Angstauspäivät: neljänkympin kriisi haisee!
Viime viestin kommenteissa tuli keskustelua tuosta ikääntymisestä ja ikäkriiseilystä. Joten ajattelin laittaa alkuviikon postauksen oman yhdistetyn kolmen- ja neljänkympin kriiseilyni ajatuksista. Minähän en ehtinyt kolmeakymppiä kriiseillä, koska siihen aikaan olin huoleton kaljoitteleva hulivilityttö, jolla ei ollut mikään huonosti niin kauan kuin keskikaljaa riitti.
Koska ilmeisesti psyykeni vaatii välillä muutaman päivän puhdistavia angstausjaksoja, jolloin en yritä edes olla positiivinen, niin päätin tällä kertaa antaa vallan melodramaattiselle ikäkausikriiseilylle ja kirjoittaa päällimmäisiä tuntojani tänne ilman kaunisteluja - tietysti melodraama- ja angstauspäivän värittämien mustien lasien läpi katsottuna!
<melodramaattinen_paatos>
Harmaa korpimaa vauvakuumeen ja vaihdevuosien pelon välillä
Neljänkympin kriisin paskin asia on se, että monet asiat eivät ole 100% mahdottomia vielä, mutta alkavat käydä iän myötä aika epätodennäköiseksi toteutua. Tällainen asia on esimerkiksi minuun viime aikoina voimalla iskenyt vauvakuume. Tai halu työskennellä ulkomailla, muuttaa pysyvästi jonnekin lämpimämpään paikkaan. Jos nämä olisivat 100% mahdottomia toteuttaa, olisi asia helpohko, sitä vaan surisi surunsa siitä ettei näitä asioita saanut, ja jatkaisi elämää. Mutta kun ne ovat vain ehkä 95% mahdottomia toteuttaa ikäsyistä, niin sitä sitten tempoilee toivonkipinöiden ja tavoittelemisen halun ja lamaantuneen masennuksen välillä. Vuorotellen: "kyllä minä vielä, on se mahdollista", ja välillä taas: "se juna meni jo, olisi pitänyt 10 vuotta sitten, ihan turha tavoitella enää mitään, vanha akka". Ja koko ajan mieli hoputtaa, että KIIREKIIREKIIRE, nyt on pakko toimia jos aikoo! Näiden erilaisten ajatusten ristitulesssa on niin lamaantunut, ettei pysty lopulta toimimaan minkään suhteen. Esimerkiksi minä en ole saanut lähetettyä yhtään työhakemusta ulkomaille, vaikka haluaisin päästä muuttamaan jonnekin muualle.
Lisäksi vituttaa vanhuuden näkyvät merkit. Asuntoni peileissä kummittelee nykyisin joku v-mäisen näköinen vanha lehmä, jonka posket roikkuu alaspäin, silmien alla ja otsalla on ryppyjä, ja harmaita hiuksia tuntuu tulevan lisää joka päivä. Tissit ja persekin ovat painovoiman vaikutuksesta vakaasti matkalla kohti maan tasoa. En kai se peilin otus ainakaan minä ole, minähän tunnen sisäisesti itseni vielä lapselliseksi teiniksi!? Ja minä kun luulin, että koska en ole koskaan ollut kaunotar, ei minua ulkonäön rupsahtaminen juurikaan liikuttaisi, mutta paskan marjat, kyllä sekin ottaa päähän. Kyllä ruma ja vanha on vielä pahempi kuin pelkkä ruma. Nih!
Tähän sitten kaupan päälle se kolmenkympin kriisin normaali sisältö eli mitä olet saanut aikaan elämässäsi ja tyydyttääkö se, niin kyllä on mukavat angstauspäivät päällä. Yhyy, mulla ei ole miestä. Yhyy, mulla ei ole lapsia. Yhyy, mulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria! Yhyy, mä en vieläkään tiedä, miksi haluan isona (ja hitto vie kun aika alkaa loppua, muistuttaa neljänkympin kriisi vaativasti!). Yhyy, mulla ei ole mitään omaisuutta tai säästöjä. Yhyy, mä en ole saavuttanut elämässäni mitään, ja mikä pahinta, en tiedä mitä haluaisin saavuttaa. Samaan aikaan voi kaupan päälle tuntea syyllisyyttä siitä, että angstaa yleensä tällaisia aiheita, samaan aikaan kun maailmassa on työtä vailla olevia, vakavasti sairaita, sota-alueilla asuvia ja jopa nälkää näkeviä ihmisiä. SO FIRST WORLD PROBLEMS! Häpeä hemmoteltu kermaperse Plussapallo, sinä turhan valittajien kruunaamaton kuningatar, ja painu vetämään vielä lisää vähän herkkuja napaan, että voit sitten siitäkin angstata kun yhyy, tulee niin paljon kaloreita!
</melodramaattinen_paatos>
 |
| Virallisen itsesääli- ja valituspäivän mielialaa hoitava "kevyt"ateria: valtava satsi kiinalaista ja kalja |
Hyvän näköinen safka, maistuis mullekin.
VastaaPoistaTottahan se on, että 25 ikävuoden jälkeen alkaa jo olla toinen kinttu haudassa, mutta toisaalta voi sitä elää ihan mukavasti toinen kinttu haudassakin. Ja tiettyä henkistä rauhoittumista ikä tuppaa tuomaan, se voi vähän helpottaa kärsimyksiä. Kumminkin elinvuosia on vielä jäljellä tilastollisella todennäköisyydellä ihan pirusti. Tiedän ja ymmärrän tämän neljänkympin kriisin oikein hyvin, enkä sitä väheksy. Yli siitä on kumminkin jotenkin mentävä, jos elämistä meinaa jatkaa, kun ei siihen voi pysähtyäkään.
Vaikka et noille sosiaalisille harrastuksille meinaa syttyäkään, kannattanee niiden ainakin antaa itää pääkopassa, jos joskus myöhemmin vaikka tuntuisi muulta, terveysvaikutuksia on tutkittu:
http://www.thl.fi/fi_FI/web/kaventaja-fi/keinot/esimerkkeja/kuoro
http://yle.fi/vintti/yle.fi/akuutti/arkisto2008/220408_e.htm
http://www.dailymail.co.uk/health/article-2358589/Choir-singing-good-yoga-helps-synchronise-heart-beats-others.html
Ja en tosiaan halua yrittää tyrkyttää juttuja, jotka eivät innosta, mutta onnellisuutta kyllä tyrkytän, ja se pitää tietysti sitten yrittää löytää, mikä tekee itsestä onnellisen. Ihminen on sosiaalinen eläin, ja jotenkin minun on vaikea uskoa, että sosiaaliset suhteet olisivat kenellekään pahaksi, vaikka meillä onkin erilaisia yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Vaan ei väkisin, ei väkisin.
Mutta ainakin osaat kirjoittaa, ja sinulla on kuin onkin ajatuksia kirjoittamisen pohjaksi. Kirjoita!
Minä olen siitä tyypillinen introvertti, että vaikka minäkin kaipaan hieman sosiaalisia suhteita, niin aika äkkiä tulee kauhea overload ja ahdistus, jos joudun olemaan liikaa sosiaalinen. Esim. aina jos olen ollut parisuhteessa, en ole kestänyt sen päälle yhtään lisää pakkoa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Toisaalta näin kun on sinkku ja aika totaaliyksinäinen, niin se on toki jo vähän tylsää minullekin ajoittain, ja siksi tuo deittailuhomma päällä onkin.
PoistaNuo harrastukset... Nuo ryhmäjutut ei ole yhtään minun juttuni, mutta kieltämättä joskus olen miettinyt että jotain yksilöllisempää voisin mielelläni kodin ulkopuolella harrastaa, vaikka alkaa käydä kuntosalilla. Mutta sellaiset suunnitelmat pitää jättää aikaan sitten joskus kun en ole enää koirayksinhuoltaja - 9,5 tunnin töissäolon (työ + matkat) jälkeen kun olisi eläinrääkkäystä jättää koira taas yksin kun lähtee johonkin harrastamaan.
Huvittaa, kun joskus ihmiset ehdottaa yksinäisille, että ota koira, niin saat sosiaalisia suhteita. Ehkä maailman huonoin neuvo. Koiralenkeillä ihmisten kanssa jutellaan tyyliin "onks se uros vai narttu", "onpa kurainen keli, taas joutuu koira pesulle", ei siitä ystävyyksiä synny. Ja lisäksi koira sitoo yksinhuoltajansa aika totaalisesti kotiin, ei sitä lähdetä työkaverien kanssa kaljalle duunin jälkeen vaan suoraan kotiin koiraa lenkittämään, eikä myöskään paljoa harrasteta jos koiralle ei ole hoitopaikkaa.
Koirahan on mahtava keksintö kyllä sinänsä. Olen monen monta kertaa miettinyt, että tohtisinko kysyä joltain lähiseudun koiranulkoiluttajalta, haluaisiko hän joskus lainata koiraansa minulle lenkkikaveriksi. En ole kysynyt. Periaatteessa ajattelisin, että koiranomistajista varmaan aika moni olisi ihan tyytyväinen, jos joku muu lenkittäisi joskus koiraa, mutta sitten toisaalta kun mietin, että jos joku tuiki tuntematon tulisi kadulla ehdottelemaan, että lainaisin rakasta lemmikkiäni hänelle lenkkikaveriksi, tuskin lainaisin. Varmaan päätyisin johonkin lemmikkiharrastajien nettisivulle kännykkäkuvattuna varoitukseksi mille koiranomistajille: tällainen omituinen tyyppi yrittää houkutella pahaa aavistamattomia koiria mukaansa, pitäkää varanne!
VastaaPoistaMutta kun sinäkin olet ilmaisukykyinen ja argumentointitaitoinen ihminen, joka varmaan joskus kaipaisi älyllistä keskustelukumppania, siihen koira taitaa olla valmiuksiltaan vähän vajaavainen. Osaahan se paijata hyväksyvästi ja heiluttaa häntää tyytyväisenä, tai katsoa pää kallellaan kulmat kurtussa, että mitä tuo nyt muka on olevinaan, ja osoittaa paheksuntansa murjottamalla sängyn alla, mutta syvällisemmät tulkinnat sen ajatusmaailmasta alkavat sitten ehkä mennä vähän tulkitsijan mielikuvituksen piikkiin.
Mitä ne sanois ne koiranlenkittäjät, jos kysyisin niiltä koiraa lainaan?
Voi tosiaan olla hieman epäilevä suhtautuminen, jos ennestään varsin vieras ihminen kysyy koiraa lenkkilainaan... Itse en ainakaan uskaltaisi antaa, ellen varsin hyvin tunne tyyppiä.
PoistaTämäkin asia on opittu kantapään kautta. Opiskeluaikana tein sen virheen, että silloista pientä herkkää koiraa annoin naapuruston 10 ja 12-vuotiaille tytöille. Kuvittelin, että he ovat samanlaisia kuin minä samassa iässä, minä joka lenkitin oman perheen isoa riistaviettistä koiraakin ongelmitta. Mutta kerran tulin perutulta luennolta aiemmin kuin piti, ja näin nämä lenkittäjät itse teossa. Ensin koiraa revittiin hihnasta tytöltä toiselle, kun tappelu oli tullut siitä kumpi saa taluttaa. Sitten toinen otti koiran syliin ja toinen alkoi repiä sitä pois toiselta, koira parka vikisi ihan hädissään siinä välissä. Ei tarviinnut enää lenkittää niiden tyttöjen.
Myös aikuisista on vähän epäilyttäviä kokemuksia minulla. Esim. kun koirallani oli pentuja, kyseli naapuruston eläkeläisrouva että saisiko käydä päivällä sitä katsomassa ja ruokkimassa. Minä ajattelin että tämäpä hyvä, koska minun olisikin pikkuisen hankala lähteä töistä joka päivä kotiin. Valitettavsti vaan koira usein oksensi ties mitä sulamatonta herkkua valtavan kasan, oli syötetty ihan älyttömästi. Esim. nakkia niin paljon tuli ylös etten minäkään pystyisi niin paljoa syömään varmaan, saati 10-kiloinen koira. Sitten on tietysti epäilykset siitä, että entä jos lenkille pyytävä ihminen onkin joku ihan pimeä eläinrääkkääjä tai koiranvihaaja, joka piruuttaan päästää koiran karkuun kun saa ulkoilutettavaksi tms.
Ai niin sitten on vielä karu kokemus 4H dogsitteristä, joka oli vahingossa päästänyt toisen koiristani ovesta ulos, eikä uskaltanut/pystynyt ottamaan sitä enää kiinni kun se pakoili ja murisi. Soitti sitten itkien minulle, joka olin toisella paikkakunnalla työkokouksessa, uskoen että koirat on hyvässä hoidossa... Onneksi koira ei aidattua pihaa pidemmälle päässyt karkuun sentään.
Mutta jos on joku vähän tutumpi koiranlenkittäjä, niin semmoiselta voi varmaan ihan hyvin kysyä antaisiko lenkkilainaan. Tuskinpa siitä kukaan sen enempää nokkiinsa ainakaan ottaa, korkeintaan vastaus on vähän anteeksipyytelevä ei, mutta ei sen enempää.
Mulla on tuo 30-kympin kriisi mennyt jo ohi (hilluessa+kaljoitellessa myös), nyt odottelen seuraavaa kriisiä, joka päivä sitä huomaa vanhentuvansa niin sisäisesti (hyvä!) kuin ulkoisesti (kääk!). Tuli vaan mieleen kun itse olen ns. hyvännäköinen ollut ja enää en niinkään, ei vanheneminen ole helppoa näinkään päin. Sitäpaitsi olet kuvista katsottuna tosi nätti mitä selvää saa, ET ainakaan ruma!
VastaaPoistaLaarditaistelijan ja muidenkin kanssa täysin samaa mieltä, olet oivallinen kirjoittaja, oletko harkinnut jos vaikka kirjailijan uralle lähtisit? Mites onko hullu treffikumppani vielä ahdistellut sähköposteilla, tai uusia järkevämpiä löytynyt?
Joka päivä käyn katsomassa onko blogiisi tullut päivityksiä, mielenkiinnolla aina jatkoa odottaen.
Minäkin olen aina ajatellut, että ulkoinen vanheneminen olisi vaikeampaa niille nuorena näteille, jotka ovat tottuneet saamaan ihailevaa huomiota ulkonäkönsä takia. Monelle se voi olla ehkä jopa merkittävä itsetunnon rakennusosa, että huomaa toisten katseista että on ulkonäön puolesta hyväksytty. Yllätys siksi olikin, että rupsahtaminen ottaa koville jopa tällaisille, joita ei ole kukaan ennenkään huomannut.
PoistaTuo ulkonäköjuttu on kyllä jännä. Minua on koulussa pilkattu rankasti ulkonäöstäni, ja esim. lukiossa kun viimeinen poika joutui vanhojentanssipareja valittaessa ottamaan minut parikseen kun muita tyttöjä ei enää ollut valittavana, toiset yökötteli sitä kun raukka joutuu. Olen kuullut suoraan päin naamaa baareissa kommentteja kuten "hyi helvetti", , ja keskusteluja kuten "ei maailmassa oo tarpeeksi viinaa et tommosta panis". Exäni oli oikein ekspertti tuossa pilkkaamisessa, hän ei koskaan esim. näyttänyt minua kavereilleen, koska häpesi minua ulkonäköni takia. Ja sain vähän väliä kuulla omassa kodissani arvostelmia, mitä kohtia minun pitäisi ainakin leikkauttaa ja korjauttaa, että olisin edes ihmisen näköinen.
Sitten taas toisaalta jos nyt katson kuvia jolloin olen ollut vaikka 30 v, jolloin olin tuon irvailevan exän kanssa, niin en minä osaa itseäni varsinaisesti kovin rumana nähdä. Huomasin tämän, kun Kiloklubissa on ketju rumista naisista, ja ajattelin että nytpä laitetaan oikein voittajakuva erittäin rumasta sinne, kun ei ne muut kuvansa laittaneet olleet yhtään rumia. No, en minäkään ollut niissä kuvissa mitä löysin. En kauniskaan, mutta en nyt mikään sellainen epämuodostuneen näköinen möykky millaiseksi itseni yleensä koen.
Eka treffikumppani on pari kertaa soitellut että tulisin auttamaan tietokoneasioissa ja muuta tekosyytä, mutta en ole suostunut tapaamaan. Nyt on tainnut luovuttaa... Olen myös tavannut 3 muuta, mutta ne eivät olleet kiinnostuneet tapaamaan meikäläistä enää toiste. 2 ei sanonut syytä, mutta 1 oli liian ulospäin suuntautuva minulle ja kauhistui sitä etten harrasta mitään, en matkustele, minulla ei ole kavereita, että viihdyn kotona vaan. Enkä edes halua kehittää itseäni, se oli jotenkin erityisen kauheaa :D Hitto, mihin ne kaikki kotona viihtyvät nörtit on kadonneet, joiden kanssa voisi pelata tietokoneella ja katsoa scifileffoja cokista ja kaljaa kitaten illat kotona :D
Nyt on kyllä pakko rääkäistä kovaa, että oletko sä ymmärtänyt, että olit vakavan kiusauksen ja henkisen väkivallan kohteena ex-suhteessasi?! Sen lisäksi, että moiset "totuudet" ei taatusti pidä paikkaansa, niin kyllä ihmisessä ja sen itsetunnossa on jotain todella vakavia ongelmia, että moisia puhuu toiselle. Kuka tahansa normaali ihminen menettäisi palan sielustaan, jos pahoinpitelisi toista tuollaisilla sanoilla. Ihan oikeasti! Ei ole mikään ihme, että itsetunto on mennyt mutkalle monestakin syystä, mutta kannattaa oikeasti kiinnittää huomiota siihen miten niistä on toipunut. Vai onko vielä toipunut - siinäkin saattaa olla yksi este haaveiden tavoittelussa.
VastaaPoistaMitä tulee niihin treffikumppaneihin, niin on varmasti turhauttavaa törmätä "epäsopiviin" ihmisiin tai odotella soittoa, jota ei tule. Toisaalta tykkään ajatella niin, että ainakaan kumpikaan ei turhaan haaskaa aikaansa: kyllähän sitä useimmiten ensitapaaminen kertoo jo paljon. Itsekin olen joskus mennyt uusintatreffeille mukavan ihmisen kanssa siinä toivossa, että toisella kerralla ihastuisin, mutta ei se toimi niin. Jos ekan tapaamisen jälkeen ei synny spontaania innostusta, niin se kovin harvoin tulee myöhemminkään.
Ihan varmasti tuolla pyörii jos jonkinlaista miestä, joten kukin deitti olkoon kokemus ja uuden ihmisen kohtaaminen. Meitä on niin moneen lähtöön, että miten se sinulle sopivin voisikaan tulla heti vastaan? :) Tsemppiä ja kivoja iltoja sulle!
Kyllä minä nyt jo olen tajunnut tuon että oli ihan sairas se suhde... Mies oli komea, menestynyt ja varakas, periaatteessa minun tapaiselleni hyljeksitylle oikea lottovoitto. Olin itsekin ihmeissäni, että sellainen on kiinnostunut minusta. Rakastuin tietysti ihan mielettömästi. Vasta kun asuttiin yhdessä, paljastui miehen vakavat ihan diagnosoidut mielenterveysongelmat.
PoistaErityisesti maniakaudet oli raskaita: järkyttävää juomista, pettämistä, julmia kommentteja ja ärtyisyyttä. Ja sitten kun homma kääntyi depikseen, piti olla tukena ja lohduttamassa tyyppiä, joka oli juuri pettänyt ja loukannut verisesti. Ei sitä varmaan muuten olisi sietänytkään, mutta kun tosiaan tiesi että kyseessä on sairaus, ja toivoi että löytyisi joku toimiva lääkitys. Mutta ONNEKSi se mies minut sitten kerran jätti maniapuuskassan, kun olin niin ruma ja lihava enkä ollenkaan sellainen kuin pornofilmien naiset (sanoi suoraan näin), ja sen verran oli järkeä että takaisin en ottanut enää, vaikka ruinasi myöhemmin... Ei riittänyt rakkauskaan kestämään niin rajusti aaltoilevaa elämää saman katon alla.
Totta tuo että parempi vaan että heti treffeillä selvä peli, jos heti tietää, että ei ole minun tyyppinen ihminen. Itsekin voisin hyvin niin tehdä, mutta kätevää, ettei ole muuta kuin sen ekan kanssa tarvinnut, kun seuraavat on tienneet ensinäkemältä että ei. Minulle ainakin on helpompaa tulla torjutuksi kuin joutua torjumaan itse.
Ihminen ottaa jotenkin hämmästyttävän helposti tuommoisen itselleen selvitettävänä haasteena, jossa ei haluaisi epäonnistua. Parempi ehkä kumminkin olisi tajuta mahdollisimman äkkiä ottaa hatkat ja etsiä parempia haasteita, koska tuollaiset haasteet lienevät jo lähtökohtaisesti epäonnistumaan tuomittuja.
PoistaParisuhteen tulisi tuottaa hyvää oloa, ei pahaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä yksinkertaisemmilla perusteilla yritän päätökset itselleni ja muille perustella, koska jotenkin uskon sen olevan viisasta. Yksinkertaisuus on kaunista. Jos ihmisen kanssa on paha olla, parisuhteelle ei ole edellytyksiä.
Luin vasta nyt vastauksiasi Plussapallo näihin kommentteihisi, ja tuli ihan tippa linssiin, tuntuivat niin tutuilta. Vaikkei parisuhteet olekaan olleet noin raakoja, muut elämänkuviot kyllä. Kaikkea hyvää sinulle toivon ja tsemppiä :)
VastaaPoistaSamoin sinulle tsemppiä ja kaikkea hyvää! Jotenkin aina täytyy jaksaa rämpimistä meidänkin, joiden elämä ei ole ollut kulkemista ihan voitosta voittoon vaan vähän mäkisempi taival...
Poista