Minulla on enää 1 koira :(

Edesmennyt Vanharouva 8-viikkoisena
Tänä aamuna oli se hetki jona 15-vuotiaan vanhuskoiran elämä päättyi. Sillä oli jo viikon verran ollut selvästi jotenkin kipeä olo, veti selkää köyrylle välillä kävellessä eikä halunnut kävellä. Jäykkää köpöttelyähän se kävely oli jo viimeisen vuoden ollut mutta ei ollut ennen ikinä kivulloiselta vaikuttanut. Yritin ensin antaa kipulääkettä, mutta viime yönä tajusin että kyse on jostain pahemmasta kuin vanhan koiran nivelkivuista. Koira alkoi paikallaan ollessakin läähättää tuskaisesti ja hengitys alkoi korista. Myös pissa tuli alle, ja kun koira yritti kävellä, se hoiperteli eivätkä jalat tahtoneet kantaa. Silloin tajusin, että aamulla heti on mentävä Eläinsairaalan päivystykseen, ja tiesin myös, että muuta ei ole tehtävissä kuin lopettaa kärsimykset koiralta.

Eläinsairaalaan jouduin koiran jo kantamaan sisään, se ei saanut käveltyä, ja pääkin tahtoi roikkua sivulle kannettaessa, tajuissaan olemisen rajamailla se oli. Ja niin se todettiin, ettei ole muuta tehtävissä kuin päästää koira paremmille metsästysmaille. Oli sillä jo erilaisia kasvaimiakin eri puolilla ja tosiaan jäykkyyttä nivelissä ennestään. Tuntui kamalalta ettei saanut itse mennä huoneeseen kun koira lopetetaan, mutta onneksi koira oli vain puoliksi tajuissaan joten se ei varmaan osannut pelätä. Ihmettelin kyllä kun aiemmin muualla on saanut olla toimenpidehuoneessa sen aikaa kun rauhoittava piikki laitetaan ja koira nukahtaa. Odotin itkuisena odotushuoneessa, ja parinkymmenen minuutin päästä tultiin kertomaan että koirani kärsimykset olivat ohi. Ruumis tuotiin nähtäväksi ja hyvästeltäväksi, ja siinä yritin olla itkemättä, koska minun piti mennä töihin suoraan tuolta enkä olisi halunnut sotkea meikkejä. Mutta en onnistunut olemaan itkemättä koiran ruumiin äärellä ja vähän taisi kyyneliä valua siinäkin kun maksoin toimenpiteen kassalla.

Mutta se mikä minut yllätti oli oma reaktioni

Olin jo vuosia hysteerisesti pelännyt sitä että miten selviän kun joskus vääjäämätön koittaa, siis tämä päivä jona vanhasta ystävästä on luovuttava. Pelkäsin, nuorempana olleiden kokemusten perusteella, etten pysty mitenkään hillitsemään itkukohtauksia viikkoihin, tai etten pysty töihinkään - ja ei koiran kuoleman takia sairaslomaakaan saa. 

Mutta itkettyäni koiran ruumiin äärellä olin yllättävän tyyni. Päässäni oli vain ajatus, että aikuinen ihminen voi lykätä suremista aikaan jona se on sopivaa. Ja minä vaan työnsin pois mielestäni koiraa koskevat ajatukset enkä ajatellut mitään. Ja tein työpäivän normaalisti, ja vielä kovan työpäivän johon kuului mm. kaksi asiakaspalaveria. Itkin uudestaan vasta kotona yksin. En ollut tiennytkään, että minusta on oikeasti vanhemmiten tullut noin hyvä hallitsemaan ajatuksiani ja tunteitani, että todellakin pystyn päättämään että nyt en ajattele surullista asiaa ennen kuin päätän sallia sen ajattelun taas, ja se onnistuu. 

Tällä hetkellä olo on kummallisen tyyni

Ei ainakaan tarvitse miettiä, teinkö päätöksen liian aikaisin tai myöhään. Ja jotenkin muistot koirasta ovat mukavia, ja niihin liittyy vain lievä haikeuden tunne. Kai minä olen jotenkin niin hyväksynyt kuoleman vääjäämättömyyden etten tunne enää mitään paniikkia sen äärellä. Enkä jaksa itkeä ikäväänikään, koska se tuntuisi niin itsekkäältä ja turhalta: enhän minä surisi koiraa, jolla enää ei ole mitään hätää, vaan surisin itseäni, minua raukkaa jolta on viety ystävä. Enkä jaksa surra itseäni, kun ei minullakaan ole oikeastaan mitään hätää, vaan mieluummin nautin omasta elämästäni, jota on vielä jäljellä aika, jonka pituutta en voi tietää. Tuntuisi elämän tuhlaamiselta kovin kauheasti surra asiaa jolle ei enää mitään voi, ja joka on luonnollinen osa elämää. Enpä olisi vaikka 10 vuotta sitten voinut kuvitellakaan suhtautuvani näin rauhallisesti rakkaan koiraystävän menetykseen, sillä silloin luulin että tunne-elämälle ei voi mitään ja siksi on jopa epävarmaa, miten suurista suruista selviää ollenkaan läpi hajoamatta täysin. 
Agilitykisoissa koiran ollessa 2 ja emännän vielä paino-ongelmaton (v. 2001).

Kommentit

  1. Voi sentään, tuntui tosi kurjalta lukea tätä. Varmasti oli hänelle parempi päästä pois, erikoista ettet saanut olla mukana.

    Irse en usko voivzni suhtautua noin järkevästi asiaan kun sen aika koittaa. Ehkä mö just makaan lattiallaja huudan js ulisen. Ei voi tietää. :-)

    Nauti jäljellä olevasta haukusta. Miten hän suhtautui kaverin lähtöön?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kummallista kyllä, jäljellejäänyt koira, edesmenneen 11-vuotias tytär, ei ole suhtautunut oikein mitenkään. Tavallaan se on onni, se olisi sydäntäsärkevää katsella sitäkin surkeana. Mutta sille on ruoka ja lenkit maistuneet, ja kotosalla rauhallisesti kölliskelee sylissä ja kaluaa puruluita kuten ennenkin. Saa sitten nähdä miten yksinolo työpäivän ajan sujuu kun tosiaan joutuu olemaan nyt täysin yksin ensimmäistä kertaa elämässään... En ihmettelisi jos jotain tuhoja tulisi.

      Poista
  2. Voi että, lämmin osanottoni. Vanha rouva on nyt kivuttomana paremmilla metsästysmailla.

    MInulla on muuten sama havainto ja kokemus: tunne-elämäänsä voi hallitakin.


    t

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Minä ennen luulin että ajatuksia vaan menee ja tulee hallitsemattomasti, ja niiden mukana vaihtelee tunteet. Ja esim. surullisissa tapauksissa ne ajatukset on sellaisia jotka aiheuttavat tuskaa ja ahdistusta.

      Mutta minä olen jossain vaiheessa kun on ollut raskaita elämänvaiheita huomannut, että ei ole pakko ajatella mitään. Sitä voi olla vain kuin eläin tavallaan, keskittyä vain nykyhetkeen ja aistituntemuksiin niin täysin, ettei yksikään ajatus mahdu mieleen. Ja jos mielessä ei ole muuta kuin hetken neutraalit aistimukset, mitä olisi surtavaa tai mistä ahdistua? Suru tulee vasta jos päästää mieleen muistoja tai ajatuksia, jotka koskevat surullisia tapahtumia ja asioita. Esimerkiksi tässä tapauksessa voisi työnteko olla vaikeaa jos päästäisin mieleni harhailemaan haikeisiin muistoihin kuolleesta koirasta. Mutta kun osaan hallita mieltäni, en päästä harhailemaan silloin kun pitää tehdä töitä, vaan keskityn siihen mitä teen parhaillaan.

      Itsekin olen kyllä yllättänyt että se onnistuu näinkin vakavan asian suhteen. Tajusin tuon ajatusten ja sitä kautta tunteiden hallitsemismahdollisuuden joskus hyvin vaikeassa elämäntilanteessa vähän päälle kolmekymppisenä. Minulla oli töissä vaikeaa, kiusaamista ja myös itse työn suhteen vaikeaa. Oli miesystävä joka oli ajanut minut jaksamisen reunalle sikailuillaan ja sitten vielä lopuksi jätti. Oli niin paha olla, ettei kestänyt yhtään ajatusta menneestä eikä tulevasta, koska ne tuntui niin kamalan pahoilta ne kaikki muistot ja tulevaisuuden synkät näkymät. Jotenkin onnistuin pakon edessä päätymään tilaan, jossa en ajatellut mitään, vaan otin vain hetken kerrallaan, ja elämä olikin ihan kestettävissä niin.

      Poista
  3. Voi, olen tosi pahoillani. Ystävän menettäminen on tosi kurjaa.

    Tuo tunnepuoli taitaa olla ihmisellä vähän sellainen, että sitä ei oikein pysty ennakoimaan millä tavoin haastaviin tilanteisiin reagoi. Itse uskon siihen, että mieli ottaa surua käsittelyyn pieninä palasina, sellaisina, jotka pystyy turvallisesti nielemään. Sitten jonain päivänä sitä huomaa, ettei se suru ole kadonnut, mutta jotenkin kuitenkin käsitelty niin, ettei se salpaa hengitystä ja raatele vatsanpohjaa, vaan jäljellä on haikeansuloisia muistoja, joista ei missään nimessä halua luopua.

    VastaaPoista
  4. Minulle varsinkin koirat on olleet aika konkreettisesti parhaita ystäviä, kun ihmissuhteita minulla ei juuri olekaan... Joskus aikoinaan jo päätin etten voisi ikinä ottaa mitään lemmikkiä koska en kestäisi sitä vääjäämätöntä menetystä, sellainen hysteeriseen suruun taipuvainen herkkis kun olin.

    Olin sitä ihan joka asiassa, olipa kyse erosta poikaystävän kanssa tai lemmikin kuolemasta, niin nuorempana en mitenkään pystynyt ottamaan surua käsiteltäväksi paloina vaan se iski päälle niin että olin jopa viikkoja täysin toimintakyvytön ja oikeasti pelkäsin etten kestä, että epätoivoissani saatan päätyä jopa lopettamaan oman elämäni kun en kestä enää. Ja nyt tällä kertaa tämä onkin ollut toistaiseksi hallittua ja rauhallista tämä sureminen. Ehkä se ikä auttaa, ja se että on jo kokemusta monenlaisista menetyksistä ja tietää että niistä on aina selvinnyt läpi, joten selviää nytkin.

    Hyvä puoli tässä ainakin on se, ettei enää tarvitse pelätä mihinkään tai keneenkään kiintymistä siinä pelossa että sitten menetyksen hetkellä sattuisi liikaa jos kiintyisi. Tosin enpä minä koskaan ole siinä onnistunut edes yrittäessäni että kiintyisin "vain vähän". Miesystävien kohdalla olen sitä yrittänyt mutta niin sitä on taas menty rakastumiseen kumminkin täyttä päätä ja sitten kärsitty samalla voimalla kun se on loppunut.

    VastaaPoista
  5. Mikähän on peruste, ettei anneta olla paikalla loppuun asti. Olen ollut mukana kahden koirani lopetuksessa ja ei siinä mitään kamalaa tapahdu, mitä ei kestäisi. Surullista se on, ihan hirveän surullista. Ja vielä vuosien päästä tulee ikäväkohtauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota minäkin vähän ihmettelin, varsinkin kun en itse ollut mitenkään hysteerisessä tilassa tai itkuinen kun sinne eläinsairaalaan menin, joten ei olisi kuvitellut että ainakaan ajattelevat että parempi ettei tuo ihminen tule mukaan.

      Minut vaan pyydettiin sinne eläinsairaalaan sisätiloihin, johonkin taukohuoneeseen, ja sitten eläinhoitaja tuli käskemään antaa koira hänelle. En minä siinä tilanteessa niin kauheasti miettinyt, enkä osannut kysyä että eikö mukaan saisi tulla, varsinkin kun koira tosiaan hoippui tajuissaan olemisen rajamailla, joten ei tuntunut että se mitenkään pelkää yksin toimepidehuoneeseen joutumista. Vasta jälkeenpäin mietin, että miksiköhän en saanut olla paikalla vaan vasta ruumis tuotiin sitten nähtäväksi operaation jälkeen.

      Poista

Lähetä kommentti