Luettua: Susan Cainin Hiljaiset - Introverttien manifesti

Tai oikeastaan englanninkielisenä kun luin, niin nimi oli Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking. Sama kirja kuitenkin. Oli englanniksi niin paljon halvempi iBooksissa että ostin englanninkielisen version.

Kaiken kaikkiaan koin kirjan aika ristiriitaiseksi lukukokemukseksi. En tunnistanut itseäni ollenkaan kirjan vessoissa piileksivistä, ujoista introverteista, vaikka olen selvästi introvertti siinä mielessä, että saan voimani yksinolosta ja käytän tätä voimaa kun täytyy olla sosiaalinen, enkä toisinpäin kuten ekstrovertilla on asia. Itse asiassa olen varsinainen cityerakko jopa, ääri-introvertti siinä mielessä. Lomalla en ole tainnut ainakaan juuri kenenkään kanssa livenä puhua, eikä se ole minusta ollenkaan ahdistavaa ;-) Ja Myers-Briggs-persoonallisuustyypiltäni introvertti INFJ, tosin hyvin pienellä prosenttierolla introversion suhteen siihen että olisin ENFJ.

Introverttitesti

Kirjan introverttitestin mukaan en ole edes introvertti vaan lähinnä ambivertti tai jopa ekstrovertti. Tässä testin kysymykset ja omat vastaukseni.
1. Pidän enemmän kahdenkeskisistä keskusteluista kuin ryhmätilanteista - kyllä
2. Minusta on miellyttävää ilmaista itseäni kirjoittamalla - kyllä
3. Nautin yksinäisyydestä - kyllä
4. Näytän välittävän vähemmän kuin läheiseni omaisuudesta, kuuluisuudesta ja statuksesta - ei
5. En pidä small talkista, mutta nautin syvällisestä keskustelusta minua kiinnostavista aiheista -kyllä
6. Ihmiset sanovat minun olevan hyvä kuuntelija - ei (en ole juuri tekemisissä ihmisten kanssa)
7. En ole kova ottamaan riskejä - ei (on ollut kova työ opetella ottamaan ihan älyttömiä riskejä)
8. Nautin työstä johon voi uppoutua ilman häiriöitä - ei (rakastan monen asian häseltämistä yhtä aikaa)
9. Haluan juhlia syntymäpäiviä pienessä mittakaavassa - kyllä (en juhli lainkaan)
10. Ihmiset kuvaavat minua hiljaiseksi ja rauhalliseksi - no ei (valitettavasti, olen äänekäs häsläri silloin harvoin kun ihmisten kanssa olen tekemisissä)
11. En halua keskustella työstäni tai näyttää sitä muille ennen kuin se on valmis - ei
12. En pidä konfliktitilanteista - ei (nautin niistä mielettömästi ja saan niistä energiaa)
13. Teen työtä parhaiten itsekseni - kyllä
14. Ajattelen ennen kuin puhun - en (valitettavasti, oppisinpa joskus tuon taidon)
15. Tunnen itseni väsyneeksi kun olen ollut sosiaalisissa tilanteissa, vaikka olisinkin nauttinut niistä - ei
16. Annan usein puheluiden mennä vastaajaan - ei (eipä minulle yleensä kukaan soita)
17. Jos pitäisi valita, valitsisin mieluummin viikonlopun jona ei ole mitään tekemistä kuin sellaisen jossa olisi paljon aikataulutettua tekemistä - kyllä
18. En nauti monien tehtävien samanaikaisesta tekemisestä - ei
19. Pystyn keskittymään helposti - ei
20. Pidän enemmän luennoista kuin seminaareista - kyllä

Idea on että kyllä-vastaukset lasketaan yhteen. Mitä enemmän tuli kyllä-vastauksia, sitä introvertimpi ihminen on. Jos saa testistä suunnilleen 10 kyllää, on ambivertti, eli introvertin ja ekstrovertin välimuoto. Näistä ei sitten tämän jälkeen kirjassa puhutakaan mitään. Itse olen testin mukaan jopa ekstrovertti vain 8:llä kyllä-vastauksellani. Suhtaudun kyllä testiin aika epäilevästi, että eikö tuossa nyt niputeta introverttiyteen asioita jotka eivät välttämättä siihen liity.

Näkökulmat aika amerikkalaisia

Jotenkin Suomessa asuvana muutenkin tuntuu, että monet kirjassa esitetyt tilanteet eivät täällä oikein päde. Ei Suomessa ole sellaista vahvaa ekstrovertti-ideaalia, joka edellyttäisi kaikkien edes näyttelevän puheliasta, aina iloista ja sosiaalista. Melko suuri osa kirjan sisällöstä kuvaa kuitenkin sitä kuinka Yhdysvalloissa on vaikeaa olla introvertti, koska ekstroverttiyttä ja sosiaalisuutta arvostetaan niin vahvasti. Suomessa en usko että tuohon ongelmaan törmää jos valitsee ammattinsa omien taipumustensa mukaan. Minä ainakin saan omassa työssäni olla ihan rauhassa omanlaiseni örmy ja voi mennä viikkojakin etten puhu kellekään töissäkään ;-) Toki työhaastattelutilanteissa, jotka muutenkin ovat nykyisin valitettavan feikkejä, voi joutua teeskentelemään "tiimipelaajaa" vaikkei työ johon hakee edes olisi mitenkään tiimityötä. 

Mielenkiintoisinta antia oli osa 2 joka pohti biologian ja persoonallisuuden suhdetta

Siinä pohdittiin temperamentin ja persoonallisuuden luonnetta, sitä kuinka paljon perimä ja muut tekijät kuten kasvatus vaikuttavat. Sekä myös vapaan tahdon vaikutusmahdollisuuksista, kun ihmisen täytyy toimia luonteenomaisia tapojaan vastaan, esimerkiksi ujon introvertin puhua julkisesti. Toisaalta sitten taas pyrittiin niputtamaan introverttiyden yhteyteen kaikenlaisia muita piirteitä kuten sensitiivisyys tai ujous, ja luulen että jotkut temperamenttiasioiden tutkijat voisivat olla eri mieltä näistä yhdistelmistä. Itse ainakin koen olevani kaikkea muuta kuin ujo, enkä erityisen sensitiivinenkään, introvertti. Ai niin, mutta tämän kirjan mukaanhan en siis olekaan introvertti!

Oli myös mielenkiintoista lukea siitä, kuinka nykyään joissain piireissä suositut aivoriihet ja vastaavat eivät välttämättä tehostakaan työtä ja paranna luovuutta, vaan voikin käydä ihan päinvastoin. Näitä työelämään pesiytyneitä käytäntöjä, samoin kuin vaikka syvästi inhoamiani avokonttoreita (inhoan niitä keskittymiskykyni puutteellisuuden takia), on varmasti syytä kyseenalaistaa varsinkin jos on tutkimustietoa niitä vastaan, mutta en tiedä kuuluuko se kyseenalaistaminen välttämättä introverttejä käsittelevään kirjaan muuta kuin mutkan kautta, sitä kautta että toki usein introvertit enemmän kokevat tukaluutta tilanteissa joita heitä painostetaan sosiaalisuuteen vaikkei tehtävä välttämättä sitä vaatisi. 

Lopussa taas neuvotaan miten introvertti voi teeskennellä ekstroverttiä

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, kun ensin on kuvailtu laajasti, kuinka introverteillä on valtavasti vahvuuksia ja potentiaalia, ja kuinka erityisesti Yhdysvalloissa vallitseva ekstrovertin ideaali on toisenlaisille ihmisille ahdistava, niin lopuksi mennään siihen että neuvotaan miten kuitenkin ihminen voisi olla olevinaan osan aikaa edes ekstrovertti, koska se on olevinaan niin välttämätöntä kuitenkin. Rohkeampi manifesti olisi ollut neuvoa introverttejä olemaan omia itsejään kaikissa tilanteissa, riippumatta siitä kummastuttaako se vähän ekstroverttejä! Ja vaikka valitsemaan ammattinsa omien mieltymystensä mukaan, eikä väkisin ottaa ammattia joka ahdistaa ja sitten vaan totutella kestämään vaikka jatkuvia cocktail-kutsuja tai julkisia puhumisia erilaisten selviytymisstrategioiden avulla. 

Varmaan kirja on antoisampi luettava niille, jotka vastaavat kirjan introverttikuvausta

Sellaisille ujoille, vähän varovaisille ja riskejä välttäville, jo lapsena sensitiivisille ihmisille. Jos sattuu kuulumaan tuohon porukkaan, kirja voi tarjota varmasti vertaistukea ja voimaannuttaa. Itselläni taas kun on enemmänkin päinvastaisia taipumuksia, eli en osaa pitää päätäni kiinni kun olisi järkevää, otan älyttömiä riskejä hetken mielijohteesta ja kohellan muutenkin usein päättömästi, niin tuntui ettei kirjalla ole kauheasti annettavaa juuri itselleni. Varsinkin kun se tieteellinen puoli jäi osin epäilyttämään, että oikeastiko introverttiyteen voi niputtaa kaikki ne asiat joita kirja käytännössä niputtaa, vaikka jossain kohtaa kirjoittaja sanookin, että esimerkiksi ujous ja introverttiys eivät aina kulje yhdessä. Kuitenkin läpi kirjan introvertin perityyppi selvästi on jonkinlainen vessassa sosiaalisia tilanteita piileksivä tai ainakin puhumiskammoinen henkilö. 

Kommentit

  1. Saisiko kuvia, kun/jos olet laihtunut? Kiitos! Tarkoitan, ei jaksa lukea jatkuvasti vain näitä tekstipostauksia psykologian alueelta.. Tai jos ei kuvia niin enemmän siihen omaan laihdutusprojektiisi liittyvää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta. Teen seuraavan postauksen laihdutuksen etenemisestä.

      Syy miksi en niin kauheasti ole aiheesta kirjoitellut on, että se projekti menee oikeastaan tylsän tasaisesti eikä sisällä minkäänlaisia dramaattisia käänteitä. Samat periaatteet on toiminnassa kuin projektin alussa ja niiden noudattaminen on ollut helppoa. Ulkonäöstä ei omasta mielestäni laihtumista juuri vielä näy, ja lisäksi kuvien ottamista haittaa että ainoa kamerani on puhelimessa, mutta saa silläkin ajastettuja kuvia joten täytyisi taas otta. :)

      Poista
  2. Olet varmaan ihan oikeassa omassa analyysissäsi, mutta silti pari asiaa pistää silmään kun niitä suhteuttaa aiemmin kirjoittamaasi tekstehin:

    Kerrot nauttivasi konflikti-tilanteista, mutta aiemmin olet puhunut häpeän tunteesta ja kuinka sinua vaivaavat vanhat asiat. Esim. kun hermostuit vieraaseen ihmiseen koiralenkillä. Nämä ovat myös konfliktitilanteita. Minusta sinä olet aika herkillä sen suhteen, mitä ihmiset sinusta ajattelevat.

    Kerrot myös ottavasi älyttömiä riskejä, mutta kertomasi perusteella koko aikuiselämäsi on mennyt tv:n tai tietokoneen äärellä vaikka samanaikaisesti toivot muutosta työelämään, ihmissuhteisiin ja yleiseen ajankäyttöösi. Muutokset tällaisissa asioissa vaativat juuri riskinottamista - ja suurta sellaista -, koska hyppäys tuntemattomaan voi merkitä myös täydellistä epäonnistumista.

    Sanot myös, ettet väsy sosiaalisista tilanteista. Mutta jos näin on, niin miksi ihmeessä et ole sosiaalinen? Vai tarkoitatko tällä sitä, että jos nautit, niin et väsy? Minusta on kiva nähdä hyviä ystäviä ja piristyn niistä, mutta tunnistan itsessäni usein vastahakoisuutta kun pitäisi mennä jonnekin tapaamiseen.

    Tuo Cainin kirja on todella hyvin amerikkalainen, enkä itsekään allekirjoita kaikkea. Voi kuitenkin olla, että luemme tuota listaa hiukan eri tavalla.

    Kuvia minäkin kaipaan, olet niin hienosti edistynyt. Tosin pidän näistä muistakin postauksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nautin konfliktitilanteista sillä hetkellä, kun ne tapahtuu. Tunnen suurta voiman ja hyvän olon tunnetta, kun saan laittaa vastaan jollekin tai joillekin. Mutta kyllä siitä toisinaan, riippuen mielialasta, sitten syyllisyys seuraa, sen vatvominen että mitä tuli kiivastuksissaan päästeltyä asiattomia taas.

      Tuo olenko herkillä sen kanssa mitä ihmiset ajattelee minusta vaihtelee. Joskus on kausia että vatvon omaa "nolouttani" paljon ja tuntuu esim. että pitäisi vaihtaa paikkakuntaa koska en enää kehtaa olla kaikkien mokieni jälkeen niiden samojen ihmisten katseltavana. Toisinaan taas en ihan aidosti välitä pätkääkään mitä muut minusta ajattelee. Noina kausina en juuri tunne syyllisyyttäkään mistään, en vanhoista enkä nykyisistä teoista.

      Tuo sosiaalisuus... Nuorempana nautin sosiaalisuudesta ja olin aina menossa. Minua ahdisti aivan valtavasti jos jouduin olemaan yksin, oli pakko tehdä jotain koska en kestänyt mitään tekemätöntä yksinäisyyttä. Tuntui että seinät kaatuu päälle ja ahdistaa. Sitten kun viimeisen parisuhteen jälkeen jäin yksin ja löysin tissuttelun hyväksi ahdistuslääkkeeksi ja yleismielialan kohottajaksi, huomasin etten muuta elämääni kaipaakaan kuin tasaista tissuttelua. Sitä myötä jäi kaikenlainen sosiaalinen elämä ja ihmissuhteet pois, mutta ei se minua haitannut, koska en niitä kaivannut.

      Kun elämänmuutosprojektin myötä aloin juoda vähemmän, niin alkuun tuli tunne, että yksinäisyydestä on pakko päästä ja pian, mutta toisaalta, nyt taas kesä on mennyt tosi yksin ja olen varmaan ollut onnellisempi kuin koskaan. Juuri tällä hetkellä en kaipaa ihmisseuraa. Riittää selväpäisen elämän ihmettely ja pienistä hetkistä nauttiminen itsekseen. Ehkä joskus taas tulee aika kun kaipaan ihmisseuraa, mutta tällä hetkellä ei ole sitä kaipuuta. Mutta jos nyt täytyy olla seurassa niin ei se minua väsytä tai ahdistakaan erityisesti.

      Nuo riskitkin on niitä juttuja joita harrastin ennen kun kaljasta tuli elämäni sisältö. Sen jälkeenhän tosiaan on ollut elämä sitä että töistä kotiin, ja "ZIT", tölkki auki ja toinen ja kolmas ja röhnötystä sohvalla. Mutta tulihan sitä aikoinaan kaahotettua, esim. valmistuttuani melkein heti ostin vanhan puutalonkin itselleni tuosta vaan hetken mielijohteesta kun punainen tupa oli niin söpö kiinteistövälitysfirman mainoksessa, mitään sellaisista tietämättömänä sinkkuna kaupunkilaisena (se talo sitten osoittautui monella tapaa vialliseksi ja myin sen parin vuoden päästä isolla tappiolla pois). Autot joita minulla on ollut on myös tullut ostettua tuosta vaan, miettimättä onko minulla edes oikeasti rahaa sellaiseen autoon, mutta kun halu on iskenyt on ollut pakko saada, ja nuorempana vanhemmat joutuivat välillä pelastelemaan minua impulsiivisen elämäni aiheuttamista talousvaikeuksista.

      Poista

Lähetä kommentti