Minulla on enää 1 koira :(

Edesmennyt Vanharouva 8-viikkoisena

Tänä aamuna oli se hetki jona 15-vuotiaan vanhuskoiran elämä päättyi. Sillä oli jo viikon verran ollut selvästi jotenkin kipeä olo, veti selkää köyrylle välillä kävellessä eikä halunnut kävellä. Jäykkää köpöttelyähän se kävely oli jo viimeisen vuoden ollut mutta ei ollut ennen ikinä kivulloiselta vaikuttanut. Yritin ensin antaa kipulääkettä, mutta viime yönä tajusin että kyse on jostain pahemmasta kuin vanhan koiran nivelkivuista. Koira alkoi paikallaan ollessakin läähättää tuskaisesti ja hengitys alkoi korista. Myös pissa tuli alle, ja kun koira yritti kävellä, se hoiperteli eivätkä jalat tahtoneet kantaa. Silloin tajusin, että aamulla heti on mentävä Eläinsairaalan päivystykseen, ja tiesin myös, että muuta ei ole tehtävissä kuin lopettaa kärsimykset koiralta.

Eläinsairaalaan jouduin koiran jo kantamaan sisään, se ei saanut käveltyä, ja pääkin tahtoi roikkua sivulle kannettaessa, tajuissaan olemisen rajamailla se oli. Ja niin se todettiin, ettei ole muuta tehtävissä kuin päästää koira paremmille metsästysmaille. Oli sillä jo erilaisia kasvaimiakin eri puolilla ja tosiaan jäykkyyttä nivelissä ennestään. Tuntui kamalalta ettei saanut itse mennä huoneeseen kun koira lopetetaan, mutta onneksi koira oli vain puoliksi tajuissaan joten se ei varmaan osannut pelätä. Ihmettelin kyllä kun aiemmin muualla on saanut olla toimenpidehuoneessa sen aikaa kun rauhoittava piikki laitetaan ja koira nukahtaa. Odotin itkuisena odotushuoneessa, ja parinkymmenen minuutin päästä tultiin kertomaan että koirani kärsimykset olivat ohi. Ruumis tuotiin nähtäväksi ja hyvästeltäväksi, ja siinä yritin olla itkemättä, koska minun piti mennä töihin suoraan tuolta enkä olisi halunnut sotkea meikkejä. Mutta en onnistunut olemaan itkemättä koiran ruumiin äärellä ja vähän taisi kyyneliä valua siinäkin kun maksoin toimenpiteen kassalla.

Mutta se mikä minut yllätti oli oma reaktioni

Olin jo vuosia hysteerisesti pelännyt sitä että miten selviän kun joskus vääjäämätön koittaa, siis tämä päivä jona vanhasta ystävästä on luovuttava. Pelkäsin, nuorempana olleiden kokemusten perusteella, etten pysty mitenkään hillitsemään itkukohtauksia viikkoihin, tai etten pysty töihinkään - ja ei koiran kuoleman takia sairaslomaakaan saa. 

Mutta itkettyäni koiran ruumiin äärellä olin yllättävän tyyni. Päässäni oli vain ajatus, että aikuinen ihminen voi lykätä suremista aikaan jona se on sopivaa. Ja minä vaan työnsin pois mielestäni koiraa koskevat ajatukset enkä ajatellut mitään. Ja tein työpäivän normaalisti, ja vielä kovan työpäivän johon kuului mm. kaksi asiakaspalaveria. Itkin uudestaan vasta kotona yksin. En ollut tiennytkään, että minusta on oikeasti vanhemmiten tullut noin hyvä hallitsemaan ajatuksiani ja tunteitani, että todellakin pystyn päättämään että nyt en ajattele surullista asiaa ennen kuin päätän sallia sen ajattelun taas, ja se onnistuu. 

Tällä hetkellä olo on kummallisen tyyni

Ei ainakaan tarvitse miettiä, teinkö päätöksen liian aikaisin tai myöhään. Ja jotenkin muistot koirasta ovat mukavia, ja niihin liittyy vain lievä haikeuden tunne. Kai minä olen jotenkin niin hyväksynyt kuoleman vääjäämättömyyden etten tunne enää mitään paniikkia sen äärellä. Enkä jaksa itkeä ikäväänikään, koska se tuntuisi niin itsekkäältä ja turhalta: enhän minä surisi koiraa, jolla enää ei ole mitään hätää, vaan surisin itseäni, minua raukkaa jolta on viety ystävä. Enkä jaksa surra itseäni, kun ei minullakaan ole oikeastaan mitään hätää, vaan mieluummin nautin omasta elämästäni, jota on vielä jäljellä aika, jonka pituutta en voi tietää. Tuntuisi elämän tuhlaamiselta kovin kauheasti surra asiaa jolle ei enää mitään voi, ja joka on luonnollinen osa elämää. Enpä olisi vaikka 10 vuotta sitten voinut kuvitellakaan suhtautuvani näin rauhallisesti rakkaan koiraystävän menetykseen, sillä silloin luulin että tunne-elämälle ei voi mitään ja siksi on jopa epävarmaa, miten suurista suruista selviää ollenkaan läpi hajoamatta täysin. 

Agilitykisoissa koiran ollessa 2 ja emännän vielä paino-ongelmaton (v. 2001).