Keski-iän kriisissä halusin muuttaa kaiken mutta lopulta en muuttanut mitään

Selailin tässä aiempia vanhoja blogipostauksiani lähinnä tarkoituksena varmistaa mistä aiheista olen jo kirjoittanut, ettei tule vahingossa toista samanlaista kirjoitusta tehtyä. Päällimmäiseksi lukemisesta jäi kuitenkin käteen oman keski-iän kriisini kehityskulku.

Alussa olen levottomassa mielentilassa, jossa olen sitä mieltä että elämässä on jotain pahasti vialla, muutakin kuin se oma paino, ja kaikki pitäisi muuttaa. Työ ja ammatti on väärä, asuinmaa on väärä, se että minulla ei ole miestä tai lapsia on tissutteluelämän aiheuttama virhe jonka ehkä ehtii vielä korjata jos kiirettä pitää. Työn suhteen ahdistaa tosin se, että vaikka olin sitä mieltä että nykyinen työ on väärä, niin en ollut vieläkään myöskään keksinyt tilalle sitä unelma-ammattia, johon sitten oikeasti haluaisin. Nettideittejä tuli kokeiltua, ajatuksella että jos nyt äkkiä löytäisi miehen niin ehkä yhden lapsenkin vielä ehtisi tehdä. Ulkomaille hain töihin jonkin verran, mutta melko laiskasti, koska siinä vaiheessa aloin jo jollain tasolla tajuta, että en taidakaan kaivata niitä ulkoisia muutoksia elämääni, kun sisäinen muutos on jo pitkällä.

Se sisäinen muutos näinä keski-iän kriisivuosina on ollut jonkinlainen rauhoittuminen ja pienistä arjen asioista nauttimaan oppiminen. En minä enää koe työtäni ja ammattiani minulle vääräksi tai pääosin ahdistavaksi. Stressiä toki on joskus ja muitakin epäkohtia, mutta paljon myös hyvää kuten etätyömahdollisuudet ja työn itsenäisyys. En minä oikeasti halua alaa vaihtaa. Puolisoa ja lastakaan en ole enää aikoihin kaivannut - niiden kaipuu oli lähinnä jonkinlaista vieroitusreaktiota siitä kun lopetin jokapäiväisen alkoholin tissuttelun, ja elämä tuntui selvin päin ja ihan yksin tyhjältä. Nyt olen tottunut elelyyn ilman suurkulutusta, ja  nautin yksin olemisesta, enkä voisi kuvitellakaan ketään miestä saati lapsia elämääni. Olen nykyisin varsin tyytyväinen omituinen erakko-vanhapiika. 

Koomisin oli tuo ulkomaille muutto -ajatus. Minä kun olen vanhemmiten tullut sellaiseksi etten meinaa jaksaa pieniäkään muutoksia rutiineihin ilman että ne herättävät voimakasta sisäistä vastustusta. Ja sitten tällainen ihminen menisi tekemään elämänmuutoksen, jossa muuttuisi ympäriltä kaikki: kieli, ihmiset ympärillä, työpaikka, kulttuuri... Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi en ole kovin impulsiivinen ihminen ja vetkuttelin päätöksiä riittävän kauan että koko halu noihin kaikkiin muutoksiin meni ohi. 

Näinkin voi siis keski-iän kriisissä käydä, että ihminen oppii tykkäämään siitä entisestä elämästään, joka ahdistikin vain sisäisen kriisin takia eikä itsessään. Tällaista ratkaisua ei naistenlehdet koskaan tuo esiin, vaan niissä ihannoidaan niitä jotka ovat tehneet isoja muutoksia elämäänsä keski-iässä. Sellaisia ihmisiä ylistetään rohkeiksi. Minä en ehkä ole rohkea, mutta varsin elämääni tyytyväinen nykyisin olen!