En muistanut lomalla miten paljon työ uuvuttaa
Ekaa viikkoa töissä tässä ihanan rennon loman jälkeen. Lomalla mieliala oli aurinkoinen ja ajattelin, että miksipä ei voisi sitä lomaa jatkaa tavallaan töissä käydessäkin, mutta "osapäiväisenä". Eli samalla tapaa kuin lomalla, nauttia illat ja viikonloput elämästä. Ihmettelin tosissani, miksi en ole niin ymmärtänyt ennen tehdä.
No, en ihmettele enää. Lomalla unohtui se tosiasia, että se työ on henkisesti äärimmäisen voimat pois
imevää, eikä sen jälkeen JAKSA mitään. Maanantaina jo ihmettelin, että olenko kipeäksi tulossa kun työpäivän jälkeen jo ajatus koiran kanssa lenkille menosta tuntui raskaalta. Sen jälkeen en jaksanut laittaa ruokaa vaan menin ostamaan eineksiä kaupasta. Tiistaina muistin, että ei, en minä ole tulossa kipeäksi, vaan LOMA ON LOPPU. Että tätähän se on aina ollut. Kaikkea moskaa tulee syötyä kun ei jaksa laittaa itse mitään. Kaljaa tulee juotua kun mitään muuta hyviä fiiliksiä tuottavaa ei jaksa, ja pelkkä sohvalla istuminen väsyneenä on tylsää. Koiran iloinen leikkisyys, joka lomalla oli kivaa, tuntuu nyt siltä että "tuokin taas vaatii multa huomiota, mutta kun minä EN JUMALAUTA JAKSA!" Eilen päästiin jo siihen asteeseen, että kun puhelin soi, sain suunnilleen paskahalvauksen, koska en jaksaisi puhua kenenkään kanssa.
Eli näköjään normipäivät on taas alkaneet. Tätä sitten seuraavaan kesään asti. Jei.
No, en ihmettele enää. Lomalla unohtui se tosiasia, että se työ on henkisesti äärimmäisen voimat pois
imevää, eikä sen jälkeen JAKSA mitään. Maanantaina jo ihmettelin, että olenko kipeäksi tulossa kun työpäivän jälkeen jo ajatus koiran kanssa lenkille menosta tuntui raskaalta. Sen jälkeen en jaksanut laittaa ruokaa vaan menin ostamaan eineksiä kaupasta. Tiistaina muistin, että ei, en minä ole tulossa kipeäksi, vaan LOMA ON LOPPU. Että tätähän se on aina ollut. Kaikkea moskaa tulee syötyä kun ei jaksa laittaa itse mitään. Kaljaa tulee juotua kun mitään muuta hyviä fiiliksiä tuottavaa ei jaksa, ja pelkkä sohvalla istuminen väsyneenä on tylsää. Koiran iloinen leikkisyys, joka lomalla oli kivaa, tuntuu nyt siltä että "tuokin taas vaatii multa huomiota, mutta kun minä EN JUMALAUTA JAKSA!" Eilen päästiin jo siihen asteeseen, että kun puhelin soi, sain suunnilleen paskahalvauksen, koska en jaksaisi puhua kenenkään kanssa.
Eli näköjään normipäivät on taas alkaneet. Tätä sitten seuraavaan kesään asti. Jei.
Juu. Loma on ohi, unettomuus ja stressi ovat täällä taas. Siellä sitten teeskennellään iloista ja tyytyväistä seuraavaan lomaan saakka, lottovoitosta unelmoiden ja eläkettä (jota ei tule) ja kuolemaa (joka tulee varmasti) odottaen. Olen monta kertaa miettinyt, että eivätkö muut oikeasti tunne samalla tavalla kuin minä vai ovatko ne vaan niin hemmetin hyviä feikkaamaan. Onneksi ja onnettomuudeksi sulla näyttäis olevan aika samat fiilikset duunin suhteen kuin mulla. Ei oo intoa eikä energiaa ulkoilla tai harrastaa. Väsymyspäänsärky jyskyttää silmien takana, uni ei tule. Elävältä haudattuina jokapäivän ankeuteen, kuten A.W. Yrjänä niin osuvasti sanailee.
VastaaPoistaMinäkin olen tuon eläkkeen suhteen pessimisti, että tuleeko minunikäiset sitä ikinä saamaan, kun katsoo mihin tämä maa on menossa, sekä taloudellisesti että arvojen suhteen... Masentavan kauan niihin eläkepäiviin muutenkin on, joten täytyy tosiaan haaveilla vaan siitä lottovoitosta (vaikken edes lottoa) tai muusta onnenpotkusta.
PoistaHyvin sanottu kyllä tuo "Elävältä haudattuina jokapäivän ankeuteen". Siltä juuri tällä viikolla on tuntunut. Tänä vuonna kontrasti lomalle on ollut erityisen karu, koska loma oli niin rento ja mukava, ilman ryyppäämistä tai angstaamista ties mistä omista asioista. On kuin olisi päässyt paratiisiin ja heitetty sitten takaisin helvettiin. Ehkä tähän taas turtuu että tätä se ihmisen elämä vaan on...
Voi että, aikamoinen tunnelmaero edelliseen postaukseen verrattuna. Haluaisin tarkennusta: onko se suurin taakka sinulla itse työ vai psykososiaalinen vatvominen? Vai molemmat?
PoistaPsykososiaalisella puolella tarkoitan moniin töihin sisältyvää neuvottelua ja arpomista. Ja aina osapuolet eivät välttämättä kohtaa ymmärrykseltään toisiaan. Usein voi joutua tekemisiin todella tietämättömienkin kanssa - väännä siinä sitten rautalangasta.
Tätä lomaltapaluuangstia tuntuu olevan vahvasti ilmassa - mitä juttelee ihmisten kanssa ja esimerkiksi lukee blogeja.
Itsellänikin on giganttinen ahdistus, kun piti ryhtyä toimeen tällä viikolla. Tehtävä on vieläkin tekemättä, heh, heh.
Koko syksyllä 30 vuoden työputken ahdistus on nyt tässä. Pelkän työn rasituksen varmaan kestäisin, mutta kun alani on suistunut matalapalkkioalaksi,eikä näillä töillä enää oikein pysty tulemaan säällisesti toimeen.
Sietämätön angsti tulee siitä, että tekee hulluna töitä, saa muutamaa satasta köyhyysrajan ylittävät tulot ja koko ajan saa suunnitella ja jännittää mielessään, miten laskuista esimerkiksi nyt loppuvuoden selviää: eläkemaksuista, vuokrasta, sähköstä ja syödäkin pitäisi.
Minulle on paljon työtä tekevänä köyhänä yks hailee, mitä naapuri saa ja voi tehdä, mutta väsymys tulee siitä sumplimisesta, miten maksaa väistämättömät kulut. Viittaan tässä siihen Hesarin köyhyysjuttuun ja siitä käytyyn tyrmistyttävään kommentointiin. Itse olen korkeakoulutettu enkä ole ollut päivääkään työttömänä. Lottovoittoni oli päästä heittämällä yliopistoon lukemaan ainetta, jota lukemaan haki 1 000 ja otettiin 46. Todellinen lottovoitto, totta tosiaan: missä tahansa muussa ammatissa ansaitsisi paremmin.
Ja juuri tällä hetkellä vielä on leikittävä Jumalaa, kun toinen kissoistani täytynee päästää kissojen taivaaseen piakkoin.
Mutta ehkä saamme lohtua tämän työangstin jakamisesta. Tsemppiä meille.
Vatvomista minun työssäni ei ole juuri lainkaan, eli se ei tuota stressiä. Lähes koko työaikani naputtelen yksinäni koneella, ei tarvitse juurikaan neuvotella kenenkään kanssa.
PoistaPääsyylliset mun työstressiin on unettomuus joka on kroonista kun on pakko aloittaa päivä aamusta, sekä itse työn luonne joka ei ole yhtään sopiva taipumuksiini. Työ on keskittymistä vaativaa ja pikkutarkkaa, kun taas minä olen "taitelilijaluonne", suurten linjojen ihminen ja ehkä jopa vähän ADHD-taipumuksinen. Minun täytyy jatkuvasti pakottaa itseni keskittymään ja se ahdistaa ja väsyttää. Intuitiiviselle ihmiselle muutenkin koko lähes pelkkää loogista ajattelua oleva työ on paska nakki. Minulle luonteenomaista olisi heitellä ideoita ja tehdä vaiston pohjalta, mutta työni on sitä että ideoinnin on tehneet muut ja minä vaan toteutan ja väännän sen rutiinitoteutuksen. Tämä itseni pakottaminen 8 tunnin keskittymiseen ja loogiseen ajatteluun imee minun aivoni jotenkin niin kuiviin, että olen työpäivän jälkeen kuin joku vihannes: istun ja tuijotan seinää pystymättä edes ajattelemaan mitään.
Tuo on kyllä kurjaa että sen lisäksi että työ on vaativaa ja rasittavaa niin vielä joutuu talouttakin stressaamaan. Itselläni ei onneksi sitä ole, luultavasti irtisanoutuisin jos olisi. Ilman kohtuullista korvausta en itselleni näin luonnostaan vastenmielistä työtä tekisi. Nyt on sentään se lohdutus että vapaa-ajalla voi ostella mitä huvittaa eikä tarvi tavallisten arkijuttujen kuten ruoan tai vaatteiden suhteen miettiä onko tähän varaa.
Nuo on kyllä myös aina raskaita jos eläin alkaa olla sairas tai vanha ja täytyy lopettaa. Mulla oli viime vuonna samoihin aikoihin opiskeluajoista mulla olleen rakkaan vanhuskoiran lopetus, joten vielä muistan hyvinkin miltä se tuntuu. Syyllisyydentunnettakin kärsin vaikka järki tiesi että kyseessä todella oli armokuolema, että jos sitä ei olisi tehty olisi loppu ollut kammottavaa kitumista...
Tsemppiä sinullekin, ja kaikille muille joille lomaltapaluu on ollut karu kokemus!
Onneksi olen itse äitiyslomalla ja vasta 2016 alkaa taas työangsti palata. Anyway tunnistan tunteesi, itsekin koodasin 8 vuotta työkseni vaikka en ollut siinä lahjakas enkä tosiaan tykännyt työstä. Lopulta löysin työpaikan, jossa pääsin vähän eri hommiin ja itse hommasta tykkään työpaikasta en enää nykyään kun jatkuva strssi ja organisaatiomuutokset puhumattakaan henkilöstön pahoinvoinnista. Heh onneks sattui lapsentekoikä tähän väliin:)
VastaaPoistaTuo on kyllä hyvä että välillä pääsee hengähtämään työelämästä, joka nykyään monellekin on hyvin raskasta!
PoistaMinäkään en ole mitenkään lahjakas työssäni, mutta toisaalta en ole sitä missään muussakaan. Olen jonkinlainen keskivertoälykäs ihminen, joka pystyn sisulla ja älyllä tekemään melkein mitä vaan, mutta erityisiä lahjoja ei ole mihinkään ja kaiken tekeminen on vähän taistelua ja itsensä pakottamista.
Mulle ei ole valitettavasti oikein vaihtoehto nuo it-alan muutkaan hommat, kun niissä taas yleensä vaaditaan sosiaalisuutta, ja minä olen juro mököttävä menninkäinen ;) Ainoa hyvä puoli koodaamisessa on juuri se että saa olla yksin ja rauhassa päivät pitkät. Jos joskus joutuu johonkin palaveriin tms niin heti ärsyttää kauheasti, ja siellä istuessa pitkästyttää ja puheet tuntuu turhan hölötykseltä, ei kiinnosta yhtään (enkä osaa edes teeskennellä kiinnostunutta).
On muuten itsekin tullut mietittyä lasten tekemistä ihan vain ja ainoastaan siinä syystä, että siinä olisi veruke olla töistä pois kolme vuotta. Ei ole vissiin sitten tämäkään ajatus ollut riittävän hyvä porkkana - se se vasta kauheata olisi, kun pitäisi palata työhön ja sitten olisi työ, päiväkotirumba ja lapsen hoito, ei hyvää päivää.
PoistaTeeskenteleminen on ankeaa. Se on yksi iso syy työssäviihtymättömyyteen, suurin syy on toki vapauden menettäminen. Sitä paitsi mulle maksetaan vain työstä, ei näyttelijäntyöstä, joten aika tekopyhää vaatia, että siellä pitäisi iloisena esittää sitä helvetin "olipa mukava palata levänneenä töihin ja jonkunhan se vaan nämäkin hommat on hoidettava :) " -teatteria.
Totta puhut. Minäkin olen ihmetellyt, että miten ne perheelliset jaksaa sen, että kotona on vielä pakko jaksaa ties mitä, kun siellä on perhe. Tosin omalla duunipaikallani kaikki muut on miehiä, ja puheista päätellen melko "perinteisen" oloisia eli rouva siellä kotona taitaa laittaa ruoat ja auttaa lapsia läksyissä ja siivota... Mies voi vaikka pelata tietokoneella tai mennä kuntosalille tai tuopille kaverien kanssa. Ehkä sen osan voisi vielä jaksaakin, mutta sitä perinteisen työssäkäyvän naisen osaa, että työn jälkeen kotona odottaa kotityöt ja lasten viihdyttäminen - huh :-o Ihailen kyllä niitä jotka jaksaa, minusta ei siihen olisi kun juuri ja juuri selviän tästä sinkun työssäkäyvän arjestakin.
PoistaMinä muuten ajattelen samoin, että minua ei ole palkattu näyttelemään tai palvelemaan asiakkaita, joten pitää riittää että minä teen oman työni hyvin, eikä minun sen lisäksi tarvitse teeskennellä innostunutta tai nuolla kenenkään persettä. Tämä asenne on siitäkin hyvä, että sillä välttää useimmat asiakaskontaktit: pomo tietää jo että minä olen arvaamaton ja voin paukuttaa mitä vaan ilmoille suustani, joten mieluiten joku muu hoitaa palaverit :D
Miten olis vuorotteluvapaa?Olet ollut ilmeisesti töissäkin niin pitkän aikaa että saat 80% palkasta vuorottelukorvausta.Ja ilmeisesti sun palkasta 75% on jo aika paljon sekin....tietty jos lainoja on hommattu tulotason mukaan niin,en tie.Vai täytyykö tässä Suomen työllisyystilanteessa pitää tiukasti omasta penkistä kiinni ettei uskalla lökölomille heittäytyä..?
VastaaPoistaEi suostu työnantaja mihinkään vuorotteluvapaisiin... Senioritason asiantuntijaa, joka on kerännyt vuosikaudet asiakaskohtaista ja talokohtaista kokemusta, kun ei kuulemma oikein voi sijaisella korvata. Menisi kauemman kuin vuorotteluvapaan aika oppia ne hommat edes jotenkin... Kysyin kerran kehityskeskustelussa mahdollisuudesta ja tuonkaltainen oli vastaus.
PoistaToisaalta en minä oikein tiedä mitä hyötyä siitä vuorotteluvapaasta edes olisi, tarkemmin ajatellen. Olisin varmaan sen ajan aika tyytyväinen rennosta elämästä ja vapaudesta, mutta sitten täytyisi kumminkin palata töihin ja tehdä sitä eläkeikään. En ole sillä tavalla uupunut ettenkö ihan tarpeeksi toipuisi tavallisessa kesälomassakin, en usko että siihen pidempi vuorotteluvapaa olisi tarpeen. Hauskaa se varmasti olisi, mutta paluu töihin voisi olla entistä karumpi.
Suunnitelmani vuorotteluvapaalle, jos sellaisen voisin pitää, olisi muuten olla tekemättä yhtään mitään. Elää kuin taivaan linnut vaistojen mukaan ilman kelloa ja ilman suunnitelmia. Niin vietin tämän kesäloman ja voisin viettää loppuikäni, jos jollain ei tarvisi tienata myös elantoa. Aina olen haaveillut että ollapa taiteilija tai kirjailija, jolla olisi hyvin vapaamuotoista työajat ja työtahti, mutta kun ei ole lahjoja tai luovuutta sellaiseenkaan niin ei auta.
Minä en jaksanut, vaikka ei ollut edes perhettä. Joka pv paskaväsyneenä kotiin, mitään en kyennyt tekemään enää duunin jälkeen. Muutama tunti herellä sit nukkumaan ja taas sorvin ääreen. Sunnuntaiaamuna iski jo heti angsti, että ei vittu kohta taas työviikko edessä. Mietin tätäkö paskaa pitäis jaksaa eläkeikään. Nyt siis noista kuvioista irti ollu jo pidempään. En tiedä onko elämäni mielekäämpää ja rahaa on tietysti vähemmän, mutta ainakaan ei vanne kiristä päätä, eikä kukaan hengitä niskaan. Siis nykyään olen oman onneni seppä. Ei sekään mikään autuus ole en sitä sano, mutta katsotaan mihin elämä kuljettaa...
VastaaPoistaEn menisi kyllä itsekään vannomaan jaksanko eläkeikään, vaikka aina tsemppaan itseäni että jos on jaksanut jo kohta 20 vuotta, jaksaa toisetkin 20... Yhden burnoutinhan olen jo kokenut vuosia sitten, joskus ehkä kirjoitan siitä enemmänkin.
PoistaTällä hetkellä tilanne ei ole samantapainen kuin silloin, koska silloin tunsin jatkuvaa riittämättömyyttä kyvyistäni ja yritin kompensoida sitä tekemällä "salaa" ylitöitä kotona kauheasti. Nyt en tee ikinä ylitöitä enkä jousta, mutta silti vaan on väsy. Eri tavalla väsy kuin silloin burnoutissa, ei henkisesti ahdistuneella tavalla väsynyt, mutta vaan sellainen ettei työn lisäksi jaksa kuin totaalista lepoa, niin fyysisesti kuin myös aivolepoa.