Miksi oikeastaan edes pitäisi olla hyvän näköinen?
Kesäloman ajan olen ollut totaalisen välinpitämätön siitä miltä näytän. Olen tahallani käyttänyt mm. erittäin rumia ja läskejäni peittämättömiä vaatteita, kulkenut ilman meikkiä ja hiukset homssuisella poninhännällä - enkä ole silti murehtinut ulkonäköäni yhtään. Tämä on täydellinen vastakohta sille, millainen olen suurimman osan elämääni ollut. Minähän olen jopa huolellisesti laitettuna, muotoilevissa alusvaatteissa ja peittävissä vaatteissa, hävennyt itseäni ja kokenut alemmuutta ulkonäöstäni. Jopa silloin kun olin vielä hoikka, koin olevani kammottavan, hävettävän ruma ja tunsin että ihmisia varmasti inhottaa kun joutuvat näkemään minut.
Nyt eilen sitten koiralenkillä kun pohdin tätä asiaa tuli mieleen, että miksi ihmeessä edes pitäisi pyrkiä olemaan kaunis tai edes mahdollisimman hyvän näköinen omat lähtökohdat huomioon ottaen? Mitä minä sellaisella tekisin? Tai oikeastaan juuri kukaan muukaan, lukuunottamatta niitä joiden työ tai harrastus vaatii hyvää ulkonäköä (loppujen lopuksi aika harvat vaatii muuta kuin siisteyttä ja asiallisuutta).
Yleisin perusteluhan on se, ettei vastakkainen sukupuoli kiinnostu jos ei ole hyvän näköinen. Nykyään sanotaan sinkkumarkkinoiden olevan valtavan pinnallisia. Mutta silti kun katselen maailmaa omassa elinpiirissäni, niin parisuhteissa näyttää olevan ihan kaiken näköisiä ihmisiä, ei pelkästään kauniita tai hoikkia. Ei selvästikään ulkonäkö ole naiselle mikään parisuhteen este, jos ihan tavallinen mies kelpaa eikä halua joksikin miljonäärin edustusvaimoksi tai jotain muuta erikoisempaa. Jos haluaa yhden illan seuraa, sitä löytää nainen aina. Olen joskus kyllästynyt kaljoittelemaan yksin kotonani ja poikennut lähibaariin, ihan vaan kaljalle, mutta eihän sitä kaljaa ole rauhassa tahtonut saada juoda kun yksinäinen nainen, jopa nelikymppinen ja tukeva, vetää puutteisia miehiä puoleensa kuin raato kärpäsiä. Enkä ole edes ollut hehkeimmilläni, kun viinan loputtua talosta olen lähtenyt humalaisena farkuissa ja koti-t-paidassa sinne baariin. Selvästikään ei siis hyvää ulkonäköä tarvita ei seksiseuran, eikä edes parisuhteen saamiseen.
Se mitä itse nuorempana hain oli ihmisten myönteinen huomio kielteisen sijaan. Minusta olisi jotenkin ollut hienoa, jos olisin ollut niin kaunis että perääni olisi katsottu ja olisin kokenut että minut jotenkin erityishuomioitaisiin ulkonäköni takia. Ja koska en saanut sellaista huomiota, koin että varmasti olen niin ruma että ne mielessään miettivät että hyi onpa oksettava ilmestys, mutta kohteliaisuuttaan eivät vaan sitä päin naamaa sano. Mutta mitä ihmisten myönteisellä huomiolla sitten konkreettisesti tekee? Ei mitään. Ei sillä voi ostaa mitään kaupasta, eikä siitä ole mitään muutakaan hyötyä kuin heikon itsetunnon tilapäinen pönkitys. Nimenomaan tilapäinen, koska jos ihminen on epävarma itsestään niin ei se epävarmuus mihinkään lähde sillä jos joku sanoo jotain positiivista. Sitä palautetta ei yleensä edes usko tai jos uskoo, niin keksii jonkun muun tavan mitätöidä sen merkitys hetken päästä. En usko että toisilta palautteen kerjääminen tai saaminen on ikinä tie pysyvään hyvään itsetuntoon.
Minusta tuntuu että olen lopulta päässyt siihen vaiheeseen, jossa en välitä pätkääkään mitä ihmiset minusta ajattelevat. En voi oikeasti edes tietää sitä, koska minulla ei ole paranormaalia kykyä ajatustenlukuun. Varmasti jotkut tykkää, jotkut inhoaa ja useimmat eivät ajattele minusta mitään. Mutta ei minun tarvitse sitä miettiä mitä muut minusta ajattelevat, vaan voin keskittyä elämään omaa elämääni miettimättä enää sitä, miltä se elämäni ja ulkonäköni muista näyttää. Kuinka hullua, että lähes joka tilanteessa jossa on muita ihmisiä paikalla, olen vuosikymmenet itse käsillä olevaan asiaan keskittymisen ohella keskittynyt arvailemaan toisten ajatuksia minusta ja ahdistumaan omasta ajattelustani. Sitten sanoin: "toiset ihmiset on helvetti", mutta ei ne ole, oma kuvitteluni heidän pahantahtoisuudestaan ja arvosteluistaan on. Kaikki keitetty kokoon omassa päässä.
Nämä kaikki ajatukset on aika itsestäänselvyyksiä, tai ainakin niiden pitäisi olla. Siksi mietinkin viitsinkö tätä edes kirjoittaa. Kuitenkin kävin eräällä keskustelupalstalla, jossa heti tuli vastaan otsikoita kuten "En halua enää elää läskinä", "Rumat hampaat pilaavat elämäni" jne, ja päätin, että ehkäpä sellaisellekin kirjoitukselle on tarvetta, jossa sanotaan että ei sillä ulkonäöllä oikeasti ole juuri mitään väliä, jos ei sitä omassa mielessään jatkuvasti märehdi ja omalla märehtimisellään pilaa elämäänsä.
Nyt eilen sitten koiralenkillä kun pohdin tätä asiaa tuli mieleen, että miksi ihmeessä edes pitäisi pyrkiä olemaan kaunis tai edes mahdollisimman hyvän näköinen omat lähtökohdat huomioon ottaen? Mitä minä sellaisella tekisin? Tai oikeastaan juuri kukaan muukaan, lukuunottamatta niitä joiden työ tai harrastus vaatii hyvää ulkonäköä (loppujen lopuksi aika harvat vaatii muuta kuin siisteyttä ja asiallisuutta).
Yleisin perusteluhan on se, ettei vastakkainen sukupuoli kiinnostu jos ei ole hyvän näköinen. Nykyään sanotaan sinkkumarkkinoiden olevan valtavan pinnallisia. Mutta silti kun katselen maailmaa omassa elinpiirissäni, niin parisuhteissa näyttää olevan ihan kaiken näköisiä ihmisiä, ei pelkästään kauniita tai hoikkia. Ei selvästikään ulkonäkö ole naiselle mikään parisuhteen este, jos ihan tavallinen mies kelpaa eikä halua joksikin miljonäärin edustusvaimoksi tai jotain muuta erikoisempaa. Jos haluaa yhden illan seuraa, sitä löytää nainen aina. Olen joskus kyllästynyt kaljoittelemaan yksin kotonani ja poikennut lähibaariin, ihan vaan kaljalle, mutta eihän sitä kaljaa ole rauhassa tahtonut saada juoda kun yksinäinen nainen, jopa nelikymppinen ja tukeva, vetää puutteisia miehiä puoleensa kuin raato kärpäsiä. Enkä ole edes ollut hehkeimmilläni, kun viinan loputtua talosta olen lähtenyt humalaisena farkuissa ja koti-t-paidassa sinne baariin. Selvästikään ei siis hyvää ulkonäköä tarvita ei seksiseuran, eikä edes parisuhteen saamiseen.
Se mitä itse nuorempana hain oli ihmisten myönteinen huomio kielteisen sijaan. Minusta olisi jotenkin ollut hienoa, jos olisin ollut niin kaunis että perääni olisi katsottu ja olisin kokenut että minut jotenkin erityishuomioitaisiin ulkonäköni takia. Ja koska en saanut sellaista huomiota, koin että varmasti olen niin ruma että ne mielessään miettivät että hyi onpa oksettava ilmestys, mutta kohteliaisuuttaan eivät vaan sitä päin naamaa sano. Mutta mitä ihmisten myönteisellä huomiolla sitten konkreettisesti tekee? Ei mitään. Ei sillä voi ostaa mitään kaupasta, eikä siitä ole mitään muutakaan hyötyä kuin heikon itsetunnon tilapäinen pönkitys. Nimenomaan tilapäinen, koska jos ihminen on epävarma itsestään niin ei se epävarmuus mihinkään lähde sillä jos joku sanoo jotain positiivista. Sitä palautetta ei yleensä edes usko tai jos uskoo, niin keksii jonkun muun tavan mitätöidä sen merkitys hetken päästä. En usko että toisilta palautteen kerjääminen tai saaminen on ikinä tie pysyvään hyvään itsetuntoon.
Minusta tuntuu että olen lopulta päässyt siihen vaiheeseen, jossa en välitä pätkääkään mitä ihmiset minusta ajattelevat. En voi oikeasti edes tietää sitä, koska minulla ei ole paranormaalia kykyä ajatustenlukuun. Varmasti jotkut tykkää, jotkut inhoaa ja useimmat eivät ajattele minusta mitään. Mutta ei minun tarvitse sitä miettiä mitä muut minusta ajattelevat, vaan voin keskittyä elämään omaa elämääni miettimättä enää sitä, miltä se elämäni ja ulkonäköni muista näyttää. Kuinka hullua, että lähes joka tilanteessa jossa on muita ihmisiä paikalla, olen vuosikymmenet itse käsillä olevaan asiaan keskittymisen ohella keskittynyt arvailemaan toisten ajatuksia minusta ja ahdistumaan omasta ajattelustani. Sitten sanoin: "toiset ihmiset on helvetti", mutta ei ne ole, oma kuvitteluni heidän pahantahtoisuudestaan ja arvosteluistaan on. Kaikki keitetty kokoon omassa päässä.
Nämä kaikki ajatukset on aika itsestäänselvyyksiä, tai ainakin niiden pitäisi olla. Siksi mietinkin viitsinkö tätä edes kirjoittaa. Kuitenkin kävin eräällä keskustelupalstalla, jossa heti tuli vastaan otsikoita kuten "En halua enää elää läskinä", "Rumat hampaat pilaavat elämäni" jne, ja päätin, että ehkäpä sellaisellekin kirjoitukselle on tarvetta, jossa sanotaan että ei sillä ulkonäöllä oikeasti ole juuri mitään väliä, jos ei sitä omassa mielessään jatkuvasti märehdi ja omalla märehtimisellään pilaa elämäänsä.
Ei se huomiokaan aina ole niin kivaa. Omalla kohdallani oli juuri teini-iässä ja hieman vanhempana päinvastainen kokemus: bussissa lähenneltiin eli sedät tuli viereen istumaan ja pahimmillaan ehdottelemaan (!), baareissa kourittiin, autoista vihellettiin ja töötättiin perään, jopa kaupungilla lähdettiin seuraamaan.. jne. ja halusin olla vain rauhassa, minulla oli poikaystävä ja tuo huomio ei muuttanut omaa käsitystäni ulkonäöstäni, ehkä vain laittoi katsomaan, että varmasti ei ole millään tavalla tyrkkyvaatteita yllä. En pukeutunut siis edes provosoivasti, mutta ilmeisesti jokin ulkonäössäni aiheutti tuon.Vanhemmiten olen vain tyytyväinen, etten joudu enää kokemaan samaa - välillä työelämässä (miesvaltainen IT-työ) on kyllä sitten taas tytötelty.. Tarkoituksella en käytä töissä meikkiä ja sidon hiukset kiinni ja pukeudun hyvin konservatiivisesti, mutta huolitellusti. Eli kultaista keskitietä siis tuskin on helppo tavoittaa.
VastaaPoistaJoo, minä nuorena aina haaveilin siitä että oi kun olisi niin kaunis että miehet katsoisi perään ja tulisivat juttelemaan, mutta koska pohjimmiltani olin silloinkin aika juro ja totinen luonne, niin luultavasti en olisi siitä edes tykännyt jos olisi sitä huomiota tullut kovin paljon.
PoistaIT-alalla olen muuten aina kokenut että mulle on etua siitä etten ole kummoisen näköinen. Sääliksi kävi entisessä työpaikassa ollutta vaaleaa isotissistä naista joka yritti tulla koodaamaan. Kukaan ei ottanut sitä vakavasti. Miehet istuivat sen pöydän kulmalla flirttiä läppää heittämässä ja kihertämässä, ja kun tämä nainen lähti syömään, koko lauma nörttejä seurasi perässä. Mitään kunnon töitä tämä nainen ei myös saanut, koska eihän sen näköinen nainen voi osata koodata. Päätyi lähinnä tekemään powerpoint-esityksiä, varaamaan kokousaikoja ja -tarjoiluja sun muuta "naisten työtä". Itselläni synkän ja homssuisen näköisenä perusnörttinä ei ole niinkään ollut uskottavuusongelmia eikä minusta saa hyvällä tahdollakaan söpöä tiimimaskottia ;)
Tämä on erinomainen havainto. Itse nyt kesällä olen jälleen huomannut, miten miesten suhtautuminen muuttuu heti, kun täälläpäässä on mekko/hame päällä ja sandaalit jalassa. He alkavat kohdella kuin ruukinmatruuna olisi jokin herkästi särkyvä olento ja ovat hyvin varovaisia. Kun taas pukeutuminen on klassista nörttityyliä eli farkut tai reisitaskuhousut ja järkevät kengät, heidän kohtelunsa on hyvin ammatillista. Ennenkaikkea löysä T-paita niin, että se peittää muodot eikä kiinnitä huomiota nisäkkäisiin...
PoistaSe hyvännäköisyys on varattu keskiaikabileisiin.
Onneksi ne enemmät naiselliset muotonsa tosiaan voi peittää, jos ei halua sen lajin huomiota joskus :)
PoistaItselleni oli täysi yllätys tuon entisen työkaverin tarkkailun kautta, mitä miesten aivoille tuntuu tapahtuvan kauniin naisen läheisyydessä. En ollut ikinä tajunnutkaan, että miehistä tulee sellaisia kihertäviä ja omituisia juttuja puhuvia otuksia, jotka kävelevät kauniin kohteensa perässä aivottomina meneepä tämä minne tahansa. Mulle aina on ja oli puhuttu samoin kuin toisille jätkillekin, kaverimaisesti ja normaalisti. En kyllä vaihtaisi siihen kohteluun jossa minua tuijotetaan silmät kiiluen ja puheet on lähinnä sitä että minuun yritetään tehdä vaikutus ja antaa itsestä viehättävä kuva. Rumana naisena saa olla hyvä jätkä ja mun kanssa puhutaan myös asiallisista asioista kuten väitellään talouspolitiikasta, eikä vain höpötetä omituista huumoria.