikka maalaamaan tai tee koruja, semmosia juttuja voi tehdä ihan kotona yksin möllötellen. Ajantaju katoaa ja et muista syödä :P Ja se koiran hankinta oli musta hyvä idea, sullahan on se pieni pihakin missä voi haukkaa happea vapaana. Ja jos pentu ei ole pakollinen niin niitä kodinvaihtaja rotukoiriakin löytyy hyvin facebookin ryhmistä, juurikin näin yhden 1,5v. ihanan apinapinserin josta luovuttiin sydämen sivuäänen takia..pöh. Sulta sais joku varmasti hyvän kodin kun oot niin symppis. Ja koira kyllä aktivoi väkisinkin. Lataa vielä pokemon go tai zombies, run! kännykkään niin lenkkeilykään ei tunnu niin vastenmieliseltä :D
VastaaPoista...Paitsi äh ketä huijaan vedän itsekin tässä suklaata ja haaveilen timmistä vatsasta...ajattelen nykyään aika pitkälti kuin sinä vaikka olen paljon nuorempi, kilot on alkanut nyt pelottavasti hiipimään vatsanseudulle ja naamakin pyöristynyt. Mieli vaihtelee joka toinen päivä että onko laihdutus sen arvoista vai pukeudunko jatkossakin isoihin tunikoihin lihavan leppoisasti naureskellen makkaroille vai oisko kumminki kivempi pitää kesäsin välillä hihatonta paitaa ilman itseinhoa ja olla aidosti ylpeä kehostaan..mut mulla laihdutus laukasee kyllä aina jonkin sortin kaikki tai ei mitään käytöstä joka on ihan kauheeta pelleilyä sekin.
Mutta tsemppiä silti meille. Työnteko kyllä lihottaa, palkitsen itteni aina hyvillä mätöillä hyvin onnistuneesta prokkiksesta, suruunkin ja etenkin vitutukseen syön. Ja kiireessä ihan vääriä juttuja.
Seuraavaksi voisikin kokeilla jotain hypnoosia tunneherkuttelun poistamiseksi.
-nkn
Tuo minullakin iso ongelma, että mieli vaihtelee onko laihdutus sen arvoista vai ei. Tai näin oli sanotaanko vielä puoli vuotta sitten. Nyt suurimman osan aikaa mieli on siinä, että se ei ole sen arvoista.
Poistaei kyllä mitenkään kannata aloittaa mitään painonhallintajuttua....ehkä nyt vaan kannattaa tehdä sellaisia juttuja, joilla minimoit että enempää damagea pääsee syntymään. eli koira vois hyvinkin ehkäistä niitä lisäkiloja.
VastaaPoistaja entäs vesijuoksu? ehkä voisit vähän mennä lillumaan uimahalliin välillä.
Kyllä se tosiaan niin taitaa olla että ilman sitä koiraa en saa itseäni tarpeeksi säännöllisesti kävelyille. Se on niin helppo laistaa: no tänään sataa, ei mun ole pakko mennä. Tänään teen viikkosiivouksen, siitä saa liikuntaa, eihän mun ole pakko kävellä tänään? Nyt vaan väsyttää ja menen päiväunille kävelyn sijaan. Koiranomistajana tällaiseen ei olisi kerta kaikkiaan mahdollisuutta, se koira on ihan pakko ulkoiluttaa.
PoistaToisaalta olen huolestunut siitä, mihin työelämä kehittyy alallani. Yhä enemmän on käytännössä pakollisia työpäivän ulkopuolisia menoja. Minulla ei ole asuinpaikkakunnallani yhtään tuttua joka voisi tarvittaessa hoitaa koiraa näiden aikana. Joten pahaa pelkään että koiran ottaminen voisi olla käytännössä aika hankalaa. Töissä varmasti katsotaan kieroon jos jättää osallistumatta juttuihin siksi, että pitää mennä kotiin koiraa lenkittämään.
mä vielä kannustaan sua kuntosalille.tiedätkö miksi? koska siellä hetken käytyään huomaa että lihasmassaa on tullut kroppaan enemmän. ja se jos mikä on kannustavaa, koska tulee tunne, että on tosiaan omalla toiminnallaan pystynyt vaikuttamaan kroppaansa. positiivinen kierre jne. :) ja ne lihakset ei noin vain lähde kropasta, eli ei pääse tapahtumaan sellaista "olin viikon työmatkalla ja kuukauden laihdutus on pilalla" -efektiä, koska lihasmassa on pysyvämpää sorttia. jos vaan aloitat hitaasti, tulet tykkäämään. kokeilisithan? :)
VastaaPoistaEhkä joskus, mutta mun täytyisi kyllä ensin saada kiloja jonkin verran pois. Nyt on niin valasmainen olo, että hyvä kun pystyn lyllertämään kävelyä jotenkin, ja vanha polvivamma vaivaa ihan julmetusti kun huonon polven varassa oon 96 kilon massa (multa on mennyt nuorena nivelsiteet ja oik. polvessa on nivelrikko). Nyt saa riittää rauhallinen kävely jaksamisen mukaan.
Poistavesijuoksu voisi olla kivaa vaihtelua. Uimahallissa paljon ylipainoisia, joten sinne vaan.
PoistaOletko lukenut Charles Duhiggin kirjaa Tapojen voima? Siinä on koottuna psykologian nykykäsitykset siitä, miten tavat syntyvät ja miten niitä voi muuttaa - vai voiko niitä muuttaa... Kirja ei siis ole millään muotoa mikään laihdutuskirja, mutta kun luin sen, ymmärsin, että suurin osa erilaisten "elämänparannuskirjojen" kikoista perustuu juuri näihin teorioihin.
VastaaPoistaKirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta perusmielikuvaksi jäi, että kerran opitusta automaattisesta tavasta on kyllä tosi vaikea päästä eroon ja vastaavasti uusia tapoja on vaikea juurruttaa. Itse yritin juurruttaa viittä pientä päivittäistä tapaa (eivät liity syömiseen) - yhden olen saanut sellaiseksi, että siitä tuskin enää luovun. Kolmea noudatin jo toista vuotta, mutta sitten ne vain jäivät, vaikka olisivat tarpeellisia! (Tiedän, että niitä pitäisi noudattaa ENNEN kuin taas kipu iskee... sit kun sattuu, on jo paljon vaikeampi saada kipua pois. Mutta kun ei satu, niin... )
Yksi on jäänyt sellaiseksi "silloin tällöin"-tavaksi, mikä on kai kohtuullinen taso. Ja yksi hyvä tapa on nyt katalassa tilanteessa: noudatin jo yli vuoden, mutta sitten pari kertaa oli muka niin kiire, että jäi tekemättä... ja koska homma on luontaisesti minulle rasittava, niin nyt onkin hupsahtanut jo kuukausi...
Ja tosissaan kaikki nämä tavat olisivat hyödyksi minulle. Vois olla ihmisen pää jotenkin paremmin suunniteltu.
En ole lukenut tuota kirjaa, kiitos vinkistä :) Tuo on juuri omakin kokemukseni erilaisesta tapojen muuttamisesta, että aina tuppaa käymään niin, että jossain vaiheessa, jollain ehkä ihan hyvälläkin syyllä jättää uuden tavan väliin, ja sitten kun on kerran jättänyt, jättää toisenkin, ja kynnys jättää väliin laskee aina vaan ja lopulta koko uusi tapa jää.
PoistaItseäni ihmetyttää se, että miksi lihansyönnin lopettaminen olikin minulle niin helppoa. Minä sinänsä jopa tykkäsin ja varmasti tykkäisin monenkin liharuoan mausta. Ja kun päätin alkaa kasvissyöjäksi, en edes itse uskonut että pystyisin. Ajattelin että kokeilen nyt tätä juttua mutta luultavasti jonkun kaljaillan jälkeisenä päivänä menen ja ostan rullakebabin darraan ja siihen jää kasvissyönnit. Mutta outoa kyllä, tämän tapamuutoksen noudattaminen on mulle kauhean helppoa.
Eksyin blogiisi viime maaliskuussa, kun kamppailin itse Cambridgen kanssa. Lopputulemana oli 18 kg sulatettua läskiä ja 38 shortsit mahtui takaisin jalkaan. Vaan kuinkas sitten kävikään, nyt täällä istuu 115kg ahdettuna 168 senttimetriseen varteen, 18 kiloa tuli takaisin korkoineen. 38 shortsit on ahdettu jätesäkkiin, joka on täynnä muita pieneksi jääneitä vaatteita. Tuli pieni dejavu, kun eksyin takaisin blogisi. Onneksi en ole ainut, joka kamppailee saman asian kanssa.
VastaaPoistaTaitaa olla valitettavan yleinen ongelma... Joskus oikein ärsyttää kun iltapäivälehdissä jatkuvasti hehkutetaan näitä Cambridgella kymmeniä kiloja laihduttaneita, yleensä heti laihdutusurakan päätyttyä. Usein mietityttää, että vieläköhän on vaikka 5 vuoden päästä tavoitepainossa.
Poista